Toisinaan sitä melkein unohtaa jonkun
hyvän kirjailijan vain siksi, että on jo lukenut tämän koko
tuotannon eikä uutta ole vielä saatavilla. Tällä kertaa niin kävi
Khaled Hosseinille, jonka edellisen ravisuttavan mestariteoksen Tuhat
loistavaa aurinkoa (2008) luin jo yläkoulussa. Vasta tänä
kesänä kirjailija tuli mieleeni uudelleen – nyt Ja vuoret
kaikuivat -romaanin (2013) mainostuksen myötä. Rehellisesti
sanottuna nuo edelliset lukukokemukset olivat painuneet jo niin
syvälle mieleni perälle, että jahkailin pitkään ennen kuin
tartuin uutukaiseen. Nyt voin toki sanoa, että onneksi tartuin.
Mielestäni Ja vuoret kaikuivat
poikkeaa varsin paljon Hosseinin aiemmista teoksista. Se ei ole yhtä
raaka eikä toisaalta samalla tavalla koskettavakaan, mutta
harvinaisen hyvä kirja se on. Tarinan epäoikeudenmukaisuudet ja
ennen kaikkea se, miten ihmiset väistämättä niihin turtuvat,
vaikka yrittäisivät taistella vastaan, laittavat kyllä
ajattelemaan entiseen tapaan. Edelleen teoksessa on myös jotakin
leimallisesti Hosseinin kynänjälkeen kuuluvaa. Ehkä se on kaikkien
kolhujen takaa kurkistavaa lohdullisuutta, toivoa aina vain
käänteestä parempaan. Se on myös sellainen ansio, jota vaikkapa
suomalaisessa kirjallisessa perinteessä ei useinkaan saavuteta –
ehkei edes yritetä saavuttaa.
Romaanin rakenne on mielenkiintoinen:
se on kuin kudelma eri ihmisten tarinoita, jotka täydentävät
toisiaan mutteivät kertaakaan myöhemmin itseään. Yksi ihminen
pääsee siis ääneen vain yhden kerran, ja tuon kerran jälkeen
lukijan on pääteltävä tai paikoitellen jopa kuviteltava hänen
tarinansa loppu. Ratkaisuna tämä on kiinnostavan erilainen, vaikka
montaa kertojaa toki käytetäänkin usein ja paljon.
Henkilökohtaisesti tässä ehkä eniten häiritsee sellainen
tekninen seikka, että yhden ihmisen kertomus on usein yhden luvun
mittainen, ja siksi näistä luvuista muodostuu jopa
kahdeksankymmentäsivuisia mammutteja. Pari lukua järjestelmällisesti
iltaisin vaatii siis pitkiä iltoja, tai sitten on yksinkertaisesti
vain yritettävä muistaa, mille riville merkityllä sivulla sattui
jäämään.
Hosseinin tuotannossa ehdottomasti
kiehtovinta on aina ollut siinä kuvattu täysin toisenlainen
maailma. Se on erilainen kuin meidän länsimainen maailmamme, mutta
suurelta osin se on myös toisenlainen kuin meillä uutiskuvissa
kuvattu Afganistan. Tässäkin taistelun kehdossa lapset tahtovat
kuulla iltasadun, johon on kätketty syviä viisauksia – sellaisia
kuin romaanin avaavassa allegorisessa tarinassa: "Rohkeuden
edellytys on se, että on jotakin, minkä puolesta taistella. Minulla
ei ole mitään menetettävää." (19)
Avaustarinassa, iltasadussa, isän on
valittava, kenet lapsistaan hän antaa kylää piinaavalle hirviölle
saadakseen pitää loput. Samanlaisen ratkaisun oikeuttaa itselleen
pienessä Shadbaghin kylässä tarinan jonkinlaisen pääparin,
isoveli Abdullahin ja pikkusisko Parin isä erottaessaan sisarukset
toisistaan ja antaessaan Parin adoptoitavaksi kabulilaiselle Wahdatin
pariskunnalle, jonka autonkuljettajana hänen lankonsa Nabi toimii.
Abdullah jää eron jälkeen lähes koko romaanin ajaksi taka-alalle,
Parin tarinaa ja kasvua Pariisissa sentään seurataan jonkin verran.
Asetelma muistuttaa yllättäen hieman dekkaria, sillä lukija saa
koko ajan käyttää päätään pohtiessaan, miten kunkin henkilön
tarina nivoutuu tähän kehyskertomukseen.
Suurin osa näkökulmahenkilöistä,
joita ovat muun muassa autonkuljettaja Nabi ja kreikkalaislähtöinen
plastiikkakirurgi Markos, kutoutuukin palkitsevasti osaksi suurta
kertomusta. Sen sijaan tästä kulmasta katsottuna amerikkalaistunut
afgaanimaahanmuuttaja Idris tarinoineen jää hieman irralliseksi
palaseksi. Hän on serkkuineen kyllä lapsena leikkinyt Wahdatien
kartanon lähistöllä, mutta muuten hän ei varsinaisesti linkity
muihin henkilöihin. Toisaalta erityisesti Idriksen tarina on helppo
ymmärtää ristiriitana rikkaan mutta tunneköyhän lännen ja
päinvastaisen idän välissä. Kotona Amerikassa kaikki tuntuu
Afganistanin jälkeen tyhjältä ja merkityksettömältä – mutta
vain hetken, sillä ihminen on uskomattoman nopea unohtamaan sen,
mikä kerran on aiheuttanut syvääkin liikutusta. Idriksen ansioksi
luettakoon myös yksi teoksen nerokkaimmista kielellisistä
havainnoista: "Niin ihmiset aina sanovat. Järjetön
väkivallanteko. Järjetön murha. Ikään kuin järjellisiä murhia
olisi olemassa." (157)
Palkitsevan juonen, jota en tahdo
eritellä tällä kertaa enempää, ja ilmeisen toiveikkuuden lisäksi
romaanin vahvuuksiin kuuluu myös ihmisluonnon osuva kuvaaminen.
Markos kuvaa pienellä Kreikan saarella asuvaa äitiään ja tämän
kautta koko saaren ilmapiiriä seuraavasti: "Hän on
saarelainen. Hän suhtautuu epäluuloisesti kaikkien mantereella
asuvien motiiveihin eikä usko heidän hyvään tahtoonsa. Se oli
yksi syy siihen, että tiesin jo lapsena lähteväni Tinokselta, jos
suinkin mahdollista. Minut valtasi aikoinaan epätoivo, kun kuulin
ihmisten puhuvan niin." (295) Maailma on pieni paikka, sillä
samalla tavalla voisi kuvata elämää niin monessa suomalaisessakin
pikkukylässä. En ihmettele yhtään, että teiniä ahdistaa, jos
hän elää kylässä, jossa rajalinjat luokkakavereiden välillä
voivat ihan hyvin kulkea sen perusteella, mitä jonkun isoisä on
mahdollisesti 50 vuotta sitten sanonut jonkun toisen isoisälle.
Markos on pelastanut itsensä
lähtemällä ja pystyykin siksi tekemään hymyilyttävän
havainnon: "Lapsuudenkotiin tuleminen on hiukan hämmentävää,
kuin lukisi lopun kirjasta, jonka on aloittanut kauan sitten."
(340) Silti tässä vaiheessa olisi varsin rikollista olla nostamatta
esiin myös sitä romaanissakin näkynyttä kantaa, että pieni
yhteisö voi lämmöllään ja sulkeutumisellaan yhtä hyvin
pelastaa. Kun ihmiset tottuvat toisiinsa ja hyväksyvät toisensa
sellaisina kuin oikeasti ovat, ei kenenkään tarvitse naamioitua sen
enempää vertauskuvallisesti kuin ihan konkreettisestikaan.
Liekö pitkään jatkunut helle
pehmittänyt Ilonan pään vai tekeekö sanojen rakastajana muuten
vain mieli (taas kerran) jättää suuremmat analysoinnit tältä
erää sikseen ja nauttia siitä, miten Hosseini liikuttaa
verbaalista maalaussutiaan paperilla. Näitä fyysisiä ja
mentaalisia maisemakuvia lukiessa ei varmasti kenenkään tarvitse
kyseenalaistaa sitä, kuinka suuri toiveikkuus ja optimismi rivien
välistä pulppuaa esiin. Joskus pelkkä vanhuus voi tuoda mukanaan
uskomattoman seesteyden: "Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee
silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen
silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja
sininen, korkea taivas ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja
aina, aina, sumuinen vuoristoketju, joka katoaa horisonttiin."
(245)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti