TARPEELLISIA AJATUKSIA (Reko Lundán: Ilman suuria suruja)

Aina joku eksyy tai lähtee liian aikaisin. Toisinaan ajatuksen välttäminen on mahdotonta. Aika tarkkaan kolme vuotta sitten totesin tämän katsoessani Jyväskylän kaupunginteatterin intiimin hyytävää sovitusta muutama vuosi aiemmin kuolleen Reko Lundánin näytelmästä Tarpeettomia ihmisiä (2003).
     "Kaiken tän työn ja kodinhoidon ja lenkkeilyn ja vittu kaupunginosa-aktivismini alla mä oon täysin yksinkertasesti sekasin", näytelmän Petri toteaa. Työttömäksi jäänyt kaveri Kari keskittyy hakkaamaan vaimonsa päätä roska-astiaan, kun ei muuta väylää tunteilleen löydä. Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis, vaan maailma näyttäytyy surullisena ja järjettömänä paikkana.
     Näin joulun alla olen taas lukenut klassikoita tältä vuosituhannelta. Yksi niistä oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittanut ja Finlandia-eshdokkaaksi yltänyt Lundánin esikoisromaani Ilman suuria suruja (2002). Se on Tarpeettomien ihmisten aikalainen ja tematiikaltaankin erehdyttävän samankaltainen. Alussa Hanna ja Ripa ovat eronneet ja molemmilla on omat ongelmansa. Parin kaksoset Aki ja Liisa yrittävät tasapainotella mukana kuviossa ja varttuvat romaanin kuluessa pikkulapsista ylioppilaiksi.
     Kaikkitietävän kertojan lisäksi ääneen pääsee minäkertoja Aki, jonka lapsen näkökulmasta tekemät havainnot ympäristöstään ovat riipivän tarkkanäköisiä. Vanhemmat eivät ole tahallaan heikkoja ja välinpitämättömiä, mutta voisivat edes tarkistaa, nukkuuko seinää päin kasvonsa kääntänyt lapsi todella. Hannaa riepottavat ensin talousvaikeudet ja myöhemmin kuningas alkoholi. Upseeri-Ripaa riipii yksinäisyys ja houkuttaa varuskunnan upseerikerhon näennäisen kepeä ilmapiiri. Mikäs hätä nukkuvilla lapsilla on?
     "Eteisessä kenkien ja takkien seassa Aki päätti että jos hän joskus menee naimisiin, hän ei koskaan eroa. Ainakaan jos saa lapsia. Päätös oli tärkeä, vaikka sen toteutumista hän ei pitänyt todennäköisenä. Hän ei epäillyt, etteikö rakastuisi johonkuhun, mutta ei uskonut löytävänsä ketään, joka rakastaisi häntä." (78)
     Lundán kääntää kerronnassaan hienosti isän ja äidin rooleja edestakaisin ja ylösalaisin. Lapset hakevat ensin turvaa äidistä ja vastustavat isän luokse varuskuntaan muuttoa. Myöhemmin Hannan ongelmien ja epäluotettavuuden myötä Ripan rooli korostuu, ja uuden vaimonsa myötä hän alkaa sitä myös vastuullisemmin kantaa. Ehkä Ripa tietyllä tavalla pystyy kääntämään uuden mieheyden puolelleen paremmin kuin Tarpeettomien ihmisten Kari ja Petri. Ainakaan äiti ei ole yksiselitteisen pyhä instituutio, jonka suojiin lapset voivat isää paeta.
     Neljässätoista vuodessa on toivottavasti tapahtunut taas jotain, joka saa isien ketjun seuraavat lenkit kokemaan asemansa tasavertaiseksi äidin kanssa ja oikeutensa tunteisiin yleisesti hyväksytyksi. Varma en voi olla, koska olen keskittänyt suurimman osan maailmantuskastani sotien ja kurjuuksien kaltoin kohtelemiin lapsiin sekä nuorten naisten (ja äitien) kohtaamiin ennakkoluuloihin ja seksismin aiheuttamiin ongelmiin.
     Ilman suuria suruja on nimetty hämmennystä herättävästi. Mietin moneen otteeseen, mitä ovat suuret surut, jos kaikki nämä Rinteiden perheen vaiheet käydään läpi ilman niitä. Ripan subjektiivisten tuntemusten mukaan todellisia vastoinkäymisiä tulee eteen vasta silloin, kun lukijan näkökulmasta pahin on jo takana. "Hän tajusi että koko hänen tähänastisen elämänsä murheet olivat koskettaneet vain ohimennen, jättämättä syvää jälkeä. Hän oli elänyt kokematta todellista surua." (344)
     Kuinka mitättömän pieniä ovat omat ajoittaiset suruni – ja kuinka kauan niiden katsotaan riittävän? Kuinka luottavaisesti voin tuudittautua omaan perusonnellisuuden tunteeseeni, vaikka irrationaalinen maailma ympärilläni sitä moukaroi? Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yksitoista vuotta Reko Lundánin jälkeen voittanut ikätoverini, runoilija Erkka Filander, totesi lehdessä marraskuussa 2013: "Onnellisuuteni sisällä voi tapahtua hirveitä asioita, mutta se ei kuitenkaan poista onnea."
     Samaistuin ajatukseen jo tuolloin, vaikka juuri samoihin aikoihin Tarpeettomia ihmisiä tarjosi näkökulman johonkin muuhun. Tahdon samaistua siihen edelleen – vaikka näin kaikkien elämän osa-alueiden muuttuessa yhtä aikaa en ole ihan varma, kuinka hirveitä asioita onnellisuuteni lopulta kestäisi. Ehkä hyvän lapsuuden suojaava vaikutus auttaa. Ehkä on mahdollista elää elämänsä ilman suuria suruja, olla menemättä täysin yksinkertaisesti sekaisin.
     Tai sitten putoaa kovaa ja korkealta turruttavaan tarpeettomuuteen, mistä sitä tietää.