MAAILMANALKUJA (Paperi T: post-alfa)

Aloitamme tunnustuksella: Kun mieheni jonkin aikaa sitten alkoi yhä useammin kuunnella Ruger Haueria, huokailin teatraalisesti, ettei taas tätä. Rap-musiikki ei tosiaan ole kolahtanut sen jälkeen, kun alakoulussa oli sosiaalisesti suotavaa kuunnella innoissaan Pikku G:tä. Ei se kolahda vieläkään, mutta olen sentään oppinut suhtautumaan räppäreihin mahdollisesti ihan potentiaalisina ihmisinä.
     Jatkamme kielitieteilijän vastuuvapauslausekkeella: Sattuu silmiin tuo Paperi T:n post-alfan (Kosmos 2016) kirjoitusasu, josta puuttuu teosnimikkeelle ominainen iso alkukirjain. Sitä kuitenkin näyttävät käyttävän kuivissa asiayhteyksissäkin niin kustantaja Kosmos kuin Hesarin kulttuurisivut, joten en lähde sooloilemaan. Ehkä tahdomme korostaa post-alfauroksen mitäänsanomatonta postiutta sillä, ettei laji ansaitse edes isoja alkukirjaimia.
     Päädymme lopulta itse asiaan: Kaikki muu sattuukin sitten vain nauruhermoon tai sydämeen, koska post-alfa on nerokas. Y-sukupolven edustajana minun ehkä kuuluu sitä lukea ja siitä vaikuttua, mutta on tässä muutakin. Paperi T tekee runoissaan niin tarkkoja huomioita ja oivaltavia rinnastuksia, että saan niistä hengenahdistuksen lisäksi suurta tyydytystä. "olemme pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava / terveellä jalalla voit vielä hypätä benjihypyn / narulla tai ilman" (12)
     Wikipedian mukaan "Y-sukupolvea on arvosteltu pinnalliseksi, kärsimättömäksi ja kykenemättömäksi sietämään epäonnistumisia". Samaa kriittistä linjaa jatkaa post-alfa, jossa ensimmäisen maailman ongelmat ovat niitä oikeita ongelmia: "pelkään et sanon jotain tyhmää / ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän / voidaanko kommunikoida vaan giffeillä / ahistaa.jpg" (18). Kokonaan toinen kysymys on, onko tällaisista uhkakuvista ahdistuminen lopulta turhaa. Esimerkiksi vuosi sitten teki mieli kysyä nyt jo edesmenneeltä Teri Niitiltä, tuntuvatko Lähi-idän kriisit henkilökohtaisesti yhtä kovalta moukarilta kuin joku tyyppi Twitteristä.
    Post-alfaan lajina kohdistuu samalla tavalla ristipainetta kuin häntä edeltäneisiin miessukupolviin. Nyt saa näyttää tunteensa, mutta pitäisi kuitenkin välttyä olemasta liian pehmo. Samalla on melkein pakotettu kantamaan harteillaan valkoisen miehen taakkaa sekä niiden edellisten sukupolvien munausten että nykyisten suvaitsemattomien Odin-kansalaisten tekemisten johdosta. "älkää unohtako valkoista heteromiestä / ja hänen hätäänsä / ruuhkabussin katosta roikkuu pieniä hirttosilmukoita / jonain päivänä kaipaan vielä tätäkin" (10)
     Ahtaita paikkoja ja ihmisjoukkoja kammoavana kahvojen vertaaminen hirttosilmukoihin tuntuu loogiselta, mutta kyse on muustakin. Lopulta jokaisen ihmisen pahin vihollinen katsoo peilistä. Se tunne ja sen toivon mukaan aiheuttama vastuun ottamisen tarve on jotain, josta olen Y-ominaisuuksien joukossa erityisen ylpeä. "en pelkää hirviötä sängyn alla / pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani" (62)
     Kyynisyys sen sijaan jakaa ajatuksiani. Post-alfan ilmestymisen jälkeen sosiaalisessa mediassa syntyi #teeomapapruruno-ilmiö, jossa ihmiset piruilivat Paperi T:n lyriikalle tuottamalla Twitterin täyteen teatraalisia näköiskappaleita. Tarkoitus oli kaiketi osoittaa, että ei tuo nyt niin hienoa ole. Naurakaa hetki ja keskittykää sitten oikeisiin asioihin. Runoilija itse oli toki varautunut reaktioon jo satiirisessa takalievetekstissään: "– – kynnys kritikoida esikoinen oikeasti kriittisesti olennaisesti kasvaa kun ennen ensimmäistäkään runoa jamppa on jo nostettu jalustalle suomiräpin pentti saarikoski – –".
     Tällainen etukäteen suojautuminen tuntuu olevan nykyään puoliksi pakollista. Kun jo ennalta on liikkeellä sillä asenteella, ettei tämä nyt niin tärkeää minulle ollut, voi myöhemmin legitiimisti todeta, että tämä nyt tosiaan oli puoliksi vitsi. Se on surullista, sillä vilpittömästi toivoisin meidän Y-yksilöidenkin kykenevän iloitsemaan niin omasta kuin toistemme puolesta. Asian ei siis olisi välttämättä oltava näin: "kun hyväksyt ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään / yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote / voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua" (87).
     Kollektiivisessa itseironiassaan ja nerokkaissa rinnastuksissaan post-alfan runot tuovat itse asiassa usein mieleeni alleviivatun kauheita runoja kynäilevän Antti Holman. En ole varma, onko se tarkoituksenmukaista, sillä aidosti pidän post-alfaa realistisena sukupolvikuvauksena, jonka tekotaiteelliseksi ja naurettavaksi kritisoiminen on usein merkki siitä, että osui ja upposi.
     Sitä paitsi antaa kokoelma meille nähdäkseni paljon toivoakin. "laske kaikki maailmanloput ja alut / kumpia on enemmän" (78), runoilija kehottaa. Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että juuri oman sukupolvemme aikana tapahtuvat muutokset ovat mullistavia ja maailmanhistoriassa totaalisen käänteentekeviä, jopa apokalyptisia. Historia on kuitenkin osoittanut, että ajatus on egosentrinen ja harhainen. Olen varsin vakuuttunut siitä, että maailmanalkuja on vähintään yhtä paljon kuin -loppuja.
     Ajan hengen mukaisesti kuitenkin totean jo näin ennalta, että tulkintani todenperäisyyden saa ilman muuta kyseenalaistaa. Kuuluuhan post-alfan viimeinen runokin näin: "nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin" (93)