JÄÄ JÄÄTÄMÄÄN (Antti Tuomainen: Kaivos)

Kesä ja dekkarit kuuluvat monen mielestä yhteen. Itse olen tainnut viettää noin kymmenen vuotta sitten yhden kesän Agatha Christien parissa, mutta muuten en jakolinjoja tunnusta. Pikemminkin kesä on merkinnyt minulle tilaisuutta lukea mahdollisimman paljon kaikkea sellaista, joka on vuoden aikana jäänyt väliin. Tänä kesänä sekin tuntuu tosin olevan astetta utopistisempaa, sillä ensimmäistä kertaa kesäni on kulunut opiskellen. Olen kirjoittanut gradua ja lukenut rikosoikeutta. Jälkimmäinen toki hyvällä tahdolla liittyy vähän dekkareihin.
      Jännityskirjallisuuden genreen kuuluu myös Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015), jonka nimi voisi varmaan useammankin lukijan mielessä olla suoraan Talvivaara. Sotkamolaisesta kaivosyhtiöstä on tehty viimeisen vuoden aikana myös dokumentti- ja draamaelokuvia. Niiden ja Kaivoksen jälkeen sopii vain sormet ristissä toivoa, ettei totuus olisi enää tarua ihmeellisempää. Siihen totuuteen on vaikea ottaa kantaa: tuntuu, että pitäisi ensin tietää tuhat ja yksi vivahdetta ja yksityiskohtaa, joista kaikkia ei varmasti edes ole luovutettu julkisuuteen.
     Totuuden monimutkaisuus ei onneksi estä Kaivoksesta vaikuttumista. Alkuasetelma on perinteinen: Helsingin Päivä -lehden tutkiva journalisti Janne Vuori saa sähköpostiinsa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoisessa sijaitsevassa Suomalahden kaivoksessa tapahtuu jotain epäilyttävää. Aika pian selviää, että kaivosbisnekseen liittyy myös monta hämärää kuolema. Janne alkaa selvittää vyyhtiä edesmenneen kollegansa tyttären Maaritin kanssa. Yhtä perinteiseen tapaan hän saa työlleen omistautuessaan perhe-elämänsä sekaisin.
      Toinen keskeinen henkilö on Jannen vuosikymmeniä kadoksissa ollut isä Emil, joka palaa yllättäen Helsinkiin. Etenkin Emilin työ palkkamurhaajana ja siihen liittyvät yksityiskohdat tekevät Kaivoksesta kokonaisuudessaan epäperinteisen ja kiinnostavan. Oikein toimimisen ihanne korostuu romaanin tematiikassa, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Myös Emil nimittäin toimii tavallaan oikein, ja hänen virheetön ja minimalistinen työskentelynsä herättää jopa kieroutunutta ihailua.
     Kun romaania ja Suomalahden kaivosta kerran on liki mahdotonta olla vertaamatta Talvivaaraan, todettakoon sekin, että asenteet kaivosteollisuutta vastaan tulevat tarinassa hyvin esille. Ne on myös esitetty sen verran vakuuttavasti, että vain idiootti kannattaisi kirjan luettuaan toiminnan jatkamista. "Voisiko ajatella, että jos tulevaisuudessa jostakin on maailmassa puutetta, tuo puute ei tule olemaan kulta, kromi, nikkeli eikä varsinkaan kaivosjäte." (127) Voisi ajatella.
     On kuitenkin melkein liian helppoa syyttää aina ja kaikesta poliitikkoja. Olen aiemminkin todennut, että edustuksellisessa demokratiassa syy ja vastuu ovat viime kädessä äänestäjillä. Kansanedustajia ja koko poliittista systeemiämme on viime aikoina kritisoitu niin ylitsepursuavasti, etten tahdo lähteä siihen mukaan. Pikemminkin esimerkiksi tuoreeltaan esillä olleet puheenjohtajaehdokkaat ovat osoittaneet monella poliitikolla olevan aitoa tahtoa kehittää maailmaa paremmaksi. Paremmuus riippuukin sitten jo pitkälti näkökulmasta. Tahtoa ja intoa kuitenkin kunnioitan tässä maailmassa, jossa kaikki tavataan jo valmisteluvaiheessa ampua alas ja kritiikki kohdistetaan liian mielellään henkilön persoonallisiin ominaisuuksiin.
