Olen lukenut tänä vuonna monta hienoa uutuusromaania, mutta Riikka Pulkkisen Lasten planeetta (Otava 2018) on ollut niistä tärkein. "Me kokoonnutaan suurkaupunkeihin ja yritetään tehdä päätöksiä joihin kaikki voisivat sitoutua, mutta hotellin aamupalalla me ollaan taas niin väsyneitä, kehno yö, että me ahdetaan suumme täyteen pekonia ja varataan lomaksi lennot Balille, koska eihän just ne meidän lennot tuhoa aiheuta, me ollaan kuitenkin tehty niin paljon duunia viime aikoina." (77)
Käyn arjessa väsyttävää taistelua tuulimyllyjä vastaan, kun yritän vähentää ruokavaliosta ne viimeisetkin maitotuotteet ja kuljen loskassa polkupyörällä – milloin mukana taapero, milloin kauas keräyspisteeseen kiikutettavat muoviroskat. Just ne meidän lennot ei aiheuta tuhoa, koska meidän perhe ei lennä koskaan, mutta kyllä muuten ahdistaa, kun ympärillä muutos tapahtuu tuskaisen hitaasti – tai sitä ei tapahdu ollenkaan.
Romaanin avainkysymys on yksinkertainen: Millainen on lasten planeetta? Eikö se ihan todella kiinnosta juuri ketään? Kertojan ja hänen ystävänsä dialogi saa välillä suorastaan pamflettimaisia piirteitä: "Oikeasti eniten kyynisyyttä mussa aiheuttaa se, että marras-joulukuussa ihmiset on yhtäkkiä ilmastonmuutosaktivisteja, koska kaikkia raivostuttaa ainainen sade. Jouluun mennessä jokainen sitoutuu kampanjoimaan, koska kukaan ei kestä enää yhtä ainoaa räntäpäivää. Sitten tulee ensimmäiset pakkaset. Yhtäkkiä kukaan ei enää ole kiinnostunut tekemään mitään. Aina tulee lumisade tai lama, ja vastuunkanto on yhdessä yössä peruttu." (348)
Ilmastonmuutos ahdistaa syystä, mutta totta on sekin, että helposti vähän kaikki ahdistaa. Lasten planeetan toinen iso teema onkin mieli, sen oikut ja järkkyminen. Takaumissa nuori kertoja seuraa liian läheltä isosiskonsa joutumista psykoosiin ja hoitoon psykiatriselle osastolle. Ääneen pääsee myös sisko itse, ja se on hurjaa luettavaa. Hurjaa ja hurjan aitoa.
Itsessäni ehkä eniten ahdistusta aiheuttavat kaikki lohduttaviksi tarkoitetut puheenvuorot siitä, miten olisi paljon hullumpaa, jos näin sekopäinen maailma ei ahdistaisi. Ketä se nyt voisi lohduttaa? Ennemmin se johtaa harhaiseen käsitykseen, että sekoaminen olisi jotenkin väistämätöntä. Se ei ole, ja vaikka olisi, siitä voi usein parantua.
Oma elämäni on kovin monissa vaiheissaan ollut pakenemista jonnekin muualle – aina eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen, lukioon, yliopistoon, kauas ahdasmielisestä pikkukunnasta, kihloihin, naimisiin, maisteriksi, äidiksi, töihin. Tietyissä rajoissa tällainen liike on tietenkin hyväksi, mutta entä jos nyt tuntuukin niin oudolta ja kipeältä siksi, että yritän ensimmäistä kertaa pysyä jossakin, juurtua johonkin – oikeasti tyytyä johonkin?
Ajelin taannoin pitkän tauon jälkeen läpi lapsuuden kotipaikkakuntani kylänraitit, jotka olen mieltänyt ahdistuksen tyyssijaksi. Tiesin olevani vain ohikulkumatkalla, mutta yllätyin silti siitä, miten lähes jokainen vuosien aikana tutuksi tullut paikka herätti ensimmäisenä voimakkaita positiivisia muistoja. Mietin, kannattaako sittenkään leimata pitkää elämänvaihetta muistoissaan kokonaan, kun kaikkeen siinä liittyy niin valtavasti hyvää. Kun koko elämässä, joka päivässä, on niin valtavasti hyvää.
Jossain sukupolviartisti Ellinooran musiikkia arvioineessa lehtijutussa todettiin vastikään, että Y-sukupolvelle ei ole mikään ongelma myöntää, että välillä ahdistaa. Se on hieno havainto, ja juuri se on ehkä ratkaisu kaikkeen. Kun ei väkisin paineta hymy kasvoilla läpi harmaan kiven totaalisen väärään suuntaan, osataan vielä ehkä puhaltaa peli ajoissa poikki.
Jopa itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa puhuttiin tänä vuonna painokkaasti ilmastoasioista. Pääni kihisi jo ahdistusta siinä vaiheessa, kun ruutuun päästettiin Sitran johtaja Mari Pantsar. Hän sanoi valovoimaisesti hymyillen jotenkin niin, että meillä on kaikki ratkaisun avaimet käsissämme ja erinomaiset mahdollisuudet käyttää niitä oikein. Tuijotin ruutua, eikä kaikki yhtäkkiä tuntunutkaan ihan niin pahalta. Muutos tapahtuu varmasti – olennaisin kysymys on, tapahtuuko se liian myöhään.
Viimeisillä sivuillaan, rankan ja ristiriitaisen erovuoden loppumetreillä, myös Lasten planeettaan ilmestyy kultaisia sävyjä. Kertoja esimerkiksi muistelee televisiossa haastateltua tulevaisuudentutkijaa ja tulee samalla sanallistaneeksi ehdottomasti parhaan kuulemani argumentin kuumana käyvään syntyvyyskeskusteluun.
"Meillä on kasvatettavana tällä hetkellä kultainen sukupolvi, hän sanoi. Kaikki maapallon ongelmat tulevat ratkaistuksi, siitä ei ole epäilystä.
'Sitä ei vain vielä ole tehty.'
'Miksei', toimittaja kysyi.
Tutkija hymyili.
'Siksi, koska ne, jotka kaiken ratkaisevat, ovat vielä lapsia.'" (381)
Kun kahdeksan vuotta sitten perustin tämän blogin, se toimi hyvänä väylänä harjoittaa todellisuuspakoa ja etsiä elämän tarkoitusta maailmankirjallisuuden klassikoista. Sittemmin melkein kaikki on muuttunut, ja tekstien paloja hiukan liimailemalla pystyisi varmasti rakentamaan varsin todenmukaisen näköiskuvan elämästäni. Eikä se ahdista.
Kahdeksan vuotta on kuitenkin pitkä aika kenen tahansa elämässä. Kun sen suhteuttaa milleniaalin kahdeksan sekunnin keskittymiskykyyn, se muuttuu erityisen pitkäksi. Uskon, toivon ja tiedän, että tyhjä tila täyttyy ennen pitkää jollakin uudella. En vanno, etten ikävöi, en lupaa, etten palaa. Juuri nyt tahdon kuitenkin katsoa, mitä on edessä, jos en murene.
torstai 27. joulukuuta 2018
keskiviikko 14. marraskuuta 2018
IHMISKUNNAN KYSYMYS (Minna Rytisalo: Rouva C.)
Naisia on ollut Suomessa vähintään viimeisimmän jääkauden päättymisestä saakka, joten tuntuu jokseenkin mahdottomalta, että vasta Minna Canth (1844–1897) aikalaisineen olisi ajatellut heidän oikeuksiaan. Canthin erotti muista kuitenkin se, että hän toimi, vaikka suunnilleen kaikki todennäköisyydet ja todellisuudet olivat vastaan. Tämä riittää syyksi sille, että olen ihaillut (tai oikeammin jumaloinut) häntä suunnilleen niin kauan kuin olen jotain tiedostanut.
Tämä on hyvin puolueellinen lähtökohta lukea Minna Rytisalon uutuutta Rouva C. (Gummerus 2018), joka kuvaa fiktiivisesti Canthin elämää Jyväskylän vuosina ennen varsinaista kirjallista tuotantoa. Rytisalo suorittaa kuvauksen niin vaikuttavasti, että ainakin minulla on vaikeuksia a) muistaa tarinan fiktiivisyys ja b) ymmärtää, miksei Rouva C. ole Finlandia-ehdokkaana, vaikka kerronnaltaan kovin samankaltainen Synninkantajat on.
Minna Canth jos joku ymmärsi, että ihmisen tausta ei merkitse mitään ja määrittää samalla kaiken. Romaanissa on yksi valtavan hieno virke, jossa Canth niittaa naisasian ytimen: "Nämä asiat pitäisi opettaa kaikille, hän ajatteli ja lähes onnitteli itseään kun muisti tyyneytensä ja senkin, miten oli sanonut, että ei lapsia ilman miehiä synny mutta jostain syystä naiset joutuvat niistä vastuuseen." (243) Niin kauan kuin lasten kasvattaminen on automaattisesti naisen homma, ei mikään puheista huolimatta muutu.
En voi heittää ensimmäistä kiveä, koska tuomitsen itsekin ihmisiä ulkoisin perustein. En ehkä nimbyile julkisesti, mutta vaihdan vaistomaisesti kadun puolta pimeässä ja suljen silmäni päivänvalossa. Yhdenlaisen herätyksen sain pari viikkoa sitten, kun olin iltamyöhällä lähdössä ruokakaupasta ja silminnähden aineissa ollut epäsiisti nuorimies tuli juttusille. Hän kysyi hyvin kohteliaasti, saako kysyä, onko pyöräni perässä oleva kärry oikeasti hyvä ja turvallinen kuljetukseen. Kerroin, että on se ainakin lasten kuljetukseen verraton ja toimiva ratkaisu, jolloin mies avautui motiivistaan.
Hän oli löytänyt roskalavalta vastaavan kärryn, josta puuttui vain renkaat. Hän tykkää kunnostella asioita ja pohtii korjaavansa vaunun lahjaksi siskolleen, jolla on yksivuotias lapsi. Ei mies tosin ole koskaan saanut lasta tavata, mutta on omalta isältään kuullut. Kiitos kun kuuntelin ja vastasin, ja hyvää illanjatkoa, hän lähti hoippuen kävelemään illan pimeyteen. Minä vedin yli 300 euroa kustantaneen – vähän kuraisen mutta käytännössä tuliterän – Thulen kotiin oman yksivuotiaani luokse, joka näkee kaikkia lähisukulaisiaan monta kertaa kuukaudessa ja tuli juosten ovelle purkamaan sadan euron ruokaostoksia. En tiedä, mitä ajattelin. Ehkä jotain sinnepäin, että voi helvetti, mikä maailma.
Rytisalon romaanissa Canth menee etsimään vaivaistalosta omakotitalonsa rakennuksilla työskennellyttä miestä, jonka vaimo ja vastasyntynyt lapsi ovat juuri kuolleet vastenmielisen karujen olosuhteiden vuoksi. Ferdinand Canth ei haluaisi päästää vaimoaan koko taloon, muttei pysty häntä estämään. Vierailun jälkeen mikään ei ole ennallaan – Ferdinandin mukaan Minnan sisällä on puhjennut myrsky, joka ei tulisi rauhoittumaan.
150 vuotta myöhemmin tiedämme, että myrsky ei tosiaan rauhoittunut, mutta ilmaiseksi kaikki ei tullut. Oli pysäyttävää lukea ja tuntea nahoissaan Canthin masennuskaudet, joiden tuntemuksissa oli jotain pelottavan tuttua: "– – Minna oli saanut tarpeekseen ja niin väsynyt että olisi voinut kuolla. Jotain tällaista hän oli kokenut aiemminkin, kouluvuosina, joskus kun energia vain oli loppunut eikä hän ollut enää nähnyt mitä mieltä on yrittää pyrkiä eteenpäin, mutta nyt tämä oli lopullista, tämä ei enää ollut nimetöntä kaihoa." (101)
Ja kuitenkin aina on ollut mieltä pyrkiä eteenpäin. Joskus yhden yön nukkuminen riittää, joskus pienen jälkikasvun seuraaminen, joskus kaikki ne asiat, jotka maailmassa ovat vielä ratkaisematta. On käärittävä hihat ja tartuttava toimeen, kun ei kukaan muukaan sitä välttämättä tee. Tyttäriemme kasvatus on aina vain ajankohtaisempaa huomenna kuin tänään, ja suhteessa siihen on nyt mietittävä myös poikiemme kasvatusta.
Romaanin loppusanat kuvaavat täydellisesti sitä, millaisena Minna Canth on aina näyttäytynyt minulle. Tahdon naisena, jolle on vaikea vetää vertoja. "Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui reestä kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." (362)
Olihan tämä lukukokemus myös täydellisesti ajoitettu. Olin tuntenut haikean riipaisevaa Jyväskylä-ikävää jo muutaman viikon siitä huolimatta, että länsirannikolla elämä soljuu erinomaisen hyvin uomissaan. Suomen Ateenassa vain on oma, tuntuva henkensä, vaikkei kaupunki olisi enää sama kuin kultaisina opiskeluaikoina tiiviine yhteisöineen. Kuten Minna Canth, ajaton Seminaarinmäki elää.
Tämä on hyvin puolueellinen lähtökohta lukea Minna Rytisalon uutuutta Rouva C. (Gummerus 2018), joka kuvaa fiktiivisesti Canthin elämää Jyväskylän vuosina ennen varsinaista kirjallista tuotantoa. Rytisalo suorittaa kuvauksen niin vaikuttavasti, että ainakin minulla on vaikeuksia a) muistaa tarinan fiktiivisyys ja b) ymmärtää, miksei Rouva C. ole Finlandia-ehdokkaana, vaikka kerronnaltaan kovin samankaltainen Synninkantajat on.
Minna Canth jos joku ymmärsi, että ihmisen tausta ei merkitse mitään ja määrittää samalla kaiken. Romaanissa on yksi valtavan hieno virke, jossa Canth niittaa naisasian ytimen: "Nämä asiat pitäisi opettaa kaikille, hän ajatteli ja lähes onnitteli itseään kun muisti tyyneytensä ja senkin, miten oli sanonut, että ei lapsia ilman miehiä synny mutta jostain syystä naiset joutuvat niistä vastuuseen." (243) Niin kauan kuin lasten kasvattaminen on automaattisesti naisen homma, ei mikään puheista huolimatta muutu.
En voi heittää ensimmäistä kiveä, koska tuomitsen itsekin ihmisiä ulkoisin perustein. En ehkä nimbyile julkisesti, mutta vaihdan vaistomaisesti kadun puolta pimeässä ja suljen silmäni päivänvalossa. Yhdenlaisen herätyksen sain pari viikkoa sitten, kun olin iltamyöhällä lähdössä ruokakaupasta ja silminnähden aineissa ollut epäsiisti nuorimies tuli juttusille. Hän kysyi hyvin kohteliaasti, saako kysyä, onko pyöräni perässä oleva kärry oikeasti hyvä ja turvallinen kuljetukseen. Kerroin, että on se ainakin lasten kuljetukseen verraton ja toimiva ratkaisu, jolloin mies avautui motiivistaan.
Hän oli löytänyt roskalavalta vastaavan kärryn, josta puuttui vain renkaat. Hän tykkää kunnostella asioita ja pohtii korjaavansa vaunun lahjaksi siskolleen, jolla on yksivuotias lapsi. Ei mies tosin ole koskaan saanut lasta tavata, mutta on omalta isältään kuullut. Kiitos kun kuuntelin ja vastasin, ja hyvää illanjatkoa, hän lähti hoippuen kävelemään illan pimeyteen. Minä vedin yli 300 euroa kustantaneen – vähän kuraisen mutta käytännössä tuliterän – Thulen kotiin oman yksivuotiaani luokse, joka näkee kaikkia lähisukulaisiaan monta kertaa kuukaudessa ja tuli juosten ovelle purkamaan sadan euron ruokaostoksia. En tiedä, mitä ajattelin. Ehkä jotain sinnepäin, että voi helvetti, mikä maailma.
Rytisalon romaanissa Canth menee etsimään vaivaistalosta omakotitalonsa rakennuksilla työskennellyttä miestä, jonka vaimo ja vastasyntynyt lapsi ovat juuri kuolleet vastenmielisen karujen olosuhteiden vuoksi. Ferdinand Canth ei haluaisi päästää vaimoaan koko taloon, muttei pysty häntä estämään. Vierailun jälkeen mikään ei ole ennallaan – Ferdinandin mukaan Minnan sisällä on puhjennut myrsky, joka ei tulisi rauhoittumaan.
150 vuotta myöhemmin tiedämme, että myrsky ei tosiaan rauhoittunut, mutta ilmaiseksi kaikki ei tullut. Oli pysäyttävää lukea ja tuntea nahoissaan Canthin masennuskaudet, joiden tuntemuksissa oli jotain pelottavan tuttua: "– – Minna oli saanut tarpeekseen ja niin väsynyt että olisi voinut kuolla. Jotain tällaista hän oli kokenut aiemminkin, kouluvuosina, joskus kun energia vain oli loppunut eikä hän ollut enää nähnyt mitä mieltä on yrittää pyrkiä eteenpäin, mutta nyt tämä oli lopullista, tämä ei enää ollut nimetöntä kaihoa." (101)
Ja kuitenkin aina on ollut mieltä pyrkiä eteenpäin. Joskus yhden yön nukkuminen riittää, joskus pienen jälkikasvun seuraaminen, joskus kaikki ne asiat, jotka maailmassa ovat vielä ratkaisematta. On käärittävä hihat ja tartuttava toimeen, kun ei kukaan muukaan sitä välttämättä tee. Tyttäriemme kasvatus on aina vain ajankohtaisempaa huomenna kuin tänään, ja suhteessa siihen on nyt mietittävä myös poikiemme kasvatusta.
