Tuomas Kyrön
julkisuuskuva tuntuu sopivan kuin nakutettu Mielensäpahoittajan
tapaisiin kepeän humoristisiin kirjoituksiin, joista voi vähintään
rivien välistä lukea samaan aikaan sekä voimakasta että hersyvää
yhteiskunta- tai ihmiskritiikkiä. Siksi odotin myös Liitolta
(2005, minulla Bon-pokkarina) jotain aivan muuta kuin loppujen
lopuksi sain. Tässä tapauksessa kävi tosin siinä mielessä
onnellisesti, että sain paljon enemmän kuin missään vaiheessa
odotin. Kannessa lainataan Suomen Kuvalehden kritiikistä sanoja
"voimakas ja omaperäinen", ja juuri sitä romaani on.
Myönnän, että
ensi silmäyksellä yhdistin teoksen hullunkurisen kuuloiset
päähenkilöhahmot Lyydia Haaralan/Muskulan/Anteroisen sekä Urho ja Anna Muskulan
nimiensä perusteella Joel Lehtosen erinäisiin hullunkurisiin
perheisiin. Varsin pian kuitenkin totesin, ettei nimi miestä
pahenna, vaan Kyrön henkilöt ovat täyttä totta, raastavaa lihaa
ja verta. Lyydian isän harjoittamasta raa'asta perheväkivallasta on
huumori harvinaisen kaukana, eikä olekaan vaikea ymmärtää, miksi
vähän kummallinen Urho Muskula vaikuttaa alkuun niin kiehtovalta,
että Lyydia on pian huomaamattaan raskaana ja yksin viimeisiään
vetelevän anoppinsa kanssa. Tätä vanhaa naista Lyydia yrittää
parhaansa mukaan kunnioittaa ja rakastaa, mutta paljastaa
rehellisillä ajatuksillaan jotakin kipeää myös nykypäivän
vanhuskeskustelusta laitossijoituksineen: "Taakka anoppi on.
Ja velvollisuus, joka täytyy hoitaa. Muutama kymmenen kiloa
kolisevaa ja riippuvaa ihmistä, joka ei ihmiseltä tunnu. Ei katso
silmiin, ei vastaa kosketukseen, ei itke eikä naura."
(100) Ja silti häntä hoidetaan lämmöllä parhaan kyvyn mukaan.
Koska Liitto
sijoittuu sota-aikaan, on sen pääpari tarinan edetessä enimmäkseen
erossa toisistaan. Emännän kirjeet ja kortit eivät rintamalla
Urhoa juuri kiinnosta, ja toisaalta Lyydiaa tuntuu ajavan eteenpäin
lähinnä voimakas vastuuntunto siitä, miten normien mukaan on
oikein toimia ja elää. Perspektiiviä Lyydian elämään ja
ajatusmaailmaan tuokin Urhon sisko Anna Muskula, joka on
ulkopuolisten silmissä voimakas ja lujatahtoinen onnistuja, mutta
hiljaa omasta mielestään ikuisesti vajaa ja kelvoton. Anna on
opiskellut Helsingissä ja päässyt voimistelemaan olympialaisiin
Saksaan. Samalla reissulla hän on myös tavannut Hitlerin ja
jälkikäteen katsoen käytännössä myynyt haavoittuvan sielunsa.
Kotikylällä Anna pitää sota-aikanakin omin voimin kansakoulua,
vaikkei kaikki sitten olekaan aivan sitä, miltä näyttää.
Kyrö osaa pudotella
tietoa käsittämättömän upeasti juuri oikeassa tahdissa – niin,
että sitä samalla odottaa ja ei osaa odottaa. Kokonaiskuva yhden
perheen elämästä paikoitellen jopa shokeeraavin kääntein piirtyy
vähitellen Lyydian kolmannen persoonan näkökulmasta, Urhon
minäkerronnasta ja Annan päiväkirjamerkinnöistä ja tulee
valmiiksi vasta viimeisillä sivuilla. Oman lisänsä sekaviin
kohtaloihin tuo vielä koululle sijoitettu puolalainen sotavanki
"Pentti", jonka Anna tahtoo pelastaa.
En ole toistaiseksi
lukenut yhtäkään kotimaista kirjailijaa, joka olisi yhtä suurella
vakavuudella ja voimakkaalla eläytymisellä kuvannut toista
maailmansotaa Hitleriä ihannoivasta näkökulmasta. Herkkä Anna on
tunteidensa lisäksi löytänyt oikeasti myös kaikki järkiperustelut
sille, miksi diktaattori on pelastanut ja tuleva pelastamaan
onnettomien kansakuntien tulevaisuuden. Asia ansaitsee
karmivuudestaan huolimatta käsittelynsä muun muassa juuri siksi,
että vain jokin poikkeuksellinen karisma saa niin valtavan massan
ihmisiä taakseen – fakta on tiedostettava jo toistuvuuden
ehkäisemiseksi. Iho on kyllä kananlihalla suurimman osan ensin
hieman hitaasti käynnistyvän teoksen loppupuoliskoa.
Hurjinta on ehkä
se, että Anna ei ole tahdoton nukke, vaan oikeasti älykäs ja omin
aivoin ajatteleva ihminen. Lukion yhteiskuntafilosofian tunnilta on
jäänyt mieleeni lausahdus siitä, miten demokratia ei ole paras
mahdollinen vaihtoehto, mutta se on tähän mennessä keksityistä
vähiten huono (pahoittelen, etten muista enkä nopeasti löytänyt
varmuutta siitä, kuka näin sanoi). Valistunut diktatuuri voisi olla
omasta mielestänikin parempi vaihtoehto, jollei sen kohdalla aina
törmättäisi ongelmaan siitä, kuka valistuneisuutta pääsisi
arvioimaan. Olkoon kuinka valistunut heppu vain, en tahtoisi olla
tyytyväinen alamainen perussuomalaisen diktaattorin ikeen alla –
eivätkä hänen kannattajansa varmasti minun hallinnassani.
Tästä huolimatta
Annan päiväkirjamerkinnöistä voi löytää varsin perusteltuja
filosofia kannanottoja, jotka voidaan liittää myös päivän
polttavaan koulukurikeskusteluun: "Yksinvaltius toimii, jos
yksinvaltias on valistunut. Hän ei vain hallitse tai alista, hän
suojaa. Ei opettajakaan voi antaa päätäntävaltaa lapsille, koska
hän tietää paremmin. Tai vanhemmat lapsilleen. Yksinvaltiaan
tehtävä on estää alamaisia tekemästä vääriä valintoja, hänen
tehtävänsä on yksinkertaisesti tietää enemmän. Luoda sitä
kautta kaikille parempi elinympäristö, eikä se tapahdu ilman, että
jotkut ryhmät luopuvat ylenmääräisistä eduistaan."
(142) Vähän kylmää lukea näitä niin syvästi ymmärtäen,
vaikka se ehkä on sanomattakin selvää, ettei Hitler mitenkään
mainioimmin sopinut tätä tehtävää toimeenpanemaan.
Hämmentävää
diktaattorista hurmioituiminen on myös siksi, että Annalla on kyllä
valmiuksia tutkia ihmisluontoa ja sen nyrjähtäneisyyksiä.
Päiväkirjan analyyttiset pohdinnat kronologisesti ennen romaanin
varsinaisia tapahtumia ovat moneen otteeseen tarinan kiinnostavimpia
kohtia. "Ensimmäisenä minunkin mielessäni on ollut: kuinka
kostaa, haluan päästä tasoihin. Eikä tasoihin pääse koskaan,
kostoa seuraa kosto." (174) Päiväkirja paljastaa loppujen
lopuksi myös sen, mitä Annalle on oikeasti tapahtunut ennen paluuta
Muskulaan.
Annan käsittely on
kiinnostavaa siksi, että hän on romaanin hahmoista selvästi
poikkeuksellisin, Kyröltä varsin rohkea ja nimenomaan omaperäinen
veto. En oikeastaan keksi yhtäkään teosta, jota voisin suoraan
verrata Liittoon. Keskeisiä ovat tietenkin myös kovia kokeva
Lyydia ja sotatantereilla hallusinoiden tervejärkisenä pysyvä
Urho, joista jälkimmäinen vaikutti minusta viimeisiin lukuihin
saakka jotenkin ärsyttävältä tai vastenmieliseltä. Tarinan
lopussa roolit on kuitenkin kiehtovasti käännetty, ja kaikki
sympatia asettuu jäyhän, itsekseen pohdiskelevan Urhon puolelle.
Vaatii läheisen ihmisen kohdalla aikamoista elämänkulun
hyväksyntää todeta Urhon tavoin: "Minä luulen, että
silloin on oikea aika kuolla, kun ei enää tarvitse elää."
(349) Toisaalta Lyydian ratkaisuakaan ei juuri voi kritisoida, vaan
kiukku kohdistuu tämänkin teoksen kohdalla naiivisti kirjoittajaan
eli Kyröön, joka suvereenisti tappaa hahmojaan.
En tahdo liikaa
paljastaa teoksen yksityiskohtia, joten en kirjoita edellisestä
aiheesta enempää, vaikka pohdintaa voisi toki jatkaa pidemmällekin.
Sen sijaan on vielä kiinnitettävä huomiota teoksen siihen
aspektiin, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat
sallittuja. Urhon ja kaikkien muiden kärsimys itärintamalla
kaikessa kauheudessaan jää jotenkin uskomattomalla tavalla
laimeaksi, kun kuvioon astuu "Pentin" menneisyys. On
kertakaikkiaan pysäyttävä hetki, kun ennen niin humaani
rauhanrakastaja kuvaa sotatilanteen jalostamia ajatuksiaan:
"Kaunotaiteiden, demokratian ja puolueettoman oikeuslaitoksen
myötä ihmiset ovat nitistäneet todellisen luontonsa, kadottaneet
kosketuksensa siihen. He luulevat, että jokin oikeusistuin pystyisi
kertomaan kuka ansaitsee rangaistuksen tai kuka vapauden, mikä on
oikein ja mikä väärin. Vapauden ansaitsee se, joka sen ottaa.
Vankeuden ansaitsee se, joka siihen alistuu. Oikea ja väärä ovat
jokaisen itsensä päätettävissä." (241) Kuvailtu
yhteiskunta on modernille länsimaiselle ihmiselle hirveä
painajainen, mutta vieläkin pelottavampaa lienee se, ettei sen
realisoitumisesta ole vielä kuin isoisäni ikävuosien verran aikaa.
Seuraava
huomautukseni poikkeaa kenties hieman edellisistä, mutta se on silti
otettava mukaan esimerkkinä Lyydian nuoruusvuosien tunnoista ja
yhtenä kirjan hienoimmista tiivistyksistä. Urho on nuorena kova
uimari, ja Lyydia käy muun kylän tavoin katsomassa kisoja.
Kuvataiteita rakastavasta tytöstä sanotaan: "Vaistomaisesti
Lyydia etsii katsellaan piirustuksenopettajaansa Elsa Puupposta ja
muistaa sitten tämän sanat: urheilu on brutaalia kaaosta, joka on
taiteessa hyvä mutta muussa elämässä hajottava voima."
(27) Kun tämän ajatuksen muistaa vielä kolmisensataa sivua
myöhemminkin, voi siihen yllättävästi peilata sotavuosien
radikaaleja tapahtumia.
Takakannen mukaan
Liitossa on kyseessä "suuri tarina pienistä ihmisistä".
Pienten ihmisten kohtaloista tulee kuitenkin suuria. Annan uusi
herätys ja sitä seuraavat toimet kaikkiaan ovat tärisyttävän
liikuttavaa luettavaa – syyllisyyteen voi täysin siemauksin
samastua, vaikkei itse ole tehnyt mitään. Lohdullisinta on silti
se, että niin kurja kuin onnellinenkin elämä jatkuu ja jokaisen
myrskyn jälkeen on poutasää. "Minusta on alusta saakka
tuntunut, että Aino enemmän tykkää elämästä kuin vihaa"
(345), viimeisillä sivuilla todetaan. Aino on muuten sikäli
mielenkiintoinen hahmo, että hän esiintyy vain teoksen
ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Yksi arvoitus saa siis
vastauksensa vasta aivan lopussa, minkä johdosta takakannen ollessa
päällimmäisenä on lukijalla tyhjä olo. Olen valitettavasti kovin
kritiikittömällä päällä tänään, mutta kai se on niin, että
eniten tekstiä syntyy teoksesta, joka puhtaasti inspiroi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti