Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010. Elämä jäsentyi esseitä kirjoittaen kahdeksan vuoden ajan. Blogi ei enää päivity, mutta hyvä kirjallisuus ei vanhene. Tekstit säilyvät ilonanne, olkaa hyvät.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

IHMISKUNNAN KYSYMYS (Minna Rytisalo: Rouva C.)

Naisia on ollut Suomessa vähintään viimeisimmän jääkauden päättymisestä saakka, joten tuntuu jokseenkin mahdottomalta, että vasta Minna Canth (1844–1897) aikalaisineen olisi ajatellut heidän oikeuksiaan. Canthin erotti muista kuitenkin se, että hän toimi, vaikka suunnilleen kaikki todennäköisyydet ja todellisuudet olivat vastaan. Tämä riittää syyksi sille, että olen ihaillut (tai oikeammin jumaloinut) häntä suunnilleen niin kauan kuin olen jotain tiedostanut.
     Tämä on hyvin puolueellinen lähtökohta lukea Minna Rytisalon uutuutta Rouva C. (Gummerus 2018), joka kuvaa fiktiivisesti Canthin elämää Jyväskylän vuosina ennen varsinaista kirjallista tuotantoa. Rytisalo suorittaa kuvauksen niin vaikuttavasti, että ainakin minulla on vaikeuksia a) muistaa tarinan fiktiivisyys ja b) ymmärtää, miksei Rouva C. ole Finlandia-ehdokkaana, vaikka kerronnaltaan kovin samankaltainen Synninkantajat on.
     Minna Canth jos joku ymmärsi, että ihmisen tausta ei merkitse mitään ja määrittää samalla kaiken. Romaanissa on yksi valtavan hieno virke, jossa Canth niittaa naisasian ytimen: "Nämä asiat pitäisi opettaa kaikille, hän ajatteli ja lähes onnitteli itseään kun muisti tyyneytensä ja senkin, miten oli sanonut, että ei lapsia ilman miehiä synny mutta jostain syystä naiset joutuvat niistä vastuuseen." (243) Niin kauan kuin lasten kasvattaminen on automaattisesti naisen homma, ei mikään puheista huolimatta muutu.
     En voi heittää ensimmäistä kiveä, koska tuomitsen itsekin ihmisiä ulkoisin perustein. En ehkä nimbyile julkisesti, mutta vaihdan vaistomaisesti kadun puolta pimeässä ja suljen silmäni päivänvalossa. Yhdenlaisen herätyksen sain pari viikkoa sitten, kun olin iltamyöhällä lähdössä ruokakaupasta ja silminnähden aineissa ollut epäsiisti nuorimies tuli juttusille. Hän kysyi hyvin kohteliaasti, saako kysyä, onko pyöräni perässä oleva kärry oikeasti hyvä ja turvallinen kuljetukseen. Kerroin, että on se ainakin lasten kuljetukseen verraton ja toimiva ratkaisu, jolloin mies avautui motiivistaan.
     Hän oli löytänyt roskalavalta vastaavan kärryn, josta puuttui vain renkaat. Hän tykkää kunnostella asioita ja pohtii korjaavansa vaunun lahjaksi siskolleen, jolla on yksivuotias lapsi. Ei mies tosin ole koskaan saanut lasta tavata, mutta on omalta isältään kuullut. Kiitos kun kuuntelin ja vastasin, ja hyvää illanjatkoa, hän lähti hoippuen kävelemään illan pimeyteen. Minä vedin yli 300 euroa kustantaneen – vähän kuraisen mutta käytännössä tuliterän – Thulen kotiin oman yksivuotiaani luokse, joka näkee kaikkia lähisukulaisiaan monta kertaa kuukaudessa ja tuli juosten ovelle purkamaan sadan euron ruokaostoksia. En tiedä, mitä ajattelin. Ehkä jotain sinnepäin, että voi helvetti, mikä maailma.
     Rytisalon romaanissa Canth menee etsimään vaivaistalosta omakotitalonsa rakennuksilla työskennellyttä miestä, jonka vaimo ja vastasyntynyt lapsi ovat juuri kuolleet vastenmielisen karujen olosuhteiden vuoksi. Ferdinand Canth ei haluaisi päästää vaimoaan koko taloon, muttei pysty häntä estämään. Vierailun jälkeen mikään ei ole ennallaan – Ferdinandin mukaan Minnan sisällä on puhjennut myrsky, joka ei tulisi rauhoittumaan.
     150 vuotta myöhemmin tiedämme, että myrsky ei tosiaan rauhoittunut, mutta ilmaiseksi kaikki ei tullut. Oli pysäyttävää lukea ja tuntea nahoissaan Canthin masennuskaudet, joiden tuntemuksissa oli jotain pelottavan tuttua: "– – Minna oli saanut tarpeekseen ja niin väsynyt että olisi voinut kuolla. Jotain tällaista hän oli kokenut aiemminkin, kouluvuosina, joskus kun energia vain oli loppunut eikä hän ollut enää nähnyt mitä mieltä on yrittää pyrkiä eteenpäin, mutta nyt tämä oli lopullista, tämä ei enää ollut nimetöntä kaihoa." (101)
     Ja kuitenkin aina on ollut mieltä pyrkiä eteenpäin. Joskus yhden yön nukkuminen riittää, joskus pienen jälkikasvun seuraaminen, joskus kaikki ne asiat, jotka maailmassa ovat vielä ratkaisematta. On käärittävä hihat ja tartuttava toimeen, kun ei kukaan muukaan sitä välttämättä tee. Tyttäriemme kasvatus on aina vain ajankohtaisempaa huomenna kuin tänään, ja suhteessa siihen on nyt mietittävä myös poikiemme kasvatusta.
     Romaanin loppusanat kuvaavat täydellisesti sitä, millaisena Minna Canth on aina näyttäytynyt minulle. Tahdon naisena, jolle on vaikea vetää vertoja. "Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui reestä kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." (362) 
     Olihan tämä lukukokemus myös täydellisesti ajoitettu. Olin tuntenut haikean riipaisevaa Jyväskylä-ikävää jo muutaman viikon siitä huolimatta, että länsirannikolla elämä soljuu erinomaisen hyvin uomissaan. Suomen Ateenassa vain on oma, tuntuva henkensä, vaikkei kaupunki olisi enää sama kuin kultaisina opiskeluaikoina tiiviine yhteisöineen. Kuten Minna Canth, ajaton Seminaarinmäki elää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti