Alkuvuosi on ollut lukemistoni perusteella joko onnistunut
yhdistelmä rentoutumista ja itsensä kehittämistä tai onnetonta
räpeltämistä. Päivätyökseni olen lukenut satoja sivuja
diskurssintutkimusta, sosiolingvistiikkaa ja identiteettien
tutkimusta. "Omana graduksi" nimeämäni tiedosto onkin
edennyt tahtia, jonka johdosta olen lähes kaksi kuukautta
tavoiteaikatauluani edellä. Jokin siis sujuu.
Vapaa-ajalla olenkin sitten lukenut lähinnä dekkareita ja
oppaita. Ensimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä murhaa
ole. Jälkimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä ole.
Varsinkin jälkimmäinen opetus on ottanut koville, sillä olen koko
elämäni ajan enemmän tai vähemmän toivonut olevani täydellinen.
Alkuvuoden vuoristoratojen seurauksena olen siis yrittänyt lempeästi
muokata maailmankuvaani. Hyväksi avuksi siinä ovat olleet erilaiset
itsensäymmärtämisopukset, joista kaikki eivät suureksi
yllätyksekseni olekaan freudilaista tai teennäisen yliymmärtävää
roskaa.
Pitää vain osata valita oikein. Sen opin ehkä jo marraskuussa,
kun vaikutuin ja kirjoitin Jenni Pääskysaaren tyttöoppaasta.
Tälläkin kertaa yksi vertaistukiopus oli niin hyvä, että tahdoin
kirjoittaa siitä tänne. Vastuuvapauteni ja objektiivisuuteni
saattaa kyllä melkoisesti kärsiä, kun tunnustan muutaman tarkoin
varjellun tosiasian.
On aamuja, jolloin melkein ainoa motivaationi nousta unisena
lämpimästä sängystäni on tieto siitä, että heti keittiössä
saa avata radion, virittää sen tottuneesti taajuudelle 101.00 ja
päästää Radio Aallon Dynastian lempeästi valumaan aivokuorelle.
Sen ajatuksen voimalla olen aina päässyt pimeistäkin aamuista
eteenpäin enkä ole ikinä joutunut pettymään (kyllä, olen henkisesti keski-ikäinen). Anna Perho on siis
idolini. Luultavasti rakennan hänestä pääni sisällä samanlaista
täydellisyyden perikuvaa kuin Anna itse syvästi ihailemastaan Asko
Kallosesta, mutta ei se mitään. Anna on rock.
Vuoteni Dynastian parissa ovat jo opettaneet minulle, että Anna
säätää, vaikka tekee toki senkin jotenkin kiehtovalla tavalla.
Pientä säätöä (Otava 2015, minulla Seven-pokkari)
tarjoilee siitä mustaa valkoisella. Elävää elämää terävän
ironisella otteella tarkastelevat tekstit toimivat omien mokailujen
(joita en itseltäni siis siedä) otollisena heijastuspintana.
Ei-mulle-sentään-onneksi-noin-ole-käynyt-ajatusteni takana
olenkin vähän kateellinen siitä, miten joku osaa mokatakin noin coolisti.
"Elämä ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely.
Virheisiin pitää suhtautua vakavasti ja analyyttisesti, ja SITTEN
unohtaa ne. Virheet ovat valintoja, joiden kanssa ollaan koko
loppuelämä. Ei mokailuun voi suhtautua niin, että ottaa vain carpe
diem -tatuoinnin ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan."
(10) Hartaasti toivon, että vähän useampi ihminen suhtautuisi
virheisiin vähän vakavammin. Vaikka kaikki ne, jotka päättävät
fossiilisia polttoaineita hyödyntävien voimaloiden rakentamisesta
tai hipsivät yön pimeinä tunteina heittelemään
vastaanottokeskuksia polttopulloilla.
Samalla hymyilen vähän, koska carpe diem -tatuoinnista tulee
aina mieleen vain se Solsidanin jakso, jossa Anna (hänkin!) toivoo
mieheltään vähän särmää ja tämä menee ottamaan juuri
sellaisen tatuoinnin. Carpe diem -tatuointi on siis jo itsessään
virhe, jonka jälkeen on aika vaikea esittää, ettei mitään olisi
tapahtunutkaan.
Toinen virhe on laittaa lapsistaan kuvia someen, kuten viime
päivinä on kiivaasti muistuteltu. Henkilökohtaisesti olen sitä
mieltä, että niitä lapsia on siellä jo valmiiksi ihan liikaa.
Toisin sanoen on oikein ok laittaa joskus kuva jostain erityisestä
tilanteesta (vaikka sitten sen kaksivuotiaan omalla luvalla, vaikka
hän ei varmasti ymmärrä, mikä on Instagram, enkä toisaalta ole
koskaan tavannut kaksivuotiasta, joka ei rakastaisi tuijotella omia
kuviaan kännykän näytöltä). En kuitenkaan näe mitään
funktiota siinä, että sitä samaa tukka sekaisin riehuvaa lasta
kuvataan aamupalalla, leikkimässä, lounaalla, ulkoilemassa,
päiväunilla, välipalalla, päivällisellä, iltatoimissa ja vielä
sängyssä (yleensä yhden päivän aikana) ja kaikki kuvat syötetään
someen.
Ihan vain tiedoksi, että 1) ne kaikki kuvat näyttävät ihan
samalta ja 2) ketään muuta kuin sen lapsen isoäitiä ei
luultavasti kiinnosta. Tuntisin ajattelustani kylmäävää
syyllisyyttä ilman Anna Perhoa, joka kehtaa jopa painattaa kirjaan
julkisen salaisuuden: "Kuvajoulukortin lähettäminen
tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen tuttusi katsoo kuvaa
ja ajattelee, että onneksi minun lapseni on paljon viehättävämpi
kuin tuo tonttulakilla somistettu perunanaama." (63)
Joku mammapalstamamma varmaan kysyy nyt loukkaantuneena, ovatko
minun hienot tunnelmakuvani aurinkoiselta järveltä, kauniit
asetelmani aamupalastani tai lystikkäät otokset itsestäni missä
milloinkin sitten muka jotenkin kiinnostavampia kuin ne lapset.
Vastaus on, että eivät varmasti ole. Olisin kuitenkin vähän
pahoillani, jos mieheni Instagram-tili olisi täynnä kuvia minusta,
kun olen vetänyt pikkuhousut väärin päin päähäni, sotkenut
naamani jogurtilla tai uppoutunut sohvalle katsomaan televisiota.
Kuvatekstinä olisi tietysti muutama nauruhymiö ja sydän, ja sitten
hänen äitinsä kommentoisi, että voi kun se on pieni hölmö.
Puolustaudun myös sillä, etten ole sosiaalisen median
Perusmaire. "Maire ei ole liittynyt Twitteriin, koska hän ei
ymmärrä mihin sitä tarvitaan kun tekstareitakin voi kirjoittaa
monta peräkkäin." (143) Itse olen alkanut vähän pelätä
twiittailua, kun sen seurauksena voi nykyään joutua kivuliaasti
teurastetuksi. Ei tarvita kuin yksi väärin ymmärrettävissä oleva
sana tai tavu tai kirjain, ja olet entinen. Se on pelottavaa, mutta
se olisi ihan toinen tarina.
Minun mielikuvissani Anna
Perholla on täydellinen koti (Suomen suosituin tyyppitalo), jossa
hän perheensä ja Golden puppyn kanssa asustaa. Se on täydellinen
siitä huolimatta, että perheen miesväki jättää aina valot
päälle joka huoneeseen ja Anna joutuu kiertämään niitä
sammuttamassa. Annan omissa mielikuvissa taas kotikin kaipaisi pientä
säätöä: "Itse pitäisin kodista, joka tuntuisi
niin valmiilta, että roskapussin lisäksi en keksisi yhtään
elementtiä, joka sieltä pitäisi vaihtaa." (136)
En tiedä, onko se naiselle edes mahdollista.
Vuokrakerrostaloelämässä parasta on silti ehdottomasti se, että
haaveita "sitkun"-asumuksestaan voi kehittää sydämensä
kyllyydestä vaikka joka päivä.
"Jos olisin itse kertonut ensitreffeillä miehelleni, että
olen äksy, myöhästelevä ja määräilevä työhullu, jonka
mielialat ailahtelevat ja joka ei ole mielestään koskaan väärässä,
niin olisiko hän kiinnostunut minusta? No ei." (57) Siksi
kerroinkin itse vasta toisella tapaamisella. Silloin mieheni oli jo
riittävän koukussa seuraani ja vakuuttunut siitä, ettei mikään
ominaisuus haittaa. Niiden todellisen haitta-arvon ymmärtäessään
hän oli jo alistunut kohtaloonsa, joka on pieni hölmö ja hiipii
joka aamu sängystä kuuntelemaan Dynastiaa, vaikka periaatteessa
voisi vielä nukkua. Perfect Family man, I would say.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti