KÄSKEE LÄHDE JO TÄÄLTÄ (Saara Turunen: Rakkaudenhirviö)

"Miksi teatteri-ihmiset haluavat niin usein antaa äänen ihmisille, joihin heillä ei ole mitään kosketusta? minä mietin. Miksi hilleri ei kirjoittanut näytelmää pienestä miehestä, jolla on ohut parta ja vakavahkoja ongelmia toimia auktoriteettina? Se olisi saattanut olla kiinnostavaa." (275)
      Ehkä juuri tämän nerokkaan kyseenalaistuksen vuoksi Saara Turunen on antanut äänen Itä-Suomesta Helsinkiin muuttavalle taideopiskelijalle, joka etsii ja löytää itseään milloin mistäkin maailmankolkasta. Rakkaudenhirviö (Tammi 2015) lienee tarkoitettukin monisyiseksi kudelmaksi totuutta, tarua ja sitä, mitä lukijat tahtovat pitää totuutena. Etenkin viimeisen vuoksi lopputulos on kiinnostava. Loputon tiedonjano huutaa faktoja ja vastauksia, mutta ei sammu ainakaan ilman vainoamisen mittasuhteet täyttävää selvitystyötä.
     Yritän siis olla kirjoittamatta Saara Turusesta, kun kirjoitan hänen esikoisromaanistaan Rakkaudenhirviöstä. Teos on tyyliltään polkevan toisteinen ja paikoin jopa puuduttava, sillä minäkertoja käy monologina ja kohtauksina läpi koko tähänastisen elämänsä. Dialogia ei ole, ja kaikki asiantilat välittyvät kertojan suodattavan katseen läpi. Periaatteessa tämä ei haittaa, sillä kertoja on havainnoissaan huumaavan rehellinen, epäkorrekti ja suora. Vaikuttaa siltä, kuin hän ei osaisi eikä edes tahtoisi olla ihan normaali ja tavallinen.
     Tavallisuus ja sen kaipuu ovat lyöneet leimansa kertojan lapsuuteen, sillä ne ovat hänen ravitsemusterapeuttiäitinsä ylimpiä tavoitteita. Äidin maailmassa elämä on täydellistä, kun kukaan ei kiinnitä yksilön tekemisiin huomiota tai ajattele niistä mitään. Äiti on raskas ja tuomitseva moralisti, jonka varjo tuntuu seuraavan elämässä niin pitkälle kuin sitä jaksaa juosta karkuun. Kuva on surullinen ja ahdistava, vaikka kertojan mielestä se on lähinnä elämää. Lakoniseen tyyliinsä hän toteaa: "Ravitsemusterapeutin tärkein tehtävä on ihmisten laihduttaminen. – – Hän päättää laihduttaa kaikki Itä-Suomen asukkaat laihoiksi jälleen." (36)
     Minäkertoja on vähän rasittava, tarpeettoman yksinkertaistava ja negatiivinen, mutta ristiriitaisuudessaan, älykkyydessään ja filosofisuudessaan kuitenkin kiehtova. Hän yrittää elää epätavallista elämäänsä raastavan tavallisessa ympäristössä, johon kuuluvat pyhäkoulut, säännölliset ruoka-ajat ja koulumaailman vitsaukset, kuten jokasyksyiset puolukkatalkoot. Marjastaminen ja metsän antimien hyödyntäminen on tärkeää, mutta nuoren polven intoa siihen ei tapeta tehokkaammin millään muulla kuin koko koulun yhteisöllisellä kykkimisellä lähimetsässä. Minulle keittäjän hyväksynnän taisi ostaa mestarimarjastajavaarini, mutta ymmärrän syvästi kertojan kokemusta.
     "Minä en mene enää marjastamaan, sen olen päättänyt. Minä menen torille ja ostan kaksi litraa puolukoita niillä rahoilla, jotka tienasin aiemmin äitini kukkarosta. Sitten kävelen takaisin koululle ja annan puolukat keittäjälle. Näen, miten raivo kiehuu keittäjän sienen muotoisen hatun alla ja miten hän tuijottaa minua murhanhimoisella katseella sanoja haeskellen. Odotan rangaistusta, mutta keittäjä ei selvästikään keksi mitään sopivaa, sillä periaatteessahan en ole tehnyt rikosta." (124)
     Oikeastaan Rakkaudenhirviö pyörittää tavallisuuden illuusion lisäksi voimakkaasti ikuisuuskysymystä siitä, kenen syytä on yksilöä leimaava epätavallisuus. Kenelle yhteiskunta on tarkoitettu ja ketä varten päätökset tehdään? Kertojan elämänpolku on täynnä tapahtumia, jotka esimerkiksi koululaitos naamioi normaaleiksi ja tavallisiksi, vaikka kyse on vain omituisista tavoista. Niitä korostetaan kiljumalla korostetusti päin juhlakalun näköä, että muista nyt nauttia tästä yhteisöllisestä juhlapäivästä, jota et koskaan saa takaisin.
