MUSTAVALKOSUKKAISUUS JA YLISUKUPOLVINEN VIHA (Väinö Linna: Musta rakkaus)

     Otaksun maininneeni tässä kontekstissa aiemminkin, että eniten palvomani teos maailman kirjallisuushistoriassa on koskettavan kotimainen, rehellinen ja rakkaudellinen Täällä Pohjantähden alla kaikessa komeudessaan. Se on niin hieno, etten ole koskaan kirjoittanut siitä (ainoastaan vähän sivusin kerran). En ole edes yrittänyt, enkä yritä vieläkään.
     Sen sijaan kerron päässeeni vasta nyt Väinö Linnan menestyksen alkulähteille Musta rakkaus -romaanin (WSOY 1948 / 1986) muodossa. Sen tarina pyörii kiehtovasti yhden teeman ja tapahtumaketjun ympärillä eikä rönsyile kahteentoista suuntaan, kuten Pohjantähti-trilogia myöhemmin teki. Kerrontaratkaisu kietoo lukijan juonen ympärille tiiviiseen vyyhtiin, mikä on jotenkin mielenkiintoista siksi, että tekstin pintataso ei tule kovinkaan lähelle. Päin vastoin, sen lievä tragikoomisuus saattaa paikoitellen melkein naurattaa.
     Tapahtumien kulku ei sitten niin kovasti nauratakaan. Teknillisen koulun tyhjätaskuinen oppilas Pauli Haantie ja tehdastyöläisen tytär Marjatta Salmela rakastuvat Tampereella, Amurin tehdaskorttelissa. Ensikohtaaminen tapahtuu sattumalta, ja tapahtumat kehittyvät siitä edelleen lähinnä kummankin yhteneväisten ajatusten ja merkityksellisten katseiden varassa. Marjatan menneisyyteen liittyy kuitenkin salaisuus, ja Pauli on pelottavan mustasukkainen mies. Rakkaudesta tulee kovin mustaa, ja lopussa on jäljellä lähinnä fyysisiä ja henkisiä ruumiita.
     Juonikuvio sinällään voisi olla melkein mistä tahansa Shakespearen näytelmästä tai vanhasta suomalaisesta elokuvasta, mutta jotenkin Linna osaa taas tuoda siihen vähän enemmän. Vaikka kertoja on ulkopuolinen, on kerronnan fokalisaatio niin tiukasti keskeisissä henkilöissä, että heidän ilmeidensä värähdyksistä on mahdollista tulkita jotain syvää. "Perheessä vallitsi sellainen lapsellinen onnellisuus, jonka toivottu kihlaus aina aiheuttaa. Isäkin tunsi yhä suurempaa hellyyttä tytärtään kohtaan ja lisäksi tämä asia nostatti suunnattomasti hänen ylpeyttään" (60), kuvaa kertoja, kun kaikki on vielä hyvin. Omasta kihlauksestani ei ole vielä niin mittavasti aikaa, etten pystyisi tätä tunnelmaa tunnustelemaan.
     Ihan niin mukavasti homma ei sitten jatkukaan. Vaikka rakastavaisten kaunopuheinen kiihkeys saa välillä vinon hymyn 2000-luvun lukijan huulille, Paulin raivoisat mustasukkaisuuskohtaukset eivät sitä tee. Niiden kuvallistamisessa on itse asiassa yllättäen hyvin paljon samaa kuin aivan eri tyylilajia edustavassa Reko Lundánin mestarinäytelmässä Tarpeettomia ihmisiä. Yhtäläisyys tuo mieleen sen, ettei lähisuhdeväkivalta (henkinen tai fyysinen) ole kovinkaan paljon muuttunut vuosisatojen saatossa.
     Välillä Paulin uhoava raivo saa vainoharhaisuudessaan lukijan melkein ärsyyntymään. "Minä tunnen ne. Minä tunnen kyllä tuon koirajoukon. Mokomat suunsoittajat. Koko kaupunki juoruaa. Kaikki perkeleen paskiaiset sitä jauhavat. Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitäkään osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan." (159) Onneksi kertojakin edes näin teoksen loppuvaiheilla kielentää asian, joka lukijaa häiritsee jatkuvasti.
     Koko kaupunki ei varmasti ole kiinnostunut yksittäisen ylioppilaan asioista. Ei ollut silloin, eikä ole sen enempää nykyään. Hämmästyttävän paljon tällaista ajattelua silti esiintyy muuten ihan järkevien ihmisten pääkopassa – siitäkin huolimatta, että kysymykseen "mitähän ne muut oikein ajattelee" vastaus on useimmiten "ei mitään".
     Paulissa ärsyttää myös hänen ehdottomuutensa ja mustavalkoisuutensa, joka sekään ei valitettavasti ole nykyihmiselle tuntematon piirre. Viime aikoina olen ärsyyntynyt etenkin hyvää tarkoittavasta fitness-kulttuurista, jonka äänenkannattajat tuntuvat tietävän aina parhaiten, mikä muille ihmisille on hyväksi. Joskus he ovat toki oikeassa (liikunta on hyväksi ja niin edelleen), mutta etenkin tietty länsimaisen erittäin kehittyneen lääketieteen väheksyminen kummastuttaa minua harva se päivä. Yksi omalle koulukunnalle edullinen tutkimustulos hyväksytään usein täysin kritiikittä, vaikka se olisi ristiriidassa sadan muun tuloksen kanssa.
     Erityisesti minua on kismittänyt yksi asia. Olen viime aikoina törmännyt kyseisessä kontekstissa usein väitteisiin, joiden mukaan lääkkeet ovat elimistölle myrkkyä ja niiden käyttö pitäisi lopettaa, ellei kyse ole vakavasta tai jopa hengenvaarallisesta sairaudesta. Voidaan tietysti kysyä, kuinka järkevää on syödä kipulääkettä joka päivä tai pitää yskänlääkkeitä karkkina, mutta jälleen kerran kultaiselle keskitielle jää aika monta muuta tapausta.
     Tietenkin minulla on oma lehmä ojan pohjalla, kun satun kantamaan mukanani ei-vaarallista kroonista sairautta. En tietenkään kuolisi ilman jatkuvaa lääkitystä, mutta valitsen huomattavasti mieluummin tabletin päivässä kuin jatkuvan kivun ja toimintakyvyttömyyden. Kummallista on myös se, että samaan aikaan kaiken maailman lisäravinnepillerit tuntuvat olevan terveydelle ennemminkin hyödyksi kuin haitaksi, vaikka kaikkia niiden sisältämiä entsyymejä saisi innokkaampikin kuntoilija ihan tavallisesta ruuasta.
     En sitä paitsi voi oikein välttyä ajattelemasta, että Paulinkin raivo olisi voinut olla taltutettavissa oikeanlaisella avulla epämääräisten ohjailujen ja vihjailujen sijaan. Olisi siinä voitu säästyä ainakin parilta ruumiilta sen sijaan, että loppuun asti teoksen neljästä keskushenkilöstä selviää vain yksi. Tämä oli juonipaljastus, pahoittelen.
     Toisaalta on vielä palattava siihen ajatukseen, ettei nykymaailman meno ole Linnan malleista juurikaan muuttunut. Eiväthän kunnia- ja puhtauskysymykset kihloihin mennessä ole nykymaailmassa enää mitään (ja hyvä niin), mutta ehkä jonkinlainen uhoilu- ja machokulttuuri on voimissaan. Ja etenkin viha. Sen määrä tuntuu olevan vakio tai jopa kasvamassa. Siksi minua jo vähän jännittää, miltä vaalitulos näyttää myöhemmin tänään.