Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla
täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun
vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000
ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin
ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa
seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista
raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt
samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan
rattaistaan pehmolelua järsien.
Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua
ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin.
Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat
ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi
aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden
tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely
onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen
tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.
Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin
kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa
Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Voimakasta on
etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys.
Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä
tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät
tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä
puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.
"Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan
kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma
on sijoillaan ja ymmärrettävä" (119), toteaa Kolumbiaan
asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa
maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää
karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä
puhumisen mysteerisen maailman.
"Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut
kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun
hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä
ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa
saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne
kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden
ulottuvilla, eikä hänenkään." (109)
Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on
kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa
tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee
prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman
tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti
ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta,
että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.
Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös
omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen
taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. lähde). Eri kielten ja
puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään
universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin
toisten. Rekisterejä riittää. "Miten Talville selittäisi,
kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli
yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." (64)
Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa
hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa
osoitteessa: "Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat
universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei
tarvitse kenenkään luokitella." Näkemys nousi tuolloin
Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta,
jonka kanssa Vaikka vuoret järkkyisivät loksahtaa
helposti samaan kirjalliseen lokeroon.
Taivaslaulun pieni
Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa
uskonnollista to do -listaansa: "Piti kirkastaa
näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä
oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys."
(186) Jatkuva pitäminen
tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota
mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.
Olen kirjoittanut tänä vuonna
aika paljon Y-sukupolven irrallisuuden kokemuksesta. Omassa
elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti
nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä
rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden
ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että
Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja
siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda
sille yksinkertaisen merkityksen.
Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio
toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen
elämään. Sen Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa
erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät
vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja,
koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. "Miksi me
puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää,
miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä
niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." (173)
On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin
olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on
niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton
ensirakkaus voi olla. "Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä
rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka
vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa." (144)
Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä
sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö
kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti