Stand up -koomikko Iikka Kivi kirjoitti vastikään Twitterissä:
"Ilta-Sanomat esittelee 13 uuden Tuntemattoman hahmoa!"
Ei vittu. Ei se mikään Vain elämää ole. Ne on ne samat hahmot
kuin 60 vuotta sitten." Ne samat hahmot sotivat myös Matti
Röngän uutuudessa Yyteet (Gummerus
2017), jossa kannas on vaihtunut ohjelmistoyritys Varma-Dataksi ja
Neuvostoliitto organisaatiouudistukseksi.
Hahmojen samuudestakin voi olla
montaa mieltä. Pinnallisesti tarkasteltuna monen etunimi ja
sukupuoli ovat vaihtuneet: Rocca ja Suzy ovat naispari, Lehtoa riipii
hermoileva Riitta Oja ja pääpahis Lammiostakin on tullut Tanja.
Muutokset ovat raikkaita ja toimivia. Niiden ymmärtäminen tarjoaa
jatkuvaa oivalluksen iloa samalla tavalla kuin lukuisien
pohjatekstiin viittaavien tapahtumien tunnistaminen.
Yyteet onkin yhdenlaista
fanifiktiota – ja sellaisena varsin tarkkaa ja viihdyttävää.
Tuntematta Tuntematonta sotilasta
romaani jäisi paljon ohuemmaksi tusinatavaraksi, sillä sen oma
juoni ei ole erityisen omaperäinen. Vanhan Kaarnan siirtyessä
sivuun hänen elämäntyötään Varma-Dataa alkaa kehittää
autoritäärinen Lammio konsultteineen. Sympaattinen koodari Ville
Koskela yrittää tasapainoilla johdon ja omien alaistensa välillä.
Myös Määttä, Vanhala, Lehto, Rahikainen ja kumppanit ovat kuin
kuuluisat esikuvansa.
Ilmiselvää on, että Yyteet
on tarkoitettu 2000-luvun
työelämän kritiikiksi. Jatkuvan kasvun tavoittelu ja ylenpalttinen
konsultointi on lopetettava ja annettava ihmisten pitää
työpaikkansa, -aikansa ja -rauhansa. Monet tapahtumat ja
idioottimainen konsulttijargon saavatkin osuvuudellaan lukijan
hymistelemään. Mutkia on silti vedetty suoriksi. Lammio on
(kirjallisen esikuvansa tavoin toki) täysin epäinhimillinen ja
käytökseltään naurettava pomo.
Konsulttiyhtiön nettisivuilla lukee Vanhalan mukaan näin:
"Organisaation muutoskonsultointi sisältää strategisten
valintojen vaateiden määrittämisen organisaation toiminnalle,
liiketoimintaprosessien kehittämisen ja yhteen liittämisen,
päätöksenteon roolituksen ja avainpelaajien roolien määrityksen
suhteessa uuteen organisaatiorakenteeseen." (55) Tämä
kielenhuollollinen umpisolmu kuulostaa ainakin siltä, että minulle
organisaatiokielen ja -viestinnän asiantuntijana ja kehittäjänä
riittää töitä.
Samalla tekisi mieli uskoa, että suurin osa työpaikoista on
tekijöilleen ihan hyviä paikkoja, jos oma asenne on kunnossa. Moni
esimies ja johtaja toivoo hyvää sekä yritykselle että
alaisilleen. Yyteetkin lässähtää
fanifiktion linjaan sopivaan onnelliseen loppuunsa. Silloinko asiat
todella ovat hyvin, kun kaikki pysyy samanlaisena kuin aina ennenkin?
Kun ei edes yritetä kehittyä, epämääräisesti "mennä
eteenpäin"? Kehittymisen ja kehittämisenkin voi tehdä hyvin.
Harva organisaatio on työnjaoltaan tai tavoitteiltaan huippuunsa
hiottu timantti.
Anna Perho siteeraa juuri
julkaistussa teoksessaan Antisäätäjä – fiksun
ajankäyttäjän opas (Otava
2017) ajattelijaa, jonka nimi jäi äänikirjasta mieleeni huonommin
kuin itse ajatus. Sen mukaan syytämme maailmaa hulluksi tulemisesta,
vaikka oikeasti maailma on ennallaan ja me itse tulleet hulluiksi.
Olemme keskittymiskyvyttömiä, juoksemme ärsykkeiden perässä ja
syytämme aina muita keskeytyksistä, häiriöistä ja hölmöistä
vaatimuksista. Oikeasti voisimme tässäkin asiassa ottaa vastuun
toiminnastamme itse. Yyteissä hulluiksi
vaikuttavat tulleen lähinnä isot pomot, vaikka Koskelan hahmossa onkin
ilahduttavaa rosoa ja epätäydellisyyttä.
Joihinkin kipupisteisiin romaani
osuu: "Mutta yyteet on nerokas keksintö. Ne muuttavat
paskamaiset päätökset persoonattomiksi. Johtaja ne tekee, mutta
kun kierrätetään yyteen kautta, niin siitä ei tule
henkilökohtaista. Kaikki voivat pahoitella, että voi voi, tämmöistä
se on." (234) Ehkä vastuunotto omasta toiminnasta voisi
läpäistä kaikki organisaatiokaavion kerrokset. Olisiko meillä
silloin enemmän työpaikkoja, joissa hommat toimivat ja tulosta
syntyy? Ainakin omasta näkökulmastani toimiva sisäinen viestintä
ja tulosteho kulkevat pitkälti käsi kädessä.
Tuntemattoman sotilaan
hallitsevuutta kritisoin varovasti jo elokuussa, mutta uudet
kokemukset ovat saaneet minut varovaiseksi. Ainakin romaani on
kiistaton klassikko, kun sen loputon uudelleenversiointi on
mahdollista. Suomi 100 -tekona päätän oman uusi Tuntematon
-trilogiani parin viikon kuluttua Louhimiehen elokuvan
ennakkonäytökseen. Sitten kyllä riittää hetken tarpeiksi, vaikka
aika velikultia ovatkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti