JÄÄ JÄÄTÄMÄÄN (Antti Tuomainen: Kaivos)

Kesä ja dekkarit kuuluvat monen mielestä yhteen. Itse olen tainnut viettää noin kymmenen vuotta sitten yhden kesän Agatha Christien parissa, mutta muuten en jakolinjoja tunnusta. Pikemminkin kesä on merkinnyt minulle tilaisuutta lukea mahdollisimman paljon kaikkea sellaista, joka on vuoden aikana jäänyt väliin. Tänä kesänä sekin tuntuu tosin olevan astetta utopistisempaa, sillä ensimmäistä kertaa kesäni on kulunut opiskellen. Olen kirjoittanut gradua ja lukenut rikosoikeutta. Jälkimmäinen toki hyvällä tahdolla liittyy vähän dekkareihin.
      Jännityskirjallisuuden genreen kuuluu myös Antti Tuomaisen Kaivos (Like 2015), jonka nimi voisi varmaan useammankin lukijan mielessä olla suoraan Talvivaara. Sotkamolaisesta kaivosyhtiöstä on tehty viimeisen vuoden aikana myös dokumentti- ja draamaelokuvia. Niiden ja Kaivoksen jälkeen sopii vain sormet ristissä toivoa, ettei totuus olisi enää tarua ihmeellisempää. Siihen totuuteen on vaikea ottaa kantaa: tuntuu, että pitäisi ensin tietää tuhat ja yksi vivahdetta ja yksityiskohtaa, joista kaikkia ei varmasti edes ole luovutettu julkisuuteen.
     Totuuden monimutkaisuus ei onneksi estä Kaivoksesta vaikuttumista. Alkuasetelma on perinteinen: Helsingin Päivä -lehden tutkiva journalisti Janne Vuori saa sähköpostiinsa nimettömän vihjeen, jonka mukaan pohjoisessa sijaitsevassa Suomalahden kaivoksessa tapahtuu jotain epäilyttävää. Aika pian selviää, että kaivosbisnekseen liittyy myös monta hämärää kuolema. Janne alkaa selvittää vyyhtiä edesmenneen kollegansa tyttären Maaritin kanssa. Yhtä perinteiseen tapaan hän saa työlleen omistautuessaan perhe-elämänsä sekaisin.
      Toinen keskeinen henkilö on Jannen vuosikymmeniä kadoksissa ollut isä Emil, joka palaa yllättäen Helsinkiin. Etenkin Emilin työ palkkamurhaajana ja siihen liittyvät yksityiskohdat tekevät Kaivoksesta kokonaisuudessaan epäperinteisen ja kiinnostavan. Oikein toimimisen ihanne korostuu romaanin tematiikassa, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Myös Emil nimittäin toimii tavallaan oikein, ja hänen virheetön ja minimalistinen työskentelynsä herättää jopa kieroutunutta ihailua.
     Kun romaania ja Suomalahden kaivosta kerran on liki mahdotonta olla vertaamatta Talvivaaraan, todettakoon sekin, että asenteet kaivosteollisuutta vastaan tulevat tarinassa hyvin esille. Ne on myös esitetty sen verran vakuuttavasti, että vain idiootti kannattaisi kirjan luettuaan toiminnan jatkamista. "Voisiko ajatella, että jos tulevaisuudessa jostakin on maailmassa puutetta, tuo puute ei tule olemaan kulta, kromi, nikkeli eikä varsinkaan kaivosjäte." (127) Voisi ajatella.
     On kuitenkin melkein liian helppoa syyttää aina ja kaikesta poliitikkoja. Olen aiemminkin todennut, että edustuksellisessa demokratiassa syy ja vastuu ovat viime kädessä äänestäjillä. Kansanedustajia ja koko poliittista systeemiämme on viime aikoina kritisoitu niin ylitsepursuavasti, etten tahdo lähteä siihen mukaan. Pikemminkin esimerkiksi tuoreeltaan esillä olleet puheenjohtajaehdokkaat ovat osoittaneet monella poliitikolla olevan aitoa tahtoa kehittää maailmaa paremmaksi. Paremmuus riippuukin sitten jo pitkälti näkökulmasta. Tahtoa ja intoa kuitenkin kunnioitan tässä maailmassa, jossa kaikki tavataan jo valmisteluvaiheessa ampua alas ja kritiikki kohdistetaan liian mielellään henkilön persoonallisiin ominaisuuksiin.
     Siksi en aivan allekirjoita tätä Janne Vuoren kuvaamaa todellisuutta, vaikka se niin tuskallisen osuvalta tuntuukin: "Hanke oli saanut nopeasti taakseen poliitikot. Ne, jotka toimiessaan valtakunnan tasolla tekivätkin tosiasiassa häikäilemätöntä ja kokonaisuuden kannalta tyrmistyttävän tuhoisaa takapihapolitiikkaa, ja ne, joiden mielestä mikä tahansa syrjäseuduilla työllisyyttä yhdelläkin henkilöllä nostava projekti, nielipä se kuinka monta miljardia euroa tahansa ja uhkasipa se kuinka luontoa, ihmistä ja yleistä terveyttä, oli vertaansa vailla oleva fantastinen, innovatiivisuutta uhkuva hanke. Kahdestasadasta kansanedustajasta näihin kahteen ryhmään lukeutui karkeasti arvioiden satayhdeksänkymmentäkahdeksan edustajaa." (28–29) Toinen vaihtoehto on tietenkin laittaa toivonsa niihin kahteen.
     Osittain näiden vahvasti poliittisten kannanottojen vuoksi Kaivos on lopulta enemmän kuin perinteinen jännitysromaani. Jannen tasapainoilu työn ja perheen välillä, Emilin rooli kuviossa, menneisyys ja nykyisyys sekä ennen kaikkea kaikin puolin yllättävä loppuratkaisu vaikuttavat kaikki teoksen kasvuun. En ole toistaiseksi lukenut Tuomaisen aiempia romaaneja, mutta ainakin Kaivoksessa kieli ja ilmaisun tapa ovat paikoin jopa runollisen aforistisia. Sitä ei ole tottunut tämän genren kirjallisuudelta odottamaan, jolloin se myös (aihepiiriin sopivasti) rikastaa kokemusta.
     "Elämä ei räjähtänyt silmille silloin kun samppanjapullon korkki poksahti auki. Elämä repesi liitoksistaan ja aurinko ja tähdet syttyivät loistamaan, kun mitään aavistamatta istui bussissa ja tihrusti räntäistä maisemaa tai kun tiskasi astioita selkä särkien." (244) Elämällä on tapana yllättää niin hyvässä kuin pahassa. Onneksi se lopulta yllättää Jannen myös ensimmäisessä merkityksessä, vaikka tapa poikkeaakin huomattavasti siitä, mitä romaanin alkupuoli antaa ymmärtää. Hahmon henkinen kasvu ja hänen toiminnassaan tapahtuva täyskäännös ovat lopulta jopa uskottavuuden äärirajoilla. Romaanille ja tarinan vaikuttavuudelle ne tekevät kuitenkin hyvää.
      Sitä paitsi onhan se mahdollista, että Janne saa maailmansa parempaan järjestykseen juuri omalla työtavallaan. Siihen liittyvästä kuvauksesta olen nimittäin täysin samaa mieltä. Toiminnan kautta taas olen itse päässyt selvyyteen siitä, että Kaivos on paukkuvista pakkasistaan huolimatta mitä parhainta kesälukemista. "Kirjoittaminen oli ajattelemista, maailman järjestämistä. Sen avulla pääsin selvyyteen siitä mitä olin tosiasiassa tekemässä, mitä mieltä mistäkin. Kirjoittaessani sain suljettua kaiken muun ulkopuolelleni. Se oli salaisuuteni, se oli totuus kirjoittamisesta." (252)

