TÄÄLLÄ MAASSA SYVÄLLÄ (Miika Nousiainen: Juurihoito)

"Tuurilla on yllättävän iso osa ihmisen elämässä. Mihin maahan synnyt? Millaiseen perheeseen? Ja mihin aikaan?" (320)

      Tänä syksynä olen pohtinut, voisiko Miika Nousiainen sittenkin olla kauan kadoksissa ollut isäni. Maailmankuvamme tuntuvat istuvan samaan lokeroon niin tiiviisti, että se on kadehtimisen arvoista jopa nykyisessä lokeroyhteiskunnassa. Todellisuudessa juuri tämä tietenkin osoittaa isäspekulaationi pätemättömäksi. Jokin olisi pahasti pielessä, jos lapsi allekirjoittaisi kaikki isänsä mielipiteet ja näkemykset.
     Isäajatuksia stimuloi tietenkin Nousiaisen tuorein timantti Juurihoito (Otava 2016), suuri "suku- ja hammaslääkäriromaani". Olen itse päässyt koko tähänastisen elämäni niin helpolla hampaideni kanssa, etten ole tullut ajatelleeksi elämän ja hammashoidon yhteneviä purentalinjoja. Ei niitä tosin ole ajatellut copywriter Pekka Kirnuvaarakaan, jonka suhde hampaisiin ja hammaslääkäreihin on ollut kaikkea muuta kuin kivuton.

     Juurihoito lähtee liikkeelle konkreettisesta juurihoidosta, josta Pekka löytää itselleen isoveljen, Eskon. Abstraktimpaan sukujuurihoitoon päästään suomalaisten alkukankeuksien kautta, ja kohta isän maailmalle siittämiä sisaruksia alkaa paljastua veljeksille varsin komean sarjan verran. Jo itse kertomus juonenkäänteineen ja vaihtuvine miljöineen on viihdyttävä ja jännitteinen. Kirjailijalle se ei kuitenkaan riitä.

     Tiedän vanhasta kokemuksesta, että Nousiaisen teokset jakavat mielipiteitä. Omassa tuttavapiirissänikin on heitä, joiden mielestä romaaneissa ei tapahdu oikeastaan mitään eikä niiden huumori iske ollenkaan. Sitten on kaltaisiani lähes adoptoitaviksi valmiita lakoajia, joiden panssarin kirjailija onnistuu aina pudottamaan jo ensimmäisillä virkkeillä. Loistavia sitaatteja tulee kirjattua muistiin tahdilla, joka epäilyttävästi muistuttaa koko teoksen plagioimista.

     Lukekaa lopputeksti siis tällaisen varsin subjektiivisen varauksen läpi. Nousiaisella on kyky yhdistää briljantti, välillä tummanpuhuvakin huumori vakavasti otettavaan yhteiskuntakritiikkiin. Se on yhdistelmä, jolla hän pystyy herättämään ajatuksia ja liikuttamaan huolimatta siitä, että muutaman sivun välein on pakko nauraa ääneen. Kaiken kruunaavat oivaltava kieli ja miehen omalta jutustelutyyliltä läheisesti kuulostava dialogi.

     Vaikka Nousiaisen aiemmatkin romaanit ovat olleet hyviä, tuntuu Juurihoito erityisen täysosumalta. Aika on toki niin täynnä herkullisia aihealueita, ettei niihin tarvitse kuin käydä käsiksi. Suurena sukuromaanina teos käy läpi eläviä, muuttuvia ja kuolleita perhesuhteita. Yksikään aikakausi ei välttämättä ole toista parempi – jokainen sisältää omia omituisuuksiaan.

     "Kai meitä rakastettiin. Tai siis lapsia rakastettiin ennenkin. Vaikka tottahan se on, että mikään tupakansavussa, ilman turvavyötä vietetyssä lapsuudessani ei viitannut siihen, että ikäluokkani haluttiin jäävän henkiin. Rakkaus muuttuu." (55)

     Rakkaus muuttuu tupakansavusta luomupastaksi, soijarouheeksi ja konditionaaliksi, mutta samalla kansan lisääntymisestä on tullut televisiopaneeleissa ratkottava suuren luokan ongelma. Olemme itsekkäitä individualisteja, joilla on saavutettu oikeus haahuilla ja liikaa aikaa tehdä asioista ongelmia. Todella köyhät ihmiset ovat tässäkin asia erikseen, mutta jokin on järjettömästi pielessä, jos massa tällaisessa erinomaisestivointiyhteiskunnassa päättää omasta lisääntymisestään tai lisääntymättömyydestään valtion maksamien rahakannustinten perusteella.