Romaanin loppusanat kuvaavat täydellisesti sitä, millaisena Minna Canth on aina näyttäytynyt minulle. Tahdon naisena, jolle on vaikea vetää vertoja. "Joskus loppu on vasta alku, hän tiesi, sillä muuta ei ollut kuin todellisuus, ja tässä se oli ensimmäinen kahvikuppi Kuopiossa, se oli äiti joka ei jättäisi lapsiaan, se oli nainen joka astui reestä kahden jalan varaan eikä horjunut, tämä ihminen joka ajatteli: en pelkää." (362)
Olihan tämä lukukokemus myös täydellisesti ajoitettu. Olin tuntenut haikean riipaisevaa Jyväskylä-ikävää jo muutaman viikon siitä huolimatta, että länsirannikolla elämä soljuu erinomaisen hyvin uomissaan. Suomen Ateenassa vain on oma, tuntuva henkensä, vaikkei kaupunki olisi enää sama kuin kultaisina opiskeluaikoina tiiviine yhteisöineen. Kuten Minna Canth, ajaton Seminaarinmäki elää.
sunnuntai 21. lokakuuta 2018
VALOSSA VALOSTA VALOON (Juha Itkonen: Ihmettä kaikki)
"Juuri noin, minä ajattelen, täsmälleen tuosta perheessä on kyse – naimisiin mennessään kukaan ei sitä vielä tajua, mutta kaikki pidemmälle jatkavat törmäävät jossain vaiheessa tähän elämänmittaisen avioliiton ainoaan mutta ehdottomaan edellytykseen. Jos perhe pitää yhtä, se pysyy yhdessä. Jos se ei pidä, se hajoaa. Niin yksinkertaista se on." (50)
Kriisitilanteissa yhden köyden vetäminen on erityisen vaikeaa. Juha Itkosen tapauksessa vaikka sellaisessa, kun kauan odotettu iltatähti osoittautuu kohdusta puuttuvan lapsiveden vuoksi vaikeasti vammaiseksi. Tai sellaisessa, kun hänen jälkeensä hedelmöittyvät kaksoset syntyvät pikkuisina keskosina. Vaatii erityistä herkkyyttä ja toisaalta lujuutta pystyä tuottamaan tällaiset kokemukset romaaniksi.
Ei olekaan ihme, että näistä aineksista syntyy juuri sellainen riipaisevan rehellinen teos kuin Itkosen Ihmettä kaikki (Otava 2018) on. Lukija ymmärtää kouriintuntuvan konkreettisesti, että ihmettä kaikki todella on. Minun elämäni, minun lapseni elämä, minun perheeni olemassaolo.
Minun lapseni kohdun ulkopuolinen elämä alkoi reilusti yliaikaisena, kun olin ollut jo viikkokausia fyysisesti tyytymätön ja henkisesti sekoamassa toimettomuuteen. Millainen onnellinen ihme oli, että hän kehittyi normaalisti loppuun saakka kaikessa rauhassa. Itse syntymäkin oli dramaattinen, mutta dramatiikalla on oma määritelmänsä silloin, kun lapsi painaa yli neljä kiloa ja tulee toimeen omillaan.
Lukijana jään vyöryvän huonon omantunnon alle, kun mietin asioita, joita olen pitänyt vaikeina ja valittamisen arvoisina. Kyse on juuri siitä onnellisuusparadoksista, jonka kanssa olen paininut niin usein ennenkin. Onneksi kirjailija antaa sille armoa ja selityksen.
"Ihminen toimi niin, kuvitteli että saatuaan jotain tai vältyttyään joltain olisi ikuisesti kiitollinen, mutta neljänkymmenenkahden vuoden kokemuksella tiesin jo varmasti, ettei niin ollut. Maailmassa ei ollut mitään, mikä tekisi ihmisen pysyvästi onnelliseksi. Toisaalta ei myöskään välttämättä mitään, mikä tekisi pysyvästi onnettomaksi." (224)
Kun viikko sitten aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, luova ajatustyö katkesi pian lastenhuoneen oven narinaan. Pieni korvatulehduspotilas oli herännyt kesken unien ja tuli etsimään äitiä. Uni tuli uudelleen vasta, kun äiti – minä – istui vieressä pitämässä kädestä.
Mietin ainoastaan yhtä asiaa. Kaikista vaihtoehdoista juuri minä olen niin turvallinen, että pieni ihminen uskaltaa kanssani mitä tahansa. Se on sellainen etuoikeus, joka särkee sydämen. Sellaisen vastuun edessä vahvinkin painaa päänsä.
Miten kukaan maailmassa uskaltaa "hankkia" lapsia? Miten onnekas minä olen – ihan millä tahansa maailman mittarilla? Miten tervettä on joutua välillä menettämään kontrolli ja muistamaan, ettei mikään täällä ole omissa käsissäni? Että kaikkea ei voi selittää ja jäsentää selkeiksi ja ymmärrettäviksi lauseiksi? "Sanat. Vitun sanat. Ja minun liiallinen luottamukseni niihin." (140)
Ehkä kaikista ihmeellisintä on, että maapallo pyörii omaa tahtiaan, vaikka yhden ihmisen elämä olisi täysin seisahtunut. Takakannen viittaus siihen, "miten poikkeustilojenkin keskellä arjen on jatkuttava", on ihmeellisyyden keskellä koskettavinta. Miten lukuisia kertoja romaanin kertojaisä laittaa vanhemmille lapsilleen ruokaa. Keittää autopilotilla aamupuuroa, lämmittää epäilyksiä herättävästi kalapuikkoja, kokkaa taas kerran "suoraan pakasteista".
Tällaisen aiheen käsittelyssä olisi riski luisua ylidramaattisuuden puolelle, mutta niin ei nähdäkseni kertaakaan käy. Itkosen tuotantoon välillä liitetty tekotaiteellisuuden riskikin häviää kokonaan, kun kyse on oikeasta elämästä. On kunnioitettavaa, että kaiken tämän pystyy rehellisesti kirjoittamaan julkiselle paperille. Toivon sydämestäni, ettei siitä synny yhtään uutta otsikkoa Iltalehteen.
Kun oma elämä ja oma perhe tuntuvat kuilun reunalla tasapainoilevalta lasipatsaalta, on kertojallakin kiintopisteenä oma äiti. Se, joka on niin turvallinen, että levoton mieli hetkeksi rauhoittuu. Silti äitiin on tehtävä ero, joka on minunkin ihmeelläni vielä edessä. Se tuntuu kamalalta ja toisaalta helpottavalta. Siltä, että näistä hetkistä on otettava kaikki irti, ennen kuin ne ovat jo menneet.
"Hän on minun äitini ja aina sataprosenttisesti minun puolellani, se on tehnyt minusta ehjän ja vahvan mutta aikuisen lapsen parisuhteessa äidin sataprosenttinen rakkaus aiheuttaa toisinaan myös ongelmia." (36)
Vaikken omakohtaisesti tiedä, jotenkin kuvittelen tietäväni, miltä kertojasta lopulta tuntuu sairaalan pihalla kahden täyden turvakaukalon kanssa. Huolimatta liiallisesta luottamuksestani sanoihin en määritellyt sitä itse, vaan luovutan puheenvuoron samalle miehelle, joka paljon aiemmin kuvasi juuri lasta kaikkivaltiaaksi, joka meidät loi.
Valossa valosta valoon
vaeltaa outo kulkija
joka on ikänsä tarponut
hämärän rajamailla
ihmettelee aikansa
mutta oloutuu ja tottuu
koska on tapahtunut jotakin
hyvää
joskus tuntuu että
olen ansainnut sen
(Juice Leskinen 2007, Kosket-kokoelma)
Kriisitilanteissa yhden köyden vetäminen on erityisen vaikeaa. Juha Itkosen tapauksessa vaikka sellaisessa, kun kauan odotettu iltatähti osoittautuu kohdusta puuttuvan lapsiveden vuoksi vaikeasti vammaiseksi. Tai sellaisessa, kun hänen jälkeensä hedelmöittyvät kaksoset syntyvät pikkuisina keskosina. Vaatii erityistä herkkyyttä ja toisaalta lujuutta pystyä tuottamaan tällaiset kokemukset romaaniksi.
Ei olekaan ihme, että näistä aineksista syntyy juuri sellainen riipaisevan rehellinen teos kuin Itkosen Ihmettä kaikki (Otava 2018) on. Lukija ymmärtää kouriintuntuvan konkreettisesti, että ihmettä kaikki todella on. Minun elämäni, minun lapseni elämä, minun perheeni olemassaolo.
Minun lapseni kohdun ulkopuolinen elämä alkoi reilusti yliaikaisena, kun olin ollut jo viikkokausia fyysisesti tyytymätön ja henkisesti sekoamassa toimettomuuteen. Millainen onnellinen ihme oli, että hän kehittyi normaalisti loppuun saakka kaikessa rauhassa. Itse syntymäkin oli dramaattinen, mutta dramatiikalla on oma määritelmänsä silloin, kun lapsi painaa yli neljä kiloa ja tulee toimeen omillaan.
Lukijana jään vyöryvän huonon omantunnon alle, kun mietin asioita, joita olen pitänyt vaikeina ja valittamisen arvoisina. Kyse on juuri siitä onnellisuusparadoksista, jonka kanssa olen paininut niin usein ennenkin. Onneksi kirjailija antaa sille armoa ja selityksen.
"Ihminen toimi niin, kuvitteli että saatuaan jotain tai vältyttyään joltain olisi ikuisesti kiitollinen, mutta neljänkymmenenkahden vuoden kokemuksella tiesin jo varmasti, ettei niin ollut. Maailmassa ei ollut mitään, mikä tekisi ihmisen pysyvästi onnelliseksi. Toisaalta ei myöskään välttämättä mitään, mikä tekisi pysyvästi onnettomaksi." (224)
Kun viikko sitten aloin ensimmäistä kertaa kirjoittaa tätä tekstiä, luova ajatustyö katkesi pian lastenhuoneen oven narinaan. Pieni korvatulehduspotilas oli herännyt kesken unien ja tuli etsimään äitiä. Uni tuli uudelleen vasta, kun äiti – minä – istui vieressä pitämässä kädestä.
Mietin ainoastaan yhtä asiaa. Kaikista vaihtoehdoista juuri minä olen niin turvallinen, että pieni ihminen uskaltaa kanssani mitä tahansa. Se on sellainen etuoikeus, joka särkee sydämen. Sellaisen vastuun edessä vahvinkin painaa päänsä.
Miten kukaan maailmassa uskaltaa "hankkia" lapsia? Miten onnekas minä olen – ihan millä tahansa maailman mittarilla? Miten tervettä on joutua välillä menettämään kontrolli ja muistamaan, ettei mikään täällä ole omissa käsissäni? Että kaikkea ei voi selittää ja jäsentää selkeiksi ja ymmärrettäviksi lauseiksi? "Sanat. Vitun sanat. Ja minun liiallinen luottamukseni niihin." (140)
Ehkä kaikista ihmeellisintä on, että maapallo pyörii omaa tahtiaan, vaikka yhden ihmisen elämä olisi täysin seisahtunut. Takakannen viittaus siihen, "miten poikkeustilojenkin keskellä arjen on jatkuttava", on ihmeellisyyden keskellä koskettavinta. Miten lukuisia kertoja romaanin kertojaisä laittaa vanhemmille lapsilleen ruokaa. Keittää autopilotilla aamupuuroa, lämmittää epäilyksiä herättävästi kalapuikkoja, kokkaa taas kerran "suoraan pakasteista".
Tällaisen aiheen käsittelyssä olisi riski luisua ylidramaattisuuden puolelle, mutta niin ei nähdäkseni kertaakaan käy. Itkosen tuotantoon välillä liitetty tekotaiteellisuuden riskikin häviää kokonaan, kun kyse on oikeasta elämästä. On kunnioitettavaa, että kaiken tämän pystyy rehellisesti kirjoittamaan julkiselle paperille. Toivon sydämestäni, ettei siitä synny yhtään uutta otsikkoa Iltalehteen.
Kun oma elämä ja oma perhe tuntuvat kuilun reunalla tasapainoilevalta lasipatsaalta, on kertojallakin kiintopisteenä oma äiti. Se, joka on niin turvallinen, että levoton mieli hetkeksi rauhoittuu. Silti äitiin on tehtävä ero, joka on minunkin ihmeelläni vielä edessä. Se tuntuu kamalalta ja toisaalta helpottavalta. Siltä, että näistä hetkistä on otettava kaikki irti, ennen kuin ne ovat jo menneet.
"Hän on minun äitini ja aina sataprosenttisesti minun puolellani, se on tehnyt minusta ehjän ja vahvan mutta aikuisen lapsen parisuhteessa äidin sataprosenttinen rakkaus aiheuttaa toisinaan myös ongelmia." (36)
Vaikken omakohtaisesti tiedä, jotenkin kuvittelen tietäväni, miltä kertojasta lopulta tuntuu sairaalan pihalla kahden täyden turvakaukalon kanssa. Huolimatta liiallisesta luottamuksestani sanoihin en määritellyt sitä itse, vaan luovutan puheenvuoron samalle miehelle, joka paljon aiemmin kuvasi juuri lasta kaikkivaltiaaksi, joka meidät loi.
Valossa valosta valoon
vaeltaa outo kulkija
joka on ikänsä tarponut
hämärän rajamailla
ihmettelee aikansa
mutta oloutuu ja tottuu
koska on tapahtunut jotakin
hyvää
joskus tuntuu että
olen ansainnut sen
(Juice Leskinen 2007, Kosket-kokoelma)
perjantai 5. lokakuuta 2018
IHMISSUDET SUVIYÖSSÄ (Aki Ollikainen: Pastoraali)
Heinäkuussa katsoin Hämeenkyrössä Waltteri Torikan voimanponnistusta Sillanpää-oopperaa ja ajattelin lukioaikaista näkemystäni Aleksis Kiven Nummisuutareista. Jälleen yksi elämänmittainen ryyppyreissu, jolla kotirintaman naiset jäivät maskuliinisuuteensa tukehtuvan luovan neron oikeuksien jalkoihin.
Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
"Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
"Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
"Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.
Ei pidä käsittää väärin. Olen Sillanpääni toisellakymmenellä lukenut ja niiden kirjallisen arvon ajalleen ymmärtänyt. Siksi ja siitä huolimatta tervehdinkin ilolla Aki Ollikaisen oivaltavaa Sillanpää-pastissia Pastoraali (Siltala 2018), joka aavistuksen uhkaavasta alkuasetelmastaan huolimatta kasvoi paljoksi muuksi. Jo teoksen hypoteettinen aikakausi on hämmentävä sekoitus Sillanpää-kuvastoa ja saaressa eristyksissä pidettävää joogaretriittiä.
Vahva luontokuvaus on toki sinänsä ajatonta – tai ainakin sen soisi olevan. Esimerkkejä ajan loppumisesta on nimittäin nähtävillä tässä ajassa ihan liikaa. Niin Valkoisessa talossa kuin Pastoraalissa, jossa ympäröivän luonnon alistaminen omaan käyttöön tuntuu olevan henkilöille itsestään selvä toimintatapa.
"Hetken hiljaisuuden jälkeen Esko vaihtoi tapansa mukaan puheenaihetta varoittamatta ja ehdotti, että Aatu antaisi yhden lampaistaan syötiksi sutta varten." (59) Ihan vain, koska Eskon nyt teki mieli ampua susi. Kuningashauki taas pääsi hengestään, koska se tuntui mukavalta sulalta hattuun.
Tiettyyn rajaan asti ihmisen on tietenkin hyödynnettävä luontoa ja muita luontokappaleita. En itsekään ole vegaani, vaikka jaksan riipivissä maailmantuskissa syyllistää kanssaihmisiä aivan järjettömästä lihansyönnin määrästä. Niin moni asia on lähtenyt meiltä täysin käsistä sen jälkeen, kun olemme päässeet valtaan. Kaikkea on kiva tehdä ihan vaan siks kun mä halusin.
"Leena vilkaisi tien toista laitaa, josta oli edellisenä päivänä kitkenyt lupiineja parin kymmenen metrin matkalta. Hän oli löytänyt oman sotansa, arvoisensa vihollisen, jota vastaan saattoi käydä loputonta väsytystaistelua." (64)
Kaikki käsistä karannut elämän sisältö ei liity fyysisen elinympäristön tuhoamiseen. Eilisen Helsingin Sanomissa oli hieno juttu ylisuorittamisesta, jolle olen suunnattoman allerginen – ehkä osittain siksi, että monet omistakin luonteenpiirteistäni ovat sille taipuvaisia. Lähes kaikki aikamme kiire on ihmisten itsensä aiheuttamaa – ja se vahvistuu, mitä jatkuvasti hoetaan.
Olen viime aikoina pohtinut valtavan paljon sitä, miksi yksilöllä tulisi olla sairaalloisen ylikorostunut vapaus ja oikeus kaikkeen. Positiivisena kimmokkeena toimi alunperin lyhennetty työaika ja joustava hoitovapaa, jonka ansiosta pystyn aina hakemaan yksivuotiaani päivähoidosta heti iltapäivän unien jälkeen.
Urakehitys ehkä hidastuu enkä tee ulkoiseen olemukseeni nähden riittävästi pakaralihasliikkeitä, mutta olen läsnä silloin, kun lapseni sitä eniten tarvitsee. Ehdin aivan varmasti ylentyä, harrastaa kulttuuria, opiskella lisää tai kirjoittaa kirjan siinä vaiheessa, kun lapsi ei vuorostaan ole kiinnostunut tiiviistä läsnäolosta. Jos en ehdi, so fucking what. Ehdin ainakin nukkua, ulkoilla päivänvalossa ja laittaa itse ruokaa vaikka joka päivä.
Ja ei, henkinen kehitys tähän pisteeseen ei ole ollut helppo tai yksinkertainen. Olen tämän lyhytjännitteisen ajan lapsi siinä missä kaikki muutkin sodanjälkeiset sukupolvet. Pointti on siinä, ettei sen tarvitsekaan olla yksinkertaista. Elämässä voi olla kerroksia, vaikkei sitä koko ajan suorittaisi burnoutin partaalla vaiheesta toiseen.
