JÄRJESTÄ, JÄRJETTÖMYYDESTÄ (Antti Holma: Järjestäjä)

     Toiset valmistelevat joulua, minä valmistelen joulukuun blogia. Se on tarpeen tehdä nyt, sillä toivon Joulupukin tuovan sen verran kirjoja, että välipäivät kuluvat avaamatta tietokonetta. Halusin myös kirjoittaa Antti Holman Järjestäjästä (Otava 2014) vasta nyt, kun Antti Holma on Antti Holma eikä kaikille vain Kissi Vähä-Hiilari. Se ei tosin taida olla täysin mahdollista. Kissi on selvästi elänyt palasina jo useammassa Järjestäjän hahmossa.
     Hämmästelin jo marraskuussa esikoiskirjailijamiesten mittavaa esiintuloa vuonna 2014. Hämmästeltävään joukkoon kuuluu myös Antti Holma. Toisaalta voitaisiin puhua myös kaapistatulosta, sillä luulen, etten ole koskaan lukenut putkeen yhtä monta homoseksuaalisuutta jollakin tasolla käsittelevää romaania. Niiden joukkoon kuuluu myös Järjestäjä. Se on ruumiillisempi ja paikoin raadollisempi kuin Kissani Jugoslavia, ja kielellisessä "viattomuudessa" mitattuna kaukana Neljäntienristeyksestä, mutta sama teema pyörii kaikissa. Vuotta 2014 voitaneen pitää tabujen murtumisen ja seksuaalivähemmistöjen voiton vuotena. Ehkä aiheen ajankohtaisuus on saanut sen samanaikaisesti monien kirjailijoiden huulille – tai sitten kaikki on vain sattumaa. Oikeastaan sillä ei ole edes väliä.
     Antti Holma kertoi jossain vaiheessa syksyä Helsingin Sanomissa kirjoittavansa, koska ei osaa lukea tai elää. Lausahdus teki itseironisuudessaan vaikutuksen ja vei Järjestäjän äärelle. Riemukseni samaa lempeää itseironiaa löytyy rutkasti myös romaanin päähenkilöstä Tarmosta. Kirjastonhoitajan työstään hatkat ottava Tarmo päättää ryhtyä self help -oppaan avustuksella oman elämänsä sankariksi. Hän pestautuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi ja pääsee vailla aiempaa kokemusta teatterimaailman pyörteisiin. Kuumotusta ja pakonomaista himoa aiheuttaa nuori vieraileva näyttelijä Daniel Besprosvanni, joka tosin ulkopuolisten arvioiden perusteella ei ole kovin kummoinen tulkitsija.
     Romaani on jaettu viiteen osaan, joissa tarina kutkuttavasti hajoaa jatkuvasti abstraktimmalle ja abstraktimmalle tasolle. Hajoaminen tapahtuu kuitenkin niin hienovaraisesti, ettei lukija tahdo kyseenalaistaa mitään. Tarmon elämä epäilemättä on ristiriitaista. Hän on ikänsä ollut objekti ennen kuin päättää alkaa subjektiksi. Siinäkin hän onnistuu vaihtelevasti. Tarmo on vähän ressukka ja samalla niin inhimillinen, että häntä tekisi mieli halata, jollei tietäisi, kuinka paljon hän siitä ahdistuu.
     Järjestäjän tunnistettavat huomiot ympäristöstä ovat niin mahtavia, että naurattaa ääneen ja tekee mieli vain huutaa vapautuneesti. Kaikilla kirjastonhoitajilla on huovutetut viitat. Teatterintekijät leipiintyvät. Nykyteatteri on välillä älytöntä tekotaiteellista moskaa, kuten myös kirjallisuus ja elokuvat. Sitä ei vain saa sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymättömyyttään. Tarmo sanoo useampaan otteeseen ja ajattelee vielä useammin. "Mietin, miksi nuorille tehdään aina kohotettuja ja energisiä teoksia. Aina, jos elokuva tai teatteriesitys on suunnattu nuorille, siinä tanssitaan ja lauletaan ja loikitaan pitkin seiniä. En elämässäni ollut nähnyt loikkaavaa nuorta, ellei kyseessä ollut kaljavaras tai joku rullalautailija." (98)
     Sen lisäksi, että tekee mieli huutaa vapautuneesti, tekee elämässä usein mieli sanoa kirjastonhoitaja-Tarmon tavoin ei. "Ei, ei, ei, mene pois, älä lainaa mitään, älä yritä olla mitään, et viisastu lukemalla, viisastut elämällä. – – Ei, sinä yliopistopudokas. Ei sekä violetille pikkutakillesi että penseälle ilmeellesi. Nietzschen pelkät muistelmat lukemalla et opi hänen koko filosofiaansa. Minä tiedän, että sinä ajattelet tässä vähän oikaisevasi, mutta ei onnistu. Hanki tyttöystävä ja opiskele luokanopettajaksi, pääset vähemmällä, petyt vähemmän." (23) Näitä tulee vastaan paitsi pudokkaiden joukossa myös yliopiston sisällä. Sitäkään ei varmaan saisi sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymätöntä tyhmyyttään.
     Kaikki nuoret tyypit tahtoo tunnetusti olla jotakin, jokainen tahtoo jättää jäljen. Totta kai parhaaseensa pitää pyrkiä, yrittämistä tarvitaan eikä yhteiskunta selviydy ilman innovatiivisia yksilöitä. Sitä en ollenkaan kiellä. Joskus elämä vain on helpompaa, jos hyväksyy yhteiskunnan ja oman pienen roolinsa sen osana. Toisinaan tuntuu kuin olisi seuraamassa alastoman keisarin hienoa kulkuetta, jossa kukaan ei tahdo olla se vaatteiden puutteesta huomauttava tollo. Eikä sama meininki ilmeisesti edes rajoitu yliopistoon: "Nämä tällaiset tehtävät, joissa aikuiset pakotetaan seisomaan maalarinteipin päällä havainnollistamissyistä, nämä on saatana yhteistyössä maailmankaikkeuden kaikkinäkevän silmän kanssa heittänyt tavallisten ihmisten tielle kuin marmorikuulat rappukäytävään, kuolettaviksi ansoiksi." (35)
     Rakastan, rakastan ja rakastan Holman kyseenalaistavaa mutta lempeää ironisointia, joka kantaa läpi romaanin ja tekee siitä järkyttävän hyvän kirjan. Sellaisen, joka ei itse ole tekotaiteellista eikä moskaa, vaan älykästä ja humoristista, oivaltavaa ja viihdyttävää. "Ehkä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että sellaista teatteri on. Tragedian haistaa ensi metreiltä mutristuneista ilmeistä ja tummista lavasteista, hauskaksi tarkoitetussa esityksessä vaatteet ovat värikkäitä ja ilmeet liioiteltuja. Tragikomedia on jotakin sellaista, jossa sanotaan kuolema ja kikkeli, ehkä jopa samassa lauseessa." (276)
     Ehkä romaani tekee minuun kieron vaikutuksen osittain siksi, että suhtaudun teatteriin intohimoisesti. Olen viettänyt melkein koko lukioaikani pienen harrastajateatterin luukkunäyttämöllä tekemässä klassikkomusikaaleja. Monet siellä syntyneet kokemukset lukeutuvat tähänastisen elämäni merkittävimpiin. Pienissä puitteissa ei tietenkään ole ollut kuuntelua, järjestäjiä tai kahtakymmentä Pasi-nimistä näyttämömiestä, mutta tavoitan hyvin teatterin tunnelman, jota järjestäjä kuvaa. Tietysti Suomalaisen Teatterin meininki on vahvasti karrikoitua (ainakin toivon niin), mutta todellisuudessakin näyttelijät sättivät toisiaan ja heittävät hölmöä läppää, kunnes ohjaaja toteaa, että näytelläänpäs sitten taas. Totta kai teatterin on oltava ristiriitaisuudessaan rakasta myös Holmalle, jonka enemmistö suomalaisista taitaa tuntea vain näyttelijänä.
     Tarmon persoonan vapautuminen, ahdistus ja ryhtyminen sankariksi, epätoivoinen Danielin tavoittelu ja kevyt harhaisuuskin saavat kaikupohjaa kirjastotyökaveri Minnamarin hahmosta. Lestadiolainen Minnamari kiintyy Tarmoon ja muuttaa lopulta itsensä hänen luokseen. Tarmo ei heikkoudessaan saa koskaan sanottua ei. Hänellä on naisiin kummallinen vaikutus, muttei mitään kiinnostusta näitä kohtaan. Tarmon kuvausten jälkeen kyllä pienen hetken jopa ihmettelen, miten kellään on. "Pienessä kulhossa oli omenoita, kömpelösti kolme, enempää ei mahtunut, mutta ilmeisesti omenoiden oli välttämättä oltava kulhossa, loput olivat pussissa kahvinkeittimen vieressä. – –Hän oli siivonnut, mutta siivoamisen sijasta hän oli luonut kotiini kauhean epäjärjestyksen." (284)
     Ehkä tunnistettavuus on laajemminkin se ominaisuus, joka tekee romaanin hahmoista, tapahtumista ja miljööstä niin hersyvän hauskan ja välillä koskettavan. Kaikki on vähän hullua, mutta melkein kaiken voi nähdä silmissään ja yhdistää johonkin tosielämän olioon. Todellisia helmiä ovat tarkkasilmäisen teatterikriitikon Riitta Rysän kirjoittamat metaforiset ensi-ilta-arvostelut. Niissä on vain pienin muutoksin lyöty lekkeriksi sanomalehtikritiikkien ajoittainen tekotaiteellinen naurettavuus. Mietimme joskus tekstintutkimuksen luennolla, kenelle kritiikit on oikeastaan suunnattu. Esimerkiksi kirja-arvosteluista on sivistyssanojen alta joskus todella vaikea saada selville edes sitä, onko kriitikko pitänyt teoksesta. Toki myös tekotaiteellinen terminä on kyseenalainen. Kuka sen oikean taiteen määrittää? Ei varmaan kukaan, vaikka jo Tolstoi aikoinaan yritti.
     Järjestäjän jälkeen suurin hämmennys kohdistuu Antti Holman käsittämättömään monilahjakkuuteen. On aika mieletöntä, että joku voi olla tasavahvasti mielettömän hyvä kirjoittaja ja mielettömän hyvä näyttelijä. Ainekset eksistentiaaliseen kriisiin ovat varmaan olemassa, mutta ainakin yleisö nauttii esityksestä.