     "En osallistu taidelukiolaisten rientoihin. Vanhojentanssit ja penkinpainajaiset saavat minut vain kiusaantumaan. Liikuntasalin kelmeät valot, lattiaan teipatut, urheilusta muistuttavat viivat, vanhasta äänentoistolaitteesta rytisevä musiikki, opettajan hakkaava ääni, yy kaa koo ja yy kaa koo, poikien hikiset kädet ja tyttöjen pompöösit mekot. Pojat seuraavat tyttöjä kuin uskolliset koirat, mutta tytöt eivät heistä välitä, he rientävät vain lisäämään huulikiiltoa. Valokuvissa tanssiparit seisovat puolapuiden edustalla naamat kiiluen." (209)
     Todellisuudessa ainakin minä mietin sekä penkkari- että ylioppilaspäivänäni lähinnä sitä, milloin pääsen syömään, miksi olen tässä ja ettei nyt vaan sattuisi mitään. Huomattavasti ikimuistoisempia ovat olleet juhlat, joita olen viettänyt omasta tahdostani, ja päivät, joiden vietto on ollut spontaania ja yksityistä eikä valtakunnallisen karnevaalin aihe. Pohjimmiltani olen ehkä sopeutumaton ja outo ja siksi ärsyyntynyt tästä yhtäläisyydestä itseni ja romaanihahmon välillä. Tähän asti olen tosin epäillyt, että kyse on vain liian vähäisestä alkoholin kulutuksestani kyseisinä kollektiivisen riemun päivinä.
     Sitten on näitä aikuisia. Äidin suhteen minulla on käynyt Rakkaudenhirviön kertojaa parempi tuuri, mutta samanlaisia opettajia ja opinto-ohjaajia olen tavannut niin monesti, että voisin jakaa muutaman kokemuksen muillekin. Samalla epäilen, ettei minun tarvitse, koska kaikilla on jo omansa. Nämä kasvattajat eivät varmasti tarkoita mitään pahaa, mutta eivät saa avullaan aikaan apua, vaan suurempaa sekasortoa. "Opo on oikeastaan seurakuntatalon suntio, mutta hän sai reumatismin eikä voinut enää vastata hautausmaan hoidosta. Juuri silloin opinnonohjaajan paikka sattui olemaan vapaana ja niin hänet palkattiin, sillä muita hakijoita ei ollut." (165)
     Kaikkialla puhutaan siitä, miten lapsista ja nuorista on pidettävä huolta ja perustettava lisää virkoja. Missään ei puhuta siitä, kuinka noista lisäviroista ja jo olemassaolevista positioista poistettaisiin ankeuttajat ja täytettäisiin ne valontuojilla, joiden puheilla on oikeasti kannustava vaikutus. Se on epäkohta, vaikka kuulostaa raadolliselta ja epähumaanilta. Ehkä kertojan olisi tarvinnut vähän vähemmän paeta outoa oloaan Lontooseen, Espanjaan ja Meksikoon, jos häntä olisivat kuunnelleet poikiin ihastuvan Antin ja valovoimaisen Lauran lisäksi aikuiset jo paljon aiemmin. Onneksi ystävyys voi korjata paljon.
     Tavallisuuden kaipuu näkyy tavallaan myös siinä, että lukija kaipaa selkeyttä, etenemistä, dialogia ja totuttuja kaavoja, vaikka monesti juuri niiden puuttuminen luo jotain uutta ja merkittävää. Myös kirjallisuusblogeilta odotetaan usein nopeita tuomioita ja yksiselitteisiä lausuntoja siitä, kannattaako tarkasteltavana oleva teos lukea. Itse en useinkaan pysty sellaisia tarjoamaan, koska hyvä romaani jättää jälkeensä jopa viikkojen epätietoisuuden. Sen päätyttyäkin pystyn puhumaan vain omasta puolestani.
     Olen siis kummallinen haahuilija, jonka ovat pelastaneet haahuilulta matkustelun synnyttämä epämiellyttävä tunne, neuroottinen kontrollin säilyttämisen tarve sekä rakkaus, joka ei pidä hirviönä. Onneksi Saara Turunen on kirjoittanut romaanin pienestä suomalaistytöstä, jolla on keltaiset talvilenkkarit hautajaisissa ja vakavahkoja itsetunto-ongelmia. Se todella saattoi olla kiinnostava, vaikken tiedä, oliko se totta.