KAIPAUS SOI KAUNIIMPANA (Katri Lipson: Detroit)

En ole koskaan erityisemmin pitänyt jääkiekosta. Oikeastaan olen pelannut vastustajan joukkueessa: kritisoinut kovaan ääneen pelin väkivaltaisuutta, päivitellyt MM-kisaamisen tiheyttä ja kauhistellut pelaajien tyhmyyttä. No, en vieläkään ymmärrä jatkuvaa nyrkit pystyssä uhoamista. Enkä sitä, että kisat pitää järjestää joka vuosi, minkä lisäksi alle 20-vuotiaat ja alle 18-vuotiaat mittelöivät vielä erikseen. Nuorelta polvelta – jota yritän kovasti parittaa pikkusiskolleni – on kuitenkin alkanut kuulua ihan fiksuja lausuntoja.
     Mieheni riemuksi tai toisinaan raivoksi (jos kerran katsoo niin pitää saada kommentoida) olenkin tänä keväänä ensimmäisen kerran seurannut MM-kiekkoa sillä tasolla, että tiedän kulloisenkin vastustajan ja siltä muutaman avainpelaajan. Herätyksen totaalisuutta on tukenut se, että olen samalla lukenut Katri Lipsonin Detroitia (Tammi 2016). Sen pariin sattuminen oli melkein yhtä monen yksityiskohdan summa kuin jääkiekkoherätykseni.
     Ensimmäisenä oli sosiaalinen media, jossa esimerkiksi Kirjasammon Tuomas Aitonurmi kirjoitti teoksesta näin: "Katri Lipsonin Detroit murskasi sydämen niin pahasti, että melkein tekisi mieli haukkua, mutta se on todella hieno romaani, lukekaa." Toisena tuli Helsinki Lit, jossa Tommi Kinnunen sanoi Detroitin rakentavan samoista palasista kuin Lopotti täysin erilaisen tarinan. Verratkaa mitä tahansa kirjaa Kinnusen tuotantoon, niin en epäröi.
     Palaset erottuivat, kun niitä osasi etsiä: teemoista esimerkiksi homous ja sokeus toistuivat molemmissa teoksissa. Ajankuva ja esitystapa poikkeavat romaanien välillä kuitenkin siinä määrin, ettei vertaaminen ole välttämättä hedelmällistä. Niinpä luin Detroitia omana itsenään, mikä varmasti oli sillekin pelkästään eduksi. Alkuun muutama piirre tosin häiritsi. Olen varmaan lukijana konservatiivinen, mutta kyseenalaistan aina suomalaisen kirjailijan ratkaisun kirjoittaa englanninkielisen kulttuurin ihmisistä ja ympäristöistä.
     Detroitinkin dialogissa on lukuisia sanaleikkejä, joihin jään kielitieteilijänä jumiin, kun yritän ajatella niitä englanniksi. Eiväthän hahmot puhu keskenään suomea, joten miksi he vitsailisivat suomen taivutusmuodoilla? Tässä tapauksessa pääsin tosin jumeistani aika helposti yli. Glorifioitu National Hockey League miljöönä oikeutti Amerikan. Hiukan jäi vielä mietityttämään, mitä lisäarvoa lukujen nimet saavat suomenkielisessä kirjassa englanninkielisestä muodostaan. "Penkki" ja "Autiomaa" olisivat olleet minun silmissäni jopa vakuuttavampia kuin "The Bench" ja "The Desert", jotka voivat jopa koetella jonkun lukijan kielitaitoa.
     Nämä ovat tietenkin pieniä yksityiskohtia, joista ei ollut koko lukukokemusta turmelemaan. Pitkälti se on Lipsonin huumaavasti nakuttavan dialogin ansiota. Tarina ja tapahtumat voivat edetä sivukaupalla pelkkien puheenvuorojen varassa. Tätä on vaikea saada onnistumaan siten, että tapahtumat oikeasti etenevät ja vivahteet välittyvät. Lipson kuitenkin saa. Lopputuloksena lukijasta tuntuu siltä, kuin hän itse seisoisi osallistujien vieressä eikä vain kuuntelisi jonkun toisen referaattia.
     Detroit pyörii varsin vähäisten henkilöhahmojen varassa, jolloin sekä Timothyn ja Nathanin että Janetin ja Nellien näkökulma ehtii avautua syvällisen ymmärtämisen edellyttämällä tasolla. Se saattoi vähän kummastuttaa, että jo takakansitekstissä nostetaan esille eräs toimittaja: "Tämä kiinnostaa Kojoottia, skandaalin haistavaa lehtimiestä, joka ainoana on aavistanut, miksi Timothy onnettomuushetkellä katsoi muualle."
     Minun näkökulmastani Kojootin rooli jää kuitenkin ohueksi ja merkityksettömäksi. Jos hänen muutamalla esiintymisellään on yritetty saada Nathanin pakoilumatkaan vaaran tuntua, se ei lukijalle asti aivan välity. Esiintymiset tukevat tarinaa eivätkä sinänsä ole liian irrallisia, mutta takakansitekstin perusteella odotin paljon monisyisempää tarinaa. Tämä toki toistuu kansiteksteissä aika ajoin eikä liity kirjailijaan.
     Detroitista on vaikea kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta ja homoudesta, joista etenkin ensimmäiseen kaikki tapahtumat kietoutuvat. Oli oikeastaan hämmentävää huomata, miten omat tulkintajärjestykseni lukijana ovat viime vuosina muuttuneet. Homoseksuaalisuudesta tai sitä sivuten on kirjoitettu vastikään niin monta niin upeaa teosta (esimerkiksi tämä, tämä ja tämä), että kun romaanin päähenkilöinä on kaksi miestä, tulkitsen loput jo ensimmäisillä sivuilla. Näin juonikuviot, jotka ennen olisivat olleet suuri yllätys, ovatkin nyt ennalta arvattuja.
     En oikein tiedä, miten ilmiöön tulisi suhtautua. Tavallaan romaanit ovat päässeet tavoitteeseensa, kun kaikki rakkaudet tuntuvat yhtä todennäköisiltä ja luonnollisilta. Toisaalta on vaarallisen mustavalkoista ajatella, että kaikki miehet ovat homoja ainakin romaaneissa. Samalla mietin, miksi kaikki romaanien homoseksuaalit tosiaan ovat miehiä. Piirre voi toki koskea vain omaa lukemistoani, joka saattaa olla avarrusta vailla.
     Oikeasti vedin edellisissä kappaleissa mutkia suoriksi: Detroitissa kaikki miehet eivät ole homoja eikä rakkaus ole aina todennäköistä tai yksinkertaista. Se on Lipsonin romaanin suurin ansio: kirjailija ei ole ylittänyt aitaa matalimmasta kohdasta tai tyytynyt kaunokirjallisuuden klassiseen rakkauskuvastoon. Lopussa lukijallekaan ei ole ihan selvää, millaista rakkautta päähenkilöiden välillä on. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä rakkautta on.
     Lopussa on paljon muutakin. Oikeastaan juuri lopun vuoksi vertaus Kinnusen Lopottiin saattaa sittenkin olla aiheellinen. He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti on karkea ja kliseinen kirjallisuuskuvasto, johon kumpikaan kirjailija ei lähde. Lipson kuitenkin maalailee vähemmän toivottomasti. Ehkä he sittenkin kuolivat elämänsä onnellisina loppuun asti.

ÄLÄ LÄHDE VIELÄ POIS (Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)

Huhtikuun kirjallisuustapaukseksi on nostettu Juha Itkosen Palatkaa perhoset (Otava 2016), jota jatko-osille tyypilliseen tapaan on sekä kiitetty että moitittu pyörän keksimisestä uudelleen. Taidan olla kriittinen väliinputoajasukupolvi, sillä minulta oli jäänyt lukematta myös se alkuperäinen pyörä. Olin syksyllä 2005 vasta täyttänyt kaksitoista vuotta, ja vaikka lukutottumusikääni voidaan pitää fyysistä ikääni vanhempana, en ollut Itkos-iässä.
     Sittemmin olen Itkoseni lukenut, mistä huolimatta Anna minun rakastaa enemmän (Otava 2005, e-kirjani 2016) osui kohdalleni vasta nyt. Se oli onni ja siunaus ja ehkä tarkoituksellista, sillä minun on vaikea sanoa, mikä elämänvaihe olisi ollut tälle lukuprosessille otollisempi kuin juuri tämä nykyinen. Nuoruuden itsepintainen ja kaikkivoipa huuma alkaa jäädä taakse – kahdenkymmenenkahden vuoden ennemmin raa'asta kuin kypsästä iästä huolimatta. Espoolainen keskiluokkainen keski-ikä on silti kaukana. Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella.
     Anna minun rakastaa enemmän. Se on aika voimakas ja yksinkertainen pyyntö. Ensin tuntuu oudolta, ettei joku tahdo tulla rakastetuksi. Sitten tajuaa, että juuri se on elämän realismia. Paljon harvinaisempaa ja sattumanvaraisempaa on, että saa antaa kaiken rakkautensa ihmiselle, joka tahtoo ottaa sen vastaan. Kuinka moni teinityttö ja nainen, poika ja mies on käyttänyt jopa vuosia elämästään tuhlaten rakkauttaan päiväkirjoihin ja toiveajatteluun – ja musiikkiin? Aika moni. Yhtä moni on ajatellut, että haavekuva – hauras ja haavoittuva – voisi aidosti olla muutakin kuin tiivistynyt huokaus (krediitit tästä virkkeestä Toni Wirtaselle).
      Itkosen romaanin maailma on tuttu. On vanhemmiltaan paljon rakkautta saanut tyttö, jolle maailma on auki. On keskiluokkainen poika, jolle kitaran näppäileminen antaa sisältöä yksinhuoltajaisän suureen hiljaiseen taloon. On se nuoruus, jossa kaikki on mahdollista ja jonka palon Itkonen osaa kuvata sydäntä riipien. Se saa hymyilemään ja liikuttumaan, muttei varsinaisesti kaipaamaan. Elämä ja ajatusmaailma rauhoittuvat, kun ymmärtää, että oma elämä on lopulta aina paras elämä. Että elämä kyllä järjestyy, vaikka se tapahtuisi täysin absurdeilta tuntuvien kokemusten kautta.
      "On yksinkertaista maata poikavuosiensa sängyssä ensimmäisen oikean tyttöystävänsä kanssa ja suunnitella herra ties mitä: yhteistä opiskelijavaihtoa Manchesterissa, unelmahäitä saaristossa, hilpeitä nimiä syntymättömille lapsille. Kokonaan toinen juttu on kohdata sama ihminen vieraassa mielivaltaisessa paikassa, joka nostaa ihon kananlihalle, saa palan nousemaan kurkkuun, ja jonne kaikesta huolimatta, yhteisestä itsepäisestä päätöksestä oli tarkoitus asettua." (45)
      Yhteisen itsepäisen päätöksen varaan rakentuu lopulta moni järkevä mutta tunnetasolla järjettömältä tuntuva asia. Usein se vaatii huutamista, astioiden paloittelua ja nyyhkyttävää sopimista aamuyöllä muiltakin kuin romaanin Suvilta ja Antilta. Silloin itsepäisyys – tai parisuhteen yhteispäisyys – vie lopulta aika pitkälle. Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä.
     Minä olen sillä tavalla herkkä, että käytännössä kaikki uudet asiat tuntuvat ensin potentiaalisesti maailmanloppuun johtavilta uhkakuvilta. Koska kaikkia vivahteita ei voi tietää etukäteen, ei voi tietää, onko valinnut väärin. Ketä muuta kuin itseään voi syyttää, jos valinta osoittautuukin huonoksi? Miten elää sellaisen syyllisyyden kanssa? Taitavalla itsekurilla laitan itseni silti valitsemaan yhä uudelleen. Oman epävarmuuden ja epätoivon kekseliäs väistely – miten sitä paremmin kuvaisi?
     "Sellainen siunaus 19-vuotiaalla on elämässään, ettei synkinkään pelko kestä kovin kauan. On niin paljon uutta, niin paljon sellaista mikä tapahtuu ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran. Pelkkä kiihtymys onnistuu pitämään loitolla epätoivon, jota myöhemmässä elämässään saa niin kekseliäästi väistellä." (46)
     Kiihtymys on asia, johon en enää tässä raa'assa iässä tiedä, miten suhtautua. Se on välttämätöntä ja samalla niin hillittömän turhaa. Se on sitä, että jaetaan Facebookiin iltapäivälehden uutinen ja oksennetaan kirosanojen kera saatteeksi kaikki se, mitä on muka oikeutettua sanoa vaikkapa hallituspolitiikasta. Kiihtymyksen vuoksi ei tarvitse selvittää faktoja tai yksityiskohtia, kiihtymys saa ajaa vivahteiden yli. Toisaalta kiihtymys on se voima, joka saa auttamaan kodittomia tai asettumaan ehdolle eduskuntavaaleihin. Kai se auttaa, vaikka raivostuttaa.
     "Hän on katsellut televisiota, lukenut muutaman lehtijutun, ja koska hän on seitsemäntoista, hän uskoo että se riittää: hän voi puhua Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä niin kuin tietäisi siitä kaiken. Hän on kiinnostunut historiasta, niin hän sanoo, eikä hän kuitenkaan tajua, että ihmiset ovat eläneet ennen häntä, miljoonat miljoonat ihmiset, minäkin. Hän on täydellisesti sen illuusion vallassa, että kaikki maailmassa tapahtuva on ainutlaatuista ja tapahtuu ensimmäistä kertaa." (148)
     Jokainen nuori on tietenkin nuori omalla tavallaan, omassa ajassaan. Sen Itkonen tavoittaa ja vangitsee erinomaisesti. Yhdeksänkymmentäluku nousuineen, laskuineen ja lamoineen on jotain, jolta minä alle kouluikäisenä olin hyvin suojassa. Toisille se oli sitä kiihkeää elämää. Meillä 2000-luvulla elettiin terrorismin vastaisen sodan varjossa, pelättiin lentämistä ja Lähi-itää. Mikä tulee olemaan omien lasteni miljöö? Miksi me niin helposti kuvittelemme, ettei se olisi yhtä merkityksellinen, yhtä oikea ja luonnollinen kokijoilleen?
     Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta oikeastaan mitään romaanin huimaavista juonikuvioista. Haluan, että jokainen saa itse ottaa vastaan Itkosen tavan annostella tietoa tulevasta puolihuolimattomasti sana tai pari kerrallaan. Se saa koukkuun ja ärsyyntymään ristiriidoista, jotka eivät vaikuta olevan ongelmia vaikkei niissä ole mitään logiikkaa. Romaanin loppuratkaisu lyökin ilmat pihalle. Se on samalla niin looginen ja ymmärrettävä, raivostuttava ja lumoava. Inhimillinen. Kiinnostaa entistä enemmän, miten perhoset voivat palata. Onko niitä ollutkaan?
      Ehkä Suvin musiikissa joka tapauksessa on, sillä musiikki jos mikä kantaa romaania ihailtavalla tavalla. Siitä tulee mieleen ikuisesti nuoren Olavi Uusivirran (2012) kynäily: "Ei se ole se huimaus / jota tunsit leijaillessasi / kaupungin halki. / Vappuaattona huusit: / Uusi sukupolvi tulee! / Eikä ne sanat jotka / takertuivat kurkkuun / kun roikuit ihmisissä ja / haaveissa niin kuin / juoppo pullossa. // Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. / Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. // Eilen vielä villi lapsi / tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä / oli nuoruus."
      Minä en koskaan ajatellut varsinaisesti olevani nuori tai hyötyväni siitä. En juonut olutta kaupan takana, en kokeillut mitään, en kapinoinut. Tein läksyjä ja riensin tervehenkisestä harrastuksesta toiseen. Halusin kuitenkin rakastaa enemmän. Haaveilin kaikki päivät loistavasta tulevaisuudesta, jossa kaikki on mahdollista. Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin.
     Nuoruus ei ole tekoja tai tapahtumia, se on ajatusmaailma. Ajatusmaailma, jossa rakkaudella ei ole ylärajaa. Joka toteutuessaan on huumetta, jonka vaikutuspiiriin on myöhemmin paljon vaikeampi nousta. Jota ei silti osaa arvostaa, vaan ajattelee elämän olevan jossain muualla, jossain edessä. Juuri sillä ajatuksella siitä selviää.

YKSI PIENI HÖLMÖ MUUTTUJA (Anna Perho: Pientä säätöä)

Alkuvuosi on ollut lukemistoni perusteella joko onnistunut yhdistelmä rentoutumista ja itsensä kehittämistä tai onnetonta räpeltämistä. Päivätyökseni olen lukenut satoja sivuja diskurssintutkimusta, sosiolingvistiikkaa ja identiteettien tutkimusta. "Omana graduksi" nimeämäni tiedosto onkin edennyt tahtia, jonka johdosta olen lähes kaksi kuukautta tavoiteaikatauluani edellä. Jokin siis sujuu.
     Vapaa-ajalla olenkin sitten lukenut lähinnä dekkareita ja oppaita. Ensimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä murhaa ole. Jälkimmäiset ovat opettaneet, ettei täydellistä ole. Varsinkin jälkimmäinen opetus on ottanut koville, sillä olen koko elämäni ajan enemmän tai vähemmän toivonut olevani täydellinen. Alkuvuoden vuoristoratojen seurauksena olen siis yrittänyt lempeästi muokata maailmankuvaani. Hyväksi avuksi siinä ovat olleet erilaiset itsensäymmärtämisopukset, joista kaikki eivät suureksi yllätyksekseni olekaan freudilaista tai teennäisen yliymmärtävää roskaa.
     Pitää vain osata valita oikein. Sen opin ehkä jo marraskuussa, kun vaikutuin ja kirjoitin Jenni Pääskysaaren tyttöoppaasta. Tälläkin kertaa yksi vertaistukiopus oli niin hyvä, että tahdoin kirjoittaa siitä tänne. Vastuuvapauteni ja objektiivisuuteni saattaa kyllä melkoisesti kärsiä, kun tunnustan muutaman tarkoin varjellun tosiasian.
     On aamuja, jolloin melkein ainoa motivaationi nousta unisena lämpimästä sängystäni on tieto siitä, että heti keittiössä saa avata radion, virittää sen tottuneesti taajuudelle 101.00 ja päästää Radio Aallon Dynastian lempeästi valumaan aivokuorelle. Sen ajatuksen voimalla olen aina päässyt pimeistäkin aamuista eteenpäin enkä ole ikinä joutunut pettymään (kyllä, olen henkisesti keski-ikäinen). Anna Perho on siis idolini. Luultavasti rakennan hänestä pääni sisällä samanlaista täydellisyyden perikuvaa kuin Anna itse syvästi ihailemastaan Asko Kallosesta, mutta ei se mitään. Anna on rock.
     Vuoteni Dynastian parissa ovat jo opettaneet minulle, että Anna säätää, vaikka tekee toki senkin jotenkin kiehtovalla tavalla. Pientä säätöä (Otava 2015, minulla Seven-pokkari) tarjoilee siitä mustaa valkoisella. Elävää elämää terävän ironisella otteella tarkastelevat tekstit toimivat omien mokailujen (joita en itseltäni siis siedä) otollisena heijastuspintana. Ei-mulle-sentään-onneksi-noin-ole-käynyt-ajatusteni takana olenkin vähän kateellinen siitä, miten joku osaa mokatakin noin coolisti.
     "Elämä ei ole Paolo Coelhon postikorttinäyttely. Virheisiin pitää suhtautua vakavasti ja analyyttisesti, ja SITTEN unohtaa ne. Virheet ovat valintoja, joiden kanssa ollaan koko loppuelämä. Ei mokailuun voi suhtautua niin, että ottaa vain carpe diem -tatuoinnin ja on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan." (10) Hartaasti toivon, että vähän useampi ihminen suhtautuisi virheisiin vähän vakavammin. Vaikka kaikki ne, jotka päättävät fossiilisia polttoaineita hyödyntävien voimaloiden rakentamisesta tai hipsivät yön pimeinä tunteina heittelemään vastaanottokeskuksia polttopulloilla.
     Samalla hymyilen vähän, koska carpe diem -tatuoinnista tulee aina mieleen vain se Solsidanin jakso, jossa Anna (hänkin!) toivoo mieheltään vähän särmää ja tämä menee ottamaan juuri sellaisen tatuoinnin. Carpe diem -tatuointi on siis jo itsessään virhe, jonka jälkeen on aika vaikea esittää, ettei mitään olisi tapahtunutkaan.
     Toinen virhe on laittaa lapsistaan kuvia someen, kuten viime päivinä on kiivaasti muistuteltu. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että niitä lapsia on siellä jo valmiiksi ihan liikaa. Toisin sanoen on oikein ok laittaa joskus kuva jostain erityisestä tilanteesta (vaikka sitten sen kaksivuotiaan omalla luvalla, vaikka hän ei varmasti ymmärrä, mikä on Instagram, enkä toisaalta ole koskaan tavannut kaksivuotiasta, joka ei rakastaisi tuijotella omia kuviaan kännykän näytöltä). En kuitenkaan näe mitään funktiota siinä, että sitä samaa tukka sekaisin riehuvaa lasta kuvataan aamupalalla, leikkimässä, lounaalla, ulkoilemassa, päiväunilla, välipalalla, päivällisellä, iltatoimissa ja vielä sängyssä (yleensä yhden päivän aikana) ja kaikki kuvat syötetään someen.
    Ihan vain tiedoksi, että 1) ne kaikki kuvat näyttävät ihan samalta ja 2) ketään muuta kuin sen lapsen isoäitiä ei luultavasti kiinnosta. Tuntisin ajattelustani kylmäävää syyllisyyttä ilman Anna Perhoa, joka kehtaa jopa painattaa kirjaan julkisen salaisuuden: "Kuvajoulukortin lähettäminen tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen tuttusi katsoo kuvaa ja ajattelee, että onneksi minun lapseni on paljon viehättävämpi kuin tuo tonttulakilla somistettu perunanaama." (63)
     Joku mammapalstamamma varmaan kysyy nyt loukkaantuneena, ovatko minun hienot tunnelmakuvani aurinkoiselta järveltä, kauniit asetelmani aamupalastani tai lystikkäät otokset itsestäni missä milloinkin sitten muka jotenkin kiinnostavampia kuin ne lapset. Vastaus on, että eivät varmasti ole. Olisin kuitenkin vähän pahoillani, jos mieheni Instagram-tili olisi täynnä kuvia minusta, kun olen vetänyt pikkuhousut väärin päin päähäni, sotkenut naamani jogurtilla tai uppoutunut sohvalle katsomaan televisiota. Kuvatekstinä olisi tietysti muutama nauruhymiö ja sydän, ja sitten hänen äitinsä kommentoisi, että voi kun se on pieni hölmö.
     Puolustaudun myös sillä, etten ole sosiaalisen median Perusmaire. "Maire ei ole liittynyt Twitteriin, koska hän ei ymmärrä mihin sitä tarvitaan kun tekstareitakin voi kirjoittaa monta peräkkäin." (143) Itse olen alkanut vähän pelätä twiittailua, kun sen seurauksena voi nykyään joutua kivuliaasti teurastetuksi. Ei tarvita kuin yksi väärin ymmärrettävissä oleva sana tai tavu tai kirjain, ja olet entinen. Se on pelottavaa, mutta se olisi ihan toinen tarina.
     Minun mielikuvissani Anna Perholla on täydellinen koti (Suomen suosituin tyyppitalo), jossa hän perheensä ja Golden puppyn kanssa asustaa. Se on täydellinen siitä huolimatta, että perheen miesväki jättää aina valot päälle joka huoneeseen ja Anna joutuu kiertämään niitä sammuttamassa. Annan omissa mielikuvissa taas kotikin kaipaisi pientä säätöä: "Itse pitäisin kodista, joka tuntuisi niin valmiilta, että roskapussin lisäksi en keksisi yhtään elementtiä, joka sieltä pitäisi vaihtaa." (136) En tiedä, onko se naiselle edes mahdollista. Vuokrakerrostaloelämässä parasta on silti ehdottomasti se, että haaveita "sitkun"-asumuksestaan voi kehittää sydämensä kyllyydestä vaikka joka päivä.
     "Jos olisin itse kertonut ensitreffeillä miehelleni, että olen äksy, myöhästelevä ja määräilevä työhullu, jonka mielialat ailahtelevat ja joka ei ole mielestään koskaan väärässä, niin olisiko hän kiinnostunut minusta? No ei." (57) Siksi kerroinkin itse vasta toisella tapaamisella. Silloin mieheni oli jo riittävän koukussa seuraani ja vakuuttunut siitä, ettei mikään ominaisuus haittaa. Niiden todellisen haitta-arvon ymmärtäessään hän oli jo alistunut kohtaloonsa, joka on pieni hölmö ja hiipii joka aamu sängystä kuuntelemaan Dynastiaa, vaikka periaatteessa voisi vielä nukkua. Perfect Family man, I would say.

TUNTEE AJAN ROSOT JA SIJAISUUDEN (Tommi Kinnunen: Lopotti)

Kesäkuussa 2014 luin romaanin, joka käytännössä mullisti käsitykseni nykykirjallisuudesta. Rakastan suuria sukuromaaneja: suku on läsnä aina ja kaikkialla, vaikka väittäisimme mitä. Olin kuitenkin vuosikaudet varma, että sitten Väinö Linnan ajan ja raastavan upean ikisuosikkini Täällä Pohjantähden alla -trilogian uskottavia, koskettavia ja merkityksellisiä sellaisia ei yksinkertaisesti ole osattu kirjoittaa. Käsitys oli rajoittunut, mutta pysyin siinä. Suvut ja perheet olivat saaneet kirjallisuudessa kilpailijoita ennen kaikkea uuden ajan ystävyyssuhteista ja -yhteisöistä.
     Neljäntienristeys (WSOY 2014) muutti kaiken. Tuntuu aina ihan kornilta asettaa jokin romaani jalustalle ja ylistää sitä joka paikassa. Epäilevät kielet ovat jopa arvelleet, että oikeasti ihmiset hehkuttavat romaania, koska niin kuuluu tehdä, kun se on niin suosittu ja kaikkien huulilla. Olen ehkä jäävi, mutta minä kyllä kehuin jo ennen tätä buumia ja pidätän siksi itselleni oikeuden pysyä valitsemallani tiellä tai neljällä.
     Ennestään tuntematon kirjailija eli omasta mielestään lähinnä äidinkielenopettaja Tommi Kinnunen oli myös kiinnostava persoona, josta kirjoitettuja lehtijuttuja silmä aktiivisesti haki ja löysi. Turun kirjamessuilla syksyllä 2014 meidän piti äitini kanssa nähdä ja seurata vaikka mitä, mutta jotenkin päädyimme sukkuloimaan lavojen välillä Kinnusen esiintymisten rytmissä. Tunsin itseni hölmöksi fanitytöksi ja langenneeksi, sillä minä jos kuka olen kaikenlaisten henkilökulttien raivoisa vastustaja.
     Onneksi on Twitter, jolla tiputtaa itsensä maan pinnalle. Kinnusen twiitit representoivat kirjoittajaansa ihailtavan tavallisena keski-ikäisenä perheenisänä. Uskon, että olen vähitellen saanut takaisin analyyttisen otteeni, jolle onkin nyt tarvetta. Jo mainituilla kirjamessuilla kuulin nimittäin ensimmäisen kerran Lopotista (WSOY 2016). Voitte huviksenne uskoa, että sitä on odotettu raivoisasti ja välillä seottu kärsimättömyydestä. Sitten se tuli ja meni ja loppui mitättömän lyhyessä ajassa kaikkeen odotukseen nähden. Niinhän siinä aina käy.
     Kävin itkemässä läpi Turun kaupunginteatterin häikäisevän version Neljäntienristeyksestä vain kaksi päivää ennen Lopotin ilmestymistä. Tutut henkilöt ja maisemat olivatkin balsamia ikävän tuottamille haavoille. Tapahtumien suunta toki kulki nopeasti pohjoisesta etelän kaupunkeihin, kuten niin monilla nykyään. Löytövaaran sokean Helenan ja Johanneksen kuopuksen Tuomaksen elämät limittyvät romaanissa kerronnallisesti, mutta eivät tarinallisesti niin paljon kuin etukäteen annettiin olettaa. Se ei haittaa minua ollenkaan, sillä taustalla on ja pysyy sukuyhteys, joka limittää.
     Rakenteen ja aikatasojen näkökulmasta Lopotti on Neljäntienristeystä yksinkertaisempi, ja lukija pysyy kauan siinä uskossa, ettei kakkonen kätke myöskään ykkösen veroisia jymysalaisuuksia. Kaarinahan poltti jo sen suurimman, eivätkä lapset tunnu olevan asian kanssa enää niin hukassa kuin äitinsä Lahja aikoinaan. Tämä kaikki on kuitenkin suurta vedätystä, joka palkitsee lukijan mutta rankaisee hahmoja. Melkein alkaa jo itkettää, kun happily ever after on selvästi kirjailijalle tuntematon käsite. Samalla olen romaanikokonaisuuden puolesta onnellinen, että se on.
     Tällaista ristiriitaa on täynnä niin Lopotti kuin elämäkin, jolta romaani vahvasti maistuu. Se on yhtään liioittelematta mestariteos, jonka kieli vie vahvasti mukanaan. Kinnunen kirjoittaa taitavasti kohtauksia, jotka tavoittavat elämästä jotain olennaista. Koskettavat kirjaimellisesti. Tuomaksen näkökulma ja tarkasti kuvatut suhteet vanhempiin sisaruksiin avaavat hienovaraisen järisyttävästi tämänkin esikoisen silmiä. Pienimmällä siskollani oli kuluneella viikolla lukion vanhojen tanssit, joita hän oli innolla ja hartaasti odottanut. Kuinka helposti meidän isompien suusta karkaavat kommentit, jotka kyllä tietävät, miltä tuo tuntuu, ja tulevat siten tahattomasti väheksyneiksi toisen aitoa kokemusta. Omatuntoon sattuu.
     "Yhdet lähtevät ja toiset jäävät, ja kummatkin kadehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen. Kuopukset ovat niitä, jotka jäävät. Isommat tyhjentävät huoneensa, nostavat laukut autojen perään ja suuntaavat toisiin kaupunkeihin, mutta nuorimmat jäävät eivätkä enää pääse tarinoihin mukaan. Ja kun he viimein lähtevät itse, ovat isot jo kaiken kokeneet, nähneet maailman, valmistuneet ja hankkineet lapset. Tietävinä hymyillen he katsovat nuorinta, joka juuri on aloittamassa oman matkansa siihen maailmaan, jota vielä luulee kiinnostavaksi. Kun isommille yrittää kertoa rakkaushuolensa, valmistumisen riemun tai eroamisen haikeuden, ei ymmärrä selittävänsä sellaista, mille toisen elämässä on valmiina sanat, lauseet ja ajatukset." (96)
     Ajattelen usein, että oikeastaan olisi helpompi olla jotain muuta kuin molempien sukujen vanhin sukupolvensa edustaja. Toisaalta on aika ainutlaatuinen asema olla aina ensimmäinen ja tuntua ainutkertaiselta ennen kuin sukulaiset taas muistavat, että näinhän käy oikeastaan kaikille. Parasta on, että perhe voi aina kokoontua yhteen juhlimaan, ja kuopuksen juhlissa on aina läsnä omanlaisensa haikeus. Sen perusteella keskimmäisillä lapsilla on varmasti vielä ihan oma todellisuutensa, joka harvemmin pääsee kansiin.
     Niin, se perhe. Löytövaaran Tuomas on aika pieni, kun ymmärtää sen. "Hänen maailmassaan perhe on samalla tavalla tiukasti olemassa kuin maa tai taivas tai sinertävät vaarat." (65) Olen vakuuttunut, että tiukasti olemassa olevassa perheessä kasvaminen kantaa pitkälle, vaikka elämässä ennemmin tai myöhemmin tulee rättiä naamaan. Siksi Tuomaksen kokemusten lukeminen osuu syvälle ja ajatus siitä, ettei edes oman perheensä edessä voisi olla oma itsensä, moukaroi sydäntä. Lopulta juuri se perhe on kuitenkin parhaiten perillä niistäkin asioista, joista on vaikea puhua. "Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi." (271)
     Aikoinaan Neljäntienristeyksestä kirjoittaessani ymmärsin paljon parjattua Lahjaa. Lopotissa häntä tuntuvat ymmärtävän muutkin. Olin jopa yllättynyt siitä, miten Lahjaa lasten ja lastenlasten silmissä kuvataan Onnin ja Kaarinan katkerien kokemusten jälkeen. Mummu on rakas mummu, vaikka säästäisikin parhaat suklaakonvehdit serkuille. Kaikissa meissä on omat hyvät ja huonot puolemme, joiden vuoksi on tekopyhää tuomita toista hirviöksi. Lahja kuitenkin yrittää ja tahtoo tosissaan täyttää hyvän äitiyden vaatimukset. Hän ei vain osaa. Kohtaus avonaisen arkun äärellä tavoittaa jotain.
     Yksi asia minua häiritsee. Etenkin Lopotin lukuisissa kritiikeissä, mutta myös takakansitekstissä, todetaan teoksen olevan vahva kuvaus sivullisuudesta ja osattomuudesta. Omiin silmiini sivullisuuden alleviivaaminen terminä on sekä Helenan että Tuomaksen aliarvioimista. He eivät ole osattomia: heillä on työt, kaupunkiasunnot, perheet, ystävät ja muut läheiset ihmissuhteet. Tunnistan kyllä loistavasti tunteen, jota osattomuudella yritetään kuvata. "Omasta mielestään hän kuuluu molempiin paikkoihin, tai sitten ei kumpaankaan. Hän on aina välitilassa, aina siirtymässä yhdestä paikasta toiseen, ja kaipaa sinne, minkä juuri jätti taakseen." (255)
     Olen itse ylempää keskiluokkaa edustavasta onnellisesta lapsuudenkodista, kuuden laudaturin ylioppilas, yliopisto-opiskelija, taloudellisesti suhteellisen turvattu, naimisissa ja saan asua Suomessa kenenkään kyseenalaistamatta. Täytän monet ulkonäköihanteet ja osaan ajatella menestyksekkäästi omilla aivoillani. Minulla on monenlaisia kavereita. Tuntemattoman silmin katsottuna elämäni on kaikilta osin varsin mallillaan. Silti ei kulu päivääkään niin, etten tuntisi itseäni sivulliseksi, ulkopuoliseksi, epänormaaliksi tai vääränlaiseksi. "Usein on helpompi sanoa mitä ei halua, kuin tietää mitä elämässä oikeasti tahtoo." (190)
     Rohkenisinkin väittää, ettei ole kyse sivullisuudesta, vaan ihmisyydestä. Valkoisen heteromiehen elämä on toki monilta osin etukäteen vaatimuksista kevennettyä, mutta väitän jopa heidän käyvän läpi samanlaisia tunteita. Ainakin yksi heistä, joka kantaa nimeä Samuli Putro, on onnistunut jopa vangitsemaan juuri sen tunnelman koskettavaan kappaleeseensa: "Tavallaan jokainen on surullinen / tuntee ajan rosot ja sijaisuuden / vaikka minä sanon että välitä en / Tavallaan jokainen on surullinen."
     Se on elämää. Siitä ja kaikesta muustakin elämästä kirjoittaminen on tietenkin valtavan tärkeää. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, josta Lopotti minulle vahvimmin kertoo: jatkuvasti harrastamamme luokitteleminen. Tommi Kinnunen kertoi vastikään Suomen Kuvalehden (6/2016) haastattelussa, ettei tahdo eikä osaa olla joka paikassa kysytty kirjailija. Hän laajentaa yhteiskuntamme representaatiota kirjailijasta juuri sellaisella tavalla, jota olen itsekin peräänkuuluttanut.
     Minäkään en tahdo olla kirjailija, tai osuvammin kuvattuna julkkis. Kirjoitin ensimmäiset romaanini jo yläkouluikäisenä ja voin olla nyt vain onnellinen, etten antanut kenenkään lähettää niitä silloin minnekään. Kustannussopimus ei ehkä olisi ollut kovin todennäköinen, mutta koko prosessi olisi yhtä kaikki voinut olla melkoista linkousta 15-vuotiaan muutenkin herkälle, joskin kaikenpystyvälle, psyykelle. Yritän vain sanoa, että ymmärrän opettaja Kinnusta ehkä paremmin kuin itsekään ensin henkilökultittamiseni uhrina uskoin. Voisimmeko antaa Tommin vain kirjoittaa rauhassa – hän on joka tapauksessa omaa luokkaansa.

MÄ JA SÄ OKSALLA YLIMMÄLLÄ (Kari Hotakainen: Henkireikä)

Tämän vuoden saa kunnian aloittaa vanha suosikkini Kari Hotakainen. Siihen on muutamia syitä, joihin pureudun kohta tarkemmin. Vähäisin niistä ei ole kuorolaulun koukuttavuus ja kohtaloita yhdistävä voima, josta itsellänikin on ilahduttavan paljon kokemusta. Tuskallinen kaipuu omaan seitsemän vuoden intensiiviseen kuoroelämään iskee etenkin joulun aikaan, kun on mahdotonta välttyä erinäisten laulun liittämien joukkioiden konserttiriemulta.
     Musiikilla ja etenkin yhdessä musisoinnilla on ihmisiin valtava positiivinen vaikutus: se rentouttaa kehon ja puhdistaa mielen ylimääräisestä kuonasta. Kuorokavereista tulee helposti elämän mittaisia ystäviä, ja he voivat toisaalta auttaa uuteen ympäristöön sopeutumisessa ja juurtumisessa. Erityisesti siitä syystä minua harmittaa, etten ole näiden neljän Jyväskylä-vuoden aikana tullut etsineeksi itselleni uutta paikallista kuoroa.
     Itselleni on käynyt vallan hyvä tuuri kuorokavereiden suhteen, mutta ilmeisesti heistä voi olla riesaakin. Tästä malliesimerkin tarjoilee Hotakaisen valloittavan absurdi ja kielellisesti jälleen häikäisevä Henkireikä (Siltala 2015). Kertojana toimiva rikospoliisi sotkeutuu kuorotuttujensa – geneerisesti nimettyjen Suntion ja Parturikampaajan – elämään tavalla, joka on monille osapuolille vallan kohtalokas. Henkireikä voi tosiaan tarkoittaa paitsi henkistä varaventtiiliä myös reikää hengityselimistössä.
     Henkireikä päätyi myös viime vuoden Finlandia-ehdokkaaksi. Noita mittelöitä olen sivunnut viimeksi viime marraskuussa. Laura Lindstedtin lausuntojen uutisoinnista jäi mieleeni muun muassa ehdotus kaikille taiteilijoille kuuluvasta taiteilijapalkasta, joka mahdollistaisi toimeentulon ilman jatkuvaa apurahakierrettä. Kapitalisti minussa ei oikein voi kannattaa ajatusta: saahan harvan muunkaan alan työläinen palkkaa työstä, joka ei jollain tavalla tuota omaa arvoaan.
     Taide on toki sekä tekijöilleen että vastaanottajilleen rahassa mittaamattoman arvokasta. Ei silti liene tarkoituksenmukaista tukea ihan kaikkia, jos juuri kukaan ei halua työn tuloksista nauttia. Silloin voi toteuttaa itseään harrastamalla, mikä oikeus kuuluu ihan jokaiselle, ja tehdä ansiotyökseen jotain muuta. Kirjoittamallakin voi nimittäin elää, jos kirjoittaa niin hyvin kuin vaikkapa Kari Hotakainen. Silloin teot puhuvat puolestaan ja teokset keräävät yleisönsä automaattisesti.
     Tiedän, että tämäkään aihe ei ole näin yksinkertainen ja että toisten mielestä suosion määrän ei voi laskea korvaavan suosion laatua. Silloin ajatellaan riittävän, että pieni taide-eliitti tunnistaa teoksen ansiot. Ajatusmalli on se sama, jonka mukaan suuria yleisöjä lukijoikseen saavat romaanit (niin kuin vaikka se Ilkka Remeksen tuotanto) ja kassamagneetteina loistavat elokuvat ovat kaupallista jätettä. No joo, vanha aihe taas. Klassikot ovat kuitenkin klassikoita ihan syystä.
     Jätetään talous, koska tämän sortin taide asettuu joka tapauksessa sen yläpuolelle. Nähdäkseni Henkireikä käsittelee paljon empatiaa. Se on kaiketi yleisesti haluttu ja kunnioitettava ominaisuus ihmisessä, mutta sitä ei saisi olla liikaa. Epäilen oman empatiakykyni olevan jollain lailla ylikehittynyt. Yhdistettynä filosofian opiskelun hyvin harjoittamaan loogiseen ajatteluun se ajaa minut ongelmiin.
     Esimerkiksi rikosuutisoinnissa ajattelen usein automaattisesti myös syyllistä. Mietin säälien ja itse ahdistuen, miksi pilasit oman elämäsi näin lopullisesti, mikä on sinun näkemyksesi asioista, entä jos et olekaan syyllinen? Niin ei saisi ajatella, vaan pitäisi olla vaatimassa kovaan ääneen kovempia rangaistuksia ja haukkumassa suvakkihuoriksi niitä, jotka varovasti yrittävät monipuolistaa keskustelua. Ikään kuin rikollisen mielen jonkinasteinen ymmärtäminen tarkoittaisi rikollisten tekojen hyväksymistä.
     Minä ahdistun siksi, että uskon kaikkien ihmisten psyykessä olevan potentiaalia sekä hyvään että pahaan. Paljon riippuu lapsuudesta, omasta tahdonvoimasta, elämän tapahtumista ja sattumasta. Aika usein pelottaa, että näiden empatioiden takia itsekin sekoaa. Onneksi lukeminen auttaa: "Sanoin myös, että ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on terve. Oikea hullu ei osaa analysoida tilannettaan, hän on tilanteen sisällä." (43)
     Toisaalta rasistinen käytös ja vihapuhe ovat asioita, joita en oikein tahdo jaksaa ymmärtää. Väsyttää tämä keskustelu, jossa kaikilla on hallussaan lopullinen totuus. Oikeasti kellään ei ole eikä voi koskaan olla. "Jokainen arvelee, että juuri minun näkökulmallani olisi jotain yleistä merkitystä, mutta työssäni olen havainnut, ettei omakohtainen useinkaan tarkoita omaperäistä. Me luulemme itsestämme joko liikaa tai liian vähän." (7) Minä olen elämässäni havainnut saman. Tästä aiheesta löytyy muuten erinomaisesti mustavalkoisuutta värittävä blogiteksti stand up -koomikko Iikka Kiveltä. Suosittelen tutustumaan.
     Henkireiän kertoja toteaa: "Minua harmitti asioiden päällekkäisyys, mutta olin jo aikaa sitten tajunnut, että kaikki asiat ovat kaiken aikaa päällekkäin, lomittain tai sidoksissa toisiinsa." (11) Kaikki maailmassa on yhteydessä toisiinsa. Asioiden irrottaminen kontekstistaan on siksi tällaisen diskurssintutkijan mielestä pahimpia ajatusrikoksia, joita ihmiset voivat tehdä. Vähän kevyemmästä näkökulmasta tahtoisin liittää tähän kansantajuisen esimerkin sieltä massaviihteen puolelta ja todeta, että Putouksen Kimi Linja ja Pirita Vänttinen ovat kaikista virallisista sketsihahmoista huolimatta formaatin nerokkaimmat keksinnöt ikinä. Kaikki liittyy.
     Temaattisesti Henkireiällä onkin kiehtovan paljon yhteistä Hotakaisen edellisen teoksen eli Kirjakauppaliiton Kantajan (2015) kanssa. Kirkossakin on pyhimysten sijaan töissä tavallisia ihmisiä, ja jokainen meistä on vähän vinossa. Se, joka ei muka ole, valehtelee tai on tullut sokeaksi omille kaltevuuspisteilleen. Parasta on Henkireiänkin perusteella se, ettei oikeasti haittaa olla vähän hölmö. Itselleen kannattaa olla armollinen, kunhan ei tee toisille pahaa.
     Palataan vielä ihan vähän siihen kuorolauluun. Sielläkin saa olla hölmö. Samoja asioita nimittäin mietti myös 11-vuotias Ilona aikoinaan, kun näki järviä lahtineen. "Jäin miettimään laulun näkökulmaa. Kuka istuu ylimmällä oksalla? Onko se edes ihminen? Onko näkökulma linnun vai puuhun kiivenneen ihmisen? Neuvooko laulu vaihtamaan näkökulmaa? Ottamaan etäisyyttä, katsomaan korkeammalta?" (57)

HEITTÄÄ HIUKSET SEKAISIN (Sofi Oksanen: Norma)

Kun Sofi Oksasen kauan odotettu uutuusromaani paljastuikin dekkariksi, moni hämmästyi. Normaa (Like 2015) luettiin ainakin monissa kritiikeissä hieman epäillen. Lehtijutuissa korostettiin, että Oksanen aikoo kyllä jatkaa Viron lähihistoriaan sijoittuvaa sarjaansa – Norma on vain välityö.
     Juttujen lukeminen huvitti minua hieman, sillä omasta puolestani Oksasen ei olisi mikään pakko kirjoittaa enää yhtään Viro-kirjaa. Tätä ei sovi käsittää väärin: kuten olen aiemminkin todennut, Stalinin lehmät, Puhdistus ja Kun kyyhkyset katosivat ovat kaikki omalla tavallaan erittäin onnistuneita romaaneja. Joskus aiheen vaihtaminen on kuitenkin aika virkistävää. Normakin on erittäin onnistunut romaani.

     Toisaalta on nähdäkseni liioiteltua puhua lajityypin vaihtamisesta. Dekkarin piirteistä huolimatta Norman tyyli on hyvin lähellä Oksasen totuttua kirjoitustapaa. Sitä paitsi Puhdistus sisälsi mielestäni aivan samanlaisia dekkarielementtejä: palapeli hahmottui pala kerrallaan eikä lukijalle paljastettu kaikkea. Kun kyyhkyset katosivat taas jäi minulle paikoin aukkoiseksi vielä kirjan loputtuakin.

     Jännitystarinana Norma ei jätä jälkeensä samanlaisia aukkoja, mikä sopii minulle hyvin. On laiskuutta salapoliisiromaanilta jättää olennaisia asioita selvittämättä. Minulle tulee siitä tunne, että kirjailija ei ole jaksanut itsekään keksiä tarpeeksi oivaltavaa juonikokonaisuutta. (Sama pätee televisiosarjoihin. Vieläkin ärsyttää Sillan toisen kauden epäselvä ratkaisu, johon ei palattu sanallakaan edes seuraavalla kaudella. Cliffhanger on huijausta, jos sille ei tarjota vastinetta.)

     Norma on myös epätavallisen kiehtova aikuisten satu. Satu on kerrottu niin hyvin, että aikuinen suorastaan tahtoo uskoa paikoin ihan kummallisiin fantasiaelementteihin. Minä en edes pidä fantasiakirjallisuudesta, mutta itse asiassa tuntuu varsin luonnolliselta, että Norman hiukset kasvavat vaarallista vauhtia. Mukamas realistiseen jännitystarinaan uppoutunut lukija toivoo lähinnä, ettei hän vain jäisi kiinni tai joutuisi ongelmiin. Muista sakset!

     Oksaselle tyypillinen, herkullinen ja samalla vakava yhteiskunnallinen ulottuvuus on kuitenkin Norman ydin. Hius- ja lapsikauppa ovat häikäilemättömän järjestäytyneen rikollisuuden keinoja alistaa ja riistää tavallisia naisia. Ne ovat sellaisen kidutuksen muotoja, jotka eivät tarvitse ympäristökseen sota-aikaa tai sekavaa yhteiskunnallista tilannetta. Ne tapahtuvat ympärillämme samalla, kun käymme arkisesti kampaajalla tai lomailemme hinnaltaan edullisissa entisissä neuvostovaltioissa.

     Kohdunvuokrauksessa ja hiusten myymisessä olisi helppo vedota vapaaehtoisuuteen ja jokaisen oikeuteen päättää omasta elinkeinostaan. Norman maailmassa kukaan ei kuitenkaan ole vapaaehtoinen. Pohjimmiltaan bisneksessä on aina kyse maskuliinisen eliitin pyörittämästä, järjestelmällisestä hyväksikäytöstä. Näennäisellä vapaaehtoisuudella ympärillä olijat voivat vain sulkea silmänsä – tai esimerkiksi pidentää hiuksensa.

     Niin niin, kyllähän se jatkuva naisasian hokeminen jo kyllästyttää. Eikö meillä ole maailmassa oikeitakin ongelmia, niin kuin vaikka ilmastonmuutos ja pakolaisasiasta kehitetty "kriisi"? Ajattelu menee harhaan siinä, että näin pienessä maailmassa oikeastaan kaikki liittyy kaikkeen. Sorto voi kohdistua sukupuoleen, etniseen taustaan tai luontoon. Asiat harvoin muuttuvat pelkästään pitämällä meteliä, mutta vielä vähemmän ne muuttuvat ilman sitä – asiallista – meteliä. Sitä on toki pidetty tänä vuonna tässä blogissa aika paljon. Saa nähdä, millainen teema ensi vuodelle muodostuu.

     Normaa lukiessa mieleeni nousi vahvasti kuvia lukioajalta. Tekstitaitoja harjoiteltiin silloin Sanomalehtien liiton mainoksella, jonka sisällön tuotti itse Sofi Oksanen. Äidinkielenopettaja teroitti, että teemme valtavan virheen, jos analysoimme vain voimakkaasti kantaaottavaa tekstiä. Visuaalisen tulkinnan kannalta avainasemassa ovat Oksasen pinkit ja violetit hiukset. Joku on saksinut ne kappaleiksi vähän kuin sananvapauden.

     Joku on saksinut kappaleiksi naiset. Onneksi ei kuitenkaan kaikkia naisia. Ei sellaisia kuin Norma Ross, vaikka moderniksi naissankariksi Normakin tarvitsee vähän epärationaalisesti miehen apua pelastuakseen. Ainakaan ei sellaisia kuin Sofi Oksanen, mistä kiitos hänelle.