VAINOA IKKUNASSA (Lars Kepler: Vainooja)

     Määritelmällisesti nyt taitaa olla kesä, vaikka lämpöä on tuskin kymmenen astetta ja vettäkin sataa harva se päivä. Vietän koko kolmikuukautisen sisätiloissa toimistossa, joten henkilökohtaisesti tilanne ei juuri hetkauta. Olen kuitenkin erinäisiltä tahoilta ymmärtänyt, että näin kesällä ihmisillä on taipumus lomailla. Lomailu taas kuulostaa siltä, että sen pariksi kuuluvat kirjat.
     Sydäntäni lämmittää kovasti, että puoli Suomea viettää kesää lukien. Kansan syvien rivien epäseksikkäitä lukumieltymyksiä ruodin jo kertaalleen joululomaillessani puolitoista vuotta sitten. Silloin kyse oli Ilkka Remeksestä, mutta tälläkin kertaa minulla on hänen faneilleen iloisia uutisia. Olen nimittäin löytänyt teille jotain valtavan paljon parempaa.
     Mennään ensin ajassa hieman taaksepäin ja otetaan samalla kantaa toiseen ajankohtaiseen aiheeseen: e-kirjoihin. Olen kuluttanut niitä aiemmin ahkerasti lähinnä akateemisessa kontekstissa esseiden ja viimeksi yhden kandidaatintutkielman vuoksi. Kaunokirjallisen e-kirjaneitsyyteni menetin vasta HS Kirjaston myötä.
     Palvelu on niin huikea, että sitä on pakko vähän kehua (varoitus: sisältää vastikkeetonta tuotesijoittelua). Helsingin Sanomien verkkopalvelun kestotilaajana saan joka viikko laajasta valikoimasta poimitun ajankohtaisen kirjan, jota voin lukea tabletilta vapaasti kuukauden ajan. Olen aloittanut viikon kirjan selailun lukemattomia kertoja, ja uuteen formaattiin tottuminen edistyy vähitellen. Erityisen keveältä olo tuntuu junassa, jolla tulee reissattua huomattavan paljon.
     Tähän mennessä olen kuitenkin lukenut vain yhden viikon kirjan ihan loppuun asti. (Tai no, periaatteessa toisenkin. Kuukauden määräaika umpeutui epähuomiossa, ja oli pakko hakea yksi Hotakainen paperikirjastosta viimeisiä lukuja varten.) Se oli Lars Keplerin Hypnotisoija, ja se oli ihan mieletön. Samoissa tunnelmissa ostin miehelleni Kirjan ja ruusun päivän syntymäpäivälahjaksi kohutun ja kehutun Vainoojan. Mies ei ole sitä vielä lukenut. Minä olen – kohtalokkain seurauksin.
     Tapahtui nimittäin jotain aika kummallista. Olin viikonlopun yksin kotona ja nappasin kirjan hyllystä lauantai-iltana puoli kahdeltatoista. Olen yleensä erittäin hyvä etäännyttämään lukemani kirjat, enkä useinkaan näe niistä painajaisia – toisin kuin yhtä jännittävistä elokuvista ja televisiosarjoista, joita en pysty katsomaan menettämättä yöuniani. Pahaa aavistamatta aloin siis lukea Vainoojaa samanlaisessa yöpaidassa kuin kirjan kannessa olevalla uhrilla. Seurasin sydän takoen, kuinka Susanna Kern roikkui vessan ovenkahvassa ja pyrki ulos talosta, kunnes oli liian myöhäistä ja tuntematon stalkkeri oli hakannut keittiöveitsellä hänen kasvonsa veriseksi mössöksi.
     Arvatkaa, oliko jokainen rasahdus ikkunan takana sen jälkeen merkki parvekkeelle palotikkaita pitkin kiipeävästä murhaajasta. Arvatkaa, nukuinko. En pahemmin. Koukkuun sen sijaan jäin ja pahasti, eikä vaikuttava alku johtanut lässähdykseen tarinan missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin olen täysin vakuuttunut, että Vainooja on paras lukemani trilleri ikinä. Se on aika paljon sanottu, vaikkei lajityyppi kuulukaan kaikista eniten kuluttamiini.
     Sympaattisen charmantin suomalaiskomisario Joona Linnan tarina oli toki mennyt eteenpäin varsin paljon niissä kolmessa osassa, jotka minulta jäivät tässä epäloogisessa etenemisessä välistä. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että Hypnotisoijan keskeinen hahmo, psykiatri Erik Maria Bark, tekee paluun juuri tässä osassa. Minusta tietenkin tuntui kuin hän ei olisi poissa ollutkaan. Useamman tutun tahon tarinat on jälleen punottu yhteen todella taitavasti ja kiinnostavasti. En tiedä, olenko naiivi tai tottumaton, mutta toisin kuin Remes omissaan, Kepler on aina onnistunut yllättämään käänteillään ja loppuratkaisuillaan. Tällä kertaa oikein erityisesti.
     Hienoa on sekin, että Ruotsi riittää. Tärähtäneitä yksilöitä on meidän jokaisen lähipiirissä, eikä terroritekojen tarvitse kohdistua saman tien koko maapalloon. Yksityisiä ihmisiä järkyttävät tragediat ovat yhtä merkittäviä, ja aina jaksaa hämmästyttää, miten oksettavan raakaa väkivaltaa on mahdollista toiseen ihmiseen kohdistaa. Jostain jännittävästä syystä Vainoojaa tai Keplerin kynänjälkeä yleensä ei kuitenkaan vaivaa liian ahdistava tunnelma. Se taas saattaa johtua Joona Linnan läsnäolosta. Huomasin nimittäin, että lukijapositiostani mikään ei uhkaa tätä Tobias Zilliacus -kasvoista ihmemiestä. Remeksen tai vaikka toisen ruotsalaisjätin Stieg Larssonin teoksissa keskeinen sankari ei suinkaan aina onnistu tai ole turvassa. Joona Linna enimmäkseen on, ja se on älyttömän mukavaa.
     Vainoojan tunnelmassa on paljon samaa kuin täydellisessä Silta-rikossarjassa (jonka syksyllä alkavaa kolmoskautta odotellessani olen jo pureskellut kaikki kynnet). Jälkimmäinen kyllä vie yöunet ja ahdistelee vielä huomattavasti ensimmäistä varmemmin. Siksi kirja on jokseenkin lyömätön formaatti. Saan tehdä paikoista ja ihmisistä juuri sellaisia kuin haluan ja voin pysähtyä, kun ahdistus vyöryy silmille (no, ainakin teoriassa voin). Silti – tai juuri sen takia – juonenkäänteiden ymmärtäminen ja väistämättömän ratkaisun loksahtaminen paikalleen ovat oikein hyvässä kirjassa valtavan palkitseva kokemus, jota ei muualta saa.
     En edelleenkään tahdo asettaa vastakkain korkea- ja matalakirjallisuutta. Diplomaattisesti ajattelin kuitenkin todeta, että Kepleristä saa helposti vähän korkeampaa kirjallisuutta ja ennen kaikkea ihan mahtavaa kesälukemista. Itselläni on hurja kiire saada ahmaistua välistä jääneet osat. Nyt haaveilen suorittavani vähintään osan urakasta alkuperäiskielellä ruotsiksi. Se mahtaa tuoda prosessiin vielä aavistuksen lisää jännitettä. Härliga sommartider!