     Siksi en aivan allekirjoita tätä Janne Vuoren kuvaamaa todellisuutta, vaikka se niin tuskallisen osuvalta tuntuukin: "Hanke oli saanut nopeasti taakseen poliitikot. Ne, jotka toimiessaan valtakunnan tasolla tekivätkin tosiasiassa häikäilemätöntä ja kokonaisuuden kannalta tyrmistyttävän tuhoisaa takapihapolitiikkaa, ja ne, joiden mielestä mikä tahansa syrjäseuduilla työllisyyttä yhdelläkin henkilöllä nostava projekti, nielipä se kuinka monta miljardia euroa tahansa ja uhkasipa se kuinka luontoa, ihmistä ja yleistä terveyttä, oli vertaansa vailla oleva fantastinen, innovatiivisuutta uhkuva hanke. Kahdestasadasta kansanedustajasta näihin kahteen ryhmään lukeutui karkeasti arvioiden satayhdeksänkymmentäkahdeksan edustajaa." (28–29) Toinen vaihtoehto on tietenkin laittaa toivonsa niihin kahteen.
     Osittain näiden vahvasti poliittisten kannanottojen vuoksi Kaivos on lopulta enemmän kuin perinteinen jännitysromaani. Jannen tasapainoilu työn ja perheen välillä, Emilin rooli kuviossa, menneisyys ja nykyisyys sekä ennen kaikkea kaikin puolin yllättävä loppuratkaisu vaikuttavat kaikki teoksen kasvuun. En ole toistaiseksi lukenut Tuomaisen aiempia romaaneja, mutta ainakin Kaivoksessa kieli ja ilmaisun tapa ovat paikoin jopa runollisen aforistisia. Sitä ei ole tottunut tämän genren kirjallisuudelta odottamaan, jolloin se myös (aihepiiriin sopivasti) rikastaa kokemusta.
     "Elämä ei räjähtänyt silmille silloin kun samppanjapullon korkki poksahti auki. Elämä repesi liitoksistaan ja aurinko ja tähdet syttyivät loistamaan, kun mitään aavistamatta istui bussissa ja tihrusti räntäistä maisemaa tai kun tiskasi astioita selkä särkien." (244) Elämällä on tapana yllättää niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi se lopulta yllättää Jannen myös ensimmäisessä merkityksessä, vaikka tapa poikkeaakin huomattavasti siitä, mitä romaanin alkupuoli antaa ymmärtää. Hahmon henkinen kasvu ja hänen toiminnassaan tapahtuva täyskäännös ovat lopulta jopa uskottavuuden äärirajoilla. Romaanille ja tarinan vaikuttavuudelle ne tekevät kuitenkin hyvää.
      Sitä paitsi onhan se mahdollista, että Janne saa maailmansa parempaan järjestykseen juuri omalla työtavallaan. Siihen liittyvästä kuvauksesta olen nimittäin täysin samaa mieltä. Toiminnan kautta taas olen itse päässyt selvyyteen siitä, että Kaivos on paukkuvista pakkasistaan huolimatta mitä parhainta kesälukemista. "Kirjoittaminen oli ajattelemista, maailman järjestämistä. Sen avulla pääsin selvyyteen siitä mitä olin tosiasiassa tekemässä, mitä mieltä mistäkin. Kirjoittaessani sain suljettua kaiken muun ulkopuolelleni. Se oli salaisuuteni, se oli totuus kirjoittamisesta." (252)