YKSI PIENI HÖLMÖ MUUTTUJA (Anna Perho: Pientä säätöä)

Alkuvuosi on ollut lukemistoni perusteella joko onnistunut yhdistelmä rentoutumista ja itsensä kehittämistä tai onnetonta räpeltämistä. Päivätyökseni olen lukenut satoja sivuja diskurssintutkimusta, sosiolingvistiikkaa ja identiteettien tutkimusta. "Omana graduksi" nimeämäni tiedosto onkin edennyt tahtia, jonka johdosta olen lähes kaksi kuukautta tavoiteaikatauluani edellä. Jokin siis sujuu.
     Vapaa-ajalla olenkin sitten lukenut lähinnä dekkareita ja oppaita. Ensimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä murhaa ole. Jälkimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä ole. Varsinkin jälkimmäinen opetus on ottanut koville, sillä olen koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän toivonut olevani täydellinen. Alkuvuoden vuoristoratojen seurauksena olen siis yrittänyt lempeästi muokata maailmankuvaani. Hyväksi avuksi siinä ovat olleet erilaiset itsensäymmärtämisopukset, joista kaikki eivät suureksi yllätyksekseni olekaan freudilaista tai teennäisen yliymmärtävää roskaa.
     Pitää vain osata valita oikein. Sen opin ehkä jo marraskuussa, kun vaikutuin ja kirjoitin Jenni Pääskysaaren tyttöoppaasta. Tälläkin kertaa yksi vertaistukiopus oli niin hyvä, että tahdoin kirjoittaa siitä tänne. Vastuuvapauteni ja objektiivisuuteni saattaa kyllä melkoisesti kärsiä, kun tunnustan muutaman tarkoin varjellun tosiasian.
     On aamuja, jolloin melkein ainoa motivaationi nousta unisena lämpimästä sängystäni on tieto siitä, että heti keittiössä saa avata radion, virittää sen tottuneesti taajuudelle 101.00 ja päästää Radio Aallon Dynastian lempeästi valumaan aivokuorelle. Sen ajatuksen voimalla olen aina päässyt pimeistäkin aamuista eteenpäin enkä ole ikinä joutunut pettymään (kyllä, olen henkisesti keski-ikäinen). Anna Perho on siis idolini. Luultavasti rakennan hänestä pääni sisällä samanlaista täydellisyyden perikuvaa kuin Anna itse syvästi ihailemastaan Asko Kallosesta, mutta ei se mitään. Anna on rock.
     Vuoteni Dynastian parissa ovat jo opettaneet minulle, että Anna säätää, vaikka tekee toki senkin jotenkin kiehtovalla tavalla. Pientä säätöä (Otava 2015, minulla Seven-pokkari) tarjoilee siitä mustaa valkoisella. Elävää elämää terävän ironisella otteella tarkastelevat tekstit toimivat omien mokailujen (joita en itseltäni siis siedä) otollisena heijastuspintana. Ei-mulle-sentään-onneksi-noin-ole-käynyt-ajatusteni takana olenkin vähän kateellinen siitä, miten joku osaa mokatakin noin coolisti.
     "Elämä ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely. Virheisiin pitää suhtautua vakavasti ja analyyttisesti, ja SITTEN unohtaa ne. Virheet ovat valintoja, joiden kanssa ollaan koko loppuelämä. Ei mokailuun voi suhtautua niin, että ottaa vain carpe diem -tatuoinnin ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." (10) Hartaasti toivon, että vähän useampi ihminen suhtautuisi virheisiin vähän vakavammin. Vaikka kaikki ne, jotka päättävät fossiilisia polttoaineita hyödyntävien voimaloiden rakentamisesta tai hipsivät yön pimeinä tunteina heittelemään vastaanottokeskuksia polttopulloilla.
     Samalla hymyilen vähän, koska carpe diem -tatuoinnista tulee aina mieleen vain se Solsidanin jakso, jossa Anna (hänkin!) toivoo mieheltään vähän särmää ja tämä menee ottamaan juuri sellaisen tatuoinnin. Carpe diem -tatuointi on siis jo itsessään virhe, jonka jälkeen on aika vaikea esittää, ettei mitään olisi tapahtunutkaan.
     Toinen virhe on laittaa lapsistaan kuvia someen, kuten viime päivinä on kiivaasti muistuteltu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että niitä lapsia on siellä jo valmiiksi ihan liikaa. Toisin sanoen on oikein ok laittaa joskus kuva jostain erityisestä tilanteesta (vaikka sitten sen kaksivuotiaan omalla luvalla, vaikka hän ei varmasti ymmärrä, mikä on Instagram, enkä toisaalta ole koskaan tavannut kaksivuotiasta, joka ei rakastaisi tuijotella omia kuviaan kännykän näytöltä). En kuitenkaan näe mitään funktiota siinä, että sitä samaa tukka sekaisin riehuvaa lasta kuvataan aamupalalla, leikkimässä, lounaalla, ulkoilemassa, päiväunilla, välipalalla, päivällisellä, iltatoimissa ja vielä sängyssä (yleensä yhden päivän aikana) ja kaikki kuvat syötetään someen.
    Ihan vain tiedoksi, että 1) ne kaikki kuvat näyttävät ihan samalta ja 2) ketään muuta kuin sen lapsen isoäitiä ei luultavasti kiinnosta. Tuntisin ajattelustani kylmäävää syyllisyyttä ilman Anna Perhoa, joka kehtaa jopa painattaa kirjaan julkisen salaisuuden: "Kuvajoulukortin lähettäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen tuttusi katsoo kuvaa ja ajattelee, että onneksi minun lapseni on paljon viehättävämpi kuin tuo tonttulakilla somistettu perunanaama." (63)
     Joku mammapalstamamma varmaan kysyy nyt loukkaantuneena, ovatko minun hienot tunnelmakuvani aurinkoiselta järveltä, kauniit asetelmani aamupalastani tai lystikkäät otokset itsestäni missä milloinkin sitten muka jotenkin kiinnostavampia kuin ne lapset. Vastaus on, että eivät varmasti ole. Olisin kuitenkin vähän pahoillani, jos mieheni Instagram-tili olisi täynnä kuvia minusta, kun olen vetänyt pikkuhousut väärin päin päähäni, sotkenut naamani jogurtilla tai uppoutunut sohvalle katsomaan televisiota. Kuvatekstinä olisi tietysti muutama nauruhymiö ja sydän, ja sitten hänen äitinsä kommentoisi, että voi kun se on pieni hölmö.
     Puolustaudun myös sillä, etten ole sosiaalisen median Perusmaire. "Maire ei ole liittynyt Twitteriin, koska hän ei ymmärrä mihin sitä tarvitaan kun tekstareitakin voi kirjoittaa monta peräkkäin." (143) Itse olen alkanut vähän pelätä twiittailua, kun sen seurauksena voi nykyään joutua kivuliaasti teurastetuksi. Ei tarvita kuin yksi väärin ymmärrettävissä oleva sana tai tavu tai kirjain, ja olet entinen. Se on pelottavaa, mutta se olisi ihan toinen tarina.
     Minun mielikuvissani Anna Perholla on täydellinen koti (Suomen suosituin tyyppitalo), jossa hän perheensä ja Golden puppyn kanssa asustaa. Se on täydellinen siitä huolimatta, että perheen miesväki jättää aina valot päälle joka huoneeseen ja Anna joutuu kiertämään niitä sammuttamassa. Annan omissa mielikuvissa taas kotikin kaipaisi pientä säätöä: "Itse pitäisin kodista, joka tuntuisi niin valmiilta, että roskapussin lisäksi en keksisi yhtään elementtiä, joka sieltä pitäisi vaihtaa." (136) En tiedä, onko se naiselle edes mahdollista. Vuokrakerrostaloelämässä parasta on silti ehdottomasti se, että haaveita "sitkun"-asumuksestaan voi kehittää sydämensä kyllyydestä vaikka joka päivä.
     "Jos olisin itse kertonut ensitreffeillä miehelleni, että olen äksy, myöhästelevä ja määräilevä työhullu, jonka mielialat ailahtelevat ja joka ei ole mielestään koskaan väärässä, niin olisiko hän kiinnostunut minusta? No ei." (57) Siksi kerroinkin itse vasta toisella tapaamisella. Silloin mieheni oli jo riittävän koukussa seuraani ja vakuuttunut siitä, ettei mikään ominaisuus haittaa. Niiden todellisen haitta-arvon ymmärtäessään hän oli jo alistunut kohtaloonsa, joka on pieni hölmö ja hiipii joka aamu sängystä kuuntelemaan Dynastiaa, vaikka periaatteessa voisi vielä nukkua. Perfect Family man, I would say.