Kirjakauppaliiton jokavuotiseksi muodostunut Kirjan ja ruusun
päivän markkinointitempaus on mielestäni suorastaan nerokas.
Jonkun kotimaisen kärkinimen kirjoittama romaani on silloin
saatavissa vain kaupanpäälliseksi ja vain tuon yhden (tai nykyään
kolmen) päivän ajan. Liitto on saanut näkyvin kampanjoin nostettua
koko kansan tietoisuuteen aiemmin melko tuntemattoman juhlapäivän,
jota meillä on kyllä vietetty, joskin yksipuolisesti: olen saanut
siitä hyvän tekosyyn ostaa kirjoja mieheni kautta itselleni, mutta
jäänyt poikkeuksetta ilman ruusua.
Olisi myös mielenkiintoista nähdä statistiikkaa siitä, kuinka
suuret myyntivoitot näiden "ilmaisten" kirjojen jakaminen
kaupoille tuottaa. Ainakin Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan
myymälässä oli jo 23. päivän aamuna huomattavan paljon ihmisiä.
Totta kai joukossa saapastelin taas myös minä – etenkin kun tämän
vuoden kirjailija on aina yhtä pettämätön Kari Hotakainen.
Kirjan ja ruusun päivän teos on joka vuosi ollut viihdyttävä
ja sopivan syvällinen tapaus (kaksi vuotta sitten kirjoitin
sellaisesta muuten tännekin). Hotakaisen Kantaja
(Kirjakauppaliitto 2015) painii kuitenkin täysin omassa luokassaan.
Ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin näppärä 140-sivuinen kätkee
sivuilleen oivaltavaa filosofiaa, joka tekee romaanista
kerrallakulutushyödykkeen, muttei suinkaan kertakulutustavaraa.
Filosofia sopii kuvaan – onhan
Kantajan nimihenkilö,
ristimänimeltään Timo Kallio, teoreettisen filosofian työtön
maisteri, joka hankkii elantonsa pätkillä hautausmaalla. Timoa asia
ei häiritse, sillä hän nauttii rauhallisesta työympäristöstä,
joka antaa tilaa ajattelulle. Kuriositeettina mainittakoon, että
lukiossa olin palavasti rakastunut filosofiaan, kirjoitin siitä maan
parhaat ylioppilasvastaukset syksyllä 2011 ja harkitsin vakaasti
jopa akateemista jatkoa uralleni.
Työllisyysnäkymät tai
oikeammin niiden hämäryys estivät aikeeni. Timoa katsellessani
olen entistä tyytyväisempi valintaani – etenkin, kun uusi
rakkauteni kielitiede on sekin riemukseni ollut yhtä filosofiaa.
"Jos nelisanaisessa viestissä on vain kaksi sanaa
oikein, lähettäjä on erityisen eksyksissä."
(93)
Timo on siis
hautausmaatyöntekijä, mutta pääsee harva se viikko kantajan
hommiin, kun vainajalla ei surullisesti ole läheisiä, ei ehkä
yhtäkään saattajaa. Tämä yleistyvä, Hotakaistakin luultavasti
puhutellut ilmiö on ollut viime aikoina useasti lehtienkin
palstoilla. Miksi me ihmiset olemme niin usein kaiken keskellä
yksin?
Asia jää vaivaamaan lukijaa,
mutta niin se jää Timoakin. Hän alkaa kirjoittaa nekrologeja
tuntemattomille vainajille, pitää heitä ystävinään ja luo
elämäntarinoita yhä kiivaammalla tahdilla, kunnes joutuu
vaikeuksiin. Takaraivossa piinaa nuoruudessa rikottu suhde tuliseen
Hanneleen, jonka elämä sittemmin on ajanut alkoholistiksi
vantaalaiseen lähiöön.
"Kevät toi mukanaan linnut, valon ja vainajat."
(119) Sekä jälleen yhden vaalituloksen, jonka johdosta iso osa
ihmisistä on valmis toivottamaan Suomelle hyvää matkaa manan
maille. Tämä siis ennen kuin uutta hallitusta on muodostettu tai se
on ehtinyt työskennellä päivääkään. Ennen hutkimista ei
tarvitse tutkia, kun kerran itse tietää paremmin.
Vaalikampanjoinnin aikana puoluejohtajienkin huulia kuluttanut
yhteistyön vaade vaikeina aikoina voidaan näemmä kuopata heti, kun
kansan enemmistön mielipide ei tyydytä omia tavoitteita.
Ja tehdään se nyt vielä
selväksi: vaalivoittajia ovat ne puolueet, jotka saavat eniten
ääniä. Enhän minä voita sadan metrin maailmanmestaruuttakaan,
vaikka olisin parantanut tulostani viime kaudesta 100 % ja Usain Bolt
vain murto-osan siitä. Lukiessani taannoin Suomen Kuvalehdestä
uuden eduskunnan jokaisen kansanedustajan esittelypakettia minulle
tuli sitä paitsi aika turvallinen olo. Isänmaa on lopulta varsin
hyvissä käsissä. Jokaisella kansalaisella ei edes tarvitse olla
perehtymätöntä mielipidettä kaikesta. Tämän kielentää
briljantilla tavalla myös ihana Antti Holma Ylioppilaslehden
tuoreimmassa kolumnissaan.
Kun pakollinen yhteiskunnallinen
valveutuneisuus on nyt tässäkin blogissa jälleen osoitettu, voimme
palata hautausmaalle. Timo on kieltämättä absurdi hahmo, joka
melkein tuo ajatustensa tasolla mieleen esimerkiksi Hotakaisen
Ihmisen osan Pekka
Malmikunnaksen. Toisaalta hän on kyllä kunniallinen kansalainen,
jolla on oikea työpaikka, tutkinto, koti ja elämä muodollisesti
mallillaan.
Eikä absurdius välttämättä
ole edes arkisesta maailmastamme pakeneva ilmiö. Viimeksi eilen
tunsin eläväni keskellä Kafkan kynäilemää kuvaelmaa, kun istuin
Tampereen rautatieasemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa.
Sisätiloissa asematunnelissa juoksenteli ympäriinsä invaasion
tehneitä puluja. Kerjäläiset tekivät tuttavuutta miltei
aggressiivisesti, ja yksi aavistuksen liikaa nauttinut vanhempi
herrasmies istui hoipertelunsa päätteeksi epäonnisen teinipojan
päälle. "Minäkin haluan olla lintu. Haluanko liian
myöhään? Onko kiitorata jo suljettu? Jäänkö lähtöportille?
Katsonko ikkunasta, kun hän lentää? Kunnes tipahtaa. Minne?
Toivon, että Korsoon." (113)
Hotakainen ei tietenkään olisi
Hotakainen ilman aforistisia ajatelmiaan, jotka nousevat tekstistä
osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuntosalin laiminlyöjääkin
hellitään. "Elämä on toistoa ilman rautaakin.
Elämä painaa, vaikka ei tekisi mitään. Elämä on rautaa."
(40)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti