MUST BE FUNNY IN THE RICH MAN'S WORLD (Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein)

     Tässä kuussa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön todella ammattitaitoinen suukirurgi leikkasi minulta puhkeamattoman viisaudenhampaan. Hammaslääkärini mukaan kyseinen hammas ei ollut irronnut hermokanavasta ja uhkasi viereisten hampaiden juuria. Ennakko-odotukseni toimenpiteestä eivät olleet erityisen hohdokkaita.
     Leikkaus ajoittui kuun puoliväliin, joten pystyin kaksi viikkoa hermoilemaan sitä etukäteen ja toiset kaksi makaamaan jääpussi poskessa niin sanotusti hammasta purren. Romaanirintamalla oli kesken kaksi takavuosien Finlandia-ehdokasta sekä Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. (Myönnän muuten itselleni suuren palkinnon välittömästi, kun saan jonkin Waltarin tiiliskiven oikeasti luettua. Useampaakin olen yrittänyt. Kipuiluun voi tutustua esimerkiksi täällä.) Tarvitsin jotain helpommin sulavaa.
     Valitsin Anna-Leena Härkösen. Suhteemme on hyvin kausittainen, eikä Härkönen tule mieleeni, kun joku pyytää luettelemaan suosikkikirjailijoitani. Silti hänen tuotantonsa on koko ajan siellä jossain. Ensikosketuksen siihen sain jo ties kuinka monien muiden sukupolvien tavoin kahdeksannella luokalla Häräntappoaseen muodossa. Sittemmin Härkösen kirjallinen ilmaisu on kehittynyt vain parempaan suuntaan.
     Ilmeikäs dialogi, oivaltava ympäristön kuvaus ja tarinan kuljettaminen keveästi ovat kirjailijan ansioita. Hän ei tavallaan kuvittele itsestään liikoja eikä siten tee tekstistäänkään tarpeettoman vaikeaselkoista. Temaattisesti teokset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin höttöä. Tämän yhdistelmän vuoksi niitä on oikein hyvä lukea myös pienessä särkylääketainnoksessa.
     Kaikki oikein (Otava 2014) lähtee liikkeelle, kun tavallista pienituloisen työläisen elämää viettävä Eevi voittaa lotossa seitsemän miljoonaa euroa yhdellä rivillä. Ensin elämä on yhtä euforista asuntokauppaa ja Thaimaan-matkaa, mutta lopulta raha ei tietenkään tuo onnea. Ei se sitä tosin viekään. Onni on oikeastaan rahasta riippumatonta. Onneksi romaanin sanoma ei jää ihan näin yleismaailmalliseksi kliseilyksi, vaan onnistuu herättämään ajatuksia.
     Eevin ja hänen miehensä Karin avioliitto alkaa rakoilla jo ensimmäisinä minuutteina voiton paljastumisen jälkeen. Niin ironista kuin se onkin, raha aiheuttaa riitoja myös silloin, kun sitä riittää. Karin alkoholinkulutus karkaa käsistä. Oman shoppailunsa Eevi selittää aina parhain päin. Sukulaiset ja ystävät vaikuttavat kateellisilta ja odottavat lahjoja. Pankkitilit pullollaan Eevi tuntee itsensä yllättäen arvottomaksi.
     Romaani herättelee moniin kiinnostaviin pohdintoihin siitä, mitä raha pohjimmiltaan tarkoittaa. Pyöritin samaa aihepiiriä laajalla kaarella viimeksi viime vuoden heinäkuussa. Ajatukseni eivät ehkä ole ratkaisevasti muuttuneet, mutta yhteiskunnallinen ympäristömme on pitänyt niiden juoksuttamisen tarpeellisena. Sanoin ennen, että lottovoitto on suomalaisessa ilmapiirissä ainoa rehellinen ja ei-paheksuttu tapa rikastua. Kaikki oikein saattoi vähän muuttaa tätä näkemystä: edes lottovoitto ei kelpaa, jos sitä ei jaa naapurin kanssa – mieluiten niin, että se naapuri saa vähän enemmän kuin puolet. (Lisää pureksintaa aiheesta löytyy muun muassa täältä.)
     Olen vähän väsynyt poliittiseen talouskeskusteluumme. Olen nyrjäyttänyt mieleni kuunnellessani erinäisten puolueiden populistisia lausuntoja siitä, miten "niiden, jotka tienaavat enemmän, pitää maksaa enemmän veroa". Totta kai niiden pitää, mutta ei se ole mikään uutinen tai vallitseva poliittinen epäkohta. Suurituloisimpien luokkaan kuuluvat kansalaiset maksavat progression vuoksi ansiotulostaan veroa noin 60 prosenttia. Yhdenkin miljonäärijohtajan maksamilla veroilla katetaan palkkakulut aikamoiselle määrälle sairaanhoitajia.
     Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että raskasta mutta elintärkeää työtä tekevät hoitajat eivät mielestäni ansaitsisi saada enemmän palkkaa. He eivät kuitenkaan saa sitä niin, että suurituloisten ansioita pienennetään. Päin vastoin: tulojen pienentyessä pienentyvät myös verotulot ja siten valtion kassaan kilahteleva rahamäärä, jolla julkista taloutta ylläpidetään. On syvältä, että "hallituksen leikkaukset kohdistuvat pienituloisimpiin", mutta valtio valitettavasti elättää juuri sosiaalituilla eläjiä (joihin kuulun tällä hetkellä itsekin). Ei valtio tai sen hallitus voi päättää leikata yritysjohtajan ansioita, sillä se on yrityksen hallituksen päätettävissä oleva asia. Opin tämän yhteiskuntaopin tunnilla yhdeksännellä luokalla. Toiset eivät nähtävästi oppineet koskaan.
     Olen kiduttavan kyllästynyt kuuntelemaan kateellista valitusta, joka kohdistuu keneen tahansa riippumatta siitä, onko kateuteen oikeasti aihetta. Elämä ei ole juuri mitään muuta kuin valintaa valinnan perään. Itse esimerkiksi sijoitin ja säästin kaikki ylioppilaslahjarahani, kun toiset tekivät ulkomaanmatkoja ja hankkivat kallista elektroniikkaa. Ne rahat säästyivät ja kasvoivat korkoa, koska en käyttänyt niitä. Arjessa säästää harvinaisen paljon rahaa, kun laittaa itse kasvispainotteista ruokaa eikä käytä alkoholia. Silloin ei (ah, niin kaltoin kohdeltuna) korkeakouluopiskelijanakaan tarvitse koko ajan valittaa.
     Eevi on kotoisin pihistä työläisperheestä, jossa kaikesta on säästetty. Lottovoitto takaa hänelle merkittävän luokkanousun, mutta vanhoista ajatusmalleista luopuminen on vaikeampaa kuin elämän ulkoisten puitteiden uudistaminen. "Miksi häntä edelleen inhotti katsoa noita kermassa haudutettuja haahuilijoita, jotka olivat todennäköisesti perineet vanhempansa ja ties kenet? Olihan hän itsekin saanut rahaa ilman ansiota. Häntä inhotti sen takia, että niillä oli ollut hyvin aina. Huippulelut, laskettelulomat, muotivaatteet, lentokentän kokoiset kodit." (148)
     Tähän katkelmaan kätkeytyy mielestäni kaiken ydin. Taloudellisesti etuoikeutetun perheen lapsilla ei nimittäin ole automaattisesti mitään tekemistä "huippulelujen" tai muun pröystäilyn kanssa. Jos lapset itse nostavat tällaisia ulkoisia realiteetteja esiin ja asemoivat niiden perusteella itsensä toisten yläpuolelle, heidän kasvatuksessaan on epäonnistuttu surkeasti. Raha ei tee hyvää ihmistä yhtään sen useammin kuin onneakaan. Se voi kyllä tehdä ihmisestä idiootin, mutta ensisijaisesti idiotismiin vaaditaan aina esimerkki ja sen antavat ihmiset, kuten yksilön kasvattajat. Siksi ihmistä – varakasta tai varatonta, rumaa tai kaunista tai kenen tahansa jälkeläistä – ei koskaan saa tuomita ulkoisten olettamusten, vaan vasta käytöksen perusteella.
     Toisaalta olen kyllästynyt myös siihen toistuvaan diskurssiin, jossa "oikea elämä" on aina sitä, jota elävät osattomimmat ja elämässään heikosti menestyneet. Niin sanotut normaalit ihmiset ja kaikki vähänkin paremmin toimeentulevat eivät tiedä "oikeasta elämästä" mitään. Miksi heidän elämänsä ei ole ihan yhtä oikeaa – vaikka sitten eri tavalla oikeaa? Miksi aina ollaan huolissaan siitä, miten huono-osaisuus periytyy, mutta samalla pidetään ongelmana hyväosaisuuden periytymistä? Eikö meille kaikille ole lopulta hyödyksi, kun mahdollisimman moni ihminen pystyy kantamaan itse täysin vastuun omasta ja läheistensä elämästä? "Äiti nimitti aikoinaan matkustelevia ja ravintoloissa syöviä ihmisiä elintasoihmisiksi. Naiset, joilla oli vähän paremmat vaatteet, olivat hienostorouvia." (86)
     Samalla on tietenkin vaarallista unohtaa se tosiasia, että toisilla ihmisillä menee oikeasti todella huonosti. Jotkut ihmiset ovat oikeasti köyhiä, sairaita ja ahdistuneita. Näitä ihmisiä meidän pitää auttaa, ja se käy aina sitä helpommin, mitä suurempi osa pärjää itse. Tehokkaan auttamisen kautta yhä useampi voi ottaa vastuun itsestään. Se on hyvä, sillä se tekee onnelliseksi. Turvapaikanhakijoilla tuntuu olevan tämä asenne paljon suomalaisia paremmin hallussa. Moni ei kuitenkaan halua heitä tänne, koska on jälleen huolissaan omien etujensa puolesta. Aina niin kateellinen ja mariseva suomalainen ylistää jopa muuten vihaamaansa laitosruokaa, jos joku turvapaikanhakija uskaltaa sitä kritisoida.
     Kiistämätön tosiasia on, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi kaikesta populistisesta jargonista huolimatta erittäin hyvin. Meistä ei tunnu siltä, koska olemme tottuneet vaatimaan aina vain lisää, enemmän ja paremmin. Kuitenkin minä maksoin tunnin hammasleikkauksestani Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiölle 32 euroa. Isoisäni esitteli viikonloppuna ylpeänä 2 600 euron arvoista uutta kuulolaitettaan, jonka hän sai lääkärikäynteineen kaikkineen täysin ilmaiseksi. Tällainen ei ole mahdollista ihan oikeasti juuri missään.
     Alankin kallistua sille kannalle, että lottovoitto on helpompi kohdata, jos suhde rahaan on ennestään terveellä pohjalla. Eevillä se ei mitä ilmeisimmin ole. En ole päätelmästäni kuitenkaan ihan varma. Äkkiä tuntuu ihan mukavalta, että olen unohtanut maksaa omaan vakiolottooni uusia kierroksia jo yli kaksi kuukautta. Ehkä tuntuu sittenkin mukavammalta ansaita omat rahansa ja vaikka sitten maksaa niistä suurin osa heikompien hyväksi – siitäkin huolimatta, että jo rahasta puhumalla saa nopeasti pinnallisen ja piittaamattoman ihmisen maineen. Se on surullista, koska nykyisessä maailmanjärjestyksessämme raha on edellytys aika monille tärkeämmille asioille, kuten tehokkaalle ympäristönsuojelulle. Ei este vaan mahdollistaja. En tarkoita olla ylimielinen enkä väheksyä kenenkään aitoa hätää.
     Tavallisten ihmisten asennemuutosta sen sijaan kaipaisin kipeästi. Toivoisin, että voisimme kisailla ennemmin saavutuksillamme kuin vaatimattomuudellamme. Jos voisimme vaikka joskus olla toistemme puolella ennemmin kuin vastaan ja onnitella naapuria uudesta autosta. Jos sortuisin poliittiseen epäkorrektiuteen, sanoisin, että olkaa nyt helvetti hiljaa. Valitsen kuitenkin diplomaattisen hymyilyn ja pyynnön: hei pliis, yritetään edes. "Eevi oli päättänyt monta kertaa, ettei puhuisi enää koskaan kenellekään lentsuista, köhistä eikä nuhista. Eikä säästä, koska se oli niin käsittämättömän lattea puheenaihe. Mutta aina hänen suustaan lipsahti "että tää Suomen talvi on kauhee" tai "ihmistä ei oo tarkotettu näille leveysasteille"." (25)

SYNNINTUNNUSTUKSIA (Katja Kettu: Kätilö)

     Modernit ja maailmanmenestystä niittäneet naiskirjailijamme ovat varmasti loputtoman kyllästyneitä tällaisiin vertauksiin. Silläkin uhalla tunnustan, että Katja Kettu peri aikoinaan lukijapositiossani Sofi Oksasen paikan. Hävettää myöntää, mutta vailla juuri minkäänlaista logiikkaa vastustin molempia aikani. En mitenkään intohimoisesti, mutta kuitenkin. Puoli Suomea tuntui lukevan, minä en.

     Oksasen ja Ketun kirjailijahahmoissa on ulkoisestikin paljon yhteneväisyyksiä. Kumpikin on omaan tyyliinsä luottava, itsevarma nuori nainen, joka ei pelkää sanoa mielipidettään aroistakaan asioista. Kun ammatti on vielä kirjailija, on kyseessä juuri sellainen tyyppi, jota vilpittömästi ihailen. Miksen sitten lukenut?
     Ennen niin ristiriitaisesta suhteestani Sofi Oksaseen kirjoitin varsin suorasukaisesti miltei tasan kolme vuotta sitten. Myöhemmistä vaiheista todettakoon sen verran, että ensikosketuksen jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. Olen ahminut Oksasen teoksia ja ylistänyt etenkin Puhdistusta jokaisessa käänteessä, jossa se on ollut mahdollista. Olen muiden mukana närkästynyt Bazarin typeristä vaatimuksista ja seurannut Oksasen kulisseja ravistelevia kannanottoja muun muassa Ukrainan kriisistä.
     Kyseessä on täysipainoinen takinkääntö. Puolustuksekseni totean, että toivoisin niitä harrastettavan paljon enemmän. Olisi pelkästään mukavaa, jos esimerkiksi politiikassa muutettaisiin mielipidettä sen jälkeen, kun faktat ovat selvillä. Oma MUTU on aika usein huonompi peruste kuin MOT. Samalla olen kuitenkin huomaamattani projisoinut Katja Kettuun käsittämättömän tarpeeni vähän väheksyä massaa ja vahvoja naisia. On äärettömän surullista, että olen aina puolustamassa feminismiä ja kaikenlaista tasa-arvoa, kun pääni samaan aikaan kehittelee omiaan. Tai sitten olen vain ihminen.
     Irrationaalista mutta totta, pääni käänsi arkipäivän seksismin lävähtäminen päin naamaa eräänä kesäpäivänä. Krista Kosonen oli juuri voittanut Shanghain elokuvajuhlilla erittäin arvostetun palkinnon Kätilö-elokuvan parhaasta naispääosasta. Lehtiotsikot kirkuivat kuitenkin, kuinka upealta näyttelijättären raskausvatsa näytti rohkeassa gaalamekossa. Tapausta seurannut keskustelu innoitti minua kirjoittamaan aiheesta – ja tietenkin vihdoin lukemaan Ketun Kätilön (WSOY 2011).
     Jotain kehitystä on kolmen vuoden akateemisen aikuistumisen aikana ilmeisesti tapahtunut, koska lainasin kirjan vaivatta kirjastosta enkä edes muistanut alitajuntani boikottia. Sitten kävikin juuri niin kuin muinoin Oksasen kanssa: jäin ensimmäisestä luvusta koukkuun ja olen valmis suosittelemaan teosta jokaiselle kysyjälle. Päähenkilö on toki aika kategorinen – poikkeava vahva nainen vaikeissa olosuhteissa – mutta tarina on uskomattoman koukuttava. Aikasuhteet on punottu niin hienoksi verkostoksi, että jopa kärryillä pysyminen vaatii välillä sitkeää keskittymistä, mutta ratkaisut ovat ehdottomasti sen arvoisia. Loppuratkaisukin on järisyttävä.
     Lapin sota tuo ainakin itselleni tuttuun sotakirjallisuuteen merkittävän lisän. Talvi- ja jatkosodasta ja suomalaisten urheasta puolustautumisesta ylivoimaista vihollista vastaan on kyllä kirjoitettu ansiokkaasti, mutta kaikki haluavat unohtaa yhteistyön saksalaisten kanssa. Titovkan leiriä johtava Herman Gödel on juuri niin raaka natsihirviö kuin kuvitella saattaa, mutta ainakin Kätilön mukaan suomalaiset osallistuivat Lapissa natsien järkyttäviin ihmiskokeisiin, raiskauksiin ja kaikenlaiseen alistamiseen – vaikka sitten hiljaisina hyväksyjinä.
     ”Ja niin se on: Saatana saa vain harvoin tosi palkkansa tässä maailmassa tai ainakin saa pitää kemujaan aivan liian kauan. Liian kauan juuri siksi, että heikot ja sodasta huumaantuneet ihmiset eivät hoksaa ruveta vastahankaan. Kuten minä.” (187) Oma mieli saattoi kyllä olla sirpaleina kuin ristiriitaisella Johann Angelhurstin hahmolla. Syyllisyys lienee ollut niin musertavaa, että vaikeneminen on lopulta helpompaa, jollain lailla ymmärrettävääkin.
     Olennainen osa Kätilön kiehtovuutta on Jäämeren Lapin mystiikka, joka tuo monessa kohdassa mieleeni Rosa Liksomin retoriikan. Tässäkään romaanissa Lappi ei näyttäydy matkailumainosten onnelana tai rauhan ja puhtaan luonnon tyyssijana. Jäämereltä tuulee ja tuiskuaa kylmästi kuin helvetistä, maa on karu ja välimatkat pitkiä. Vain hullu rakentaa Jäämerellä oven aukeamaan ulospäin, kuten kätilö Kuolleen Miehen vuonossa toteaa.
     Jäämeren ranta on toki Suomelta mennyttä, mutta saman Lapin tunnelman yhdistän myös eteläisempiin osiin. Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan.
     Ehkä aiemmin ruodittu syntinen ärsytykseni johtuukin vahvojen naiskirjailijoiden kategorisoimisesta. Miksi heidän pitää edes olla ”vahvoja naiskirjailijoita”? Miksi heidän pitää aina kirjoittaa naisten kärsimyksestä ja vaikeuksista, alistamisesta ja kaltoin kohtelusta? Sekä Puhdistus että Kätilö ovat tarjonneet vastauksen. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat sukupuoleen katsomatta jokaisen velvollisuuksia niin kauan, kuin raiskaaminen, pahoinpitely ja naisten henkinen alistaminen ovat osa vihollisen keinovalikoimaa jossain päin maailmaa. Ne olivat täällä, ja tällä hetkellä ne ovat jossain muualla. Naisten ei tarvitse uhriutua eikä heitä saa uhrittaa. Naiset pitää nähdä myös potentiaalisina konfliktien ratkaisijoina, kuten Elisabeth Rehn sanoi partiolaisten konferenssissa elokuussa.
     Samalla kaikesta ei tarvitse repiä tahallaan huumaavaa somekohua tai pahoittaa mieltään itsetarkoituksellisesti. Miehiä ei tarvitse demonisoida, koska he ovat yhtenäinen ryhmä ihan yhtä vähän kuin naiset. Joissain asioissa naisilla voi olla asiat onnellisemminkin. ”Ja sitten, niin, sitten on lapsi. Otat sen syliisi ja liekutat ja sanot, että tyttö onkin parempi kuin poika, se ei koskaan joudu tappamaan käskystä.” (294) Sitä paitsi valehtelisin, jos väittäisin, ettei ensimmäinen primitiivinen halukkuuteni mennä katsomaan Kätilön filmatisointia olisi perustunut miespääosaa esittävään Lauri Tilkaseen ja hänen romaanin perusteella usein toistuvaan vähäpukeisuuteensa.
     Juuri 19 vuotta täyttänyt Ilona kirjoitti: ”Lukukokemuksen selkein opetus oli kuitenkin se, ettei ihmistä saa tuomita habituksen perusteella, vaikkei siitä pitäisikään. Tai se, että suuret massat ovatkin joskus oikeassa.” Aavistuksen irrationaalista, että olen sittemmin kyllä puolustanut massojen oikeuksia vähän viihteellisemmän kirjallisuuden yhteydessä vaikka kuinka monta kertaa. Tänne asti päästyäni mietin lähinnä, miksi minun pitää vieläkin kirjoittaa tästä? Miksi minun on pitänyt vieläkin ajatella näin? Vähän hävettää.
     Samalla vannon käsi sydämellä, etten enää ikinä boikotoi tietoisesti yhtäkään kirjailijaa. En pidä yhtäkään kirjailijaa ärsyttävänä siksi, että hän sattuu olemaan nainen ja ottamaan kantaa kuin mies. Kaadan loputkin kulissit. Pyydän syntini anteeksi. Menen kohta elokuviin. Jatketaan.

KEISARILTA VAATTEET, RUNOILIJOIDEN AATTEET (Antti Holma: Kauheimmat runot)

     Taas tapahtuu kummia. Taas kirjoitan toista kertaa vuoden sisällä saman kirjailijan teoksesta. Sitkeästi väitän, ettei lukemani kenttä ole kaventunut (pikemminkin päin vastoin, mutta siitä lisää syyskuussa). Ennemminkin olen kovin kummallisessa mielentilassa, joka suorastaan vaatii päästä kielennetyksi.
     Todennäköisesti tiedätte jo kaikki Antti Holman. Hän on se Putous-etuliitteinen kohunäyttelijä, Kissi Vähä-Hiilari ja ilmeisesti tänä syksynä myös jonkinasteinen show-mies MTV:llä. Muistatte ehkä senkin, kuinka ylitsevuotavasti kehuin hänen hämmentävän ihanaa esikoisromaaniaan Järjestäjää viime joulukuussa. Itse ainakin muistan. Kaikesta tietämyksestäni ja varauksettomasta ihailustani huolimatta minäkään en silti osannut odottaa mitään tällaista.
     Rohkenisin nimittäin väittää, että vastikään julkaistulla Kauheimmat runot -kokoelmalla (Otava 2015) Holma tekee jotain ennenkuulumatonta. Kaikenlaista yritelmää on nähty, mutta kukaan ei ole aiemmin pystynyt tähän. Holma on toimittanut neljän ristiriitaisen runoilijapersoonan teoksista lyyrisen kokonaisteoksen – siis näennäisesti.

     Todellisuudessa hän on saanut aikaan allegorian suomalaisen runouden merkkipaaluista 1800-luvulta tähän päivään, ylistänyt neljän tunnetun runoilijan elämäntyötä, osoittanut laaja-alaisen sivistyksensä ja mielettömän jäljittelykykynsä, haistattanut jälleen pitkät tekotaiteelliselle korkeakirjallisuushapatukselle – ja kirjoittanut aivan hillittömän hauskan kirjan arkielämän raadollisuudesta.

     Kaikki neljä runoilijaa – Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm – ovat varsin elämänmakuisia hahmoja. Heidän olemassaoloaan määrittävät alkoholismi, sosiaaliset ongelmat, personal trainer -urakoinnit, runonlaulanta ja muut yhtä loogiset runosuonen ruokkijat. Kuten toimittaja Holma toteaa esipuheessaan: "Taide on heille raskas, mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta taiteilija-apurahoin." (9)

     Lisäksi kaikki neljä muistuttavat suorastaan hämmentävän suurenmoisesti esikuviaan. Reino on kuin sukunimikaimansa Eino, Sirsin loruilunuotti kuulostaa kovasti Kirsi Kunnakselta. Karin tuo yksiselitteisesti mieleen ihanan lappilaisen sanamaijan Heli Laaksosen ja Edith rakkaan etunimikaimansa. Kokonaisuuden monitasoisuus rakentuu juuri siitä, että esikuviin huolellisesti tutustunut löytää jatkuvasti uusia viittauksia näihin – ja enimmäkseen yrittää nauraa suu hämmästyksestä auki loksahtaneena. Holmalla on lahja, mutta lisäksi hän on varmasti kahlannut edeltäjänsä perinpohjin.

     Olen varma, että joidenkin ihmisten mielestä Holman paikoin suorastaan räävittömät, kakkahuumorilla ja kliseisillä metaforilla kyllästetyt runot pilkkaavat avoimesti esikuviaan. Itse en ole ollenkaan sitä mieltä, vaikka suhteeni osaan heistä on hyvin tunnepitoinen. Menneisyyteen voi kurkistaa lukemalla vaikka kirjeeni Edithille tai ylistykseni lounaismurteiden ihanuudelle. (Jälkimmäisestähän Karin Toisiks-Paraske ei tiedä mitään. Hän ei ole koskaan käynyt lähelläkään Lounais-Suomea.)

     Olen kuitenkin melko varma, että Holma ei pilkkaa, vaan kunnioittaa. Tähän olen päätynyt sen tosiasian perusteella, että hänen kynänsä leikkaa veitsenterävästi kaavojen mukaan. Runot eivät ole sinne päin räiskäistyjä mukaelmia, vaan esikuviensa ilmaisua viimeiseen asti kunnioittavia pastisseja. Paikoitellen meinaa jopa unohtua, kenen runoa oikeastaan lukee. "äl juaks väärennety kroksit jalas / syksy tule kyl / äl katto ruaholleikkuri päikää / joulun ei kukka muist / millane ol nurmi / (liia pitk)" (77, "suamalaise kulttuuri päivä") Astraalimpikin Heli taitaa riittää näihin Helil kyläs -ohjelman päättymisen jättämiin vieroitusoireisiin.

     Toisaalta monitasoisuus ilmenee niin, että runot ovat hirveän hulvattomia ja hulvattoman hirveitä, vaikkei olisi ikinä lukenut ainuttakaan Leinon, Kunnaksen, Laaksosen tai Södergranin runoa. Ne ovat juuri sellaista arkirealismia, joka on kaikille tuttua ja tunnistettavuudessaan niin huvittavaa. Elämä jos joku vetää absurdeja merkityssuhteita asioiden välille ja koettelee pienen ihmisen hermoja. "Ja jos minä vielä kerran / haluan osallistua / Naisten kympille, / muistutettakoon minua siitä, / että edellisen kerran / karkasin siiderille / kolmen kilometrin jälkeen." (61, Minä opin)

     Edith oli muuten ensimmäisiä suuren luokan suomalaisia modernisteja. Hän hätkähdytti lukevaa kansakuntaa kuoleman ja rakkauden paljailla kuvauksillaan, vaikka tänä päivänä runot eivät monille edusta kuin kiitettyjä klassikoita. Uskon kuitenkin, että juuri Edith itse olisi voinut 2000-luvulla kirjoittaa näin: "Sinun takanasi / ovat kaikki minun ajatukseni / kuvani / lehtikaalireseptini / ja Pinterest-tilini." (144, "Pakota lopettamaan")

     Minä tiedän, että tästä lähtien luen näitä (valehtelematta kyllä ihan kauheita) runoja aina, kun ensimmäisen maailman ongelmat ilahduttavat litsarilla, lukeminen tympii tai julkinen kirjallisuuskeskustelu alkaa ahdistaa. Samalla anelen Antti Holmaa riisumaan keisareilta kalsaritkin. Jopa alapäähuumori voi näköjään viihdyttää oikeassa kontekstissa.

    "Tällaista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista." (153, "Huoneeni") Tällaiset kirjallisuuden ongelmat / voidaan tuulettamalla ratkaista.

ME EMME TIEDÄ MITÄ TEEMME (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät)

     Kuten kaksi vuotta sitten, kesällä ruoditaan viimeisintä Finlandia-voittajaa. Näin siitä huolimatta, että oikeastaan tekisi mieli tiivistää koko essee kahteen virkkeeseen. Törmäsin nimittäin tässä yhteydessä kaikkien aikojen kenties kuvaavimpaan takakansitekstiin: "Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on viiltävän älykäs ja vaikuttava romaani niin suurista kuin pienistä ajankohtaisista aiheista. Se kuvaa oivaltavasti maailmaa, jossa alati kasvava tietomäärä ei välttämättä lisää ymmärrystä toisesta ihmisestä ja jossa jotkut ovat valmiita uhraamaan lähes mitä tahansa puolustaakseen omaa totuuttaan." (Tammi 2014)
     Siinähän se on varsin tyhjentävästi sanottu. Ei lisättävää, mutta lisään silti vähän. Aloitetaan siitä, että minulle selvisi vasta viimeisten lukujen aikana, kuinka hyvästä romaanista on kyse. Olin kyllä lukenut kirjaa pienin suupaloin, minkä kesäkiireiltäni ennätin. Olin koukussakin, mutta vähän ärsytti. Minusta tuntui, että olin heti tajunnut, millaiseen asetelmaan keskeiset henkilöt tulevat viidensadan sivun kuluessa päätymään. Tuntui myös, ettei olisi kuulunut tajuta ja että koko lukeminen olisi oikeastaan turhaa. Voi että, miten väärässä olin – ja kuinka käsittämättömän hyvältä se tuntui.
     Lakonisesti voisi todeta, etten tiennyt, mitä tein. Toteamus olisi aiheellinen, sillä on lukemattomia tapoja olla täysin tietämättä, mitä tekee. Valtosen romaanin nimi onkin monitulkintaisuudessaan ja runollisessa kauneudessaan lähestulkoon täydellinen. Ilmiössä on samaan aikaan jotain hyvin ahdistavaa ja toisaalta hyvin lohduttavaa. Emme voi koskaan tietää, mitä kaikkea teoistamme ja päätelmistämme seuraa. Voimme vain yrittää ottaa selvää ja toimia sitten parhaan tietomme mukaan – vaikka paraskin tieto on aina puutteellinen.
     Kaavoihin kangistuminen on helppoa, koska tekemällä samoin kuin aina ennenkin on parempi mahdollisuus arvailla tekonsa eettisiä seurauksia. Samalla se sisältää suuren uhan ajautumisesta syvälle turmioon. Omaan kuoreen sulkeutuminen on yhtä helppoa, minkä Valtosen romaanin päähenkilö, amerikkalainen neurotieteilijä Joe Chayefski saa moneen kertaan huomata. Romaanin alun takaumassa Joe on vaikeassa perhetilanteessa suomalaisen Alinan kanssa. Pieni Samuel-poika jää äitinsä kanssa Helsinkiin, kun isä lähtee takaisin Yhdysvaltoihin luomaan "oikeaa uraa".
     "Joe kärsi HS:stä, Harvardin syndroomasta. Ihmisille, joilla oli liian hyvä koulutus, elämä oli toistuvaa pettymystä ja epämääräistä tunnetta siitä, että tulevaisuus ei auennutkaan niin kuin sen piti, että muu maailma oli heille jatkuvasti velkaa." (38) Jollain vääristyneellä tavalla suloisen ymmärrettävää.
    Suomi ei kuitenkaan unohdu Joen mielestä – ei ehkä voisikaan. Hän tekee maasta tarinan kuluessa kirkkaita havaintoja, jotka saavat välillä miettimään, minkä maan kansalainen minun itseni pitäisi olla, ja välillä kiehumaan raivosta stereotyyppisiä yksinkertaistuksia kohtaan. Uskon kyllä jälkimmäisten olevan hyvin laskelmoituja, sillä aivan samalla tavallahan me suhtaudumme niin sanottuihin tavallisiin amerikkalaisiin.
     Aika harvoin olemme edes valmiita korjaamaan käsityksiämme – miksi muiden siis pitäisi olla? Miksi pyörimme täällä omassa pienessä piirissämme, vaikka lääniä olisi muutaman suurkaupungin asukkaille? En tarkoita, että kaikki Suomen luonto pitäisi kansoittaa maahanmuuttajilla, mutta jonkinlainen kompromissi voisi olla mahdollinen. "Ja yksityinen säätiö, joka jakoi tutkimusapurahoja vain niille, jotka olivat syntyneet Savossa? Näin pieni maa – mutta tutkijoita rahoitettiin syntymäpaikan eikä ansioiden tai lahjakkuuden mukaan?" (39)
     Suomalaisten tietystä kansallisesta flegmaattisuudesta olen kirjoittanut jo niin monta kertaa, että puuduttavan toiston sijaan lainaan pätkää Alinan laman ajan ajatuksista: "Hänellä oli musertava ikävä Joeta, röyhkeää, ihanaa, sietämätöntä amerikkalaista, joka tarttuisi heti toimeen, jos olisi vielä täällä: perustetaan lapsille vaikka baseball-joukkue! Aloitetaan jokaviikkoinen lastenkirjallisuuspiiri! Jota vanhukset pitävät! Perustetaan työttömien teatteriryhmä joka esiintyy sairaaloissa! Lakatkaa saatana odottelemasta kuntaa, valtiota ja Jumalaa apuun, näettehän itsekin, ettei ne ole tulossa goddamnit!" (225) Emme vain näe, koska pohjoismainen hyvinvointivaltio – ei mikään -yhteiskunta.
     Samalla en tietenkään asuisi mieluummin missään muualla kuin Suomessa. Siinä poikkean huomattavasti ikätovereideni enemmistöstä. En ole kiinnostunut edes kokeilemaan asustelua ulkomailla, vaikka sitä pitävät absoluuttisena oikeutenaan myös maahanmuuton vastustajat – tuore eduskunnan puhemies mukaan lukien (HS 20.6.2015). Siksi Samuelin ajatukset on helppo allekirjoittaa.
     "Kuinka erilaiselta voittajan saavutukset näyttäisivät, jos niiden rinnalla näkyisi myös voiton hinta, se, mikä oli mennyt kauhealla tavalla vikaan. Jos puhua saisivat myös ne, joilla ei ollut sanoja ja joilta ei ollut kysytty; jos kaikkea ei kuvattaisi Varteenotettavan Henkilön valitsemalla kielellä ja hänen näkökulmastaan. Kuinka erilaisen tarinan maailma kuulisi, jos sen kertoisivat ne, joiden koko elämästä oli kyse ja joiden puolesta kaikki päätettiin, syistä, joilla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä ja joita he eivät käsittäneet. Sitä tarinaa ei koskaan kerrottu." (542)
     Olen vakuuttunut siitä, että oikeasti huono-osaiset ovat hiljaa. Heidän tarinaansa ei koskaan kerrota. Siksi ärryn nykyään hyvin helposti tavallisten ihmisten ruikutukseen rahan puutteesta. Kyseessä ovat usein tavalliset perheet, joissa vanhemmilla on tavallisia töitä ja varaa maksaa kaikille lapsille oma auto. Subjektiivinen kokemus on toki yksi köyhyyden mittari, mutta tätä uhriutumisyhteiskuntaa on joskus vaikea kantaa dna:ssaan. "Miksi keneltäkään ei vaadita mitään eikä kukaan ole vastuussa mistään?" (40)
     Ai niin, se kirja. Joe tekee työssään eläinkokeita – laillisia ja tarkoituksenmukaisia, kuten hän itse muistaa korostaa – ja joutuu aktivistien hampaisiin. Yliopistolle murtaudutaan, kotia ja perhettä aletaan vainota. Ennen niin tiivis ja hyvinvoiva perhe ajautuu syöksykierteeseen ja kriisiin ja joutuu hankkimaan turvakseen mitä järeämpiä (ja niin amerikkalaisia) suojeluratkaisuja. Samaan aikaan Alina elelee turvallisessa Suomessa niin ikään uuden perheensä kanssa ja vaikuttaa olevan onnellinen.
     Amerikkalaisessa unelmassa kiehtoo tietyllä tavalla se, että menestyminen on sallittua ja itsensä kanssa kilvoittelu jopa suotavaa. Samalla siinä ei kiehdo ollenkaan se todellisuus, jossa käsiaseita löytyy joka toiselta vastaantulijalta. Vaikka vastustaisit vallitsevaa järjestelmää, on sinullakin oltava jotain itsepuolustukseksi. Suomi tuntuu edelleen 2000-luvulla paratiisinomaiselta lintukodolta, ja harvinaisen hyvä niin. Ase nimittäin tappaa, vaikkei itse tietäisi, mitä tekee.
     Ikätoverini, 21-vuotiaan Samuelin, maailmantuska tuntuu kovin tutulta, vaikka itse olen sen raskaimman vaiheen saanut jo karistettua harteiltani. Ulkopuolisuuden tunteen on pakko olla musertava, jos sitä ei saa kanavoitua minnekään. "Korkeakouluopiskelun ydin näytti olevan viinanjuonti haalareissa ja känniseksi estottomien opiskelijatyttöjen kanssa, mitä olisi ollut ihanaa puolivälinpitämättömästi väheksyä – sisäpiiristä." (302)
     Siksi on oikeastaan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa niin moni alkaa kanavoida. Syntyy pakottava sisäinen tarve tehdä "edes jotain". Ja kun biojätteiden lajitteleminen ei riitä, tuska on vielä suurempi. "Mutta sitenkö vahingot vuosittaisista, yli 200 miljoonan tonnin öljykuljetuksista todella estettäisiin, 19-vuotiaan käsipelillä? Ainoa parannusko pelottavan epäkestävään aikapommijärjestelmää olisi, että pari teiniä tiskaili monikansallisten jättiyritysten öljyyn hukuttamia vesilintuja yksitellen? Tuntui kuitenkin haastavalta rakentaa maahan uusi energiantuotanto-, merikuljetus- ja meriturvallisuusinfrastruktuuri yksin kotoaan." (305)
     Systeemissä on monta kohtaa rikki, eivätkä ne toki korjaudu systeemiin sopeutumalla, vaikka jälkimmäinen onkin usein ihmisen mielenterveydelle parempi vaihtoehto. Toisaalta se voi olla lopulta olla parempi myös yhteiskunnalle, ainakin mikäli uskomme idoliani, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojaa. Ja miksipä emme uskoisi. Tämä Helsingin Sanomien juttu onnistui ainakin kielentämään varsin monta omaa hiljaista ajatustani. Tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että kyse on vain tämän hetken parhaasta tiedosta. Aina.
     He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kiinnostavin sivujuoni liittyy Applen raunioille perustettuun yritykseen, jonka iAm-laite pyörii ilman ruutuja ja kuulokkeita ajatuksen voimalla käyttäjänsä aivokuorella. Kuulostaa harvinaisen utopistiselta – ja kenties juuri siksi niin pelottavan todelliselta. Kun nyt miettii, kuinka monet laitteet ovat vielä mitätön ajanjakso sitten tuntuneet a) mahdottomilta ja b) turhilta, ei iAm-aika ehkä olekaan niin kaukana. Tosin romaanin välittämä kuva sen koukuttavista seurauksista ei kauheasti riemastuta. Ostin kaksi viikkoa sitten viimein iPhonen, mutten tahtoisi olla matkalla turmioon. Aivoja kun voisi oikeasti vielä käyttää jossain. (P.S. "Aivojen surkastuminen ei olisi haitannut koulussa, jossa ei tarvinnut osata kuin varoa aiheita, joihin opettajien kehitystaso ei vielä riittänyt." (505))
     Sivujuonesta päästään siihen, että oikeastaan se oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta turha. Sillä ei ollut varsinaista merkitystä romaanin juonen kannalta eikä se tullut romaanin päättyessä minkäänlaiseen päätökseen, kulki vain matkan varrella mukana. Kaiken kaikkiaan miltei 600-sivuista teosta olisikin saanut monilta osin tiivistettyä vielä miellyttävämmäksi lukupaketiksi. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että romaanin pituus eli fyysisen kirjan paksuus on edelleen tietynlainen arvostuksen mitta. Ajattelemmeko todella, että teos on sitä parempi, mitä "enemmän" kirjailija on jaksanut tuottaa tekstiä?
     Yhä useammin huomaan sisäisen kustannustoimittajani saksivan hyvistäkin kirjoista pois virkkeitä ja kappaleita, jopa kokonaisia lukuja. Hyvin usein joukosta erottuvat nimenomaan sellaiset timantit, joista on hiottu pois aivan kaikki ylimääräinen. Viimeisin tällainen taidonnäyte on ollut Aki Ollikaisen kompakti ja huumaava Musta satu (Siltala 2015), jossa oli pienessä tilassa sanottu niin paljon, etten osannut edes kirjoittaa mitään. Olisi virkistävää nähdä Ollikainen taas tämän vuoden Finlandia-mittelöissä todistamassa, ettei se määrä, vaan se laatu.
     Niin, lienee turhaa pohtia ainakaan jälkikäteen, kenelle mikäkin Finlandia olisi kuulunut. En ole edes lukenut kaikkia viime vuoden palkintoehdokkaita. Nyt suren sitä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kaikessa loistossaan luettu loppuun, mutten silti voi vakuuttaa, etten olisi nykyisen liikenne- ja viestintäministerimme saappaissa antanut Finlandiaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Ehkä olisin – tietämättä mitä teen.

VAINOA IKKUNASSA (Lars Kepler: Vainooja)

     Määritelmällisesti nyt taitaa olla kesä, vaikka lämpöä on tuskin kymmenen astetta ja vettäkin sataa harva se päivä. Vietän koko kolmikuukautisen sisätiloissa toimistossa, joten henkilökohtaisesti tilanne ei juuri hetkauta. Olen kuitenkin erinäisiltä tahoilta ymmärtänyt, että näin kesällä ihmisillä on taipumus lomailla. Lomailu taas kuulostaa siltä, että sen pariksi kuuluvat kirjat.
     Sydäntäni lämmittää kovasti, että puoli Suomea viettää kesää lukien. Kansan syvien rivien epäseksikkäitä lukumieltymyksiä ruodin jo kertaalleen joululomaillessani puolitoista vuotta sitten. Silloin kyse oli Ilkka Remeksestä, mutta tälläkin kertaa minulla on hänen faneilleen iloisia uutisia. Olen nimittäin löytänyt teille jotain valtavan paljon parempaa.
     Mennään ensin ajassa hieman taaksepäin ja otetaan samalla kantaa toiseen ajankohtaiseen aiheeseen: e-kirjoihin. Olen kuluttanut niitä aiemmin ahkerasti lähinnä akateemisessa kontekstissa esseiden ja viimeksi yhden kandidaatintutkielman vuoksi. Kaunokirjallisen e-kirjaneitsyyteni menetin vasta HS Kirjaston myötä.
     Palvelu on niin huikea, että sitä on pakko vähän kehua (varoitus: sisältää vastikkeetonta tuotesijoittelua). Helsingin Sanomien verkkopalvelun kestotilaajana saan joka viikko laajasta valikoimasta poimitun ajankohtaisen kirjan, jota voin lukea tabletilta vapaasti kuukauden ajan. Olen aloittanut viikon kirjan selailun lukemattomia kertoja, ja uuteen formaattiin tottuminen edistyy vähitellen. Erityisen keveältä olo tuntuu junassa, jolla tulee reissattua huomattavan paljon.
     Tähän mennessä olen kuitenkin lukenut vain yhden viikon kirjan ihan loppuun asti. (Tai no, periaatteessa toisenkin. Kuukauden määräaika umpeutui epähuomiossa, ja oli pakko hakea yksi Hotakainen paperikirjastosta viimeisiä lukuja varten.) Se oli Lars Keplerin Hypnotisoija, ja se oli ihan mieletön. Samoissa tunnelmissa ostin miehelleni Kirjan ja ruusun päivän syntymäpäivälahjaksi kohutun ja kehutun Vainoojan. Mies ei ole sitä vielä lukenut. Minä olen – kohtalokkain seurauksin.
     Tapahtui nimittäin jotain aika kummallista. Olin viikonlopun yksin kotona ja nappasin kirjan hyllystä lauantai-iltana puoli kahdeltatoista. Olen yleensä erittäin hyvä etäännyttämään lukemani kirjat, enkä useinkaan näe niistä painajaisia – toisin kuin yhtä jännittävistä elokuvista ja televisiosarjoista, joita en pysty katsomaan menettämättä yöuniani. Pahaa aavistamatta aloin siis lukea Vainoojaa samanlaisessa yöpaidassa kuin kirjan kannessa olevalla uhrilla. Seurasin sydän takoen, kuinka Susanna Kern roikkui vessan ovenkahvassa ja pyrki ulos talosta, kunnes oli liian myöhäistä ja tuntematon stalkkeri oli hakannut keittiöveitsellä hänen kasvonsa veriseksi mössöksi.
     Arvatkaa, oliko jokainen rasahdus ikkunan takana sen jälkeen merkki parvekkeelle palotikkaita pitkin kiipeävästä murhaajasta. Arvatkaa, nukuinko. En pahemmin. Koukkuun sen sijaan jäin ja pahasti, eikä vaikuttava alku johtanut lässähdykseen tarinan missään vaiheessa. Näin jälkeenpäin olen täysin vakuuttunut, että Vainooja on paras lukemani trilleri ikinä. Se on aika paljon sanottu, vaikkei lajityyppi kuulukaan kaikista eniten kuluttamiini.
     Sympaattisen charmantin suomalaiskomisario Joona Linnan tarina oli toki mennyt eteenpäin varsin paljon niissä kolmessa osassa, jotka minulta jäivät tässä epäloogisessa etenemisessä välistä. Ilahduttavaa oli kuitenkin se, että Hypnotisoijan keskeinen hahmo, psykiatri Erik Maria Bark, tekee paluun juuri tässä osassa. Minusta tietenkin tuntui kuin hän ei olisi poissa ollutkaan. Useamman tutun tahon tarinat on jälleen punottu yhteen todella taitavasti ja kiinnostavasti. En tiedä, olenko naiivi tai tottumaton, mutta toisin kuin Remes omissaan, Kepler on aina onnistunut yllättämään käänteillään ja loppuratkaisuillaan. Tällä kertaa oikein erityisesti.
     Hienoa on sekin, että Ruotsi riittää. Tärähtäneitä yksilöitä on meidän jokaisen lähipiirissä, eikä terroritekojen tarvitse kohdistua saman tien koko maapalloon. Yksityisiä ihmisiä järkyttävät tragediat ovat yhtä merkittäviä, ja aina jaksaa hämmästyttää, miten oksettavan raakaa väkivaltaa on mahdollista toiseen ihmiseen kohdistaa. Jostain jännittävästä syystä Vainoojaa tai Keplerin kynänjälkeä yleensä ei kuitenkaan vaivaa liian ahdistava tunnelma. Se taas saattaa johtua Joona Linnan läsnäolosta. Huomasin nimittäin, että lukijapositiostani mikään ei uhkaa tätä Tobias Zilliacus -kasvoista ihmemiestä. Remeksen tai vaikka toisen ruotsalaisjätin Stieg Larssonin teoksissa keskeinen sankari ei suinkaan aina onnistu tai ole turvassa. Joona Linna enimmäkseen on, ja se on älyttömän mukavaa.
     Vainoojan tunnelmassa on paljon samaa kuin täydellisessä Silta-rikossarjassa (jonka syksyllä alkavaa kolmoskautta odotellessani olen jo pureskellut kaikki kynnet). Jälkimmäinen kyllä vie yöunet ja ahdistelee vielä huomattavasti ensimmäistä varmemmin. Siksi kirja on jokseenkin lyömätön formaatti. Saan tehdä paikoista ja ihmisistä juuri sellaisia kuin haluan ja voin pysähtyä, kun ahdistus vyöryy silmille (no, ainakin teoriassa voin). Silti – tai juuri sen takia – juonenkäänteiden ymmärtäminen ja väistämättömän ratkaisun loksahtaminen paikalleen ovat oikein hyvässä kirjassa valtavan palkitseva kokemus, jota ei muualta saa.
     En edelleenkään tahdo asettaa vastakkain korkea- ja matalakirjallisuutta. Diplomaattisesti ajattelin kuitenkin todeta, että Kepleristä saa helposti vähän korkeampaa kirjallisuutta ja ennen kaikkea ihan mahtavaa kesälukemista. Itselläni on hurja kiire saada ahmaistua välistä jääneet osat. Nyt haaveilen suorittavani vähintään osan urakasta alkuperäiskielellä ruotsiksi. Se mahtaa tuoda prosessiin vielä aavistuksen lisää jännitettä. Härliga sommartider!

KUOLEMA KANTAA (Kari Hotakainen: Kantaja)

     Kirjakauppaliiton jokavuotiseksi muodostunut Kirjan ja ruusun päivän markkinointitempaus on mielestäni suorastaan nerokas. Jonkun kotimaisen kärkinimen kirjoittama romaani on silloin saatavissa vain kaupanpäälliseksi ja vain tuon yhden (tai nykyään kolmen) päivän ajan. Liitto on saanut näkyvin kampanjoin nostettua koko kansan tietoisuuteen aiemmin melko tuntemattoman juhlapäivän, jota meillä on kyllä vietetty, joskin yksipuolisesti: olen saanut siitä hyvän tekosyyn ostaa kirjoja mieheni kautta itselleni, mutta jäänyt poikkeuksetta ilman ruusua.
     Olisi myös mielenkiintoista nähdä statistiikkaa siitä, kuinka suuret myyntivoitot näiden "ilmaisten" kirjojen jakaminen kaupoille tuottaa. Ainakin Jyväskylän Suomalaisen kirjakaupan myymälässä oli jo 23. päivän aamuna huomattavan paljon ihmisiä. Totta kai joukossa saapastelin taas myös minä – etenkin kun tämän vuoden kirjailija on aina yhtä pettämätön Kari Hotakainen.
     Kirjan ja ruusun päivän teos on joka vuosi ollut viihdyttävä ja sopivan syvällinen tapaus (kaksi vuotta sitten kirjoitin sellaisesta muuten tännekin). Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto 2015) painii kuitenkin täysin omassa luokassaan. Ulkoisilta ominaisuuksiltaan hyvin näppärä 140-sivuinen kätkee sivuilleen oivaltavaa filosofiaa, joka tekee romaanista kerrallakulutushyödykkeen, muttei suinkaan kertakulutustavaraa.
     Filosofia sopii kuvaan – onhan Kantajan nimihenkilö, ristimänimeltään Timo Kallio, teoreettisen filosofian työtön maisteri, joka hankkii elantonsa pätkillä hautausmaalla. Timoa asia ei häiritse, sillä hän nauttii rauhallisesta työympäristöstä, joka antaa tilaa ajattelulle. Kuriositeettina mainittakoon, että lukiossa olin palavasti rakastunut filosofiaan, kirjoitin siitä maan parhaat ylioppilasvastaukset syksyllä 2011 ja harkitsin vakaasti jopa akateemista jatkoa uralleni.
     Työllisyysnäkymät tai oikeammin niiden hämäryys estivät aikeeni. Timoa katsellessani olen entistä tyytyväisempi valintaani – etenkin, kun uusi rakkauteni kielitiede on sekin riemukseni ollut yhtä filosofiaa. "Jos nelisanaisessa viestissä on vain kaksi sanaa oikein, lähettäjä on erityisen eksyksissä." (93)
     Timo on siis hautausmaatyöntekijä, mutta pääsee harva se viikko kantajan hommiin, kun vainajalla ei surullisesti ole läheisiä, ei ehkä yhtäkään saattajaa. Tämä yleistyvä, Hotakaistakin luultavasti puhutellut ilmiö on ollut viime aikoina useasti lehtienkin palstoilla. Miksi me ihmiset olemme niin usein kaiken keskellä yksin?
     Asia jää vaivaamaan lukijaa, mutta niin se jää Timoakin. Hän alkaa kirjoittaa nekrologeja tuntemattomille vainajille, pitää heitä ystävinään ja luo elämäntarinoita yhä kiivaammalla tahdilla, kunnes joutuu vaikeuksiin. Takaraivossa piinaa nuoruudessa rikottu suhde tuliseen Hanneleen, jonka elämä sittemmin on ajanut alkoholistiksi vantaalaiseen lähiöön.
     "Kevät toi mukanaan linnut, valon ja vainajat." (119) Sekä jälleen yhden vaalituloksen, jonka johdosta iso osa ihmisistä on valmis toivottamaan Suomelle hyvää matkaa manan maille. Tämä siis ennen kuin uutta hallitusta on muodostettu tai se on ehtinyt työskennellä päivääkään. Ennen hutkimista ei tarvitse tutkia, kun kerran itse tietää paremmin. Vaalikampanjoinnin aikana puoluejohtajienkin huulia kuluttanut yhteistyön vaade vaikeina aikoina voidaan näemmä kuopata heti, kun kansan enemmistön mielipide ei tyydytä omia tavoitteita.
     Ja tehdään se nyt vielä selväksi: vaalivoittajia ovat ne puolueet, jotka saavat eniten ääniä. Enhän minä voita sadan metrin maailmanmestaruuttakaan, vaikka olisin parantanut tulostani viime kaudesta 100 % ja Usain Bolt vain murto-osan siitä. Lukiessani taannoin Suomen Kuvalehdestä uuden eduskunnan jokaisen kansanedustajan esittelypakettia minulle tuli sitä paitsi aika turvallinen olo. Isänmaa on lopulta varsin hyvissä käsissä. Jokaisella kansalaisella ei edes tarvitse olla perehtymätöntä mielipidettä kaikesta. Tämän kielentää briljantilla tavalla myös ihana Antti Holma Ylioppilaslehden tuoreimmassa kolumnissaan.
     Kun pakollinen yhteiskunnallinen valveutuneisuus on nyt tässäkin blogissa jälleen osoitettu, voimme palata hautausmaalle. Timo on kieltämättä absurdi hahmo, joka melkein tuo ajatustensa tasolla mieleen esimerkiksi Hotakaisen Ihmisen osan Pekka Malmikunnaksen. Toisaalta hän on kyllä kunniallinen kansalainen, jolla on oikea työpaikka, tutkinto, koti ja elämä muodollisesti mallillaan.
    Eikä absurdius välttämättä ole edes arkisesta maailmastamme pakeneva ilmiö. Viimeksi eilen tunsin eläväni keskellä Kafkan kynäilemää kuvaelmaa, kun istuin Tampereen rautatieasemalla odottamassa myöhässä ollutta junaa. Sisätiloissa asematunnelissa juoksenteli ympäriinsä invaasion tehneitä puluja. Kerjäläiset tekivät tuttavuutta miltei aggressiivisesti, ja yksi aavistuksen liikaa nauttinut vanhempi herrasmies istui hoipertelunsa päätteeksi epäonnisen teinipojan päälle. "Minäkin haluan olla lintu. Haluanko liian myöhään? Onko kiitorata jo suljettu? Jäänkö lähtöportille? Katsonko ikkunasta, kun hän lentää? Kunnes tipahtaa. Minne? Toivon, että Korsoon." (113)
     Hotakainen ei tietenkään olisi Hotakainen ilman aforistisia ajatelmiaan, jotka nousevat tekstistä osiaan suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Kuntosalin laiminlyöjääkin hellitään. "Elämä on toistoa ilman rautaakin. Elämä painaa, vaikka ei tekisi mitään. Elämä on rautaa." (40)

MUSTAVALKOSUKKAISUUS JA YLISUKUPOLVINEN VIHA (Väinö Linna: Musta rakkaus)

     Otaksun maininneeni tässä kontekstissa aiemminkin, että eniten palvomani teos maailman kirjallisuushistoriassa on koskettavan kotimainen, rehellinen ja rakkaudellinen Täällä Pohjantähden alla kaikessa komeudessaan. Se on niin hieno, etten ole koskaan kirjoittanut siitä (ainoastaan vähän sivusin kerran). En ole edes yrittänyt, enkä yritä vieläkään.
     Sen sijaan kerron päässeeni vasta nyt Väinö Linnan menestyksen alkulähteille Musta rakkaus -romaanin (WSOY 1948 / 1986) muodossa. Sen tarina pyörii kiehtovasti yhden teeman ja tapahtumaketjun ympärillä eikä rönsyile kahteentoista suuntaan, kuten Pohjantähti-trilogia myöhemmin teki. Kerrontaratkaisu kietoo lukijan juonen ympärille tiiviiseen vyyhtiin, mikä on jotenkin mielenkiintoista siksi, että tekstin pintataso ei tule kovinkaan lähelle. Päin vastoin, sen lievä tragikoomisuus saattaa paikoitellen melkein naurattaa.
     Tapahtumien kulku ei sitten niin kovasti nauratakaan. Teknillisen koulun tyhjätaskuinen oppilas Pauli Haantie ja tehdastyöläisen tytär Marjatta Salmela rakastuvat Tampereella, Amurin tehdaskorttelissa. Ensikohtaaminen tapahtuu sattumalta, ja tapahtumat kehittyvät siitä edelleen lähinnä kummankin yhteneväisten ajatusten ja merkityksellisten katseiden varassa. Marjatan menneisyyteen liittyy kuitenkin salaisuus, ja Pauli on pelottavan mustasukkainen mies. Rakkaudesta tulee kovin mustaa, ja lopussa on jäljellä lähinnä fyysisiä ja henkisiä ruumiita.
     Juonikuvio sinällään voisi olla melkein mistä tahansa Shakespearen näytelmästä tai vanhasta suomalaisesta elokuvasta, mutta jotenkin Linna osaa taas tuoda siihen vähän enemmän. Vaikka kertoja on ulkopuolinen, on kerronnan fokalisaatio niin tiukasti keskeisissä henkilöissä, että heidän ilmeidensä värähdyksistä on mahdollista tulkita jotain syvää. "Perheessä vallitsi sellainen lapsellinen onnellisuus, jonka toivottu kihlaus aina aiheuttaa. Isäkin tunsi yhä suurempaa hellyyttä tytärtään kohtaan ja lisäksi tämä asia nostatti suunnattomasti hänen ylpeyttään" (60), kuvaa kertoja, kun kaikki on vielä hyvin. Omasta kihlauksestani ei ole vielä niin mittavasti aikaa, etten pystyisi tätä tunnelmaa tunnustelemaan.
     Ihan niin mukavasti homma ei sitten jatkukaan. Vaikka rakastavaisten kaunopuheinen kiihkeys saa välillä vinon hymyn 2000-luvun lukijan huulille, Paulin raivoisat mustasukkaisuuskohtaukset eivät sitä tee. Niiden kuvallistamisessa on itse asiassa yllättäen hyvin paljon samaa kuin aivan eri tyylilajia edustavassa Reko Lundánin mestarinäytelmässä Tarpeettomia ihmisiä. Yhtäläisyys tuo mieleen sen, ettei lähisuhdeväkivalta (henkinen tai fyysinen) ole kovinkaan paljon muuttunut vuosisatojen saatossa.
     Välillä Paulin uhoava raivo saa vainoharhaisuudessaan lukijan melkein ärsyyntymään. "Minä tunnen ne. Minä tunnen kyllä tuon koirajoukon. Mokomat suunsoittajat. Koko kaupunki juoruaa. Kaikki perkeleen paskiaiset sitä jauhavat. Hänen mieleensä ei tullut edes se, että koko kaupungilla ei ollut mitään syytä pohtia hänen asioitaan, koska sen asukkaista vain mitättömän pieni osa tunsi hänet ja siitäkään osasta tuskin monikaan välitti paljoakaan hänen asioistaan." (159) Onneksi kertojakin edes näin teoksen loppuvaiheilla kielentää asian, joka lukijaa häiritsee jatkuvasti.
     Koko kaupunki ei varmasti ole kiinnostunut yksittäisen ylioppilaan asioista. Ei ollut silloin, eikä ole sen enempää nykyään. Hämmästyttävän paljon tällaista ajattelua silti esiintyy muuten ihan järkevien ihmisten pääkopassa – siitäkin huolimatta, että kysymykseen "mitähän ne muut oikein ajattelee" vastaus on useimmiten "ei mitään".
     Paulissa ärsyttää myös hänen ehdottomuutensa ja mustavalkoisuutensa, joka sekään ei valitettavasti ole nykyihmiselle tuntematon piirre. Viime aikoina olen ärsyyntynyt etenkin hyvää tarkoittavasta fitness-kulttuurista, jonka äänenkannattajat tuntuvat tietävän aina parhaiten, mikä muille ihmisille on hyväksi. Joskus he ovat toki oikeassa (liikunta on hyväksi ja niin edelleen), mutta etenkin tietty länsimaisen erittäin kehittyneen lääketieteen väheksyminen kummastuttaa minua harva se päivä. Yksi omalle koulukunnalle edullinen tutkimustulos hyväksytään usein täysin kritiikittä, vaikka se olisi ristiriidassa sadan muun tuloksen kanssa.
     Erityisesti minua on kismittänyt yksi asia. Olen viime aikoina törmännyt kyseisessä kontekstissa usein väitteisiin, joiden mukaan lääkkeet ovat elimistölle myrkkyä ja niiden käyttö pitäisi lopettaa, ellei kyse ole vakavasta tai jopa hengenvaarallisesta sairaudesta. Voidaan tietysti kysyä, kuinka järkevää on syödä kipulääkettä joka päivä tai pitää yskänlääkkeitä karkkina, mutta jälleen kerran kultaiselle keskitielle jää aika monta muuta tapausta.
     Tietenkin minulla on oma lehmä ojan pohjalla, kun satun kantamaan mukanani ei-vaarallista kroonista sairautta. En tietenkään kuolisi ilman jatkuvaa lääkitystä, mutta valitsen huomattavasti mieluummin tabletin päivässä kuin jatkuvan kivun ja toimintakyvyttömyyden. Kummallista on myös se, että samaan aikaan kaiken maailman lisäravinnepillerit tuntuvat olevan terveydelle ennemminkin hyödyksi kuin haitaksi, vaikka kaikkia niiden sisältämiä entsyymejä saisi innokkaampikin kuntoilija ihan tavallisesta ruuasta.
     En sitä paitsi voi oikein välttyä ajattelemasta, että Paulinkin raivo olisi voinut olla taltutettavissa oikeanlaisella avulla epämääräisten ohjailujen ja vihjailujen sijaan. Olisi siinä voitu säästyä ainakin parilta ruumiilta sen sijaan, että loppuun asti teoksen neljästä keskushenkilöstä selviää vain yksi. Tämä oli juonipaljastus, pahoittelen.
     Toisaalta on vielä palattava siihen ajatukseen, ettei nykymaailman meno ole Linnan malleista juurikaan muuttunut. Eiväthän kunnia- ja puhtauskysymykset kihloihin mennessä ole nykymaailmassa enää mitään (ja hyvä niin), mutta ehkä jonkinlainen uhoilu- ja machokulttuuri on voimissaan. Ja etenkin viha. Sen määrä tuntuu olevan vakio tai jopa kasvamassa. Siksi minua jo vähän jännittää, miltä vaalitulos näyttää myöhemmin tänään.