     "Suurin osa ystävistäni on jättänyt lasten tekemisen yhteen. Kiinassa yhden lapsen politiikka johtui liikakansoituksesta. Kaveripiirissäni se johtui siitä, että ensimmäinen lapsi oli kerran vähän ärsyttävä brunssilla." (172)

     Totta kai minä olen vielä lapsettomana nuorena naisena siinä parhaassa vaiheessa antamaan perhesuunnittelu- ja kasvatusvinkkejä. Laadin julkisilla paikoilla ja liikennevälineissä usein listoja, miten en ainakaan toimi oman lapseni kanssa. Ajattelin säästää ne ja vetää kohtia yli sitä mukaa, kun huomaan periaatteet järjettömiksi tai mahdottomiksi. Seuraavat vuodet tarjoavat aiheeseen varmasti paljon hedelmöittyneempiä näkökulmia.

     No, matkaaminen maailman ympäri Eskon säästöjen turvin tarjoaa vauraille ja hyvinvoiville sisaruksille myös melkoisia näköalapaikkoja globaaliin tilanteeseemme. Asenneilmapiiri on monin paikoin niin pelottava ja lohduton, että juuri Juurihoidon lähestymistapa kääntää katsetta vähän todennäköisemmin oman navan ulkopuolelle. Juuri tässä on romaanin hienous ja hoitava vaikutus.

     "Eikös näissä erilaisten ihmisten rinnakkaineloissa aina se suurin ongelma oo se että se toinen o erilainen. Että jos ne erilaiset ois samanlaisia niin ei niistä ois mittään haittaa." (84) Omaan ääripäähän on mukava kaivautua heittelemään kiviä, mutta entä sitten, jos oma sisko paljastuu persuvaltuutetuksi tai thaimaalaiseksi prostituoiduksi?

     Etenkin Pekka joutuu helsinkiläisestä kuplastaan kohtaamaan toiset ihmiset ihmisinä. Samalla on kohdattava oma itsensä ihmisenä – vajaana ja virheellisenä, yhtä lailla värittyneen maailmankuvan omaavana, inhimillisenä hahmona. "Olin moralisoiva reppureissaaja, backpackeri-travelleri. Siis ei niin kuin turisti, vaan paljon ylevämpi matkaaja. Luulin osaavani asettua köyhän ihmisen asemaan, kun tajusin ottaa temppelissä kengät pois ilman eri neuvoa." (157)

     Haluan korostaa, alleviivata ja huomionauhoittaa, että humaani suvaitsevaisuus ei ole ääripää eivätkä kaikki virhepäätelmät ole samanarvoisia. Moralisoiva reppureissaaminen ei ole samanlainen rikos kuin rasismi. Yritän vain jotenkin tolkullisesti tarkoittaa, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää – ja vielä vähemmän sallia. Kaikkia pitää kuitenkin kunnioittaa niin, että tunnustaa heille ihmisarvon ja oman ajattelukyvyn. Alkuperäisasukkaiden tai ulkomaalaisten holhoaminen ja heidän sijastaan (ei puolestaan) puhuminen on myös nöyryyttävää oman itsensä korostamista.

     "Tuo on vaan ihmisen tapa saada oma tekeminen tuntumaan järkevältä. Hammas on hammas. Ihan samalla lailla eri urheilulajien tyypit hehkuttaa lajejaan. Että just tää trap-ammunta, satasen juoksu tai keihäs on monivivahteisin, taktisin ja hienoin laji. Vaikka ei ole. Pitää juosta kovaa, ampua tarkasti tai heittää se helvetin keihäs pitkälle." (109) Jospa siis vaihteeksi suljettaisiin oma suu ja haettaisiin tekemiseen järkevyyttä kuuntelemalla, mitä ihmisellä itsellään on sanottavana.

     Ihmiset ovat erilaisuudestaan huolimatta samanlaisia kaikkialla. Ehkä siksi Juurihoidon ravisuttavin filosofia on tämä: "Olemme käyneet Helsingissä, Lieksassa, Södertäljessä, Thaimaassa ja Australiassa. Ja joka paikassa sama kiista. Kuka oli täällä ensin? Missään ei kysytä, että mitenkäs tässä voitaisiin olla rinnakkain." (267–268) Paljosta pitää olla huolissaan, mutta erityisesti tästä näköalattomasta toisen osapuolen jatkuvasta syyttelystä. Meidän aivan kaikkien.

     Kun aikoinaan vuosia sitten kirjoitin Vadelmavenepakolaisesta, käsittelin omaa Miika-suhdettani paneeliklassikko Hyvien ja huonojen uutisten kautta. Kuvaan sopiikin varsin hyvin, että Pirkko Saision näköinen Hakaniemen harmaa demari -hahmo teki paluun televisioon juuri tänä syksynä. Muutama välivuosi on tosiaan tuntunut jotenkin vajaalta, varsinkin kun kirjailijan julkaisutahti on moneen muuhun verrattuna harvinaisen verkkainen.

     Hyvää kannatti kuitenkin odottaa. "Voi kun ihmiset tajuaisivat, että yleensä kaikki asiat ovat ääripäiden sijaan jotain siltä väliltä." (324) Tänään tähän erinomaiseen loppukaneettiin on yksi pieni poikkeus. Juurihoito on ylä-ääripää.