RUPES SIINÄ PIIRTÄMÄÄN (Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista)

Taisin todeta vuoden lopuksi, että Reko Lundánin realistisissa teoksissa Helsinki ei ole hetkistäkään kaunis. Uuden vuoden aluksi tämä ajatus sai kunnolla tasoitusta toisesta ääripäästä. Mikä parasta, pääkaupunkimme kauneus ei edes ollut göstamaisesti unta ja turhaa unelmaa, vaikka Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) koostuukin kaupunginarkkitehdin 1800-luvun yöpäiväkirjoista.
     "Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta." (67) Engelin intohimoisin ja pitkäkestoisin projekti oli päiväkirjan mukaan tulevan tuomiokirkon piirtely Suurtorille, mutta lainaus tiivistää myös romaanintekijän keskeisen opin. Koska Finlandia-voittaja koostuu nimensä mukaisesti akvarelleista – lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä neljältä vuosikymmeneltä – jää rakennusaineiden väleihin paljon hiljaisuutta.
     Toki hiljaisuuskin on suhteellista: "Kaupunki ei ole äänetön, vaikka niin ensin kuvittelee. Aina on jokin toista vähäisempi hiljaisuus, joka liittyy seuraavaan, ehkäpä jo korvin kuultavaan." (15) Engelille hiljalleen hahmottuva pääkaupunki on värien, muotojen, mittasuhteiden ja materiaalien ohella muun muassa inspiroivia ääniä ja tuoksuja. Vaikka kaupungin infrastruktuuri on pahasti keskeneräinen ja erilaiset kulkutaudit jylläävät, näkymä ei ole lohduton vaan nimenomaan hetkisen kaunis.
     Kauneus aiheutuu suurelta osin akvarellien runollisesta kielestä. Kieli on itse asiassa niin kaunista, että jo muutaman sivun luettuani aloin pyörryksissä surra romaanin loppumista. Haastatteluissa Viikilä on myöntänyt salakuljettaneensa tarkoituksella lyriikkaa proosateokseen; jälkimmäisellä tunnetusti saa enemmän mainetta, mammonaa ja merkittäviä palkintoehdokkuuksia, vaikkei erottelulle varsinaisesti olisi perusteita.
     Osa akvarelleista on suorastaan aforistisia aivan sellaisinaan. "Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan." (25) Rakkaus kohdistuu ennen kaikkea kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, mutta on Engel toki myös tavallinen mies haavoineen: "On vaikea tietää etukäteen herättääkö toisto kiintymystä vai kyllästymistä." (28)
     Kun Baba Lybeckin Finlandia-ratkaisua vasta jännitettiin, todettiin varsin monessa yhteydessä, että ehdokkaita yhdistää maahanmuuttajan näkökulma. Näin varmasti on, sillä Engel (ja etenkin hänen vaimonsa) tuntee alusta alkaen outoa vierautta ja syyllisyyttä hyisessä Itämeren helmessä. Ympäröivän yhteiskunnan asenne on kuitenkin ratkaisevasti erilainen kuin nykyään. Hienoa herraa kumarrellaan ja jopa ylistetään joulukirkossa. Häntä ei suinkaan syytetä kalliista omaisuudesta tai katsota sen mitätöivän oikeutta helsinkiläisyyteen, kuten juuri maahanmuuttajasukujen vauraaksi rakentama maa nykyään mielellään tekee.
     Myös Engelin kulttuurinen pääoma tunnustetaan, vaikka hän itse toistuvasti vähättelee sen merkitystä. "Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna vakuuttaa, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamaailmoita ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita." (83)
     Tämän kaltaiset ulostulot saavat minut pohtimaan, onko Engel kaikessa vieraantuneisuudessaan sittenkin lopulta suomalaisempi kuin moni suomalainen. Sisäänpäinkääntynyt ja hieman neuroottinen arkkitehti on seesteisimmillään oman puutarhansa armollisessa hiljaisuudessa. Hän pohtii usein, mitä toiset silmäätekevät mahtavat hänestä ajatella. Ilmiselvästi Engelillä on myös minulle niin tuttu huijarisyndrooma, joka saa hänet pelkäämään suunnitelmiensa surkeuden paljastumista. Huoli lienee aiheeton, kun jälleen tämän päivän Helsingin Sanomista saimme lukea maan kalleimpien arvoasuntojen sijaitsevan miehen nimeä kantavan Engelinaukion ympäristössä.
     Arkkitehti ottaa minua suuresti kiehtovan näkökulman myös politiikkaan: "Olen aina ahdistunut ihmisistä, joilla on vahvoja mielipiteitä tai jopa ideologia, sellainen tarkoittaa aina kyvyttömyyttä ajatteluun tai ajattelun tietoista lopettamista useimmiten seuraelämän helpottamiseksi." (146) Ideologia helpottaa, mutta ajaa käytännössä aina sivuuttamaan muut ideologiat ja väheksymään omalle ajattelulle esitettyjä vasta-argumentteja.
     Olen ennenkin aavistellut paremman maailman syntyvän lopulta siten, että yhä useampi olisi valmis tarkastelemaan kriittisesti omaa ajatteluaan ja myöntämään sen heikkoudet. Mielipiteitään voi ja pitää muuttaa – jopa nauraen, kuten Engel kertoo parhaiden ystäviensä tekevän. Edessä oleva vaalikevät antanee meille tosin näyttöjä enimmäkseen päinvastaisesta.
     Olen tullut antaneeksi Engelille jos jonkinmoisia määritteitä: hän voi olla saksalaisen ohella aavistuksen suomalainen, vähän neuroottinen, mies, aviomies ja isä sekä tietenkin arvonsa ansainnut arkkitehti. Ennen kaikkea hän on kuitenkin ihminen, joka ei saa rauhaa. Miehen syyllisyyttä tulviva ja armoa aneleva purkaus viimeisinä kuukausinaan koskettaa niin syvältä, että kyyneleet nousevat silmiin.
     "Sano, etten minä tappanut tyttöjäni vaan annoin heille yltäkylläisyyttä, jota Berliinissä ei olisi ollut, sano etten tehnyt tätä itseni vuoksi ja että itseltäni piilossa olen pyyteetön, hyvä ihminen." (209) Totta kai minä tiedän, että tämän niin sanotun Engelin ajatukset ovat kirjailija-Viikilän mielikuvituksen tuotetta. Mutta että itseltäni ja omalta ruoskinnaltani piilossa olisin pyyteetön, hyvä ihminen – siinä toive, jonka todella voi allekirjoittaa.