VAINOA IKKUNASSA (Lars Kepler: Vainooja)

     Määritelmällisesti nyt taitaa olla kesä, vaikka lämpöä on tuskin kymmenen astetta ja vettäkin sataa harva se päivä. Vietän koko kolmikuukautisen sisätiloissa toimistossa, joten henkilökohtaisesti tilanne ei juuri hetkauta. Olen kuitenkin erinäisiltä tahoilta ymmärtänyt, että näin kesällä ihmisillä on taipumus lomailla. Lomailu taas kuulostaa siltä, että sen pariksi kuuluvat kirjat.
     Sydäntäni lämmittää kovasti, että puoli Suomea viettää kesää lukien. Kansan syvien rivien epäseksikkäitä lukumieltymyksiä ruodin jo kertaalleen joululomaillessani puolitoista vuotta sitten. Silloin kyse oli Ilkka Remeksestä, mutta tälläkin kertaa minulla on hänen faneilleen iloisia uutisia. Olen nimittäin löytänyt teille jotain valtavan paljon parempaa.
     Mennään ensin ajassa hieman taaksepäin ja otetaan samalla kantaa toiseen ajankohtaiseen aiheeseen: e-kirjoihin. Olen kuluttanut niitä aiemmin ahkerasti lähinnä akateemisessa kontekstissa esseiden ja viimeksi yhden kandidaatintutkielman vuoksi. Kaunokirjallisen e-kirjaneitsyyteni menetin vasta HS Kirjaston myötä.
     Palvelu on niin huikea, että sitä on pakko vähän kehua (varoitus: sisältää vastikkeetonta tuotesijoittelua). Helsingin Sanomien verkkopalvelun kestotilaajana saan joka viikko laajasta valikoimasta poimitun ajankohtaisen kirjan, jota voin lukea tabletilta vapaasti kuukauden ajan. Olen aloittanut viikon kirjan selailun lukemattomia kertoja, ja uuteen formaattiin tottuminen edistyy vähitellen. Erityisen keveältä olo tuntuu junassa, jolla tulee reissattua huomattavan paljon.
     Tähän mennessä olen kuitenkin lukenut vain yhden viikon kirjan ihan loppuun asti. (Tai no, periaatteessa toisenkin. Kuukauden määräaika umpeutui epähuomiossa, ja oli pakko hakea yksi Hotakainen paperikirjastosta viimeisiä lukuja varten.) Se oli Lars Keplerin Hypnotisoija, ja se oli ihan mieletön. Samoissa tunnelmissa ostin miehelleni Kirjan ja ruusun päivän syntymäpäivälahjaksi kohutun ja kehutun Vainoojan. Mies ei ole sitä vielä lukenut. Minä olen – kohtalokkain seurauksin.
     Tapahtui nimittäin jotain aika kummallista. Olin viikonlopun yksin kotona ja nappasin kirjan hyllystä lauantai-iltana puoli kahdeltatoista. Olen yleensä erittäin hyvä etäännyttämään lukemani kirjat, enkä useinkaan näe niistä painajaisia – toisin kuin yhtä jännittävistä elokuvista ja televisiosarjoista, joita en pysty katsomaan menettämättä yöuniani. Pahaa aavistamatta aloin siis lukea Vainoojaa samanlaisessa yöpaidassa kuin kirjan kannessa olevalla uhrilla. Seurasin sydän takoen, kuinka Susanna Kern roikkui vessan ovenkahvassa ja pyrki ulos talosta, kunnes oli liian myöhäistä ja tuntematon stalkkeri oli hakannut keittiöveitsellä hänen kasvonsa veriseksi mössöksi.
     Arvatkaa, oliko jokainen rasahdus ikkunan takana sen jälkeen merkki parvekkeelle palotikkaita pitkin kiipeävästä murhaajasta. Arvatkaa, nukuinko. En pahemmin. Koukkuun sen sijaan jäin ja pahasti, eikä vaikuttava alku johtanut lässähdykseen tarinan missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin olen täysin vakuuttunut, että Vainooja on paras lukemani trilleri ikinä. Se on aika paljon sanottu, vaikkei lajityyppi kuulukaan kaikista eniten kuluttamiini.
     Sympaattisen charmantin suomalaiskomisario Joona Linnan tarina oli toki mennyt eteenpäin varsin paljon niissä kolmessa osassa, jotka minulta jäivät tässä epäloogisessa etenemisessä välistä. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että Hypnotisoijan keskeinen hahmo, psykiatri Erik Maria Bark, tekee paluun juuri tässä osassa. Minusta tietenkin tuntui kuin hän ei olisi poissa ollutkaan. Useamman tutun tahon tarinat on jälleen punottu yhteen todella taitavasti ja kiinnostavasti. En tiedä, olenko naiivi tai tottumaton, mutta toisin kuin Remes omissaan, Kepler on aina onnistunut yllättämään käänteillään ja loppuratkaisuillaan. Tällä kertaa oikein erityisesti.
     Hienoa on sekin, että Ruotsi riittää. Tärähtäneitä yksilöitä on meidän jokaisen lähipiirissä, eikä terroritekojen tarvitse kohdistua saman tien koko maapalloon. Yksityisiä ihmisiä järkyttävät tragediat ovat yhtä merkittäviä, ja aina jaksaa hämmästyttää, miten oksettavan raakaa väkivaltaa on mahdollista toiseen ihmiseen kohdistaa. Jostain jännittävästä syystä Vainoojaa tai Keplerin kynänjälkeä yleensä ei kuitenkaan vaivaa liian ahdistava tunnelma. Se taas saattaa johtua Joona Linnan läsnäolosta. Huomasin nimittäin, että lukijapositiostani mikään ei uhkaa tätä Tobias Zilliacus -kasvoista ihmemiestä. Remeksen tai vaikka toisen ruotsalaisjätin Stieg Larssonin teoksissa keskeinen sankari ei suinkaan aina onnistu tai ole turvassa. Joona Linna enimmäkseen on, ja se on älyttömän mukavaa.
     Vainoojan tunnelmassa on paljon samaa kuin täydellisessä Silta-rikossarjassa (jonka syksyllä alkavaa kolmoskautta odotellessani olen jo pureskellut kaikki kynnet). Jälkimmäinen kyllä vie yöunet ja ahdistelee vielä huomattavasti ensimmäistä varmemmin. Siksi kirja on jokseenkin lyömätön formaatti. Saan tehdä paikoista ja ihmisistä juuri sellaisia kuin haluan ja voin pysähtyä, kun ahdistus vyöryy silmille (no, ainakin teoriassa voin). Silti – tai juuri sen takia – juonenkäänteiden ymmärtäminen ja väistämättömän ratkaisun loksahtaminen paikalleen ovat oikein hyvässä kirjassa valtavan palkitseva kokemus, jota ei muualta saa.
     En edelleenkään tahdo asettaa vastakkain korkea- ja matalakirjallisuutta. Diplomaattisesti ajattelin kuitenkin todeta, että Kepleristä saa helposti vähän korkeampaa kirjallisuutta ja ennen kaikkea ihan mahtavaa kesälukemista. Itselläni on hurja kiire saada ahmaistua välistä jääneet osat. Nyt haaveilen suorittavani vähintään osan urakasta alkuperäiskielellä ruotsiksi. Se mahtaa tuoda prosessiin vielä aavistuksen lisää jännitettä. Härliga sommartider!

KUOLEMA KANTAA (Kari Hotakainen: Kantaja)

     Kirjakauppaliiton jokavuotiseksi muodostunut Kirjan ja ruusun päivän markkinointitempaus on mielestäni suorastaan nerokas. Jonkun kotimaisen kärkinimen kirjoittama romaani on silloin saatavissa vain kaupanpäälliseksi ja vain tuon yhden (tai nykyään kolmen) päivän ajan. Liitto on saanut näkyvin kampanjoin nostettua koko kansan tietoisuuteen aiemmin melko tuntemattoman juhlapäivän, jota meillä on kyllä vietetty, joskin yksipuolisesti: olen saanut siitä hyvän tekosyyn ostaa kirjoja mieheni kautta itselleni, mutta jäänyt poikkeuksetta ilman ruusua.
     Olisi myös mielenkiintoista nähdä statistiikkaa siitä, kuinka suuret myyntivoitot näiden "ilmaisten" kirjojen jakaminen kaupoille tuottaa. Ainakin Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan myymälässä oli jo 23. päivän aamuna huomattavan paljon ihmisiä. Totta kai joukossa saapastelin taas myös minä – etenkin kun tämän vuoden kirjailija on aina yhtä pettämätön Kari Hotakainen.
     Kirjan ja ruusun päivän teos on joka vuosi ollut viihdyttävä ja sopivan syvällinen tapaus (kaksi vuotta sitten kirjoitin sellaisesta muuten tännekin). Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) painii kuitenkin täysin omassa luokassaan. Ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin näppärä 140-sivuinen kätkee sivuilleen oivaltavaa filosofiaa, joka tekee romaanista kerrallakulutushyödykkeen, muttei suinkaan kertakulutustavaraa.
     Filosofia sopii kuvaan – onhan Kantajan nimihenkilö, ristimänimeltään Timo Kallio, teoreettisen filosofian työtön maisteri, joka hankkii elantonsa pätkillä hautausmaalla. Timoa asia ei häiritse, sillä hän nauttii rauhallisesta työympäristöstä, joka antaa tilaa ajattelulle. Kuriositeettina mainittakoon, että lukiossa olin palavasti rakastunut filosofiaan, kirjoitin siitä maan parhaat ylioppilasvastaukset syksyllä 2011 ja harkitsin vakaasti jopa akateemista jatkoa uralleni.
     Työllisyysnäkymät tai oikeammin niiden hämäryys estivät aikeeni. Timoa katsellessani olen entistä tyytyväisempi valintaani – etenkin, kun uusi rakkauteni kielitiede on sekin riemukseni ollut yhtä filosofiaa. "Jos nelisanaisessa viestissä on vain kaksi sanaa oikein, lähettäjä on erityisen eksyksissä." (93)
     Timo on siis hautausmaatyöntekijä, mutta pääsee harva se viikko kantajan hommiin, kun vainajalla ei surullisesti ole läheisiä, ei ehkä yhtäkään saattajaa. Tämä yleistyvä, Hotakaistakin luultavasti puhutellut ilmiö on ollut viime aikoina useasti lehtienkin palstoilla. Miksi me ihmiset olemme niin usein kaiken keskellä yksin?
     Asia jää vaivaamaan lukijaa, mutta niin se jää Timoakin. Hän alkaa kirjoittaa nekrologeja tuntemattomille vainajille, pitää heitä ystävinään ja luo elämäntarinoita yhä kiivaammalla tahdilla, kunnes joutuu vaikeuksiin. Takaraivossa piinaa nuoruudessa rikottu suhde tuliseen Hanneleen, jonka elämä sittemmin on ajanut alkoholistiksi vantaalaiseen lähiöön.
     "Kevät toi mukanaan linnut, valon ja vainajat." (119) Sekä jälleen yhden vaalituloksen, jonka johdosta iso osa ihmisistä on valmis toivottamaan Suomelle hyvää matkaa manan maille. Tämä siis ennen kuin uutta hallitusta on muodostettu tai se on ehtinyt työskennellä päivääkään. Ennen hutkimista ei tarvitse tutkia, kun kerran itse tietää paremmin. Vaalikampanjoinnin aikana puoluejohtajienkin huulia kuluttanut yhteistyön vaade vaikeina aikoina voidaan näemmä kuopata heti, kun kansan enemmistön mielipide ei tyydytä omia tavoitteita.
     Ja tehdään se nyt vielä selväksi: vaalivoittajia ovat ne puolueet, jotka saavat eniten ääniä. Enhän minä voita sadan metrin maailmanmestaruuttakaan, vaikka olisin parantanut tulostani viime kaudesta 100 % ja Usain Bolt vain murto-osan siitä. Lukiessani taannoin Suomen Kuvalehdestä uuden eduskunnan jokaisen kansanedustajan esittelypakettia minulle tuli sitä paitsi aika turvallinen olo. Isänmaa on lopulta varsin hyvissä käsissä. Jokaisella kansalaisella ei edes tarvitse olla perehtymätöntä mielipidettä kaikesta. Tämän kielentää briljantilla tavalla myös ihana Antti Holma Ylioppilaslehden tuoreimmassa kolumnissaan.
     Kun pakollinen yhteiskunnallinen valveutuneisuus on nyt tässäkin blogissa jälleen osoitettu, voimme palata hautausmaalle. Timo on kieltämättä absurdi hahmo, joka melkein tuo ajatustensa tasolla mieleen esimerkiksi Hotakaisen Ihmisen osan Pekka Malmikunnaksen. Toisaalta hän on kyllä kunniallinen kansalainen, jolla on oikea työpaikka, tutkinto, koti ja elämä muodollisesti mallillaan.
    Eikä absurdius välttämättä ole edes arkisesta maailmastamme pakeneva ilmiö. Viimeksi eilen tunsin eläväni keskellä Kafkan kynäilemää kuvaelmaa, kun istuin Tampereen rautatieasemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Sisätiloissa asematunnelissa juoksenteli ympäriinsä invaasion tehneitä puluja. Kerjäläiset tekivät tuttavuutta miltei aggressiivisesti, ja yksi aavistuksen liikaa nauttinut vanhempi herrasmies istui hoipertelunsa päätteeksi epäonnisen teinipojan päälle. "Minäkin haluan olla lintu. Haluanko liian myöhään? Onko kiitorata jo suljettu? Jäänkö lähtöportille? Katsonko ikkunasta, kun hän lentää? Kunnes tipahtaa. Minne? Toivon, että Korsoon." (113)
     Hotakainen ei tietenkään olisi Hotakainen ilman aforistisia ajatelmiaan, jotka nousevat tekstistä osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuntosalin laiminlyöjääkin hellitään. "Elämä on toistoa ilman rautaakin. Elämä painaa, vaikka ei tekisi mitään. Elämä on rautaa." (40)

MUSTAVALKOSUKKAISUUS JA YLISUKUPOLVINEN VIHA (Väinö Linna: Musta rakkaus)

     Otaksun maininneeni tässä kontekstissa aiemminkin, että eniten palvomani teos maailman kirjallisuushistoriassa on koskettavan kotimainen, rehellinen ja rakkaudellinen Täällä Pohjantähden alla kaikessa komeudessaan. Se on niin hieno, etten ole koskaan kirjoittanut siitä (ainoastaan vähän sivusin kerran). En ole edes yrittänyt, enkä yritä vieläkään.
     Sen sijaan kerron päässeeni vasta nyt Väinö Linnan menestyksen alkulähteille Musta rakkaus -romaanin (WSOY 1948 / 1986) muodossa. Sen tarina pyörii kiehtovasti yhden teeman ja tapahtumaketjun ympärillä eikä rönsyile kahteentoista suuntaan, kuten Pohjantähti-trilogia myöhemmin teki. Kerrontaratkaisu kietoo lukijan juonen ympärille tiiviiseen vyyhtiin, mikä on jotenkin mielenkiintoista siksi, että tekstin pintataso ei tule kovinkaan lähelle. Päin vastoin, sen lievä tragikoomisuus saattaa paikoitellen melkein naurattaa.
     Tapahtumien kulku ei sitten niin kovasti nauratakaan. Teknillisen koulun tyhjätaskuinen oppilas Pauli Haantie ja tehdastyöläisen tytär Marjatta Salmela rakastuvat Tampereella, Amurin tehdaskorttelissa. Ensikohtaaminen tapahtuu sattumalta, ja tapahtumat kehittyvät siitä edelleen lähinnä kummankin yhteneväisten ajatusten ja merkityksellisten katseiden varassa. Marjatan menneisyyteen liittyy kuitenkin salaisuus, ja Pauli on pelottavan mustasukkainen mies. Rakkaudesta tulee kovin mustaa, ja lopussa on jäljellä lähinnä fyysisiä ja henkisiä ruumiita.
     Juonikuvio sinällään voisi olla melkein mistä tahansa Shakespearen näytelmästä tai vanhasta suomalaisesta elokuvasta, mutta jotenkin Linna osaa taas tuoda siihen vähän enemmän. Vaikka kertoja on ulkopuolinen, on kerronnan fokalisaatio niin tiukasti keskeisissä henkilöissä, että heidän ilmeidensä värähdyksistä on mahdollista tulkita jotain syvää. "Perheessä vallitsi sellainen lapsellinen onnellisuus, jonka toivottu kihlaus aina aiheuttaa. Isäkin tunsi yhä suurempaa hellyyttä tytärtään kohtaan ja lisäksi tämä asia nostatti suunnattomasti hänen ylpeyttään" (60), kuvaa kertoja, kun kaikki on vielä hyvin. Omasta kihlauksestani ei ole vielä niin mittavasti aikaa, etten pystyisi tätä tunnelmaa tunnustelemaan.
     Ihan niin mukavasti homma ei sitten jatkukaan. Vaikka rakastavaisten kaunopuheinen kiihkeys saa välillä vinon hymyn 2000-luvun lukijan huulille, Paulin raivoisat mustasukkaisuuskohtaukset eivät sitä tee. Niiden kuvallistamisessa on itse asiassa yllättäen hyvin paljon samaa kuin aivan eri tyylilajia edustavassa Reko Lundánin mestarinäytelmässä Tarpeettomia ihmisiä. Yhtäläisyys tuo mieleen sen, ettei lähisuhdeväkivalta (henkinen tai fyysinen) ole kovinkaan paljon muuttunut vuosisatojen saatossa.
     Välillä Paulin uhoava raivo saa vainoharhaisuudessaan lukijan melkein ärsyyntymään. "Minä tunnen ne. Minä tunnen kyllä tuon koirajoukon. Mokomat suunsoittajat. Koko kaupunki juoruaa. Kaikki perkeleen paskiaiset sitä jauhavat. Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitäkään osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan." (159) Onneksi kertojakin edes näin teoksen loppuvaiheilla kielentää asian, joka lukijaa häiritsee jatkuvasti.
     Koko kaupunki ei varmasti ole kiinnostunut yksittäisen ylioppilaan asioista. Ei ollut silloin, eikä ole sen enempää nykyään. Hämmästyttävän paljon tällaista ajattelua silti esiintyy muuten ihan järkevien ihmisten pääkopassa – siitäkin huolimatta, että kysymykseen "mitähän ne muut oikein ajattelee" vastaus on useimmiten "ei mitään".
     Paulissa ärsyttää myös hänen ehdottomuutensa ja mustavalkoisuutensa, joka sekään ei valitettavasti ole nykyihmiselle tuntematon piirre. Viime aikoina olen ärsyyntynyt etenkin hyvää tarkoittavasta fitness-kulttuurista, jonka äänenkannattajat tuntuvat tietävän aina parhaiten, mikä muille ihmisille on hyväksi. Joskus he ovat toki oikeassa (liikunta on hyväksi ja niin edelleen), mutta etenkin tietty länsimaisen erittäin kehittyneen lääketieteen väheksyminen kummastuttaa minua harva se päivä. Yksi omalle koulukunnalle edullinen tutkimustulos hyväksytään usein täysin kritiikittä, vaikka se olisi ristiriidassa sadan muun tuloksen kanssa.
     Erityisesti minua on kismittänyt yksi asia. Olen viime aikoina törmännyt kyseisessä kontekstissa usein väitteisiin, joiden mukaan lääkkeet ovat elimistölle myrkkyä ja niiden käyttö pitäisi lopettaa, ellei kyse ole vakavasta tai jopa hengenvaarallisesta sairaudesta. Voidaan tietysti kysyä, kuinka järkevää on syödä kipulääkettä joka päivä tai pitää yskänlääkkeitä karkkina, mutta jälleen kerran kultaiselle keskitielle jää aika monta muuta tapausta.
     Tietenkin minulla on oma lehmä ojan pohjalla, kun satun kantamaan mukanani ei-vaarallista kroonista sairautta. En tietenkään kuolisi ilman jatkuvaa lääkitystä, mutta valitsen huomattavasti mieluummin tabletin päivässä kuin jatkuvan kivun ja toimintakyvyttömyyden. Kummallista on myös se, että samaan aikaan kaiken maailman lisäravinnepillerit tuntuvat olevan terveydelle ennemminkin hyödyksi kuin haitaksi, vaikka kaikkia niiden sisältämiä entsyymejä saisi innokkaampikin kuntoilija ihan tavallisesta ruuasta.
     En sitä paitsi voi oikein välttyä ajattelemasta, että Paulinkin raivo olisi voinut olla taltutettavissa oikeanlaisella avulla epämääräisten ohjailujen ja vihjailujen sijaan. Olisi siinä voitu säästyä ainakin parilta ruumiilta sen sijaan, että loppuun asti teoksen neljästä keskushenkilöstä selviää vain yksi. Tämä oli juonipaljastus, pahoittelen.
     Toisaalta on vielä palattava siihen ajatukseen, ettei nykymaailman meno ole Linnan malleista juurikaan muuttunut. Eiväthän kunnia- ja puhtauskysymykset kihloihin mennessä ole nykymaailmassa enää mitään (ja hyvä niin), mutta ehkä jonkinlainen uhoilu- ja machokulttuuri on voimissaan. Ja etenkin viha. Sen määrä tuntuu olevan vakio tai jopa kasvamassa. Siksi minua jo vähän jännittää, miltä vaalitulos näyttää myöhemmin tänään.

AINA KANSA EI TIEDÄ (Pirjo Hassinen: Popula)

     Kun Nälkävuoden kautta hoksasin, kuinka pitkä pimeä ajanjakso lukuhistoriastani löytyy, kävi aika perinteisesti. En malttanut irrottaa vuodesta 2012 ollenkaan. Valo voitti pimeyden myös toisen kyseisen vuoden Finlandia-ehdokkaan osalta. Tosin valon voitosta ei Pirjo Hassisen Populan (Otava 2012) kohdalla voi ehkä sittenkään olla varma.
     Popula on ollut teemoiltaan järisyttävän ajankohtainen ilmestyessään Perussuomalaisten jytkyn jälkikuohuissa. Olenkin oikeastaan aika onnellinen, että luin romaanin vasta näin jälkeenpäin, turvallisen etäisyyden päästä mennyttä arvioiden. Toisaalta ei ollut ollenkaan vaikea palauttaa mieleen niitä tunnelmia ja kansakunnan yleistä ahdistuneisuutta. Toisaalta oli jo nähty, ettei tässä – Luojan kiitos – aivan näin käynytkään. Tunnelma oli vähän sama kuin lukiessa superajankohtaista Ilkka Remeksen trilleriä muutama vuosi sen käsittelemän kriisin jälkeen.
     Etäisyys ei tietenkään vähennä Populan arvoa. Teos nostaa aivan mielettömän älykkäästi ja havainnollisesti esiin esimerkiksi rasismiin ja populismiin liittyviä dilemmoja. Se ei moralisoi eikä kerro oikeina pitämiään vastauksia, vaan ymmärtää jokaista osapuolta ja sanoo ääneen sellaisiakin asioita, joita julkisessa keskustelussa ei uskalleta leimautumatta sanoa.
     En ole Perussuomalaisten kanssa samaa mieltä käytännössä mistään. En kuitenkaan ole samaa mieltä myöskään niiden massojen kanssa, jotka katsovat oikeudekseen riepotella puoluetta ihan miten sattuu ja repiä korviahuumaavaa meteliä kaikista siihen kuuluvien sanomisista. Olin jytkykeväänä 17-vuotias, mutta muistan ajatelleeni, että puolueelle on annettava mahdollisuus. Etukäteinen lynkkaaminen on paitsi typerää, myös hyödytöntä.
     Annoin mahdollisuuden ja muodostin sen jälkeen oman mielipiteeni, vaikka se olikin samanlainen kuin "katsomatta paskaa" -puolueen mielipide. Niin parlamentaarisen demokratian kuitenkin pitäisi toimia. Jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin ja kannatusta saatuaan yrittää. Oikeutta ei poista se, että edustaa Perussuomalaisia – tai siis Populaa. Oikeuden voi tosin mitätöidä halveksimalla sitä omilla toimillaan.
     Populassa populistipuolue on vaalivoiton jälkeen jo hallituksessa ja porskuttaa karismaattisen johtajansa Jukka Kalmarin johdolla vakaasti eteenpäin. Sille ovat otollista riistaa elämässään ja lähisuhteissaan pettyneet ja kyllästyneet, heilahtelevat ihmiset, jotka janoavat kuulijaa. Ihmisen perustarve on tulla huomioiduksi, hyväksytyksi, rakastetuksi. Jos tunnetta ei tarjoa äiti, lapsi tai puoliso, sen voi tarjota sanomansa taitavasti asetellut populistipuolue.
     Jokin vimmainen tarve meillä on myös jättää jälki, tapahtuu se sitten sabotoimalla arvostettua taidetta tai vaikka jättämällä eduskunta, jotta voisi jäädä ihmisten mieleen. Popula kuvaa mielestäni erinomaisesti niitä tapahtumaketjuja, jotka edeltävät ihmisten radikalisoitumista. "Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään", kuten Tuure Kilpeläinen (jälleen juuri hän, 2014) laulaa. Olen ennenkin tuonut esiin kantani, että ihmisessä on ainekset vaikka mihin, mutta ympäröivän maailman tapahtumat määräävät reseptin ja lopputuloksen.
     Populan Perttu saa puolueesta tarkoituksen äidin kaipuun ja päihteiden käytön tallomalle elämälleen. Tarkoitus tuntuu hyvältä, kuten miehen spontaanit tarkoitukset yleensä. Lopputulos voi olla jotain muuta, mutta kaiken takana on syvä vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. "Äiti oli jätetty haalistumaan kuoliaaksi ilman sitä hoivaa, jonka parissa hän oli tehnyt elämäntyönsä." (114) Kun asioita ei jaksa hymyillä paremmiksi, on toimittava.
     Taidemaalari Pirjo taas tahtoo nähdä vakiintuneiden rakenteiden läpi niin taiteessa kuin laajemmin yhteiskunnassa. Miksi meille tosiaan on opetettu, että kauneinta taidetta on se, joka pystyy kuvaamaan kohteensa täydellisimmin? Eikö taide voi olla myös ilmaisun täydellistä vapautta, vapautta tehdä ja sanoa mitä tahtoo?
     Pirjon tyttären Ritan sananvapaus saattaa tuskalliseen tilanteeseen omassa lähipiirissään. Miksi maailman pahin asia on olla rasisti? Miksi ihminen on rasisti heti sanottuaan suuttuneena, provosoituna ja ajattelemattomana yhden pahan asian? Onko sillä mitään väliä, mitä olemme? Pitkän tähtäimen tekojen tulisi painaa vaakakupissa huomattavasti enemmän.
     Sama ajatus muuttuu hyväksyttäväksi tai totaalisen tuomittavaksi sen mukaan, kuka sen esittää. Kuten poliittinen satiiri YleLeaks kerran asian havainnollisti: Jos Pekka Haavisto sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on suuri sankarinero. Jos Jussi Halla-aho sanoo, että Suomen on autettava afrikkalaisia Afrikassa, hän on rasisti.
     Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa Jukka Kalmarin, Populan, Jussi Halla-ahon tai Perussuomalaisten puolesta. En usko sen olleen Pirjo Hassisenkaan tarkoitus. Joskus meidän vain pitäisi vähän vähemmän korostaa omaa ylitsevuotavaa suvaitsevaisuuttamme, joka ei kuitenkaan suvaitse niitä, jotka eivät ajattele kuten me. Joskus meidän pitäisi vähän vähemmän kategorisoida ihmisiä ja keskittyä ennemmin siihen, mitä asiaa heillä on.
     Aika usein meidän pitäisi keskittyä jättämään lähtemättömiä jälkiä lähimmäisiimme eikä universumiin. Aika usein meidän pitäisi enemmän rakastaa ja katsoa, miltä ympärillä näyttää. Todella usein meidän pitäisi kuunnella, mitä vastapuolella on sanottavanaan eikä aina tyrmätä kaikkea omasta positiostamme. Silloin voi alkaa ymmärtää vaikka opintotukea leikkaavaa eduskuntaa tai pientä lasta rikoksen tehneen ihmisen sisällä. Se on ensin vähän pelottavaa, mutta sen jälkeen valtavan avartavaa.
     Aina meidän pitäisi demokratiassa vartioida, että se toteutuu eikä ihmisoikeuksia loukata. Paljon useammin meidän pitäisi lukea hyviä kirjoja, joiden kautta peilata maailmaa. Ja joka päivä meidän pitäisi muistaa, ettei aina pitäisi.

JA YKSI JOS MURTUIS, MUUT TUKENA OIS (Aki Ollikainen: Nälkävuosi)

     Alkuvuoden perinteisissä tulevan kirjavuoden katsauksissa puhuttiin muun muassa Aki Ollikaisen toisesta romaanista, johon kohdistuvat odotukset ovat huippumenestyneen esikoisen jälkeen suuret. Lueskelin noita lehtijuttuja ja myöhäisherännäisesti hoksasin, etten kaikkien näiden vuosien aikana ole lukenut Nälkävuotta (Siltala 2012). Periaatteessa ei ole ihme, että teos on silloin luiskahtanut ohi, sillä vuonna 2012 lukemani proosakirjallisuus mahtuu kahden käden sormiin – kiitos ylioppilaskirjoitusten, pääsykoesuman, itsenäistymisen, yliopiston fuksisyksyn ja harvinaisen väsyneiden silmien. Onneksi kirjat ovat siitä armollinen harrastus, että niitä saa yleensä kirjastosta vaikka kaksisataa vuotta myöhässä.
     Korjasin siis erheeni ja paikkasin aukon helmikuun ensimmäisen sunnuntain aikana. Se kannatti tehdä, sillä Nälkävuosi oli oikeastaan vielä hienompi kokonaisuus kuin odotin. Erityisesti se noin 140 sivun mitassaan osoittaa, että laatu todella korvaa määrän. Välillä sekä uutuuskirjoja että klassikoita lukiessa tulee tunne, että kirjailija on nyt vähän liikaa rakastunut omaan ääneensä ja henkilöihinsä, ja tarinan kerronta lipeää jaarittelun puolelle. Kai fyysisellä kirjalla on sitten edelleen jonkinlaista statusarvoa paksuutensa mukaan. Joka tapauksessa Ollikaisen esikoisesta tekee erityisen hienon se, ettei siinä ole mitään ylimääräistä. Jokainen luku, sivu ja virke on kokonaisuuden kannalta perusteltu.
     Aihe puolestaan on niin kylmäävä ja vaiettu, ettei sen venyttämistä varmaan olisi lukijan herkkä sydän kestänytkään. Nälkävuodet 1866–1868 ajoivat riutuneet ihmiset liikkeelle purevaan pakkaseen ja hyytävään hankeen, johon monet lopulta tuupertuivat ja kuolivat. Tämä on tosiasia, jota kirjailija ei todellakaan kaunistele. Romaanin keskiössä oleva nelihenkinen perhe lähtee jäätyneestä torpastaan matkaan, nääntyy yksi kerrallaan – and then there were none. Perheenäiti Marja on riutuneisuudestaan huolimatta verevä hahmo, jonka vihoviimeinen vaihtoehto on luopua lapsistaan, ja pienten Mataleenan ja Juhon nälän kuvaus on jotain, jota on vaikea sanallistaa.
     Olen havainnut viime aikoina itsessäni kaksinaismoralistin hyvinkin mitättömässä, mutta sentään runollisessa asiassa. Olen nimittäin aina paheksunut erilaisten juhlapäiväherkkujen kaupittelua ja nauttimista etukäteen – niiltähän menee ihan merkitys, jos mämmin mässytys alkaa helmikuun alussa ja laskiaispullia syödään, kun joulusta päästään. Olen asunut kolme viikkoa täysin yksin, kun mies on ollut tilapäisesti töissä toisella paikkakunnalla. Syytänkin vertaiskontrollin puutetta siitä, että viime viikolla nautiskelin erittäin varaslähtöisesti pari runebergintorttua. (Ne ovat muuten juhlapäiväleivonnaisista ehdottomia suosikkejani.)
     Nyt aika moni luultavasti miettii, miten ihmeessä runebergintortut liittyvät tähän väliin tai mistä ne ylipäätään tulivat mieleeni ihmisten nälkäkuolemia seuraillessa. Aika makaaberia ja mautonta kaikin puolin. Ehkä ratkaisun avain on kuitenkin nimenomaan tortussa ja siihen liittyvässä kaksinaismoraalissa. Kyllä minä voin melkein fyysisesti pahoin Nälkävuoden runollista kurjuutta lukiessani. Kyllä minulle tuli sellainen olo, ettei näin epäinhimillisiä asioita voi sattua. Kyllä minä heti aloin miettiä asiaa omalle kohdalleni, kun tässä harvinaisen vakavan ilmastomyllerryksen keskellä taas eletään ja erinäisissä diktatuureissa tällä pallolla on melkoiset nälkävuodet meneillään parhaillaan.
     Sitten minä kuitenkin mietin, ketä tai mitä se auttaa, että hurskastelen täällä ja kirjoitan taas muutaman liuskan tekstiä siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ja ihmiskunta tätä menoa tuhon oma. Sen tietää jokainen sellainen ihminen, joka on vaivautunut tänne saakka lukemaan näin pitkiä virkkeitä blogista, joka ilmiselvästi käsittelee kirjahyllyissä pölyyntyviä tiiliskiviä. Sitä eivät ehkä tiedä sellaiset ihmiset, joita nyt ei muutenkaan kiinnosta mikään muu kuin oma kapea elämänpiiri ja se, että oma vatsa on täynnä. Heitä kuitenkaan tuskin kiinnostaa tämä blogikaan.
     Nyt olen todennut jälleen oman järisyttävän hyväosaisuuteni sekä elämäni fyysisten ja sosiaalisten puitteiden että omien henkisten valmiuksieni kannalta tarkasteltuna. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä? Se on varsin tärkeä teema myös Nälkävuodessa, joka on erityisen hieno myös siksi, että se kuvaa (vain 150 vuoden takaista!) kriisiä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Ääneen pääsevät väsynyt senaattori, joka on yrittänyt parhaansa ongelman ratkaisemiseksi, sekä etenkin akateemiset kaupunkilaisveljekset Teo ja Lars Renqvist. "Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa?" (72)
     Nähdäkseni Teolla ei ole hätää. On kaikista tärkeintä, että hyväosainen muistaa ajatella näitä asioita ja niitä ihmisiä, joilla ei mene yhtä hyvin. Muistaa edes yrittää asettua heidän asemaansa, muistaa, ettei oma todellisuus ole koko maailman todellisuus eikä oma napa koko maailman napa. Muistaa olla kiitollinen. Yksi ihminen ei koskaan voi pelastaa koko maailmaa, harvoin edes maata. Pitämällä jalkansa maan pinnalla ja silmänsä ja sydämensä auki hän voi kuitenkin omalla olemuksellaan tehdä ympäristönsä ihmisten elämän paremmaksi. Pienillä teoilla ja herkkyydelläkin on paljon merkitystä. Enkä toisaalta sanoisi, että Teon teot kovin pieniksikään loppupeleissä jäisivät. En paljasta, mitä tällä tarkoitan, koska se vesittäisi romaanin kenties hienoimman kohdan.
     "Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." (134) Ei minun tarvitse osoittelemalla sanoa, kuinka maailma kohtelee meitä kaltoin – ja varsinkin me sitä. Aki Ollikainen on jo sanonut sen osoittelematta.
     Onnellisinta meidän jälkipolvien egoistiselta kannalta on se, että seitsemän laihan vuoden jälkeen tulivat ne seitsemän lihavaa – ja niin tulee toivottavasti aina olemaan. Minun ei kovista vuosista historiankirjoista oppineena tarvitse kuin olla ihminen ihmiselle. Tai kuten viime syksyn ehdottomasti parhaan levyn tehnyt Tuure Kilpeläinen siteeraa kaihoisine karavaaneineen Eino Leinoa ("Hymyilevä Apollo" 1898): "Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi! / Miks emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. / Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! / Niin suuri, suuri on maa!"

HYVÄSTI – PAHASTI (Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja)

     Itseään arvostavan kirjallisuusbloggaajan ei varmastikaan pitäisi kirjoittaa kahdesti samasta sarjasta ja samoista hahmoista. Tässä tapauksessa tuntuu kuitenkin siltä, että sekä kokija että hahmo ovat kasvaneet huomattavasti sitten edellisen tilannekatsauksen. Siksi teen nyt poikkeuksen sääntöön. Näin tammikuussa tekee myös hyvää aloittaa kirjavuosi vähän lyhyemmin, kevyemmin verrytellen.
     Monen mielestä Tuomas Kyrön Antti Litjan äänellä nariseva Mielensäpahoittaja kuuluu ehdottomasti episodiformaattiin. Hulvattomat huomiot tavallaan toimivat parhaiten silloin, kun niihin keskitytään yhden luvun verran ja mennään sitten seuraavaan. Hauskaahan episodeja onkin lukea – sen totesin jo kauan sitten. Joitakin hulvattomimpia seikkoja noina aikoina on kirjattu tänne.
     Itseäni viehätti kuitenkin suuresti se syvyys, jonka sekä hahmo että tarina saavuttivat romaanimuodossa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014) sopii hahmon hyvästelyyn huomattavasti paremmin kuin toisiinsa periaatteessa liittymättömät episodit. Mielestäni se on myös romaanina taidokkaampi kuin kirjan ja ruusun päiväksi 2012 kirjoitettu pienoisromaani Miniä.
     Romaani rakentuu hautajaisjärjestelyjen ympärille ja meinaa päättyä hautaan. Niinkin perussurullisella aiheella vanha narisija saa lukijansa hymyilemään. Oikeastaan on ihan fiksua laatia testamentti ja miettiä vähän, millaiset viimeiset maanpäälliset juhlat itselleen haluaa. Oman arkun nikkarointi on silti lähinnä tragikoomista – eikä projekti niin hyvin päätykään.
     Mieleltään Mielensäpahoittaja on yhtä kirkas kuin aina ennenkin ja ehkä iän tuoman kokemuksen myötä entistäkin empaattisempi. Hänellä on jäyhyydestään huolimatta sellaista silmää, joka monilta nuoremmilta ja koulutetummilta puuttuu. "Kyllä ei auta rauhoittamisessa käskeminen. Ensin yksi huutaa ja sitten toinen huutaa sille takaisin, että älä huuda. Ja varmasti tulee mukaan kolmas, joka karjuu että mitä te perkele täällä huudatte, turpaanko pitää lyödä." (16)
     Mielensäpahoittajalta riittää ymmärrystä lapsille ja nuorille, muttei niinkään keski-ikäisille. Siinä mielessä hän muistuttaa suuresti ikätovereitaan, Minna Lindgrenin Ehtoolehdon palvelutalon ihania mummoja. Ketjuhotellista löytyvä sivistynyt lättähattu on aidosti kiinnostunut fossiilin ajatuksista ja johdattaa tämän tavattoman kätevän sylitelevision äärelle. Siitä voi katsoa Arvi Lindin lukemia uutisia milloin tahansa. Hetken melkein tuntuu, ettei ATK olekaan niin suuri kirous kuin aiemmin on annettu ymmärtää.
     Änkyrästä isästään välittävää poikaansa ukko pitää turhanpäiväisenä hössöttäjänä ja humanistisena tekotieteilijänä, mutta tämän lapset ovat vaarinsa kanssa jotenkin enemmän samalla kaistalla. Nuorisossa on toivoa, tai sitten parin sukupolven päässä oman polven virheet ja kipupisteet eivät enää tunnu yhtä selvästi. "Tämmöisen maailman haluavat nyt ne keille me halusimme ihan toisenlaisen maailman. Siinä sukupolvet ovat aina tyhmiä. Eivät koskaan oikein vedä samaan suuntaan vaan isot on toiveet ja haaveet ja airoja kiskotaan vastakkaisiin suuntiin". (44) Todellisuudessa jokaisen sukupolven pitää ilmeisesti tyrmätä seuraajiensa elämäntapa riippumatta siitä, kuinka haitallinen se objektiivisesti arvioituna on.
     Toki monet asiat olivat ennen yksinkertaisempia – vaikka sitkeästi kieltäydyn uskomasta Kyrön kirjailijapersoonan ahkerasti viljelemään "ennen oli kaikki paremmin" -kaneettiin. Olen miettinyt paljon esimerkiksi sitä, miksi nykyään nuoretkin ihmiset masentuvat ja tuntevat olonsa osattomiksi. Vaatiiko yhteiskunta todella niin paljon enemmän kuin ennen? Eikö meidän pitäisi riemuita siitä, ettemme ole enää tuomittuja elämään samassa kylässä samojen naamojen kanssa?
     Minä riemuitsen täysin rinnoin, mutta ymmärrän toisaalta senkin, että kohonneelta tuntuva vaatimustaso ahdistaa. Ehkä Mielensäpahoittaja osuu lähemmäs ydintä kuin aavistaakaan: "Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä – –." (50) Puhuminen on valtavan tärkeää, ja huolista puhuminen luonnollisesti keventää mieltä. Kaiken medikalisoiminen ja tavallisten tunteiden problematisoiminen eivät vain nähdäkseni palvele yhtään ketään.
     Viime syksyn hienoin kirjafilmatisointi oli Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-sovitus. Sen ansiosta näen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanissa varsin keskeisessä osassa olevan Heikki-pojan yksiselitteisesti näyttelijä Iikka Forssina. Kirjassa musteen perässä ajeleva Eskortti toi lukiessa useasti mieleen pojan hulvattoman tunteikkaan raivokohtauksen elokuvassa. Yleisesti ottaenkin tuntuu siltä, että Mielensäpahoittaja miljöineen on muutaman vuoden aikana asettunut aika kiinteäksi osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Se lienee käynyt helposti siksi, että jokainen meistä on sisimmältään vähän pahoittaja, halusi tai ei.
     Inhimillinen vanhuus ottaa ohjat kyyniseltä papparaiselta romaanin loppua kohden. Alkaa tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää omaa ikäänsä ja sen tuomia rajoitteita. Kuolemaan suhtautumisessa tapahtuva muutos lämmittää. "Semmoista se on elämän alku- ja loppupäässä. Paljon tarvitsisi unta, mutta jostain syystä ei vain onnistu." (247)
     Semmoista se tuntuu olevan myös näin lomalla. Onneksi on sopivan kepeän synkkää luettavaa. Näiden jäähyväisten ansiosta Tuomas Kyröstä tulee ensimmäinen kirjailija, joka on saanut tässä blogissa kolme kirjoitusta. Kyllä en aivan ymmärrä, miten tässä näin kävi.

JÄRJESTÄ, JÄRJETTÖMYYDESTÄ (Antti Holma: Järjestäjä)

     Toiset valmistelevat joulua, minä valmistelen joulukuun blogia. Se on tarpeen tehdä nyt, sillä toivon Joulupukin tuovan sen verran kirjoja, että välipäivät kuluvat avaamatta tietokonetta. Halusin myös kirjoittaa Antti Holman Järjestäjästä (Otava 2014) vasta nyt, kun Antti Holma on Antti Holma eikä kaikille vain Kissi Vähä-Hiilari. Se ei tosin taida olla täysin mahdollista. Kissi on selvästi elänyt palasina jo useammassa Järjestäjän hahmossa.
     Hämmästelin jo marraskuussa esikoiskirjailijamiesten mittavaa esiintuloa vuonna 2014. Hämmästeltävään joukkoon kuuluu myös Antti Holma. Toisaalta voitaisiin puhua myös kaapistatulosta, sillä luulen, etten ole koskaan lukenut putkeen yhtä monta homoseksuaalisuutta jollakin tasolla käsittelevää romaania. Niiden joukkoon kuuluu myös Järjestäjä. Se on ruumiillisempi ja paikoin raadollisempi kuin Kissani Jugoslavia, ja kielellisessä "viattomuudessa" mitattuna kaukana Neljäntienristeyksestä, mutta sama teema pyörii kaikissa. Vuotta 2014 voitaneen pitää tabujen murtumisen ja seksuaalivähemmistöjen voiton vuotena. Ehkä aiheen ajankohtaisuus on saanut sen samanaikaisesti monien kirjailijoiden huulille – tai sitten kaikki on vain sattumaa. Oikeastaan sillä ei ole edes väliä.
     Antti Holma kertoi jossain vaiheessa syksyä Helsingin Sanomissa kirjoittavansa, koska ei osaa lukea tai elää. Lausahdus teki itseironisuudessaan vaikutuksen ja vei Järjestäjän äärelle. Riemukseni samaa lempeää itseironiaa löytyy rutkasti myös romaanin päähenkilöstä Tarmosta. Kirjastonhoitajan työstään hatkat ottava Tarmo päättää ryhtyä self help -oppaan avustuksella oman elämänsä sankariksi. Hän pestautuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi ja pääsee vailla aiempaa kokemusta teatterimaailman pyörteisiin. Kuumotusta ja pakonomaista himoa aiheuttaa nuori vieraileva näyttelijä Daniel Besprosvanni, joka tosin ulkopuolisten arvioiden perusteella ei ole kovin kummoinen tulkitsija.
     Romaani on jaettu viiteen osaan, joissa tarina kutkuttavasti hajoaa jatkuvasti abstraktimmalle ja abstraktimmalle tasolle. Hajoaminen tapahtuu kuitenkin niin hienovaraisesti, ettei lukija tahdo kyseenalaistaa mitään. Tarmon elämä epäilemättä on ristiriitaista. Hän on ikänsä ollut objekti ennen kuin päättää alkaa subjektiksi. Siinäkin hän onnistuu vaihtelevasti. Tarmo on vähän ressukka ja samalla niin inhimillinen, että häntä tekisi mieli halata, jollei tietäisi, kuinka paljon hän siitä ahdistuu.
     Järjestäjän tunnistettavat huomiot ympäristöstä ovat niin mahtavia, että naurattaa ääneen ja tekee mieli vain huutaa vapautuneesti. Kaikilla kirjastonhoitajilla on huovutetut viitat. Teatterintekijät leipiintyvät. Nykyteatteri on välillä älytöntä tekotaiteellista moskaa, kuten myös kirjallisuus ja elokuvat. Sitä ei vain saa sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymättömyyttään. Tarmo sanoo useampaan otteeseen ja ajattelee vielä useammin. "Mietin, miksi nuorille tehdään aina kohotettuja ja energisiä teoksia. Aina, jos elokuva tai teatteriesitys on suunnattu nuorille, siinä tanssitaan ja lauletaan ja loikitaan pitkin seiniä. En elämässäni ollut nähnyt loikkaavaa nuorta, ellei kyseessä ollut kaljavaras tai joku rullalautailija." (98)
     Sen lisäksi, että tekee mieli huutaa vapautuneesti, tekee elämässä usein mieli sanoa kirjastonhoitaja-Tarmon tavoin ei. "Ei, ei, ei, mene pois, älä lainaa mitään, älä yritä olla mitään, et viisastu lukemalla, viisastut elämällä. – – Ei, sinä yliopistopudokas. Ei sekä violetille pikkutakillesi että penseälle ilmeellesi. Nietzschen pelkät muistelmat lukemalla et opi hänen koko filosofiaansa. Minä tiedän, että sinä ajattelet tässä vähän oikaisevasi, mutta ei onnistu. Hanki tyttöystävä ja opiskele luokanopettajaksi, pääset vähemmällä, petyt vähemmän." (23) Näitä tulee vastaan paitsi pudokkaiden joukossa myös yliopiston sisällä. Sitäkään ei varmaan saisi sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymätöntä tyhmyyttään.
     Kaikki nuoret tyypit tahtoo tunnetusti olla jotakin, jokainen tahtoo jättää jäljen. Totta kai parhaaseensa pitää pyrkiä, yrittämistä tarvitaan eikä yhteiskunta selviydy ilman innovatiivisia yksilöitä. Sitä en ollenkaan kiellä. Joskus elämä vain on helpompaa, jos hyväksyy yhteiskunnan ja oman pienen roolinsa sen osana. Toisinaan tuntuu kuin olisi seuraamassa alastoman keisarin hienoa kulkuetta, jossa kukaan ei tahdo olla se vaatteiden puutteesta huomauttava tollo. Eikä sama meininki ilmeisesti edes rajoitu yliopistoon: "Nämä tällaiset tehtävät, joissa aikuiset pakotetaan seisomaan maalarinteipin päällä havainnollistamissyistä, nämä on saatana yhteistyössä maailmankaikkeuden kaikkinäkevän silmän kanssa heittänyt tavallisten ihmisten tielle kuin marmorikuulat rappukäytävään, kuolettaviksi ansoiksi." (35)
     Rakastan, rakastan ja rakastan Holman kyseenalaistavaa mutta lempeää ironisointia, joka kantaa läpi romaanin ja tekee siitä järkyttävän hyvän kirjan. Sellaisen, joka ei itse ole tekotaiteellista eikä moskaa, vaan älykästä ja humoristista, oivaltavaa ja viihdyttävää. "Ehkä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että sellaista teatteri on. Tragedian haistaa ensi metreiltä mutristuneista ilmeistä ja tummista lavasteista, hauskaksi tarkoitetussa esityksessä vaatteet ovat värikkäitä ja ilmeet liioiteltuja. Tragikomedia on jotakin sellaista, jossa sanotaan kuolema ja kikkeli, ehkä jopa samassa lauseessa." (276)
     Ehkä romaani tekee minuun kieron vaikutuksen osittain siksi, että suhtaudun teatteriin intohimoisesti. Olen viettänyt melkein koko lukioaikani pienen harrastajateatterin luukkunäyttämöllä tekemässä klassikkomusikaaleja. Monet siellä syntyneet kokemukset lukeutuvat tähänastisen elämäni merkittävimpiin. Pienissä puitteissa ei tietenkään ole ollut kuuntelua, järjestäjiä tai kahtakymmentä Pasi-nimistä näyttämömiestä, mutta tavoitan hyvin teatterin tunnelman, jota järjestäjä kuvaa. Tietysti Suomalaisen Teatterin meininki on vahvasti karrikoitua (ainakin toivon niin), mutta todellisuudessakin näyttelijät sättivät toisiaan ja heittävät hölmöä läppää, kunnes ohjaaja toteaa, että näytelläänpäs sitten taas. Totta kai teatterin on oltava ristiriitaisuudessaan rakasta myös Holmalle, jonka enemmistö suomalaisista taitaa tuntea vain näyttelijänä.
     Tarmon persoonan vapautuminen, ahdistus ja ryhtyminen sankariksi, epätoivoinen Danielin tavoittelu ja kevyt harhaisuuskin saavat kaikupohjaa kirjastotyökaveri Minnamarin hahmosta. Lestadiolainen Minnamari kiintyy Tarmoon ja muuttaa lopulta itsensä hänen luokseen. Tarmo ei heikkoudessaan saa koskaan sanottua ei. Hänellä on naisiin kummallinen vaikutus, muttei mitään kiinnostusta näitä kohtaan. Tarmon kuvausten jälkeen kyllä pienen hetken jopa ihmettelen, miten kellään on. "Pienessä kulhossa oli omenoita, kömpelösti kolme, enempää ei mahtunut, mutta ilmeisesti omenoiden oli välttämättä oltava kulhossa, loput olivat pussissa kahvinkeittimen vieressä. – –Hän oli siivonnut, mutta siivoamisen sijasta hän oli luonut kotiini kauhean epäjärjestyksen." (284)
     Ehkä tunnistettavuus on laajemminkin se ominaisuus, joka tekee romaanin hahmoista, tapahtumista ja miljööstä niin hersyvän hauskan ja välillä koskettavan. Kaikki on vähän hullua, mutta melkein kaiken voi nähdä silmissään ja yhdistää johonkin tosielämän olioon. Todellisia helmiä ovat tarkkasilmäisen teatterikriitikon Riitta Rysän kirjoittamat metaforiset ensi-ilta-arvostelut. Niissä on vain pienin muutoksin lyöty lekkeriksi sanomalehtikritiikkien ajoittainen tekotaiteellinen naurettavuus. Mietimme joskus tekstintutkimuksen luennolla, kenelle kritiikit on oikeastaan suunnattu. Esimerkiksi kirja-arvosteluista on sivistyssanojen alta joskus todella vaikea saada selville edes sitä, onko kriitikko pitänyt teoksesta. Toki myös tekotaiteellinen terminä on kyseenalainen. Kuka sen oikean taiteen määrittää? Ei varmaan kukaan, vaikka jo Tolstoi aikoinaan yritti.
     Järjestäjän jälkeen suurin hämmennys kohdistuu Antti Holman käsittämättömään monilahjakkuuteen. On aika mieletöntä, että joku voi olla tasavahvasti mielettömän hyvä kirjoittaja ja mielettömän hyvä näyttelijä. Ainekset eksistentiaaliseen kriisiin ovat varmaan olemassa, mutta ainakin yleisö nauttii esityksestä.