"Tai sitten Aatu ja Elina vain olivat etsineet tietä, jolla onnellisuuden tavoittelusta voisi luopua ja löytää elämän yksinkertaisuuden – he eivät vain olleet ymmärtäneet, että ihmiset olivat aivan liian monimutkaisia olentoja nauttiakseen aidosti yksinkertaisuudesta." (30)
Ollikaisen Musta satu sai minut aikoinaan ahdistuneeksi siitä, mitä ihan todella tapahtui. Pastoraalissa samaa vaikutelmaa ei synny – ainakaan ennen viimeisiä lukuja – mikä on tällä kertaa ansio. Samalla mietin jälleen kerran, että kautta maailmanhistorian on kirjoitettu aivan liikaa aivan liian pitkiä romaaneja. Tiiliskivissä on lähes poikkeuksetta jotain liikaa, ja painavan asian saa sanottua paljon kevyemmässäkin opuksessa.
Pastoraalissa painaa se, kuinka paljon luonnossa on koko ajan liikettä. Kuinka oikein ihmiselle on, että käärme luikertelee huomaamattomasti ihan lähellä, kun hän omaan erinomaisuuteensa tuudittuneena tarkastelee valtakuntaansa kesäisellä pihamaalla.
lauantai 15. syyskuuta 2018
EN OSAA TEESKENNELLÄ HYMYÄ (Tommi Kinnunen: Pintti)
Albert Camus'n Sivullisessa (1942) kaikkeen varsin välinpitämättömästi suhtautuva herra Mersault kulkee tilanteesta toiseen ja "tulee tappaneeksi" itselleen vieraan miehen ampumalla häntä useamman kerran. Kerronnan mukaan kaikki on sattumaa eikä miehellä itsellään ole intohimoja sen enempää väkivaltaa kuin tyttöystävän vaatimaa avioitumistakaan kohtaan. Ilmeisen tunteettomalta näyttävä mies saa kuolemantuomion, jotta yhteiskuntarauha säilyy.
Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa Pintti (WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.
Pari vuotta sitten Lopotin jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen. Pinttiin se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.
Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan erilaisessa genressä.
"Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." (146)
Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.
Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.
Pintissä jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (Alastalon salissa jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen Putkinotkossa.
Pinttiä lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin Neljäntienristeyksessä aikoinaan. Oih ja voih.
Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin Pintissä paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa: "Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." (92)
Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.
Vaikka Pintin kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.
Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.
Elämä vie sivullisia tahdosta riippumattomiin tilanteisiin myös Tommi Kinnusen odotetussa uutuusromaanissa Pintti (WSOY 2018). Kolme aikuista sisarusta asuu yhdessä pienessä kylässä, jossa lasitehdas pyörittää kaikkea elämää. Kuten Neljäntienristeyksessä ja Lopotissa, kielen kauniin pintatason takana väreilee jatkuvasti huonoenteinen tunnelma, että pian, ihan pian tapahtuu jotain yksiselitteisen kamalaa.
Pari vuotta sitten Lopotin jälkitunnelmissa kyseenalaistin Kinnusen hahmoihin usein liitetyn sivullisuuden eetoksen. Pinttiin se istuu yllättäen paremmin. Tyynelän perhesuhteet eivät ole lämpimät, kehitysvammainen Jussi on siskoille taakka, pieni Saara on äidilleen taakka, Railin suorasukaisuus on koko kylälle taakka ja edesmenneen isän kohtalo on kaikkien yhteinen taakka. Sen, että mies antaa äänen naiselle, ei enää pitäisi olla alleviivattava asia, mutta Jussin omalaatuisen mielenmaiseman Kinnunen vangitsee kertakaikkisen upeasti.
Samanlainen syvä koskettavuus on läsnä Helmin äitiyden kuvauksessa. Vaikka hänellä on riipaiseva syynsä olla väsynyt ja rikki, riisutuimmillaan kyse on samoista universaaleista vanhemmuuden tunteista, joita olen sivunnut myös ihan erilaisessa genressä.
"Tyttö on kuin tuuli, kuin elosalama. Se ei ole hetkeäkään aloillaan, vaan rientää huoneesta toiseen, ruokapöydältä eteiseen ja sängyltä hellan viereen. Sille tulee aina yllättäen nälkä ja jano ja pissa, se tahtoo syliin ja heti lattialle, mukaan leikkimään ja kohta perään omaa rauhaa. Ja se ainainen juokseminen. Astiat helisevät ja tuolit kolisevat toisiaan vasten, kun se tömistää edestakaisin. Eikö se voisi joskus kävellä? Ja saman tien Helmiä hävettää, taas. Ihana lapsi Saara on. Kun se kävellessä livauttaa käden hänen käteensä, kun se aamulla herätessäänkin hymyilee niin, että kaikki maitohampaat välkkyvät. Tämäkin Saara nauraa. Lörpöttelee potalla, tahtoo auttaa kaikissa aikuisten askareissa." (146)
Kylä lasitehtaan ympärillä on ihan oma juttunsa. Yhteisön kontrolli on vahva niin hyvässä kuin pahassa, ja väittäisin samanlaisen tilanteen elävän edelleen monessa pienessä maaseutupitäjässä. Olen itse kokenut sen nuorempana niin ahdistavaksi, että minun on jopa vaikea suhtautua asiaan. Yhteisö asettaa raamit ja säännöt, joiden sisällä elämä voi olla hyvin helppoa tai silkkaa helvettiä.
Helsingissä vähän erilaista elämää viettänyt Raili on palannut tehtaalle, koska "se on helpointa". Tavallaan tunnistan tilanteen. Jopa huono mutta tuttu ratkaisu saattaa tuntua turvalliselta, jos vaihtoehtona on oma-aloitteisesti repiä itsensä irti ja aloittaa kaikki alusta. Kun itse muutin opiskelemaan kauas Jyväskylään, kaipasin hetken jopa sitä ahdistavaa maalaispitäjää – tuttuja reittejä ja varmuutta siitä, että jokainen päivä todellakin toistuu samanlaisena.
Pintissä jokainen päivä ei tosin toistu samanlaisena, koska päiviä on vain kolme. Teoksen luokittelu kolmenpäivänromaaniksi nosti ensin kulmakarvojani, sillä lukukokemukseni yhdenpäivänromaaneista eivät ole erityisen intohimoisia. Yleensä niissä on venytetty päivä 300–500 sivuun (Alastalon salissa jopa lähemmäs tuhatta) sillä ilmeisellä keinolla, että jokainen typerä nyanssi on ansainnut oman lukunsa – niin kuin vaikka Joel Lehtosen Putkinotkossa.
Pinttiä lukiessakin unohdin toistuvasti, että yhden päivän tapahtumat todella ovat yhden päivän tapahtumia. Tässä romaanissa jokaisella tapahtumalla tuntuu kuitenkin olevan tarkoitus, joka jotenkin liittyy kokonaisuuteen. Rakenne ei ehkä tuo tarinaan erityistä lisäarvoa, mutta ei missään nimessä vie sitä poiskaan. Peräkkäisiin jaksoihin pilkottu kertojuus on yhtä toimiva ratkaisu kuin Neljäntienristeyksessä aikoinaan. Oih ja voih.
Jostain syystä jatkuva surumielisyys ja negatiivinen vire tuntuvat kuitenkin Pintissä paikoin raskailta. Kinnunen kuvaa sinänsä kauniisti esimerkiksi vuodenaikojen kiertoa: "Kesä on hetkeksi toteutunut haave siitä, mitä elämä voisi olla. Syksy on menneen muistelua ja kevät sykkivää uuden odottamista. Vain talvi on oma itsensä vailla kaipuuta taakse tai tulevaan. Se on arkea ja työtä, puhallusta ja hiontaa, silakkalaatikkoa ja saunan lämmitystä." (92)
Nykyajan näkökulmasta mietin, mikä elämässä lopulta on parempaa kuin silakkalaatikko ja saunan lämmitys – tavallinen arki kaikkine suruineen mutta myös kuplivine iloineen? Talvinen pakkassää, jossa on tilaa hengittää. Silloin ehkä kaikista parhaiten tavoittaa tunteen, että tämä nykyinen, painollaan rullaava elämä riittää. Aina ei tarvitse kurkottaa tähtiin. Kesässä on aivan erilaiset suorituspaineet varsinkin nykyään, kun elämän jatkuminen on harvalla suomalaisella kesästä kiinni.
Vaikka Pintin kauheat ja surulliset tapahtumat koskettavat, huomasin jälleen kaipaavani lukemista, jossa kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Samalla tosin muistuu mieleen, kuinka yritin joskus tehdä käsikirjoitusta, jossa kaikki oli ja meni ihan hyvin eikä eteen tuleviin asioihin syöksytty synkimmän pohjamudan kautta. Eihän siitä mitään tullut.
Kai meidän ongelmien kaipuumme on läpäisevää laatua. Tai kuten valloittava Ellinoora totesi eilen Satulinnassa: elämä olisi aika paljon tylsempää, jos se kulkisi tasaisesti vaakatasossa – tai edes viistosti ylöspäin. Elämä – se vaan lyö sivullisia niin kovaa, että sattuu. Bäng bäng bäng.
sunnuntai 19. elokuuta 2018
KAJOA JA KAHLITSE (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa)
"Kansalaiset, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!', haluavat vallan annettavaksi sellaisille kansalaisille, jotka karjuvat 'Kaikki valta kansalle!'"
Törmäsin amerikkalaiskirjailija Leo Rostenin sitaattiin vastikään ja muistelin sitä eilen pohtiessani, kenellä on valtaa nykyaikaisessa oikeusvaltiossa. Millaisiin tarkoituksiin tuota valtaa käytetään? Voiko tiettyjä oikeuksia menettää, jos niiden varjolla jatkuvasti loukkaa toisten oikeuksia?
Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen saa puhua ja jokaista on kuultava. Toiminta on aina eri asia, mutta juurisyiden ymmärtäminen on kenties ainoa väylä vaarallisten massaliikkeiden torjumiseen. Pari vuotta sitten vaikutuin suuresti Henrik Holapan rehellisen analyyttisesta Minä perustin uusnatsijärjestön -teoksesta ja pidin sitä tärkeänä avauksena ongelman ratkaisussa.
Toisin kävi kuin toivoin. Suomen ensimmäisen terrori-iskun vuosipäivänä yhteiskuntarauhaa valvova viranomainen varmisti, että historiallisen sivistyskaupungin kaduilla saa avoimesti julistaa toisten ihmisoikeuksia loukkaavaa ideologiaa ja huitoa natsitervehdyksiä. Se iskee ymmärrettävästi monen turvallisuudentunteeseen enemmän kuin yksittäinen terrori-isku. Vallan voisi käyttää ja lain tulkita toisinkin.
Samankaltainen vallankäytön tematiikka pyöri mielessäni, kun hiljattain luin Selja Ahavan hienon omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017). Puolison sukupuolenkorjausprosessia käsittelevää teosta kuvataan takakansitekstissä "brutaalin rehelliseksi tutkielmaksi", ja sitä se todella on. Romaanin kertoja, miehestä Lili-nimiseksi naiseksi muuttuvan ihmisen vaimo, raatelee toisen ihmisen elämän pieniksi kappaleiksi ja rypee järkytyksessä, kuinka juuri hänelle voidaan tehdä näin.
Sivusta on hyvä huudella, mutta todellisuudessa kukaan ei voi sanella tai hallita toisen elämää – hyvä jos edes omaansa. Toisen hyvinvoinnin tukahduttaminen itsekkäiden tarpeiden vuoksi on juuri sitä oikeuksien loukkaamista, jota ei tarvitse hyväksyä. Juuri tässä tematiikassa tullaan romaanin hienouteen: koska Ahava on brutaalin rehellinen eikä peitä poliittisen korrektiuden vuoksi yhtäkään mautonta ajatusta tai havaintoa, hän piirtää ihmisen, jonka jokainen tunnistaa.
Meidät on geneettisesti koodattu vieroksumaan muutosta, uutta ja erilaista. On normaali primitiivinen reaktio pitää vierasta uhkana omalle hyvinvoinnille. Juuri se on välttämätöntä tunnistaa ja tunnustaa itsessään ennen kuin mikään muutos on mahdollinen. Vaaditaan brutaalia rehellisyyttä, ei vastuun ulkoistamista.
On aivan vietävän luonnollista, että romaanin kertoja tarkastelee tapahtunutta henkilökohtaisena kriisinään. Sitähän se on, vaikka toiseen kuinka koskisi enemmän. Olen ollut kuluneen kesän yksin puolitoistavuotiaan uhmaikäiseni kanssa – ja ajoittain henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti. Samalla olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa, jos olen puhunut asiasta. Olen tuntenut loukkaavani jokaista todellista yksinhuoltajaa, leskeä ja muuta "oikeaa" selviytyjää. Mieheni on kadonnut (toivottavasti) vain muutamaksi kuukaudeksi, toiset elävät oikean katoamisen kanssa joka päivä.
Vaikka kriisin kokemus on aina henkilökohtainen, tuntuu romaanin sinänsä ymmärrettävä tematiikka uusista mantereista ja löytöretkistä turhan teatraaliselta. Kolumbuksen vaiheilla esitelmöivät luvut irrottivat ainakin itseni tasaisin väliajoin muuten niin huumaavan tarinan imusta. Voi toki olla niin, että jokin nyanssi tai yhteenpunova lanka jäi minulta havaitsematta.
Sen kyllä ymmärrän, että traagista oli Cristoforonkin toiminta – myös muille kuin hänelle itselleen. Alistaa lähtökulttuurin hyvinvoinnin nimissä ihmisiä, kansoja ja mantereita omien tarkoitusperien alle. Vähän kuin roudata ulkomailta massoittain ihmisiä puolustamaan kansallissosialismia.
Törmäsin amerikkalaiskirjailija Leo Rostenin sitaattiin vastikään ja muistelin sitä eilen pohtiessani, kenellä on valtaa nykyaikaisessa oikeusvaltiossa. Millaisiin tarkoituksiin tuota valtaa käytetään? Voiko tiettyjä oikeuksia menettää, jos niiden varjolla jatkuvasti loukkaa toisten oikeuksia?
Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen saa puhua ja jokaista on kuultava. Toiminta on aina eri asia, mutta juurisyiden ymmärtäminen on kenties ainoa väylä vaarallisten massaliikkeiden torjumiseen. Pari vuotta sitten vaikutuin suuresti Henrik Holapan rehellisen analyyttisesta Minä perustin uusnatsijärjestön -teoksesta ja pidin sitä tärkeänä avauksena ongelman ratkaisussa.
Toisin kävi kuin toivoin. Suomen ensimmäisen terrori-iskun vuosipäivänä yhteiskuntarauhaa valvova viranomainen varmisti, että historiallisen sivistyskaupungin kaduilla saa avoimesti julistaa toisten ihmisoikeuksia loukkaavaa ideologiaa ja huitoa natsitervehdyksiä. Se iskee ymmärrettävästi monen turvallisuudentunteeseen enemmän kuin yksittäinen terrori-isku. Vallan voisi käyttää ja lain tulkita toisinkin.
Samankaltainen vallankäytön tematiikka pyöri mielessäni, kun hiljattain luin Selja Ahavan hienon omaelämäkerrallisen romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017). Puolison sukupuolenkorjausprosessia käsittelevää teosta kuvataan takakansitekstissä "brutaalin rehelliseksi tutkielmaksi", ja sitä se todella on. Romaanin kertoja, miehestä Lili-nimiseksi naiseksi muuttuvan ihmisen vaimo, raatelee toisen ihmisen elämän pieniksi kappaleiksi ja rypee järkytyksessä, kuinka juuri hänelle voidaan tehdä näin.
Sivusta on hyvä huudella, mutta todellisuudessa kukaan ei voi sanella tai hallita toisen elämää – hyvä jos edes omaansa. Toisen hyvinvoinnin tukahduttaminen itsekkäiden tarpeiden vuoksi on juuri sitä oikeuksien loukkaamista, jota ei tarvitse hyväksyä. Juuri tässä tematiikassa tullaan romaanin hienouteen: koska Ahava on brutaalin rehellinen eikä peitä poliittisen korrektiuden vuoksi yhtäkään mautonta ajatusta tai havaintoa, hän piirtää ihmisen, jonka jokainen tunnistaa.
Meidät on geneettisesti koodattu vieroksumaan muutosta, uutta ja erilaista. On normaali primitiivinen reaktio pitää vierasta uhkana omalle hyvinvoinnille. Juuri se on välttämätöntä tunnistaa ja tunnustaa itsessään ennen kuin mikään muutos on mahdollinen. Vaaditaan brutaalia rehellisyyttä, ei vastuun ulkoistamista.
On aivan vietävän luonnollista, että romaanin kertoja tarkastelee tapahtunutta henkilökohtaisena kriisinään. Sitähän se on, vaikka toiseen kuinka koskisi enemmän. Olen ollut kuluneen kesän yksin puolitoistavuotiaan uhmaikäiseni kanssa – ja ajoittain henkisesti ja fyysisesti aivan kuitti. Samalla olen potenut valtavan huonoa omaatuntoa, jos olen puhunut asiasta. Olen tuntenut loukkaavani jokaista todellista yksinhuoltajaa, leskeä ja muuta "oikeaa" selviytyjää. Mieheni on kadonnut (toivottavasti) vain muutamaksi kuukaudeksi, toiset elävät oikean katoamisen kanssa joka päivä.
Vaikka kriisin kokemus on aina henkilökohtainen, tuntuu romaanin sinänsä ymmärrettävä tematiikka uusista mantereista ja löytöretkistä turhan teatraaliselta. Kolumbuksen vaiheilla esitelmöivät luvut irrottivat ainakin itseni tasaisin väliajoin muuten niin huumaavan tarinan imusta. Voi toki olla niin, että jokin nyanssi tai yhteenpunova lanka jäi minulta havaitsematta.
Sen kyllä ymmärrän, että traagista oli Cristoforonkin toiminta – myös muille kuin hänelle itselleen. Alistaa lähtökulttuurin hyvinvoinnin nimissä ihmisiä, kansoja ja mantereita omien tarkoitusperien alle. Vähän kuin roudata ulkomailta massoittain ihmisiä puolustamaan kansallissosialismia.
torstai 5. heinäkuuta 2018
TUTTU PENTUPOPPOO TAAS SÄNTÄÄ AUTTAMAAN (Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi)
Lapset ovat pieniä vain kerran. Tosiasia ei ikävä kyllä lohduta ketään siinä vaiheessa, kun yksivuotias juoksee ympäri Prisman käytäviä ja kiskoo hyllyistä alas leipäpusseja, keksejä, rahkaa, vaahtokarkkeja ja väärän kokoisia vaippoja. Tavaroiden mukana lattialta keräiltävä lapsi heittäytyy täydelliseksi spagetti-imitaatioksi ja huutaa kurkku suorana, kun hänen yksilönvapauttaan rajoitetaan.
Ostoskärryjen istuimeen väkisin sullottuna taapero pysyy aloillaan kolmesta viiteen sekuntia, kunnes kiipeää ketterästi seisomaan. Äiti miettii, onko tämä hallitsematon riiviö tosiaan minun, joka entisessä elämässäni suuresti paheksuin vanhempia, jotka eivät saa jälkikasvuaan "käyttäytymään" edes yhden kauppareissun ajan. Vähänpä tiesin.
Onneksi on sellaisia samaistumisen kohteita kuin Usva ja Juha Karoliina Sallinen-Pentikäisen #vauvavuosi-romaanissa (Bazar 2018). Tutustuin pariin jo viime kesänä Tee-se-itse-vauvan muodossa. Romaanit eivät ehkä yllä kaunokirjallisesti vau-efektin tasolle, mutta ovat sisällöltään aidosti tärkeitä. Lapsiperheessä kun juuri mikään ei koskaan suju ihan niin kuin (ennen niin) järkevä aikuinen on ajatellut.
Tee-se-itse-vauvan lopuksi syntynyt neiti Matilainen saa nyt nimen Orvokki ja kasvaa yksivuotiaaksi asti. Vanhemmat kärsivät vauvavuosilobotomiasta ja huolestuvat – toki myös ilahtuvat – milloin mistäkin ulkopuolisen silmiin olemattomasta yksityiskohdasta.
"Harkitsin? En ollut oikeasti vauvan syntymän jälkeen harkinnut enää mitään muuta kuin sitä, pitäisikö lapsen peppu pestä vedellä vai riittäisivätkö peppuliinat. Tai söisinkö itse imetysten välissä kaksi vai kolme riviä suklaata. Joskus kotoa ulos lähtiessä oli kummallista tajuta, että elämä muualla kyllä rullasi kuten ennenkin." (25)
Mennyt kevät ja kuluva kesä ovat olleet perheessämme poikkeuksellista haipakkaa. Vaikka vauvavuoden haasteet ovat meillä vaihtuneet jo säntäilevään taaperoon ja kaikenlaisten elämien yhteensovittamiseen, harkinnalle ei edelleenkään aina jää aikaa tai tarmoa. En voi käsittää, miten toiset ihmiset ovat suunnitelleet elämäänsä jopa kuukaudeksi eteenpäin – tai miten heillä on siihen taloudellisesti varaa.
On toki mahdollista, että he eivät ole yhden aamupäivän aikana ripustaneet lapsen repimiä verhoja takaisin paikoilleen, kontrolloneet ainakin kuudentoista eri keittiövälineen käyttöä, kieltäneet pitämästä kenkiä sisällä, onkineet tuttia leluankan sisuksista, kantaneet spagettilasta pois isänsä työpöydän laatikolta, leikanneet rimpuilevan taaperon kynsiä ja yrittäneet kuitenkin toisella aivopuoliskolla vähän nauttia omasta ohjelmattomasta kesälomapäivästä. (Ehkä ne toiset eivät myöskään ole kuluttaneet lomarahojaan käytössä vilkkuviin Ryhmä Hau -kenkiin, jotka tosin olivat pikkumiehen riemuun suhteutettuina naurettavan alihinnoitellut.)
Samaistun Usvaan myös siinä, että prismariiviötkin osaavat hämmentävän usein käyttäytyä hämmentävän hyvin. "Vaikka tyttö olikin kahvilassa möllötellyt tyytyväisenä sylissä ja unilla vaunuissa, kitinä alkoi kuin taikaiskusta heti lähtiessämme. Seurassa Orvokki oli usein niin vieraskorea, että sain kyllästymiseen asti kuulla, kuinka ihana, iloinen ja tyytyväinen vauva meillä oli." (70)
Viimeksi juhannuksena ystäväpariskunta totesi, kuinka he haluavat meiltä kultaisia kasvatusvinkkejä sitten, kun ovat itse niiden tarpeessa. Meidän taaperomme on kuulemma aina niin iloinen, hyväntuulinen ja kiltti tapaus, etteivät ole toiseen samanlaiseen törmänneet.
Pienet kiukuttelut ja niille naureskelu jälkikäteen kätkevät liian usein taakseen maailman, jossa vanhempi (usein äiti) on paineidensa, väsymyksensä ja lapsirutiiniensa alla totaalisen yksin. Kun ei ole ketään, jolle soittaa. Tai kun soittokaan ei auta. Kun kukaan ei voi varsinaisesti siitä suosta nostaa – eihän lastakaan voi pois antaa eikä se mitään auttaisi. Kun arkiseen yksinhuoltajuuteen on tavallaan tottunut eikä silti totu koskaan.
"Inhosin näitä aamuja, jolloin joku oli vaatimassa minulta jotakin ennen kuin sain silmiäni edes auki. – – Juha oli taas kerran jossain perkeleen työreissussa. Minun piti hoitaa taas asiat yksin – kuten ihan liian usein. Olisin yhtä hyvin voinut olla yksinhuoltaja. Niin harvoin Juha oli huhtikuussa ollut kotona." (83)
#vauvavuosi on tsemppaavaa viihdekirjallisuutta, joten aika moni asia siinä ratkeaa lopulta halilla ja suklaalla. Se on ihan hyvä. Esimerkiksi rintatulehduksen tuottama tuska on kuitenkin käsitelty niin pinnallisesti ja kevyesti, että alkaa vähän ärsyttää. Vietin itse lapsen ensimmäiset viisi viikkoa tulehduskierteessä ylös-alas sahanneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin viikkotolkulla kahden tunnin välein ympäri vuorokauden pumppaamaan maitotiehyitä tyhjiksi – vauvan syöttökertojen lisäksi.
Elintärkeä imettäminen sattui niin paljon, että usein potkin kaikin voimin sängyn jalkopään patjaa samalla, kun mies piti vauvaa turvallisesti paikallaan. Samalla olin synnytyksessä tulleen lähes kahden litran verenhukan vuoksi niin heikko, että jokainen pystyyn nouseminen oli harkittava tarkoin. Olisin ollut aika onnellinen, jos suklaan syöminen television ääressä olisi ollut riittävä lääke.
Miehestäni tuli kyllä #vauvavuoden Juhan tavoin rintapumppujen asiantuntija. Yksi pumppu hajosi keskellä yötä, eikä vastaavaa saanut tilalle kuin parinsadan kilometrin päästä (kyllä, hän selvitti sen neljältä aamuyöllä). Toisella kerralla mies haki korvaavan pumpun iltamyöhällä lähiapteekista, jossa se oli ainoa jäljellä oleva tuote. Kotona siitä tietenkin puuttui jokin osa, ja kiroileva mies sai lähteä uudelle kierrokselle. Hau-tuotteiden lisäksi pelkästään rintapumput ovatkin nielleet satoja euroja.
Nykyvanhemmilla on periaatteessa helppoa. Lapset jäävät henkiin ja elävät globaalisti käsittämättömässä, oikeastaan aivan liiallisessa, yltäkylläisyydessä. Samalla vanhemmuuteen on kuitenkin aikaa kohdistaa järjettömiä odotuksia sekä sisä- että ulkopuolelta. Kukaan ei ymmärrä äitiä kuin toinen äiti, mutta kukaan ei myöskään ole äidille yhtä ilkeä ja vahingollinen kuin toinen äiti.
"Havahduin vasta nyt siihen, että koko eteläisen kaupunginosamme lapsikatras näytti siltä kuin olisi repäisty suoraan katalogista, jossa esiteltiin kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatemerkit. Se oli kuin kollaasi kaikesta siitä, mihin kotiäitien rahat menivät ja millaiselta nykylapsen haluttiin parhaimmillaan näyttävän." (153)
Taannoisella Prima-reissulla mukana ollut siskoni kysyi ostosten pakkaamisen jälkeen, "onko tää muka oikeasti sen arvoista, jos vertaat siihen että olis sinkku". Pidäteltyä raivoa kihisevänä, hikisenä ja lapsen kanssa yhtä nälkäisenä en miettinyt hetkeäkään. On se sen arvoista, vaikka oma kesäloma pitää ehkä rakentaa niistä pienistä hetkistä, kun päiväunien aikaan joku ei koko ajan vaadi jotain. Vaikka selän takana tiskivuori odottaisikin valloitusta.
Toivottavasti Orvokista tulee vielä taaperoikäinen. Usva ja Juha ansaitsevat kokea sen, kun pieni tahmatassu riemastuu tuoreista mansikoista, oppii laittamaan lusikan oikein päin suuhun tai hukuttaa vanhempansa litimärkiin pusuihin. Nauraa sydämensä pohjasta tai oppii laulamaan Ryhmä Haun tunnusmusiikin. Herää loma-aamuna kuudelta vaippa täynnä eikä ole enää yhtään väsynyt.
Ostoskärryjen istuimeen väkisin sullottuna taapero pysyy aloillaan kolmesta viiteen sekuntia, kunnes kiipeää ketterästi seisomaan. Äiti miettii, onko tämä hallitsematon riiviö tosiaan minun, joka entisessä elämässäni suuresti paheksuin vanhempia, jotka eivät saa jälkikasvuaan "käyttäytymään" edes yhden kauppareissun ajan. Vähänpä tiesin.
Onneksi on sellaisia samaistumisen kohteita kuin Usva ja Juha Karoliina Sallinen-Pentikäisen #vauvavuosi-romaanissa (Bazar 2018). Tutustuin pariin jo viime kesänä Tee-se-itse-vauvan muodossa. Romaanit eivät ehkä yllä kaunokirjallisesti vau-efektin tasolle, mutta ovat sisällöltään aidosti tärkeitä. Lapsiperheessä kun juuri mikään ei koskaan suju ihan niin kuin (ennen niin) järkevä aikuinen on ajatellut.
Tee-se-itse-vauvan lopuksi syntynyt neiti Matilainen saa nyt nimen Orvokki ja kasvaa yksivuotiaaksi asti. Vanhemmat kärsivät vauvavuosilobotomiasta ja huolestuvat – toki myös ilahtuvat – milloin mistäkin ulkopuolisen silmiin olemattomasta yksityiskohdasta.
"Harkitsin? En ollut oikeasti vauvan syntymän jälkeen harkinnut enää mitään muuta kuin sitä, pitäisikö lapsen peppu pestä vedellä vai riittäisivätkö peppuliinat. Tai söisinkö itse imetysten välissä kaksi vai kolme riviä suklaata. Joskus kotoa ulos lähtiessä oli kummallista tajuta, että elämä muualla kyllä rullasi kuten ennenkin." (25)
Mennyt kevät ja kuluva kesä ovat olleet perheessämme poikkeuksellista haipakkaa. Vaikka vauvavuoden haasteet ovat meillä vaihtuneet jo säntäilevään taaperoon ja kaikenlaisten elämien yhteensovittamiseen, harkinnalle ei edelleenkään aina jää aikaa tai tarmoa. En voi käsittää, miten toiset ihmiset ovat suunnitelleet elämäänsä jopa kuukaudeksi eteenpäin – tai miten heillä on siihen taloudellisesti varaa.
On toki mahdollista, että he eivät ole yhden aamupäivän aikana ripustaneet lapsen repimiä verhoja takaisin paikoilleen, kontrolloneet ainakin kuudentoista eri keittiövälineen käyttöä, kieltäneet pitämästä kenkiä sisällä, onkineet tuttia leluankan sisuksista, kantaneet spagettilasta pois isänsä työpöydän laatikolta, leikanneet rimpuilevan taaperon kynsiä ja yrittäneet kuitenkin toisella aivopuoliskolla vähän nauttia omasta ohjelmattomasta kesälomapäivästä. (Ehkä ne toiset eivät myöskään ole kuluttaneet lomarahojaan käytössä vilkkuviin Ryhmä Hau -kenkiin, jotka tosin olivat pikkumiehen riemuun suhteutettuina naurettavan alihinnoitellut.)
Samaistun Usvaan myös siinä, että prismariiviötkin osaavat hämmentävän usein käyttäytyä hämmentävän hyvin. "Vaikka tyttö olikin kahvilassa möllötellyt tyytyväisenä sylissä ja unilla vaunuissa, kitinä alkoi kuin taikaiskusta heti lähtiessämme. Seurassa Orvokki oli usein niin vieraskorea, että sain kyllästymiseen asti kuulla, kuinka ihana, iloinen ja tyytyväinen vauva meillä oli." (70)
Viimeksi juhannuksena ystäväpariskunta totesi, kuinka he haluavat meiltä kultaisia kasvatusvinkkejä sitten, kun ovat itse niiden tarpeessa. Meidän taaperomme on kuulemma aina niin iloinen, hyväntuulinen ja kiltti tapaus, etteivät ole toiseen samanlaiseen törmänneet.
Pienet kiukuttelut ja niille naureskelu jälkikäteen kätkevät liian usein taakseen maailman, jossa vanhempi (usein äiti) on paineidensa, väsymyksensä ja lapsirutiiniensa alla totaalisen yksin. Kun ei ole ketään, jolle soittaa. Tai kun soittokaan ei auta. Kun kukaan ei voi varsinaisesti siitä suosta nostaa – eihän lastakaan voi pois antaa eikä se mitään auttaisi. Kun arkiseen yksinhuoltajuuteen on tavallaan tottunut eikä silti totu koskaan.
"Inhosin näitä aamuja, jolloin joku oli vaatimassa minulta jotakin ennen kuin sain silmiäni edes auki. – – Juha oli taas kerran jossain perkeleen työreissussa. Minun piti hoitaa taas asiat yksin – kuten ihan liian usein. Olisin yhtä hyvin voinut olla yksinhuoltaja. Niin harvoin Juha oli huhtikuussa ollut kotona." (83)
#vauvavuosi on tsemppaavaa viihdekirjallisuutta, joten aika moni asia siinä ratkeaa lopulta halilla ja suklaalla. Se on ihan hyvä. Esimerkiksi rintatulehduksen tuottama tuska on kuitenkin käsitelty niin pinnallisesti ja kevyesti, että alkaa vähän ärsyttää. Vietin itse lapsen ensimmäiset viisi viikkoa tulehduskierteessä ylös-alas sahanneessa neljänkymmenen asteen kuumeessa. Heräsin viikkotolkulla kahden tunnin välein ympäri vuorokauden pumppaamaan maitotiehyitä tyhjiksi – vauvan syöttökertojen lisäksi.
Elintärkeä imettäminen sattui niin paljon, että usein potkin kaikin voimin sängyn jalkopään patjaa samalla, kun mies piti vauvaa turvallisesti paikallaan. Samalla olin synnytyksessä tulleen lähes kahden litran verenhukan vuoksi niin heikko, että jokainen pystyyn nouseminen oli harkittava tarkoin. Olisin ollut aika onnellinen, jos suklaan syöminen television ääressä olisi ollut riittävä lääke.
Miehestäni tuli kyllä #vauvavuoden Juhan tavoin rintapumppujen asiantuntija. Yksi pumppu hajosi keskellä yötä, eikä vastaavaa saanut tilalle kuin parinsadan kilometrin päästä (kyllä, hän selvitti sen neljältä aamuyöllä). Toisella kerralla mies haki korvaavan pumpun iltamyöhällä lähiapteekista, jossa se oli ainoa jäljellä oleva tuote. Kotona siitä tietenkin puuttui jokin osa, ja kiroileva mies sai lähteä uudelle kierrokselle. Hau-tuotteiden lisäksi pelkästään rintapumput ovatkin nielleet satoja euroja.
Nykyvanhemmilla on periaatteessa helppoa. Lapset jäävät henkiin ja elävät globaalisti käsittämättömässä, oikeastaan aivan liiallisessa, yltäkylläisyydessä. Samalla vanhemmuuteen on kuitenkin aikaa kohdistaa järjettömiä odotuksia sekä sisä- että ulkopuolelta. Kukaan ei ymmärrä äitiä kuin toinen äiti, mutta kukaan ei myöskään ole äidille yhtä ilkeä ja vahingollinen kuin toinen äiti.
"Havahduin vasta nyt siihen, että koko eteläisen kaupunginosamme lapsikatras näytti siltä kuin olisi repäisty suoraan katalogista, jossa esiteltiin kaikki tällä hetkellä pinnalla olevat lastenvaatemerkit. Se oli kuin kollaasi kaikesta siitä, mihin kotiäitien rahat menivät ja millaiselta nykylapsen haluttiin parhaimmillaan näyttävän." (153)
Taannoisella Prima-reissulla mukana ollut siskoni kysyi ostosten pakkaamisen jälkeen, "onko tää muka oikeasti sen arvoista, jos vertaat siihen että olis sinkku". Pidäteltyä raivoa kihisevänä, hikisenä ja lapsen kanssa yhtä nälkäisenä en miettinyt hetkeäkään. On se sen arvoista, vaikka oma kesäloma pitää ehkä rakentaa niistä pienistä hetkistä, kun päiväunien aikaan joku ei koko ajan vaadi jotain. Vaikka selän takana tiskivuori odottaisikin valloitusta.
Toivottavasti Orvokista tulee vielä taaperoikäinen. Usva ja Juha ansaitsevat kokea sen, kun pieni tahmatassu riemastuu tuoreista mansikoista, oppii laittamaan lusikan oikein päin suuhun tai hukuttaa vanhempansa litimärkiin pusuihin. Nauraa sydämensä pohjasta tai oppii laulamaan Ryhmä Haun tunnusmusiikin. Herää loma-aamuna kuudelta vaippa täynnä eikä ole enää yhtään väsynyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)