Jospa onkin niin, että elän vain kerran ja sen yhdenkin kerran
tyttönä. Mitä se tarkoittaa? Vastaus riippuu näkökulmasta.
Joulukuussa kirjoitin #Metoo-kampanjasta, häirinnästä, seksismistä
ja naisen osasta. Tammikuussa tartuin harkitsematta Riikka Ala-Harjan
romaaniin Kevyt liha (Like
2015), joka täydensi temaattisen kehyksen, no, täydesti.
Romaanin juonellinen tarina vuosien jälkeen uudelleen tapaavista
teatteritaiteilijoista on aika tavallinen eikä herätä suuria
mielenliikkeitä suuntaan tai toiseen. Sitä kiertävä sukupuolen
tematiikka puolestaan liikuttaa. "En saa selvää onko ääni
miehen vai naisen. Mitä minä sillä tiedolla teen? Muodostan
ihmisestä käsityksen. Osaan hahmottaa tyypin, kun tiedän onko se
mies vai nainen. Teen sitä koko ajan, joka päivä. Vaikka vihaan
sitä." (39)
En kuulu niihin humanisteihin, jotka ovat massoina opiskelleet
sukupuolentutkimusta. Kirjallisuuden opinnoissa taiteiden ja
kulttuurintutkimuksen laitoksella sain kyllä aiheesta osani: ehdin
aineopintojen aikana tutkia esimerkiksi mieskuvaa Roope Lipastin
Rajanaapurissa (kunnianhimotonta nollatutkimusta) sekä
tyttöyden representaatioita Onneli ja Anneli -kirjoissa ja
niistä tehdyssä lastenelokuvassa (kivaa ja paikoin ihan
oivaltavaa).
Näin pienestä otannasta ei tehdä määrällisesti pätevää
analyysia. Sen voi silti päätellä, että omaan viiteryhmään on
helpompi samaistua, siitä on helpompi kiinnostua ja sille on vahva
houkutus antaa muita enemmän arvoa. Asioiden todellisesta tilasta
siitä ei voi päätellä mitään. Toistan: ei mitään. "Pienestä
pitäen olen tuntenut itseni vähäpätöisemmäksi kuin mies. En
minä miehiä syytä jos he eivät ymmärrä. Unohdan itsekin
ärsyttävät ja itseäni alentavat asiat kun niitä ei enää tule
vastaan." (66)
Hieman aina mietityttää, miten rajattomasti voisi soveltaa "minä
en ole nähnyt häirintää/rasismia/kiusaamista/ilmastonmuutosta"
-ajattelutapaa. Minä itse en ole rakastunut, joten rakkautta ei ole?
En ole käynyt Kiinassa, joten Kiinan olemassaolo on vahvasti
liioiteltua? Miksi pitää syyttää kaikkia, jos vain yksi on
idiootti? (Miksi syyllistyt, jos et ole idiootti?) 50-luvullakin
pärjättiin ilman maahanmuuttajia? (2010-luvulla on vaikeuksia
pärjätä sinun kanssasi.)
Kevyt liha lähestyy aihetta tarkasti ja tuorein, vaikka
ikiaikaisin, metaforin. Ensinnäkin kertoja Saara on
Kansallisteatterin valosuunnittelija, mitä positiota urautunut mieli
ei ensimmäiseksi naiselle ajattele. Tämä näköputki saattaa
johtua myös siitä, että valoteknikon vaimona olen oppinut
lajityypille kuuluvan pitkän parran. Toiseksi Saara treenaa, ja
romanssin toinen osapuoli Jarno on pieni ja hintelä puvuntakkiinsa
hukkuva mies. Kolmanneksi työryhmä teatterilla harjoittelee Jussi
Parviaisen Jumalan rakastajaa ja rakentaa rekvisiitaksi
kolmemetristä Daavid-patsasta kaikkine yksityiskohtineen.
Ohjaaja Panuun peilaaminen konkretisoi Saaralle hänen oman
toiseutensa, johon voimallisesti samaistun. "Panu on rento,
irtonainen, aina valmis ja peittelemätön, sillä lailla alaston, ja
minä olen Panulle kateellinen. Minut on opetettu täydellisyyden ja
puhdasoppisuuden tavoittelijaksi, verhoilluksi, ei alastomaksi. Joku
sen minuun tartutti, koulussa ja kotona, Maritaan ja minuun, ja
muihin tyttöihin." (204)
Etenkin kohtaamisia uusien ihmisten kanssa virallisissa
tilanteissa hännystelee lähes aina ahdistava tietoisuus omasta
kehostani. Voin olla väärässä, mutta uskon sen olevan nimenomaan
naisen taakka. Ainakin samaan tilaan reteästi solmio ojossa ja jalat
harallaan asteleva mies vaikuttaa itsevarmalta maailmanomistajalta.
Onko miehen itsetunnolla ollut enemmän tilaa kasvaa, kun ympäristön
odotukset ja puolihuolimattomat kommentit eivät ole yhtä usein
painaneet ilmatilaa pienemmäksi? Tässäkin on luonnollisesti kyse
vain itsessään viihtyvistä cis-miehistä: voin vain kuvitella,
mikä on ahdistuksen taso esimerkiksi transsukupuolisilla.
Oma ahdistukseni on siinä mielessä outo asia, että lähipiirini
on aina ollut täynnä ihania, viisaita, reiluja, vahvoja ja
tasapuolisia mieshahmoja, joille vahva nainen ei ole ongelma. Pieni
poikani täyttää pian vuoden ja tarttuu muskarissa tyttöjä
suloisesti kädestä. Ihan joka päivä en ole varma, kuinka kasvatan
hänestä tyttöjä ja naisia horjumatta kunnioittavan pienen ja
isomman miehen. Saaran ajatukset omasta 7-vuotiaastaan ovat
arvokkaita.
"Minä kasvatan Marttia, en poikaa. Ovatko äitini ja
isäni kasvattaneet minusta poikaa, kun tykkään niin monesta niin
sanotusta miesten asiasta? Tykkään ringissä seisomisesta ja
vitsailusta. Tykkään kesämökin metsätöistä. Tykkään autoista
ja moottoreista. Tykkään uusista härveleistä. Tykkään lyhyestä
lauseesta. Tykkään pelata joukkuelajeja, tykkään seurata niitä,
tykkään kilpailla, tykkään juopotella." (28) Tai: "On
sellaisia hetkiä että haluan olla aivan yksin. Niitä tulee
jatkuvasti. Ja silti lapsi on kaikkein tärkein, maailman tärkein,
tärkeämpi kuin yksikään ihminen ikinä." (133)
Mieheni on ollut muutaman viikon kotona edellä mainitun yksivuotiaan kanssa, kun omaa etuaan ajava bisnesäiti on monen
kipuilun kautta asettunut työelämään. Mieheltä kysytään
jatkuvasti, kuinka kauan hän aikoo olla kotona ja miten hän on
pärjännyt. Myös minä kysyn, vaikka vihaan sitä. (Minulta ei
juuri kysytty viime keväänä, miten pärjään vauvan kanssa, joka
ei silloin edes pärjännyt itse. Viimeksi tänään tämä
vaahtosammutin taas tepasteli kauppakassille, otti itse banaanin ja
haukkasi. Hengissä siis pysyy tarvittaessa.)
Neuvolassa terveydenhoitaja rastitti Kelan lomakkeista äitiys- ja
vanhempainrahakauden kutsuen niitä "vapaiksi, jotka äiti
pitää". (Onnea vain perhevapaauudistusten ja "isäKIN on
hyvä vanhempi" -jargoninne kanssa.) Sukulaismies kysyi
joulupöydässä, aikooko mies nyt olla sitten toukokuuhun saakka
ihan tekemättä mitään. (En voinut olla huokaamatta, miten olen
itsekin ollut vuoden ihan tekemättä mitään.) Esimerkkejä
riittäisi loputtomasti, ja suurin osa on niin systeemin nielemiä,
ettei niitä meinaa edes huomata.
Naisten tekemästä metatyöstä on puhuttu paljon, mutta edelleen
monella (miehellä, ah mikä epäreilu yleistys) ei ole edes
käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitetaan. "Naisella ei
ole oikein aikaakaan, sillä lapsille pitää keittää spagettia ja
katsoa että niillä on hanskat ja lämpimät välihousut eikä
täitä. Naisen pitää edistää lapsen vitamiinipitoista ja
riittäväunista elämää, pestä lautasia että niistä voi taas
seuraavana päivänä syödä monipuolista ruokaa, pestä vaatteita
että niillä voi mennä taas johonkin lasta kehittävään
tilaisuuteen, huolehtia ettei lapsen hampaisiin tule reikiä."
(65–66)
Metatyö vie kaistaa ja ärsyttää, sillä vaikka töissä
nauttisi suuresti projektoinnista, ei kotona jaksa ohjata toista kuin
lisälasta. Onko naisilla siis aikaa johtaa ja tarvittaessa vaikka
tappaa? Jäin jonkin aikaa sitten totaalisesti koukkuun Ylen hienoon
Naissotilaat-sarjaan. Sen neljä
päähenkilöä osoittavat kouriintuntuvasti, että on. Yllättävää
taas ei liene, että sen paremmin varusmiespalvelus yleensä kuin
heidän auktoriteettinsa johtajana eivät säästy
kyseenalaistukselta.
Sitten filosofiaan. "Aikuisen
ihmisen pitäisi olla onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen kun
hänellä on koti, säännöllinen palkka, automaattisesti tililtä
veloitettava kuukausikortti kuntosalille, terve lapsi, pehmeä sohva,
josta on näkymä sisäpihan koivuihin, kun hänet on kutsuttu
ystävien keskelle juhlimaan ja hänellä on vuoden vanha
taulutelevisio ja siivouskaapissa imuri leivänmurusten
siivoamiseen." (127)
Oikeasti hän ei ole. Rakkaista, haasteista ja imureista
huolimatta hän keksii aina jonkin uuden ongelman, jota märehtiä.
Tarvittaessa hän tekee onnelleen esteen esimerkiksi sukupuolesta ja
epätasa-arvosta maassa, jossa kaikki on hyvää paitsi mieliala.
Filosofi Frank Martelan mukaan tämä
on inhimillistä. Minusta se on surullista.
Siksi aion tänä vuonna tavoitella vähemmän taivasta. Tai
ainakin käyttää vähemmän apuvälineitä. Sen verran korkealle
saa kurkottaa, kuin omilla varpailla ilman jakkaraa yltää.
Keskimittainenkin nainen yltää muuten aika korkealle. Suhdetta
Edith Södergraniin on kipuiltu viimeksi lokakuussa, mutta lopulta on
pakko lainata sata vuotta vanhaa esipuhetta (Septemberlyran
1918): "Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt
ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti