HYVÄSTI – PAHASTI (Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja)

     Itseään arvostavan kirjallisuusbloggaajan ei varmastikaan pitäisi kirjoittaa kahdesti samasta sarjasta ja samoista hahmoista. Tässä tapauksessa tuntuu kuitenkin siltä, että sekä kokija että hahmo ovat kasvaneet huomattavasti sitten edellisen tilannekatsauksen. Siksi teen nyt poikkeuksen sääntöön. Näin tammikuussa tekee myös hyvää aloittaa kirjavuosi vähän lyhyemmin, kevyemmin verrytellen.
     Monen mielestä Tuomas Kyrön Antti Litjan äänellä nariseva Mielensäpahoittaja kuuluu ehdottomasti episodiformaattiin. Hulvattomat huomiot tavallaan toimivat parhaiten silloin, kun niihin keskitytään yhden luvun verran ja mennään sitten seuraavaan. Hauskaahan episodeja onkin lukea – sen totesin jo kauan sitten. Joitakin hulvattomimpia seikkoja noina aikoina on kirjattu tänne.
     Itseäni viehätti kuitenkin suuresti se syvyys, jonka sekä hahmo että tarina saavuttivat romaanimuodossa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014) sopii hahmon hyvästelyyn huomattavasti paremmin kuin toisiinsa periaatteessa liittymättömät episodit. Mielestäni se on myös romaanina taidokkaampi kuin kirjan ja ruusun päiväksi 2012 kirjoitettu pienoisromaani Miniä.
     Romaani rakentuu hautajaisjärjestelyjen ympärille ja meinaa päättyä hautaan. Niinkin perussurullisella aiheella vanha narisija saa lukijansa hymyilemään. Oikeastaan on ihan fiksua laatia testamentti ja miettiä vähän, millaiset viimeiset maanpäälliset juhlat itselleen haluaa. Oman arkun nikkarointi on silti lähinnä tragikoomista – eikä projekti niin hyvin päätykään.
     Mieleltään Mielensäpahoittaja on yhtä kirkas kuin aina ennenkin ja ehkä iän tuoman kokemuksen myötä entistäkin empaattisempi. Hänellä on jäyhyydestään huolimatta sellaista silmää, joka monilta nuoremmilta ja koulutetummilta puuttuu. "Kyllä ei auta rauhoittamisessa käskeminen. Ensin yksi huutaa ja sitten toinen huutaa sille takaisin, että älä huuda. Ja varmasti tulee mukaan kolmas, joka karjuu että mitä te perkele täällä huudatte, turpaanko pitää lyödä." (16)
     Mielensäpahoittajalta riittää ymmärrystä lapsille ja nuorille, muttei niinkään keski-ikäisille. Siinä mielessä hän muistuttaa suuresti ikätovereitaan, Minna Lindgrenin Ehtoolehdon palvelutalon ihania mummoja. Ketjuhotellista löytyvä sivistynyt lättähattu on aidosti kiinnostunut fossiilin ajatuksista ja johdattaa tämän tavattoman kätevän sylitelevision äärelle. Siitä voi katsoa Arvi Lindin lukemia uutisia milloin tahansa. Hetken melkein tuntuu, ettei ATK olekaan niin suuri kirous kuin aiemmin on annettu ymmärtää.
     Änkyrästä isästään välittävää poikaansa ukko pitää turhanpäiväisenä hössöttäjänä ja humanistisena tekotieteilijänä, mutta tämän lapset ovat vaarinsa kanssa jotenkin enemmän samalla kaistalla. Nuorisossa on toivoa, tai sitten parin sukupolven päässä oman polven virheet ja kipupisteet eivät enää tunnu yhtä selvästi. "Tämmöisen maailman haluavat nyt ne keille me halusimme ihan toisenlaisen maailman. Siinä sukupolvet ovat aina tyhmiä. Eivät koskaan oikein vedä samaan suuntaan vaan isot on toiveet ja haaveet ja airoja kiskotaan vastakkaisiin suuntiin". (44) Todellisuudessa jokaisen sukupolven pitää ilmeisesti tyrmätä seuraajiensa elämäntapa riippumatta siitä, kuinka haitallinen se objektiivisesti arvioituna on.
     Toki monet asiat olivat ennen yksinkertaisempia – vaikka sitkeästi kieltäydyn uskomasta Kyrön kirjailijapersoonan ahkerasti viljelemään "ennen oli kaikki paremmin" -kaneettiin. Olen miettinyt paljon esimerkiksi sitä, miksi nykyään nuoretkin ihmiset masentuvat ja tuntevat olonsa osattomiksi. Vaatiiko yhteiskunta todella niin paljon enemmän kuin ennen? Eikö meidän pitäisi riemuita siitä, ettemme ole enää tuomittuja elämään samassa kylässä samojen naamojen kanssa?
     Minä riemuitsen täysin rinnoin, mutta ymmärrän toisaalta senkin, että kohonneelta tuntuva vaatimustaso ahdistaa. Ehkä Mielensäpahoittaja osuu lähemmäs ydintä kuin aavistaakaan: "Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä – –." (50) Puhuminen on valtavan tärkeää, ja huolista puhuminen luonnollisesti keventää mieltä. Kaiken medikalisoiminen ja tavallisten tunteiden problematisoiminen eivät vain nähdäkseni palvele yhtään ketään.
     Viime syksyn hienoin kirjafilmatisointi oli Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-sovitus. Sen ansiosta näen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanissa varsin keskeisessä osassa olevan Heikki-pojan yksiselitteisesti näyttelijä Iikka Forssina. Kirjassa musteen perässä ajeleva Eskortti toi lukiessa useasti mieleen pojan hulvattoman tunteikkaan raivokohtauksen elokuvassa. Yleisesti ottaenkin tuntuu siltä, että Mielensäpahoittaja miljöineen on muutaman vuoden aikana asettunut aika kiinteäksi osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Se lienee käynyt helposti siksi, että jokainen meistä on sisimmältään vähän pahoittaja, halusi tai ei.
     Inhimillinen vanhuus ottaa ohjat kyyniseltä papparaiselta romaanin loppua kohden. Alkaa tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää omaa ikäänsä ja sen tuomia rajoitteita. Kuolemaan suhtautumisessa tapahtuva muutos lämmittää. "Semmoista se on elämän alku- ja loppupäässä. Paljon tarvitsisi unta, mutta jostain syystä ei vain onnistu." (247)
     Semmoista se tuntuu olevan myös näin lomalla. Onneksi on sopivan kepeän synkkää luettavaa. Näiden jäähyväisten ansiosta Tuomas Kyröstä tulee ensimmäinen kirjailija, joka on saanut tässä blogissa kolme kirjoitusta. Kyllä en aivan ymmärrä, miten tässä näin kävi.