PÄÄ JÄÄSSÄ (Hanna Hauru: Jääkansi)

Välillä kohtaa kirjan, josta jo muutaman sivun jälkeen tietää, ettei sitä tee mieli lukea. Samalla jokin huumaavasti pakottaa jatkamaan, vaikka niin sisällöstä kuin muodostakin tulee fyysisesti huono olo. Tällaista kirjaa on kai järjellä kuvattava hyväksi, vaikka se tunteen perusteella on yksiselitteisesti hyvän vastakohta. Ei huono, mutta paha.
     Sellainen on Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017), jonka sattumanvaraisesti, kirjailijasta koskaan kuulematta poimin kirjaston uutuushyllystä reppuuni. Utuinen kansikuva ja unenomaisen tarinan "sotienjälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä" lupaava takakansiteksti räsähtävät jäävuoreen jo ensimmäisillä sivuilla päähenkilön puraistessa orrelle jäätymään jätettyä kissanpentua. Mieleen tulevat niin Rosa Liksom kuin Timo K. Mukka.

     Jokin pakotti jatkamaan, vaikka paloiksi jaettuun, verkkaiseen alkukohtaukseen takaumina lomittuva varsinainen tarina työntää myös luotaan. Kertojatytön isä kuolee sodassa, ja tämän tilalle saapuu ahdistava isäpuoli Paha. Pian syntyvä pikkusisko sysätään sikalaan emakon hoivattavaksi, kunnes kunnan täti tulee ja vie siskon mukanaan. Tyttö laitetaan mielisairaalaan pesemään potilaiden eritteisiä pyykkejä. Valo ei juuri välähtele.

     Lukukokemuksena Jääkansi tuo mieleen Aki Ollikaisen Nälkävuoden. Molemmissa sielua repivä toivottomuus on todettu lyhyesti ja yksiselitteisesti, kaunistelematta mutta jotenkin kauniisti. "Äänet jäävät taakse, kun niitä ei kuuntele tarkkaan. Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan." (15) Lyhyen muodon vuoksi teokset ovat nopealukuisia, mutta mieli ei meinaa pysyä mukana. Ahdistava ja epämukava olo jää vaivaamaan, ja oma arkinen elämä tuntuu vähän aikaa vieraalta.

     Tunne johtuu luultavasti siitä, ettei sitä voi ulkoistaa romaanimaailmaan. Lasten totaalinen kaltoinkohtelu ja pahoinpitely on tälläkin hetkellä totta niin monille sekä hyvinvoivassa Pohjolassa että ympäri maailmaa. Sen ajatteleminen on entistä vaikeampaa nyt, kun oma jälkikasvu nukkuu kylläisenä ja rakastettuna ruotsalaisissa merkkivaunuissaan. Ylitse huokuva voimattomuuden tunne tekee kipeäksi, kun ei kertakaikkiaan tiedä, mitä asialle voisi tehdä.

     Jokin kiero empatia saa ymmärtämään myös (vain etunimellään esiintyvää) päähenkilön äitiä Bettiä ja isäpuoli-Pahaa. Huutolaislasta ei ole rakastettu, vaan häneen on suhtauduttu välineenä. Erään eduskuntapuolueemme tuore puheenjohtaja ei varmaankaan näkisi mitään vikaa siinä, että ihmisellä on pelkkä välinearvo, mutta minuun se sattuu. Paha taas on mitä ilmeisimmin särkenyt mielensä sodassa ja etsii nyt vihollista omasta pihapiiristä tai toista todellisuutta pullon pohjalta. Miten voi rakastaa ja välittää, jos ei koskaan ole ollut kummankaan kohteena?

     Onneksi myös hyvillä kokemuksilla ja hyvällä lapsuudella on taipumus siirtyä seuraaville sukupolville. Nykyään kuulee usein argumentoitavan, että tällaiseen hulluun maailmaan on vastuutonta hankkia lapsia. Sillä perusteella moni korkeasti koulutettu, turvallisesti kiintynyt ja hyvät eväät elämäänsä saanut analyyttinen ja rationaalinen aikuinen päättää jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi.

     Päätöksessä ei ole mitään vikaa, mutta perusteet näen varsin eri tavalla. Maailma tarvitsee pelastajikseen ennakkoluulottomia, rohkeita ja älykkäitä lapsia. Lapsia, jotka on melkein rakastettu "pilalle" ja saatu uskomaan, että heistä on ihan mihin tahansa. Eikö voisikin olla todellista vastuunkantoa lisätä osaltaan näiden hyvinvoivien tulevaisuuden tekijöiden määrää? Ehkä heillä lopulta olisi edellistä polvea paremmat resurssit vähentää pahoinvointia.

     Henkilökohtaisten valintojeni valossa olen itsekin tietenkin kaikkea muuta kuin objektiivinen kannanottaja. Haluaisin kuitenkin ajatella, että ihmismieli on pohjimmiltaan altis hyvään, kun sitä hyvää vain tarpeeksi ruokitaan ja hellitään. Vastuu pienen ihmisen elämän lopullisesta suunnasta on tietenkin ajoittain murskaava, kuten viimeksi huhtikuussa totesin. En silti pitäisi sitä perusteena välttää vastuuta.

     Samaan aikaan en lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka järkyttävissä olosuhteissa ihmiset löytävät toivoa. "Betti sai loukata minua isän kauniista ajatuksista, mutta koskaan hän ei onnistunut viemään minusta pois silmiä, jotka kaikesta pahasta kohtelusta huolimatta hymyilivät." (107) Ehkä siinä on jotain uhmakastakin, ehkä se on yksinkertaisesti psyyken selviytymiskeino. En ole psykologi, mutta tunnistan saman toivonkipeyden jopa tällaisen fiktion äärellä.

     "Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kerta, vaan oikoi hameensa ja lähti." (22) Kertojan kohtalo on yksiselitteisesti surullinen, ja romaanin runollinen nimi aukeaa värisyttävyydessään vasta viimeisillä sivuilla. Mutta ehkä edes kunnan tädin viemälle siskolle käy paremmin. Ehkä.

     Romaanina Jääkansi sulkeutuu hienosti juuri loppuratkaisussaan. Jäisen tematiikan ohella punainen veri tuntuu korostuvan: kertoja kasvaa naiseksi kuuraten verisiä vaatteita ja pohjoisen metsän mättäätkin ovat täynnä puolukoita. Lumikkiin kertoja vertautuu myös kaipuussaan isään – ainoaan ihmiseen, jolta on aikoinaan saanut hyväksyntää ja rakkautta. Taiteellisesti lähes moitteettoman kokonaisuuden jälkeen mietin, olenko lukijana vähän masokisti. Miten kokemus unohdetaan? Saako sitä ylipäätään unohtaa?