JA SOITTO SÄHKÖINEN LUO TUNNELMAA (Juha Itkonen: Palatkaa perhoset)

Elän tarinoista, ja tästä saadaan hieno tarina. Huhtikuussa 2016 kirjoitin edelleen puhuttelevan esseen Juha Itkosen menestysromaanista Anna minun rakastaa enemmän (2005). Syynä oli vastikään ilmestynyt jatko-osa Palatkaa perhoset (Otava 2016), jonka luin vasta tänä syksynä. Puolitoista vuotta on lyhyt aika, mutta siinä on tapahtunut niin paljon, että paluu Antin ja Suvin jakomielitautiseen rakkaustarinaan on paikallaan.
     Keväällä 2016 olin 22-vuotias ja juuri mennyt naimisiin. Tein gradua nuorten identiteettityöstä sosiaalisessa mediassa ja positioin itseni jo nuorison ulkopuolelle. Nyt olen 24-vuotias ja pidän itseäni merkittävästi kypsempänä aikuisena. Kolme-, neljä- ja kuusikymppiselle Ilonalle lähetän terveisiä tietäen, että hyvä kun kaksnelosen aivotkaan ovat vielä täysin kehittyneet. Puolessatoista vuodessa olen kuitenkin saanut maisterin paperit ja lapsen.
     Samalla Antti Salokoski on menettänyt elämänsä rakkauden lisäksi isän, vaimon, lapsen ja uskottavuuden. Maailmaa edelleen rock-tähti Summer Maplena kiertävä Suvi ei jätä miehen mieltä rauhaan. On lähdettävä Amerikkaan tekemään kirjaa ja tilejä selviksi menneisyyden kanssa. Loputtomia maanteitä ajellessa on hyvin aikaa päivittää lukijalle viimeisten vuosien käänteet. Tällä kertaa Antti vannoo niiden olevan kokonaan totta, eikä lupausta onneksi petetä.
     Itkosen kieli ja kyky kertoa ovat tallella, ja Palatkaa perhoset tuntuu aidosti jatkavan siitä, mihin 11 vuotta sitten jäätiin. Paljon on toki tapahtunut sekä kirjailijan että lukijan elämässä. Suvin äidin Leenan osuudet eivät häirinneet minua ollenkaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt tarinan imu tuntuu toistuvasti katkeavan niihin. Ehkä olen auttamatta liian nuori samaistumaan. Ehkä tietynlainen marttyyriäitiys ärsyttää ja osuu arkaan kohtaan, kun itse toivoo niin kiihkeästi olevansa muutakin kuin äiti.
     Kaikupohjan muutos kiinnittää myös huomion uudenlaisiin yksityiskohtiin. Antti muistelee poikansa Niilon syntymän jälkeisiä vierailijoita tavalla, joka pysäyttää autenttisuudellaan: "Lapsettomia kaikki, ulkopuolisina siinä, kiireisinä, matkalla elokuviin, aerobic-tunnille, Tavastialle, seuraaviin menoihinsa, niinä hetkinä näin sen aina selvästi: kuilun, joka välillemme juuri oli avautunut ja jonka toisella puolella vielä äsken itse olimme seisseet." (53)
     Välillä aidosti tuntui, että kuilun reunan sijaan istuin tyytyväisenä sen pohjalla. Hämmästelin sieltä ennen tuttuja ihmisiä, jotka yläilmoista kurkistelivat uuteen elämääni. Elämään, josta he eivät voineet tietää mitään ja josta oikeastaan ei huvittanut edes kertoa. Oli luontevampaa ajatella, että tämä pieni ihminen tulee olemaan koko elämäni sisältö seuraavat 18 vuotta. Oikeasti noin neljän kuukauden jälkeen aloin vilkuilla kuilun reunalle. Nyt yhdeksän kuukautta myöhemmin tuntuu jo hyvältä kiivetä – lapsi selkärepussa toki.
     Keväällä 2016 kuvasin päämäärätietoisuutta näin: "Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä." Tänään mietin, onko kaikkeen pakko tottua. Ongelmista, hiertävistä yksityiskohdista ja muualle suuntautuvista ajatuksista kannattaisi ennemmin puhua kuin jääräpäisesti päättää, ettei nainen voi miestä pelastaa. Antti ja Elisa alkoivat tulla paremmin toimeen eron jälkeen, mutta sen hintana oli arkipäiväinen isyys. Se on aika kallis maksaa.
     Romaanin viimeisessä osiossa ääneen pääsee kaikkien vuosien jälkeen yllättäen myös Suvi. Hän tiivistää lapsuutensa, isä- ja äitisuhteensa, oman henkisen tilansa ja Antin kaipuun ihailtavasti muutamaan lukuun. Ne vahvistavat sitä kovin tuttua tunnetta, että Antin tuskasta huolimatta miehillä on lopulta helpompaa. Työhaastatteluita kiertäessä tuntuu välillä siltä, kuin omaan otsaan olisi liimattu kirkuvanoranssi vauvavaroituslappu, vaikkei kukaan tietenkään myönnä virtahevon hengailevan ilmatilassa.
     "Et kävisi tätä tuhoon tuomittua taistelua, et jumalauta uhraisi sille ajatustakaan ja olisit uskottava silti, uskottava metsurinpartasi takana juuri niin keski-ikäisenä ja rähjäisenä ja ryypänneenä kuin olet, uskottavampi kuin nyt voit ikinä olla sillä sinä olisit mies ja keskittyisit vain musiikkiisi ja kaikki hurraisivat sinun aitouttasi. – – Sitä paitsi sinä olisit vasta neljäkymmentä, et jo neljäkymmentä. Sinä olisit vasta neljäkymmentä eikä sinulla olisi mitään hätää." (382)
     Myöhempi ikä tuo siis omia murheitaan – niitä odotellessa. Onneksi vaiheet seuraavat toisiaan usein peräkkäin eivätkä rinnakkain. "Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella", kuten arvioin tilannettani ikäloppuna 22-vuotiaana. Sitä paitsi Leenan maailmankuvan tietystä vastenmielisyydestä huolimatta on äärettömän lohdullinen ajatus, että lopulta äiti kopittaa aina. Pystyyn yrittävää yhdeksänkuista ihan konkreettisesti, myöhemmin henkisellä läsnäolollaan. Tämä on tietenkin täysin tasa-arvoisen vanhemmuuden vastainen lausunto. Jääköön se tähän.
     "Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin", kirjoitin huhtikuussa 2016. Antti taas sanoo: "Eivät unelmat ole minun ongelmani. Unelmiini olen tottunut, niiden kanssa osaan elää. Oikeasti pelottavaa on vain unelmien katoaminen." (337)