JA YKSI JOS MURTUIS, MUUT TUKENA OIS (Aki Ollikainen: Nälkävuosi)

     Alkuvuoden perinteisissä tulevan kirjavuoden katsauksissa puhuttiin muun muassa Aki Ollikaisen toisesta romaanista, johon kohdistuvat odotukset ovat huippumenestyneen esikoisen jälkeen suuret. Lueskelin noita lehtijuttuja ja myöhäisherännäisesti hoksasin, etten kaikkien näiden vuosien aikana ole lukenut Nälkävuotta (Siltala 2012). Periaatteessa ei ole ihme, että teos on silloin luiskahtanut ohi, sillä vuonna 2012 lukemani proosakirjallisuus mahtuu kahden käden sormiin – kiitos ylioppilaskirjoitusten, pääsykoesuman, itsenäistymisen, yliopiston fuksisyksyn ja harvinaisen väsyneiden silmien. Onneksi kirjat ovat siitä armollinen harrastus, että niitä saa yleensä kirjastosta vaikka kaksisataa vuotta myöhässä.
     Korjasin siis erheeni ja paikkasin aukon helmikuun ensimmäisen sunnuntain aikana. Se kannatti tehdä, sillä Nälkävuosi oli oikeastaan vielä hienompi kokonaisuus kuin odotin. Erityisesti se noin 140 sivun mitassaan osoittaa, että laatu todella korvaa määrän. Välillä sekä uutuuskirjoja että klassikoita lukiessa tulee tunne, että kirjailija on nyt vähän liikaa rakastunut omaan ääneensä ja henkilöihinsä, ja tarinan kerronta lipeää jaarittelun puolelle. Kai fyysisellä kirjalla on sitten edelleen jonkinlaista statusarvoa paksuutensa mukaan. Joka tapauksessa Ollikaisen esikoisesta tekee erityisen hienon se, ettei siinä ole mitään ylimääräistä. Jokainen luku, sivu ja virke on kokonaisuuden kannalta perusteltu.
     Aihe puolestaan on niin kylmäävä ja vaiettu, ettei sen venyttämistä varmaan olisi lukijan herkkä sydän kestänytkään. Nälkävuodet 1866–1868 ajoivat riutuneet ihmiset liikkeelle purevaan pakkaseen ja hyytävään hankeen, johon monet lopulta tuupertuivat ja kuolivat. Tämä on tosiasia, jota kirjailija ei todellakaan kaunistele. Romaanin keskiössä oleva nelihenkinen perhe lähtee jäätyneestä torpastaan matkaan, nääntyy yksi kerrallaan – and then there were none. Perheenäiti Marja on riutuneisuudestaan huolimatta verevä hahmo, jonka vihoviimeinen vaihtoehto on luopua lapsistaan, ja pienten Mataleenan ja Juhon nälän kuvaus on jotain, jota on vaikea sanallistaa.
     Olen havainnut viime aikoina itsessäni kaksinaismoralistin hyvinkin mitättömässä, mutta sentään runollisessa asiassa. Olen nimittäin aina paheksunut erilaisten juhlapäiväherkkujen kaupittelua ja nauttimista etukäteen – niiltähän menee ihan merkitys, jos mämmin mässytys alkaa helmikuun alussa ja laskiaispullia syödään, kun joulusta päästään. Olen asunut kolme viikkoa täysin yksin, kun mies on ollut tilapäisesti töissä toisella paikkakunnalla. Syytänkin vertaiskontrollin puutetta siitä, että viime viikolla nautiskelin erittäin varaslähtöisesti pari runebergintorttua. (Ne ovat muuten juhlapäiväleivonnaisista ehdottomia suosikkejani.)
     Nyt aika moni luultavasti miettii, miten ihmeessä runebergintortut liittyvät tähän väliin tai mistä ne ylipäätään tulivat mieleeni ihmisten nälkäkuolemia seuraillessa. Aika makaaberia ja mautonta kaikin puolin. Ehkä ratkaisun avain on kuitenkin nimenomaan tortussa ja siihen liittyvässä kaksinaismoraalissa. Kyllä minä voin melkein fyysisesti pahoin Nälkävuoden runollista kurjuutta lukiessani. Kyllä minulle tuli sellainen olo, ettei näin epäinhimillisiä asioita voi sattua. Kyllä minä heti aloin miettiä asiaa omalle kohdalleni, kun tässä harvinaisen vakavan ilmastomyllerryksen keskellä taas eletään ja erinäisissä diktatuureissa tällä pallolla on melkoiset nälkävuodet meneillään parhaillaan.
     Sitten minä kuitenkin mietin, ketä tai mitä se auttaa, että hurskastelen täällä ja kirjoitan taas muutaman liuskan tekstiä siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ja ihmiskunta tätä menoa tuhon oma. Sen tietää jokainen sellainen ihminen, joka on vaivautunut tänne saakka lukemaan näin pitkiä virkkeitä blogista, joka ilmiselvästi käsittelee kirjahyllyissä pölyyntyviä tiiliskiviä. Sitä eivät ehkä tiedä sellaiset ihmiset, joita nyt ei muutenkaan kiinnosta mikään muu kuin oma kapea elämänpiiri ja se, että oma vatsa on täynnä. Heitä kuitenkaan tuskin kiinnostaa tämä blogikaan.
     Nyt olen todennut jälleen oman järisyttävän hyväosaisuuteni sekä elämäni fyysisten ja sosiaalisten puitteiden että omien henkisten valmiuksieni kannalta tarkasteltuna. Pitäisikö siitä tuntea syyllisyyttä? Se on varsin tärkeä teema myös Nälkävuodessa, joka on erityisen hieno myös siksi, että se kuvaa (vain 150 vuoden takaista!) kriisiä koko yhteiskunnan näkökulmasta. Ääneen pääsevät väsynyt senaattori, joka on yrittänyt parhaansa ongelman ratkaisemiseksi, sekä etenkin akateemiset kaupunkilaisveljekset Teo ja Lars Renqvist. "Teonkin on pakko hymähtää tilannetta muistellessaan. Samalla hän kuitenkin miettii, että jos kaikki tämä kurjuus ympärillä vain huvittaa heitä, miten se voisi heitä koskettaa? Jos he sen todella itsessään tuntisivat, voisivatko he enää nauraa?" (72)
     Nähdäkseni Teolla ei ole hätää. On kaikista tärkeintä, että hyväosainen muistaa ajatella näitä asioita ja niitä ihmisiä, joilla ei mene yhtä hyvin. Muistaa edes yrittää asettua heidän asemaansa, muistaa, ettei oma todellisuus ole koko maailman todellisuus eikä oma napa koko maailman napa. Muistaa olla kiitollinen. Yksi ihminen ei koskaan voi pelastaa koko maailmaa, harvoin edes maata. Pitämällä jalkansa maan pinnalla ja silmänsä ja sydämensä auki hän voi kuitenkin omalla olemuksellaan tehdä ympäristönsä ihmisten elämän paremmaksi. Pienillä teoilla ja herkkyydelläkin on paljon merkitystä. Enkä toisaalta sanoisi, että Teon teot kovin pieniksikään loppupeleissä jäisivät. En paljasta, mitä tällä tarkoitan, koska se vesittäisi romaanin kenties hienoimman kohdan.
     "Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." (134) Ei minun tarvitse osoittelemalla sanoa, kuinka maailma kohtelee meitä kaltoin – ja varsinkin me sitä. Aki Ollikainen on jo sanonut sen osoittelematta.
     Onnellisinta meidän jälkipolvien egoistiselta kannalta on se, että seitsemän laihan vuoden jälkeen tulivat ne seitsemän lihavaa – ja niin tulee toivottavasti aina olemaan. Minun ei kovista vuosista historiankirjoista oppineena tarvitse kuin olla ihminen ihmiselle. Tai kuten viime syksyn ehdottomasti parhaan levyn tehnyt Tuure Kilpeläinen siteeraa kaihoisine karavaaneineen Eino Leinoa ("Hymyilevä Apollo" 1898): "Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi! / Miks emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois. / Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa! / Niin suuri, suuri on maa!"

HYVÄSTI – PAHASTI (Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja)

     Itseään arvostavan kirjallisuusbloggaajan ei varmastikaan pitäisi kirjoittaa kahdesti samasta sarjasta ja samoista hahmoista. Tässä tapauksessa tuntuu kuitenkin siltä, että sekä kokija että hahmo ovat kasvaneet huomattavasti sitten edellisen tilannekatsauksen. Siksi teen nyt poikkeuksen sääntöön. Näin tammikuussa tekee myös hyvää aloittaa kirjavuosi vähän lyhyemmin, kevyemmin verrytellen.
     Monen mielestä Tuomas Kyrön Antti Litjan äänellä nariseva Mielensäpahoittaja kuuluu ehdottomasti episodiformaattiin. Hulvattomat huomiot tavallaan toimivat parhaiten silloin, kun niihin keskitytään yhden luvun verran ja mennään sitten seuraavaan. Hauskaahan episodeja onkin lukea – sen totesin jo kauan sitten. Joitakin hulvattomimpia seikkoja noina aikoina on kirjattu tänne.
     Itseäni viehätti kuitenkin suuresti se syvyys, jonka sekä hahmo että tarina saavuttivat romaanimuodossa. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014) sopii hahmon hyvästelyyn huomattavasti paremmin kuin toisiinsa periaatteessa liittymättömät episodit. Mielestäni se on myös romaanina taidokkaampi kuin kirjan ja ruusun päiväksi 2012 kirjoitettu pienoisromaani Miniä.
     Romaani rakentuu hautajaisjärjestelyjen ympärille ja meinaa päättyä hautaan. Niinkin perussurullisella aiheella vanha narisija saa lukijansa hymyilemään. Oikeastaan on ihan fiksua laatia testamentti ja miettiä vähän, millaiset viimeiset maanpäälliset juhlat itselleen haluaa. Oman arkun nikkarointi on silti lähinnä tragikoomista – eikä projekti niin hyvin päätykään.
     Mieleltään Mielensäpahoittaja on yhtä kirkas kuin aina ennenkin ja ehkä iän tuoman kokemuksen myötä entistäkin empaattisempi. Hänellä on jäyhyydestään huolimatta sellaista silmää, joka monilta nuoremmilta ja koulutetummilta puuttuu. "Kyllä ei auta rauhoittamisessa käskeminen. Ensin yksi huutaa ja sitten toinen huutaa sille takaisin, että älä huuda. Ja varmasti tulee mukaan kolmas, joka karjuu että mitä te perkele täällä huudatte, turpaanko pitää lyödä." (16)
     Mielensäpahoittajalta riittää ymmärrystä lapsille ja nuorille, muttei niinkään keski-ikäisille. Siinä mielessä hän muistuttaa suuresti ikätovereitaan, Minna Lindgrenin Ehtoolehdon palvelutalon ihania mummoja. Ketjuhotellista löytyvä sivistynyt lättähattu on aidosti kiinnostunut fossiilin ajatuksista ja johdattaa tämän tavattoman kätevän sylitelevision äärelle. Siitä voi katsoa Arvi Lindin lukemia uutisia milloin tahansa. Hetken melkein tuntuu, ettei ATK olekaan niin suuri kirous kuin aiemmin on annettu ymmärtää.
     Änkyrästä isästään välittävää poikaansa ukko pitää turhanpäiväisenä hössöttäjänä ja humanistisena tekotieteilijänä, mutta tämän lapset ovat vaarinsa kanssa jotenkin enemmän samalla kaistalla. Nuorisossa on toivoa, tai sitten parin sukupolven päässä oman polven virheet ja kipupisteet eivät enää tunnu yhtä selvästi. "Tämmöisen maailman haluavat nyt ne keille me halusimme ihan toisenlaisen maailman. Siinä sukupolvet ovat aina tyhmiä. Eivät koskaan oikein vedä samaan suuntaan vaan isot on toiveet ja haaveet ja airoja kiskotaan vastakkaisiin suuntiin". (44) Todellisuudessa jokaisen sukupolven pitää ilmeisesti tyrmätä seuraajiensa elämäntapa riippumatta siitä, kuinka haitallinen se objektiivisesti arvioituna on.
     Toki monet asiat olivat ennen yksinkertaisempia – vaikka sitkeästi kieltäydyn uskomasta Kyrön kirjailijapersoonan ahkerasti viljelemään "ennen oli kaikki paremmin" -kaneettiin. Olen miettinyt paljon esimerkiksi sitä, miksi nykyään nuoretkin ihmiset masentuvat ja tuntevat olonsa osattomiksi. Vaatiiko yhteiskunta todella niin paljon enemmän kuin ennen? Eikö meidän pitäisi riemuita siitä, ettemme ole enää tuomittuja elämään samassa kylässä samojen naamojen kanssa?
     Minä riemuitsen täysin rinnoin, mutta ymmärrän toisaalta senkin, että kohonneelta tuntuva vaatimustaso ahdistaa. Ehkä Mielensäpahoittaja osuu lähemmäs ydintä kuin aavistaakaan: "Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä – –." (50) Puhuminen on valtavan tärkeää, ja huolista puhuminen luonnollisesti keventää mieltä. Kaiken medikalisoiminen ja tavallisten tunteiden problematisoiminen eivät vain nähdäkseni palvele yhtään ketään.
     Viime syksyn hienoin kirjafilmatisointi oli Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-sovitus. Sen ansiosta näen Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -romaanissa varsin keskeisessä osassa olevan Heikki-pojan yksiselitteisesti näyttelijä Iikka Forssina. Kirjassa musteen perässä ajeleva Eskortti toi lukiessa useasti mieleen pojan hulvattoman tunteikkaan raivokohtauksen elokuvassa. Yleisesti ottaenkin tuntuu siltä, että Mielensäpahoittaja miljöineen on muutaman vuoden aikana asettunut aika kiinteäksi osaksi suomalaista mielenmaisemaa. Se lienee käynyt helposti siksi, että jokainen meistä on sisimmältään vähän pahoittaja, halusi tai ei.
     Inhimillinen vanhuus ottaa ohjat kyyniseltä papparaiselta romaanin loppua kohden. Alkaa tuntua siltä, että Mielensäpahoittaja ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää omaa ikäänsä ja sen tuomia rajoitteita. Kuolemaan suhtautumisessa tapahtuva muutos lämmittää. "Semmoista se on elämän alku- ja loppupäässä. Paljon tarvitsisi unta, mutta jostain syystä ei vain onnistu." (247)
     Semmoista se tuntuu olevan myös näin lomalla. Onneksi on sopivan kepeän synkkää luettavaa. Näiden jäähyväisten ansiosta Tuomas Kyröstä tulee ensimmäinen kirjailija, joka on saanut tässä blogissa kolme kirjoitusta. Kyllä en aivan ymmärrä, miten tässä näin kävi.

JÄRJESTÄ, JÄRJETTÖMYYDESTÄ (Antti Holma: Järjestäjä)

     Toiset valmistelevat joulua, minä valmistelen joulukuun blogia. Se on tarpeen tehdä nyt, sillä toivon Joulupukin tuovan sen verran kirjoja, että välipäivät kuluvat avaamatta tietokonetta. Halusin myös kirjoittaa Antti Holman Järjestäjästä (Otava 2014) vasta nyt, kun Antti Holma on Antti Holma eikä kaikille vain Kissi Vähä-Hiilari. Se ei tosin taida olla täysin mahdollista. Kissi on selvästi elänyt palasina jo useammassa Järjestäjän hahmossa.
     Hämmästelin jo marraskuussa esikoiskirjailijamiesten mittavaa esiintuloa vuonna 2014. Hämmästeltävään joukkoon kuuluu myös Antti Holma. Toisaalta voitaisiin puhua myös kaapistatulosta, sillä luulen, etten ole koskaan lukenut putkeen yhtä monta homoseksuaalisuutta jollakin tasolla käsittelevää romaania. Niiden joukkoon kuuluu myös Järjestäjä. Se on ruumiillisempi ja paikoin raadollisempi kuin Kissani Jugoslavia, ja kielellisessä "viattomuudessa" mitattuna kaukana Neljäntienristeyksestä, mutta sama teema pyörii kaikissa. Vuotta 2014 voitaneen pitää tabujen murtumisen ja seksuaalivähemmistöjen voiton vuotena. Ehkä aiheen ajankohtaisuus on saanut sen samanaikaisesti monien kirjailijoiden huulille – tai sitten kaikki on vain sattumaa. Oikeastaan sillä ei ole edes väliä.
     Antti Holma kertoi jossain vaiheessa syksyä Helsingin Sanomissa kirjoittavansa, koska ei osaa lukea tai elää. Lausahdus teki itseironisuudessaan vaikutuksen ja vei Järjestäjän äärelle. Riemukseni samaa lempeää itseironiaa löytyy rutkasti myös romaanin päähenkilöstä Tarmosta. Kirjastonhoitajan työstään hatkat ottava Tarmo päättää ryhtyä self help -oppaan avustuksella oman elämänsä sankariksi. Hän pestautuu Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi ja pääsee vailla aiempaa kokemusta teatterimaailman pyörteisiin. Kuumotusta ja pakonomaista himoa aiheuttaa nuori vieraileva näyttelijä Daniel Besprosvanni, joka tosin ulkopuolisten arvioiden perusteella ei ole kovin kummoinen tulkitsija.
     Romaani on jaettu viiteen osaan, joissa tarina kutkuttavasti hajoaa jatkuvasti abstraktimmalle ja abstraktimmalle tasolle. Hajoaminen tapahtuu kuitenkin niin hienovaraisesti, ettei lukija tahdo kyseenalaistaa mitään. Tarmon elämä epäilemättä on ristiriitaista. Hän on ikänsä ollut objekti ennen kuin päättää alkaa subjektiksi. Siinäkin hän onnistuu vaihtelevasti. Tarmo on vähän ressukka ja samalla niin inhimillinen, että häntä tekisi mieli halata, jollei tietäisi, kuinka paljon hän siitä ahdistuu.
     Järjestäjän tunnistettavat huomiot ympäristöstä ovat niin mahtavia, että naurattaa ääneen ja tekee mieli vain huutaa vapautuneesti. Kaikilla kirjastonhoitajilla on huovutetut viitat. Teatterintekijät leipiintyvät. Nykyteatteri on välillä älytöntä tekotaiteellista moskaa, kuten myös kirjallisuus ja elokuvat. Sitä ei vain saa sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymättömyyttään. Tarmo sanoo useampaan otteeseen ja ajattelee vielä useammin. "Mietin, miksi nuorille tehdään aina kohotettuja ja energisiä teoksia. Aina, jos elokuva tai teatteriesitys on suunnattu nuorille, siinä tanssitaan ja lauletaan ja loikitaan pitkin seiniä. En elämässäni ollut nähnyt loikkaavaa nuorta, ellei kyseessä ollut kaljavaras tai joku rullalautailija." (98)
     Sen lisäksi, että tekee mieli huutaa vapautuneesti, tekee elämässä usein mieli sanoa kirjastonhoitaja-Tarmon tavoin ei. "Ei, ei, ei, mene pois, älä lainaa mitään, älä yritä olla mitään, et viisastu lukemalla, viisastut elämällä. – – Ei, sinä yliopistopudokas. Ei sekä violetille pikkutakillesi että penseälle ilmeellesi. Nietzschen pelkät muistelmat lukemalla et opi hänen koko filosofiaansa. Minä tiedän, että sinä ajattelet tässä vähän oikaisevasi, mutta ei onnistu. Hanki tyttöystävä ja opiskele luokanopettajaksi, pääset vähemmällä, petyt vähemmän." (23) Näitä tulee vastaan paitsi pudokkaiden joukossa myös yliopiston sisällä. Sitäkään ei varmaan saisi sanoa ääneen, ettei paljasta omaa sivistymätöntä tyhmyyttään.
     Kaikki nuoret tyypit tahtoo tunnetusti olla jotakin, jokainen tahtoo jättää jäljen. Totta kai parhaaseensa pitää pyrkiä, yrittämistä tarvitaan eikä yhteiskunta selviydy ilman innovatiivisia yksilöitä. Sitä en ollenkaan kiellä. Joskus elämä vain on helpompaa, jos hyväksyy yhteiskunnan ja oman pienen roolinsa sen osana. Toisinaan tuntuu kuin olisi seuraamassa alastoman keisarin hienoa kulkuetta, jossa kukaan ei tahdo olla se vaatteiden puutteesta huomauttava tollo. Eikä sama meininki ilmeisesti edes rajoitu yliopistoon: "Nämä tällaiset tehtävät, joissa aikuiset pakotetaan seisomaan maalarinteipin päällä havainnollistamissyistä, nämä on saatana yhteistyössä maailmankaikkeuden kaikkinäkevän silmän kanssa heittänyt tavallisten ihmisten tielle kuin marmorikuulat rappukäytävään, kuolettaviksi ansoiksi." (35)
     Rakastan, rakastan ja rakastan Holman kyseenalaistavaa mutta lempeää ironisointia, joka kantaa läpi romaanin ja tekee siitä järkyttävän hyvän kirjan. Sellaisen, joka ei itse ole tekotaiteellista eikä moskaa, vaan älykästä ja humoristista, oivaltavaa ja viihdyttävää. "Ehkä hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että sellaista teatteri on. Tragedian haistaa ensi metreiltä mutristuneista ilmeistä ja tummista lavasteista, hauskaksi tarkoitetussa esityksessä vaatteet ovat värikkäitä ja ilmeet liioiteltuja. Tragikomedia on jotakin sellaista, jossa sanotaan kuolema ja kikkeli, ehkä jopa samassa lauseessa." (276)
     Ehkä romaani tekee minuun kieron vaikutuksen osittain siksi, että suhtaudun teatteriin intohimoisesti. Olen viettänyt melkein koko lukioaikani pienen harrastajateatterin luukkunäyttämöllä tekemässä klassikkomusikaaleja. Monet siellä syntyneet kokemukset lukeutuvat tähänastisen elämäni merkittävimpiin. Pienissä puitteissa ei tietenkään ole ollut kuuntelua, järjestäjiä tai kahtakymmentä Pasi-nimistä näyttämömiestä, mutta tavoitan hyvin teatterin tunnelman, jota järjestäjä kuvaa. Tietysti Suomalaisen Teatterin meininki on vahvasti karrikoitua (ainakin toivon niin), mutta todellisuudessakin näyttelijät sättivät toisiaan ja heittävät hölmöä läppää, kunnes ohjaaja toteaa, että näytelläänpäs sitten taas. Totta kai teatterin on oltava ristiriitaisuudessaan rakasta myös Holmalle, jonka enemmistö suomalaisista taitaa tuntea vain näyttelijänä.
     Tarmon persoonan vapautuminen, ahdistus ja ryhtyminen sankariksi, epätoivoinen Danielin tavoittelu ja kevyt harhaisuuskin saavat kaikupohjaa kirjastotyökaveri Minnamarin hahmosta. Lestadiolainen Minnamari kiintyy Tarmoon ja muuttaa lopulta itsensä hänen luokseen. Tarmo ei heikkoudessaan saa koskaan sanottua ei. Hänellä on naisiin kummallinen vaikutus, muttei mitään kiinnostusta näitä kohtaan. Tarmon kuvausten jälkeen kyllä pienen hetken jopa ihmettelen, miten kellään on. "Pienessä kulhossa oli omenoita, kömpelösti kolme, enempää ei mahtunut, mutta ilmeisesti omenoiden oli välttämättä oltava kulhossa, loput olivat pussissa kahvinkeittimen vieressä. – –Hän oli siivonnut, mutta siivoamisen sijasta hän oli luonut kotiini kauhean epäjärjestyksen." (284)
     Ehkä tunnistettavuus on laajemminkin se ominaisuus, joka tekee romaanin hahmoista, tapahtumista ja miljööstä niin hersyvän hauskan ja välillä koskettavan. Kaikki on vähän hullua, mutta melkein kaiken voi nähdä silmissään ja yhdistää johonkin tosielämän olioon. Todellisia helmiä ovat tarkkasilmäisen teatterikriitikon Riitta Rysän kirjoittamat metaforiset ensi-ilta-arvostelut. Niissä on vain pienin muutoksin lyöty lekkeriksi sanomalehtikritiikkien ajoittainen tekotaiteellinen naurettavuus. Mietimme joskus tekstintutkimuksen luennolla, kenelle kritiikit on oikeastaan suunnattu. Esimerkiksi kirja-arvosteluista on sivistyssanojen alta joskus todella vaikea saada selville edes sitä, onko kriitikko pitänyt teoksesta. Toki myös tekotaiteellinen terminä on kyseenalainen. Kuka sen oikean taiteen määrittää? Ei varmaan kukaan, vaikka jo Tolstoi aikoinaan yritti.
     Järjestäjän jälkeen suurin hämmennys kohdistuu Antti Holman käsittämättömään monilahjakkuuteen. On aika mieletöntä, että joku voi olla tasavahvasti mielettömän hyvä kirjoittaja ja mielettömän hyvä näyttelijä. Ainekset eksistentiaaliseen kriisiin ovat varmaan olemassa, mutta ainakin yleisö nauttii esityksestä.

IRRALLAAN (Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia)

     "Kun huomasin, että hän oli muodostamassa kysymystä, aloin toivoa. Ole kiltti äläkä kysy minulta kotimaastani, nimestäni tai äidinkielestäni. Kysy minulta, mitä haluan tehdä tai mitä kaikkea olen jo tehnyt, haaveistani tai peloistani, niin minä kerron." (236)

     Kukapa meistä tahtoisi tulla määritellyksi aina vain epäolennaisten ominaisuuksiensa perusteella. Taitaa olla parempi, että lakkaan jakamasta tunnustuksia vuoden parhaalle teokselle – ainakin tänä vuonna. Olen aika hämmentynyt siitä, mistä näitä nuoria esikoiskirjailijamiehiä nyt tulee. Taloudellinen tilanne on huono, ihmisiä masentaa ja Suomi tuntuu julkisen keskustelun perusteella olevan jälleen kaikin puolin surkea maa. Silti näin monella riittää aikaa ravistella ja koskettaa. Tällä kertaa pyörittelen Pajtim Statovcia ja Kissani Jugoslaviaa (Otava 2014).
     Tällä kertaa nimenomaan pyörittelen, sillä en ole vieläkään ihan varma, ymmärsinkö koskaan, mitä romaanissa todella tapahtuu. Sitä voitaneen pitää erinomaisen teoksen merkkinä. Lukiessa minua ajoi eteenpäin vimmainen halu ymmärtää, kuka tekee mitä ja miksi. Kun kuvio ei auennut yhdessä luvussa, oli pakko syöksyä seuraavaan. Kun se ei täysin auennut viimeiselläkään sivulla, oli turvauduttava päähenkilö Bekimin ajatukseen: "Koska hän ymmärtäisi, etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa." (274)
     Tai siitä, että hän kokee loistavaksi ideaksi ottaa sohvan alle lemmikiksi valtavan kuristajaboan, vaikka on aina pelännyt käärmeitä. Tai siitä, että hän rakastuu autoritäärisiin miehiin, jotka kokevat oikeudekseen määritellä toisen ihmisen elämän. Ehkä se on tiettyyn rajaan asti turvallista, kontrolloitua. Tuntuu hyvältä palvella ja tehdä itsensä tarpeelliseksi.
     Pyörittelyn voisi oikeastaan aloittaa jo romaanin monitulkintaisesta nimestä. Suomen kielen vääntämiseen ja kääntämiseen orientoituneelle ei ole yksiselitteistä, onko merkitys 1) Kissani (nominatiivi + omistusliite) Jugoslavia, jolloin Jugoslavia on nimeäjälle kissan asemassa, vai 2) Kissani (genetiivi + omistusliite) Jugoslavia, jolloin Jugoslavia onkin kissan. Oma tulkintani päätyy sekä romaanin Kissan että jugoslavialaisen katukissan roolien perusteella vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalle. Koko pohdinta taas tuntunee aika kryptiseltä, jos ei ole romaania ehtinyt vielä lukea, joten se siitä.
     Kissani Jugoslavia on pojan ja äidin tarina isästä, irrallisuudesta ja elämästä maahanmuuttajana. Kirjailija itse sanoi jossakin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon liittyneessä haastattelussaan, että olisi typerää lukea muutaman ihmisen tarinaa allegoriana kokonaisista kansakunnista. En siis tee niin. Tärkeämpää on, että ilman yleistyksiäkin tarinoista välittyy häivähdyksiä siitä, millaista oikeasti on olla ympäröivästä yhteiskunnasta irrallinen.
     Sitten seuraa häkellyttävä huomio: minä tunnistan monet noista tunteista. Koko sukuhistoriassani ei ole millään tavalla määriteltynä yhtäkään maahanmuuttajaa. On vain maakuntamuuttajia, joskin heitä on paljon. Olen aiemminkin (ks. esim. Aapine) käsitellyt kummallista tunnettani siitä, etten oikeastaan ole mistään kotoisin. Pienessä piirissä alkaa helposti pyöriä vielä pienempi piiri. Silloin pienen pienet oman pihan asiat alkavat tuntua maailmassa kaikista merkityksellisimmiltä, eikä joukkoon oikein koskaan hyväksytä muualta tulleita. Siksi pidän suorastaan kunnia-asiana lähteä pois ainakin väliaikaisesti. Jokaisen pitäisi asua hetki jossain muualla – ei ehkä maan mutta edes oman maakunnan ulkopuolella. Silloin voisi tavoittaa edes aavistuksen siitä irrallisuudesta, joka luo elämään kummasti perspektiiviä.
     Kun tilanne on tämä jopa Suomen sisällä, kuinka hirvittävästi paljon suuremmin se konkretisoituu kokonaan toisesta kulttuurista tulevalle ihmiselle? "Satunnaisesti yliopiston käytäviltä korviini tarttunut puhe kuulosti tyhjänpäiväiseltä: puhuttiin opintotuesta ja ruoan hinnasta ja vuokrista ja huonosti palkatuista työpaikoista ja liian alhaisista tulorajoista ja huonokuntoisista opiskelija-asunnoista, puitiin opiskelijajuhlien pitkäveteisiä tapahtumia. En voinut sietää sitä." (41) Bekim tahtoo huutaa suomalaisille, että maailmassa on oikeitakin ongelmia. Häntä vain ei kuunneltaisi, koska hän on osa "niitä", ei "meitä". Tai kuten Bekimin äiti Emine järkyttyneenä huomaa Suomeen muuton jälkeen: "Meistä oli tullut sellaisia, jotka ystävystyivät niiden kanssa, jotka olivat sorrettuja ja joista ei pidetty. Olimme hyljeksittyjä kuin mustalaiset, niitä muita jotka olivat tulleet kaukaa tähän maahan, jossa ihmiset olivat niin valkoisia, että olisivat voineet olla lumesta kasattuja." (168) Ajoittain myös niin kylmiä, että olisivat voineet olla lumesta kasattuja.
     Ei nyt kuitenkaan lähdetä vetämään niitä yleistyksiä kokonaisiin kansakuntiin. Minun kuvani ihmisestä on edelleen pohjimmiltaan hyvä ja kaunis, eikä se tule muuttumaan. Ihmisillä on erilaisia teitä ja erilaisia kohtaloita, ja jokaisen ihmisen mielessä voi heilahtaa, jos ympäröivät olosuhteet ovat lapsesta asti olleet sille otolliset. "Sillä ihminen ei synny tähän maailmaan pahana, hän perusteli. Ei ole olemassakaan mitään vinoutumaa, jonka vuoksi ihmiset tekevät pahoja asioita ja joka voisi selittää sodankäynnin, epätasa-arvon, köyhyyden ja nälän. Ihminen ei kykene satuttamaan toista ihmistä tuntematta syyllisyyttä, eikä ihminen pysty myymään itseään rahasta. Ei riistämään toisen ihmisen henkeä eikä omaansa. On vain laiskuutta, se hiipii matalikkoja pitkin ja täyttää ihmisten suut ja aivot paskalla, siitä on tullut loinen jonka isännät ovat poikkeuksetta epätoivon partaalla, ja niin kierre jatkuu. Se on tämän maailman ongelma." (222)
     Laiskuuttamme ja saamattomuuttamme me ihmiset emme viitsi tehdä tarpeeksi suurten globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, vaikka kaikki keinot olisivat käytössämme. Se on valtavan surullista. Emme tee sitä ainakaan vielä. Lievennys on tarpeen, sillä minun kuvani ihmisestä tahtoo uskoa, että hyvä voittaa.
     Se vaatii kuitenkin päättäväisyyttä ja laiskuuden tuhoamista. Edellä olleen määritelmän esitti Bekimin isä ja Eminen mies Bajram, jonka ajatusten kannalla lukija ei muun romaanin perusteella kyllä tahtoisi olla (ja joka itsekin päätyy laiskuuteen). Monen pahan ohella hän on saanut siirrettyä jotain hyvääkin pojalleen. Kun Bekim käy keskustelua tulevaisuudesta individualistisen ja narsistisen Kissan kanssa, hän on asian ytimessä: "Ei voi vain eräänä päivänä herätä ja päättää, että haluaa lääkäriksi. Nämä asiat vaativat aikaa, kypsyttelyä.
Kyllä voi, halusin sanoa sille. Juuri niin voi tehdä. Voi avata kirjan ja lukea niin paljon, ettei jaksa enää kannatella päätään. Kissa uskoi, että aika tekisi siitä älykkään ja kypsän, että aika itsessään, päivästä toiseen eläminen, antaisi sille elämänkokemusta, josta viisastuisi. Ei se niin mene, olisin halunnut sanoa, ei lainkaan niin." (123)
     Sekin ärsyttää nykypäivässä, tämä loppumaton inspiraation ja flow-tilan yliarvostaminen. Opiskeluissa ja työelämässä jätetään kaikki viime tinkaan, jos ei aiemmin ole "sopivaa fiilistä". Kun ei viitsitä lukea ylioppilaskirjoituksiin tai tenttiin tai vaikka pääsykokeisiin tarpeeksi eikä päästä sisään, on defenssinä heti valmiina syytös tyhmästä kokeesta, joka ei huomioinut minun yksilöllisiä ominaispiirteitäni, joiden mukaan koko maailman pitäisi pyöriä. Tai sitten kyseinen juttu ei vain ollut minua varten, vaikka fakta usein on, että et vain yrittänyt tarpeeksi. Ahkeraa yrittäjää taas parjataan ylitunnolliseksi tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, mikä elämässä on tärkeää.
     Suomessa saa rikastua voittamalla ilman mitään omaa panosta miljoonapotin lotossa. Oma ponnistelu ja lukuisia työtunteja vaatinut ahkeruus ja esimerkiksi oman yrityksen kautta ansaittu tulotaso puolestaan ei ole oikein. Kaikillahan pitää olla samat mahdollisuudet. Tässä vain jätetään huomiotta, että Suomessa, maksuttoman päivähoidon ja koulutuksen maassa, jokaisella ihmisellä on yhteiskunnan suunnalta samat ulkoiset mahdollisuudet. Toisilta ne toki uhkaavat mennä heti rikkinäisen lapsuuden myötä, mistä olen aidosti järkyttävän surullinen. Ei kuitenkaan ole minun syyni, jos sinä tai vanhempasi päättävät laiskuuttaan tai typeryyttään jättää mahdollisuutesi käyttämättä. En suostu jättämään jotain tekemättä vain siksi, etteivät kaikki muut jaksa tai voi tehdä sitä samaa. Statovci sanoi niin ikään jossain haastattelussa, ettei hän välitä siitä, kuinka monta vuotta seuraavan romaanin kirjoittamiseen menee: tärkeintä on vain, että siitä tulee hyvä. Tätä asennetta ihannoin todella, kadehdinkin salaa.
     Ja sitten takaisin Jugoslaviaan. Sieltä Emine lähtee Bajramin naidessaan kohti elämää, jossa kaikki on mahdollista. Sinne Bekim palaa aikuisena pitkän tauon jälkeen – ehkä tasaamaan tilejä menneisyytensä kanssa. Ainakin kissa nousee likaisesta historiastaan huolimatta hahmoksi, jonka sekä poika että äiti voittavat puolelleen. Samanlaista hienoa työtä Bekim tekee käärmesuhteensa kanssa – lopussa niin konkreettisin toimin, että tärisyttää lukea.
     En analysoi Bajramin persoonaa tarkemmin, sillä en oikein osaa sitä tehdä. Puistattaa liikaa, vaikka jokaiselle teolle on varmasti tukahdutettu syynsä. Eminen huokaukseen tiivistyy tarpeeksi: "Mutta hän löi minua, vaikka hän käveli niin suoraselkäisesti, vaikka oli luvannut minulle onnellisen elämän." (115) Elämä ei aina etene, kuten sen toivoisi etenevän. Romaanin merkittävä viesti oli minulle kuitenkin se, että historian kahleista voi yleensä vapautua, jos ne osaa käsitellä ja mennä eteenpäin. Tämä tematiikka yhdistää teosta siihen vuoden toiseen ykköseen, Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen.
     Ehkä Bekimkin aikuisena ymmärtää jotain isänsä syistä. Ainakin hän alkaa jo muistella isää välillä lämmöllä. Kun aikuistunut kahden kulttuurin mies ei jää jumiin siihen, mitä on ollut tai olisi voinut olla, hän löytää Kissaa terveemmän rakkauden. Romaanin lopussa henkilöillä on toivoa, ja siinä mielessä se tuntuu alkua merkittävämmältä. Toisenlaisiakin johtopäätöksiä voi tehdä. Siitä kun ei voi olla aivan varma, mitä tapahtuu todella.

AALLOISSA SIIS (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)

     Joskus iskee Hemingway-olo. Ehkä silloin, kun elämä on liian yksinkertaista ja maailma ihan liian monimutkainen. Ei se olo (onnekseni vai tappiokseni) tule liian usein, mutta jossain vaiheessa lopulta kuitenkin. Hemingway irrottaa arjesta ja sysää johonkin kummalliseen kuplaan – sen tyyliseen, jota kuvailin kaksi vuotta sitten Jäähyväiset aseille -teoksen yhteydessä. Ajatukset liplattavat aaltojen mukana ja öisin näen tavallistakin kummallisempia unia.
     Tällä kertaa Hemingway-oloa pääsi tyydyttämään helposti, sillä Vanhus ja meri (Tammi 1952 / 2009) löytyi koskemattomana omasta kirjahyllystäni. Tai no, niinhän melkein kaikki lukemani kirjat löytyvät, koska olen ahkerasti tekemässä osaani sademetsien tuhoamisessa. Kirjastoista lainaaminen liittyy nykyään liikaa opiskeluun. Tulee liian helposti tunne, että kirjan eräpäivä roikkuu jonkinlaisena uhkaavana deadlinena pääni päällä ja pilaa koko lukukokemuksen. Pitäisi varmaan muuttaa isompaan asuntoon tai siirtyä e-kirjoihin.
     Hemingwaylle altistuminen saattaa näkyä myös kirjoitustyylissä. Kun mieleen tulee kiinnostavampi asia, alan tarkastella sitä ilman pientäkään tunnontuskaa kesken jääneestä ajatusprosessista, jota olin kuvaamassa. Lauseet ovat monipolvisia ja maalailevat tavallista enemmän paksua viivaa leveällä sudilla. Yrittäkää kestää.
     Muistan sentään vielä, mistä olin kirjoittamassa. Vanhus ja meri on hieno teos. Yksinkertainen tarina, monimutkainen maailma. Vanha kalastaja ilman kalaa, uusi reissu ja valtava saalis, uskollinen pieni poika, joka ei tullutkaan mukaan. Armottomana kuohuva meri ja verenhimoiset hait. Siima, joka pureutuu kämmeniin – sen vanhan ja hauraan miehen, joka ei anna periksi. Peruselementit ovat yksinkertaiset, allegoria ihmisen ja luonnon suhteesta monipolvinen ja mutkitteleva.
     Ei mene nykyään edes viikkoa niin, etten pohtisi jollain tasolla nykyihmisen luontosuhdetta. Iltojen pimetessä olen kiertänyt monta kertaa viikossa Jyväsjärven rantaraittia. Lokakuinen ilta on pimeä ja märkä, ja vaikka koko ajan ollaan todella lähellä sivistystä, ajoittain näkyy vain metsää. Pimeään aikaan muilla naisilla on havaintoni mukaan aina pari. Joku tiukoissa trikoissa kirmaava, parhaassa taisteluiässä oleva nuori mies saattaa käydä yöhön yksin. Yleisvaikutelma on kuitenkin, että moni tuntee pimeän luonnon vähän ikäväksi ympäristöksi. On kivempi mennä lämmitetylle ja loisteputkin valaistulle jumppasalille. Joskus onkin.
     En ole pelännyt metsässä kuin kerran. Silloinkin olin viisi ja se johtui maassa olevista sienistä, joiden vuoksi kolmevuotias pikkusisko ei suostunut tarpomaan takaisin kotiin. Sen sijaan olen jo vähän toisella kymmenellä yöpynyt siellä lukuisia kertoja pelkästään itseäni pienempien kanssa.
     Partiossa ja maaseudulla ylipäätään on oppinut samoilemaan ja toisaalta luottamaan siihen, ettei yhtäkään satunnaista murhaajaa huvita istua keskellä mättäikköä odottamassa, tuleeko joku onneton marjanpoimija mahdollisesti ensi viikolla käymään. Tarpeeksi syvällä on todennäköisempää kohdata hirvi kuin toinen ihminen, ja sekin yleensä juoksee pakoon eikä kohti. Varmasti joku kaupungin kasvatti voisi kertoa nauraen minulle, että yhtä vähän tarvitsee pelätä viikonloppuyönä suomalaisen kaupungin katuvaloin valaistussa keskustassa kävelemistä. Kokemuksensa kullakin.
     Kokemuksensa on myös merellä seilaavalla Santiago-vanhuksella, joka kymmenien saaliittomien päivien jälkeen käy uuvutustaistelua ison kalan kanssa, jota pitää oikeastaan vertaisenaan. Saaliin uuvuttua saapuvat hait, jotka miehen on tapettava yksi kerrallaan jatkuvasti harvemmiksi käyvin asein. Edellisten kappaleiden hyväntahtoisista vakuutteluista huolimatta olen ajautunut tuskallisen kauas luonnonyhteydestä, ihan kuten joka ikinen 2000-luvun ihminen. Päällimmäinen tunne naturalistisia (tai ehkä sittenkin vain realistisia) tappo- ja nylkemiskuvauksia lukiessa on inho. Kala löytyy nykyään tiskistä niin kivasti valmiiksi fileoituna. Vähän surettaakin.
     Haiden lisäksi meri ympäristönä on kiivas ja armoton. Kun saaliskala vetää venettä päivien ajan pidemmälle ja pidemmälle, ei vanhus voi kuin seurata. Lopulta ollaan kaukana kotoa. Tuleva aviomieheni on kasvanut pienessä rannikkopitäjässä meren ympäröimänä ja syleilemänä. Hänelle veneily ja aaltojen pärske meri-ilmassa ovat merkki suurimmasta mahdollisesta vapaudesta ja kesäisestä ilosta. Minä istun kyllä kannella, mutta tahdon nähdä rannan. Silloinkin arvioin syvyyksiä, etäisyyksiä ja veden lämpötilaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.
     Ehkä Hemingwayn teoksen suhde mereen on vähän kuin Ulla-Lena Lundbergin saaristokirjoissa (ks. esim. vaikuttava Jää). Meri antaa ja ottaa, mutta kumpaakaan ei kannata jäädä erikoisesti murehtimaan. Parempi on suunnata veneen keula rohkeasti aaltoihin ja luottaa, että aika usein meri myös johdattaa.
     Johdattaa se Santiagonkin lopulta rantaan. Rannassa odottaa poika, joka lupaa tästä lähtien kalastaa vain vanhuksen kanssa – isänsä toiveista huolimatta. Vanhan miehen ja nuoren pojan suhde on muutenkin mielenkiintoinen, enkä saa loppujen lopuksikaan täysin kiinni sen tarkoituksesta. "Jos poika olisi täällä, hän voisi kastella siimavyyhdet, vanhus tuumi. Aivan. Jos poika olisi täällä. Jos poika olisi täällä." (86)
     Onko kaikille vain yksinkertaisesti tärkeää, että on joku joka välittää? Onko pieni poika rohkeammin piittaamatta ympäristön mielipiteistä kuin aikuiset? Ehkä kaiken takana on varsin perinteinen ajatus siitä, että lapsi näkee paremmin kuin aikuinen tai että kalastajan työ tulee jatkumaan, vaikkei innokas poika olekaan hänen omansa.
     Yhtenä verrannaisena mieleeni nousi muuten myös Juhani Ahon mestarillinen Juha (1911). Vai mitä sanotte? "Kallistuessaan kevyesti airoja vasten hän tähysteli veteen ja näki pikku kalat, jotka olivat saman värisiä kuin säikeet ja uiskentelivat niiden välissä ja hiljalleen ajautuvan rakon langettamassa pikku varjossa" (34), kirjoittaa Hemingway. Suomessa kalastajan vedet ovat merkittävästi vähemmän trooppiset, mutta meren viipyilevä tunnelma jotenkin sama: "Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle." (Aho 1911)
     Teleks laulaa: "Sä oot aina mulle se / tyttö joka katsoo merelle / Mitä siellä näätkään? / Näätkö siellä jotakin / johon voisi tarttua / jotain kestävää ja / pysyvää?" ("Tyttö joka katsoo merelle", 2010) Huolimatta meren uhkaavuudesta voisin tuijottaa sitä tuntitolkulla jalat tukevasti rannan kivikossa. Ehkä näenkin.

KATSAUS KÖYHYYTEEN SUOMEN SUVESSA (Joel Lehtonen: Putkinotko)

Esipuhe: Oli syyskuu. Kolahdin oikein kunnolla takaisin akateemiseen maailmaan. Se kolahti minuun. Olen miettinyt ahkerasti, mistä teen ihan pian suomen kielen kandin. Olen hurmaantunut ihanista opiskelijaystävistä pitkän tauon jälkeen. Olen myös mennyt kihloihin. Lukenut en ole lähimainkaan tarpeeksi, paitsi narratologian tenttiin. Olen kuitenkin ollut hyvin onnellinen. Siksi julkaisen nyt abiturientti-Ilonan kolmen vuoden takaisen onnellisuuspamfletin. Se nousi mieleeni jo päivittäessäni blogia elokuussa. Katso vaikka täältä. Huomaa huikea kehitys kirjoitustaidossa, virkerakenteissa ja lähdeviitteissä (niitä ei ole). Abiturientista on tullut akateeminen.

-----

     Vakaa mielipiteeni on, että maailmassa on kirjoitettu ja kirjoitetaan liian paljon ihmisten ongelmista ja muistakin negatiivisista asioista. Elämän alamäillä paikoitellen suorastaan mässäillään sen sijaan, että ihminen voisi todeta, että vaikka työpaikalla uhataan lomauttaa porukkaa, on minulla ainakin vielä rakastava perhe ja tyydyttäviä harrastuksia. Toki aina on tarvittu, tarvitaan ja tullaan tarvitsemaan kriittisiä äänitorvia maailman ja elämän epäkohtien ratkaisemiseen, mutta mielestäni romaani ei voi olla hyvä, jollei siinä tapahdu sopivin väliajoin jotakin positiiviseksi luokiteltavaakin.

     Varon kuitenkin ottamasta liian jyrkkää kantaa, sillä saattaisin olla eri mieltä, jos olisin elänyt itsenäistymiskaaoksen, sisällissodan ja kirjallisuuden toisen realismiaallon aikaisessa Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Paljon on parannettavaa nykyisessäkin yhteiskunnassa, mutta eihän sellaista kehtaa edes sanoa ääneen kontrastissa sadan vuoden takaiseen. Silloin Joel Lehtonen kehtasi, muttei oikein onnistu kurjuudellaan ärsyttämään nykyihmistä – ehdottomat pluspisteet siitä.

     Putkinotko on kirjakauppias Aapeli Muttisen kotipaikka itäisessä Suomessa. Tilan nimeä kantavan teoksen (Otava 1919–1920 / 1947) keskiössä ovat kuitenkin sen laiskuuteen pahasti taipuvainen torppari, köyhä suurperheen isä Juutas Käkriäinen, ja tämän tomera, aikaansaava ja siitä myös muistuttava vaimo Rosina sekä heidän kymmenen lastaan. Käkriäisen perheen mökin riesana on ludearmeija, joten perhe nukkuu saunassa, eikä rahaa aina riitä edes välttämättömimpien jauhosäkkien ostoon.

     Näistä lähtökohdista romaanin voisi kuvitella ankeaksi köyhyyden valitukseksi, jonka 2000-luvun ihminen voi helposti ohittaa pienellä huokaisulla siitä, miten ennen on kaikki ollut vaikeampaa. Sitä se ei kuitenkaan lukijan yllätykseksi ole, sillä Käkriäisen tusina on varsin railakasta sakkia nimistöstä lähtien. Vanhimmat pojat Malakias ja Ananias kuulostavat aavistuksen sketsihahmoilta, joiden sarjaa jatkavat nuoremmat veljekset Topi ja Jopi, ja vaikka poikien siskot onkin nimetty raamatullisesti Saaraksi, Lejaksi, Esteriksi ja Repekaksi ja vielä kehdossa aikansa viettävä pienin veli Luukkaaksi, on keskimmäinen tyttökin suomalaisesti Sanelma. Kurja mutta henkisesti riemukas pesue toki sopii hyvin vanhempiensa lapsiksi ja koko perhe Aapeli Muttisen valvovan silmän alle sen lisäksi, että pihapiirissä häseltävät myös Rosinan rikollisveli Mauno Kypenäinen ja tämän toisen kanssa naimisissa oleva naisystävä Pertta Kinnunen tyttärineen.

     Sekalaisen seurakunnan huvittavan ulkoasun alta paljastuu kuitenkin oikeita ihmisiä: osa enemmän, osa vähemmän aikaan saavia. Kaikki saavat kuitenkin aikaan sen verran, että Putkinotkoa lukiessa unohtaa helposti kaikkien tapahtumien sijoittuvan yhden päivän auringonnousun ja -laskun välille. Päivän aikana Rosina muun muassa lähtee Saaran ja Jopin kanssa käymään kaupungissa, Saara juo itsensä humalaan, muut lapset tekevät heinää innokkaasti tai vähemmän innokkaasti, Juutas raahaa jauhosäkkiä Putkinotkoon toiselta puolelta kylää, Mauno yrittää saada Rosinan suunnitelman mukaisesti Juutasta jatkamaan viinatrokarin hommia ja käypä itse Aapeli Muttinenkin tarkastamassa, miten hänen torpassaan tänä kesänä elellään.

    Juutaksen ulkonäköä ei kannata lähteä edes erittelemään, mutta luonnekin on mielenkiintoisen kaksijakoinen: mies on toisaalta laiskuuden huippu ja valmis menemään sieltä, missä aita on matalin jättäen siis mökin korjaamatta ja heinät tekemättä, mutta toisaalta hän haluaisi myös pysyä erossa laittomista viinapuuhista eikä voi sietää sitä, että häntä ylenkatsotaan. Viimeisin johtaakin yhteen teoksen mieleenpainuvimmista kohtauksista, kun mies raahaa jättimäistä jauhosäkkiä pelkästä ylpeydestä käsittämättömiä matkoja – ja tulee sitten aivan loppusuoralla repäisseeksi ja pudottaneeksi sen syvään metsämonttuun. Jotenkin tekisi mieli kysyä, oliko tässä taas mitään järkeä, mutta toisaalta Käkriäiset varsin selvästi osoittavat olevansa sellaista porukkaa, joka ei ketään nöyristele. Valtaosa lapsista pysyy kannassaan kautta teoksen, vanhemmat tosin vain siihen asti, kun Aapeli Muttinen saapuu vierailulle ja hänelle on keitettävä kahvia ja lämmitettävä saunaa.

     Putkinotkon esittelyteksti kertoo teoksen olevan ”kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta”. Se kuitenkin kertoo totuudesta vain pienen osan ja jättää senkin avoimeksi, lähinnä Aapeli Muttisen osalta. Miehestä puhutaan huimasti pahaa ensimmäiset kolmesataa sivua ennen kuin hän ilmestyy konkreettisesti kuvioihin. Käkriäisen mökillä häntä on kuitenkin vaikea nimittää tuhmaksi herraksi: hänhän tarjoilee lapsilaumalle karamellin toisensa jälkeen ja on saunassakin hyvin ymmärtäväinen Juutaksen ongelmia kohtaan.
      Lieneekö tuhmuutta sitten se, että hänellä on selkeästi suhde palvelusneitoonsa Lyygiaan, vai se, että hän Käkriäisen ja Kypenäisen viinantrokausaikeet selville saatuaan päättää painaa ne villaisella, koska miehillä menee jo valmiiksi tarpeeksi kurjasti? Muttisen hahmo on huutolaispoikana itse varttuneelta Lehtoselta yllättävä veto juuri siksi, että hän ei isosta mahastaan ja hienosta talostaan huolimatta oikein vaikuta ajan torpparikirjallisuuteen kuuluvalta ilkeältä ja riistävältä isäntämieheltä; olkoonkin, että Käkriäisen perhe kurittomine lapsineen ja rasittavine anoppimummoineen ei sitä tietenkään ymmärrä.

     Toinen mielenkiintoinen hahmo on Käkriäisen toiseksi vanhin tytär Leja, joka ei koko teoksen aikana sano yhtäkään poikkipuolista sanaa, vaan tekee töitä kymmenen lapsen edestä niittäen heinää, keittäen kahvia ja hoivaten nuorempiaan. Leja ei selkeästi sovi muuten huithapelin perheen yleiskuvaan, mikä pistääkin miettimään, onko hän jonkinlainen lupaus paremmista ajoista myös Putkinotkoon. Joka tapauksessa viinantrokauksen onnistunut aloittaminen viimeisillä sivuilla sekä Muttisen pihapiiriin ammutut laukaukset, vahingossa tai ei, enteilevät joko parempia tai huonompia aikoja. Vastaus riippuu lukijan moraalista ja maailmankatsomuksesta.

     Vaikka Putkinotko tosiaan voisi kuvata syyllisyyttä nostattaen pelkkää kärsimystä sisällissodan kynnyksellä, on Joel Lehtonen onnistunut välttämään uhkakuvan mainiosti olemalla ovela. Riemunkirjava Käkriäisen perhe saa nimittäin ensin hymyilemään ja vasta muurin murruttua kiinnittämään huomiota epäkohtiin. Tosin monen kärsimyksen kurittamat mökin asukkaat eivät ainakaan jatkuvasti kuvaa omaa eloaan yhdeksi kurjuudeksi. Tunnelman muuttuessa iltaa kohti seesteisemmäksi pienetkin lapset toteavat vain: ”Usein se leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu kuin lyödä leikiksi?”

     Nykyajan yltäkyllästetyn valituskirjallisuuden pitäisi saada joukkoonsa rohkaisevia kertomuksia ihmisistä, jotka selviävät elämänsä kevyistä vastoinkäymisistä ilman valtavaa draamaa ja osaavat olla onnellisia tyytyen siihen, mitä heillä on. Oikeita, pahoja vastoinkäymisiä elämässään kohdanneet ovat selkeä vähemmistö. Heidän suruilleen olisi annettava arvoa vähentämällä omaa kurjaa valitusta siitä, miten uusi paita tuli pestyä pilalle liian kuumalla vedellä. Tästä ajattelutavasta jotain voi yhdistää myös Joel Lehtoseen, jossa minusta oli jonkin verrankin optimistia siitä huolimatta, että kirjallisuushistoriassa hänen teoksensa edustavat puhdasta realismia.

ILOLLA KOHTI KREMATORIOTA (Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset)

     Aina joskus tulee eteen tilanne, jossa toivoisi tietäneensä aiemmin enemmän. Lukion kirjallisuusdiplomissani esimerkiksi kirjoitin, että Putkinotkon Juutas Käkriäisen tyttärillä on raamatulliset nimet, kun taas pojat kuulostavat lähinnä sketsihahmoilta. (Kuvittelin itse asiassa tuon esseen löytyvän täältä jo, mutta olinkin näemmä väärässä. Ehkä se julkaistaan vielä jonakin hiljaisempana kuukautena.) Vastikään eräs luvun verran päivässä etenevä lukuprojektini, eli Raamattu kokonaisuudessaan, valaisi totuuden suoraan silmiin. Sieltä ne löytyivät Apostolien teoista, Käkriäisen hassut pojat. Tulkinta oikeni. Samalla hävetti.

     Sama toistuu aika ajoin. Nykymaailmassa ei voi olla renessanssin kaltainen yleisnero, joka oli muuten haaveammattini alkuluokilla. On siis enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei koskaan ole lukenut ja perehtynyt tarpeeksi. Koska jään helposti murehtimaan vähän kaikenlaisia asioita, kestää toipuminen omasta hölmöydestä pitkään. Silloin toivoisin voivani olla yli yhdeksänkymppinen, elämään sopivan rennosti suhtautuva mummo. Siis sellainen, joka huutaa epävarmoissa tilanteissa Irma Lännenleimun tavoin iloisesti: ”Döden, döden, döden!”

     Irma, Siiri Kettunen ja Anna-Liisa Petäjä sekä yhtä hyvin Partasen Margit ja suurlähettiläänäkin tunnettu Onni Rinta-Paakku ovat ottaneet yllättävän vankan osan elämässäni. Saatan jonkin asian yhteydessä todeta keskusteluseuralleni, että juuri noin Siirille kävi tai että tuotahan se Irmakin sanoi, kun… Ehtoolehto-fanin äitini kanssa tämä vielä sujuu, muiden kanssa huonommin.

     Minna Lindgrenin hulvattoman tarkan ja elämänmakuisen sarjan ensimmäisessä osassa Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) neuvokkaat mummot selvittelivät palvelutalosta käsin pyöritettyä huumekauppaa. Kakkososassa Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) palvelutalo myllätään lattiasta kattoon ja seinistä läpi putkiremontin vuoksi. Joksikin aikaa Siiri ja Irma vielä sopeutuvat väliseinän romahtamisesta syntyneeseen kimppakämppäänsä, mutta pian Siiri saa idean. Koko joukko muuttaa evakkoon viettämään kommuunielämää. Suurlähettiläällä on taksiseteleiden lisäksi mielenkiintoisia sijoituskuvioita, ja hulppea, mummojen ”pornoluolaksi” nimeämä edustusasuntolukaali löytyy hänen kauttaan.

      Yhteiselämä sujuu yllättävän mutkattomasti, vaikka jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ”kuntouttavat tavoitteellisesti” kotihoidon asiakkaaksi päätynyttä Anna-Liisaa ja lihavalla Margitilla on tapana kuljeskella kotona alasti. Oudot ihmiset käyvät ovella kyselemässä tuntematonta Hasania, ja Anna-Liisan arvokas perintökorurasia katoaa, löytyy ja katoaa vuorotellen jatkuvasti omituisemmalla sisällöllä. Margitin ennen niin viriili mies Eino taas makaa pahasti dementoituneena Oravan Pesässä (kyllä, kirjoitetaan erikseen) ja on vaimonsa mielestä eutanasian tarpeessa. Ainekset sopivan jännittävälle Ehtoolehto-dekkarille ovat kasassa.

      On oikeasti kiinnostavaa seurata, miten omituisten asioiden vyyhti lähtee jälleen keriytymään auki. Oikeastaan juoni on kuitenkin vain sivuseikka. Tämänkin teoksen suurin rikkaus on Lindgrenin elävässä ja monipuolisessa kielessä sekä yli yhdeksänkymppisten nykypäivästä tekemissä havainnoissa. Irman ”kullanmurut” eli lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset eivät edelleenkään ehdi käymään hänen luonaan, koska heillä on kiire toipua äärettömän stressaavasta työstään ja sitten samanlaisesta lomastaan. Asioita hoitaakseen on aina mentävä Internetiin. Sinne päästään edistyksellisen Irman vihreällä läpyskällä, mutta lopulta Internetissäkin pyörii lähinnä kissavideoita. Vanhuksia kuntoutetaan kuolemaa varten, vaikka heidän hoitamisensa tuottaa yhteiskunnalle pelkkiä menoja. Kun he viimein yrittävät kuolla rauhassa kotona tai palvelutalossa, tilataan ambulanssi ja järjestetään hirveä show 90-vuotiaan pitämiseksi hengissä. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Siiri hämmästelee joka aamu herätessään, miksei ole vieläkään kuollut.

     Välillä vanhojen naisten ajatukset ovat suorastaan riipaisevan todellisia: "Hän oli jo melkein alkanut inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan." (269)

     Pelottavaa on se, että vanhuksia pidetään yksinkertaisina ja tahdottomina olentoina vain sillä perusteella, että nivelet ovat jäykät tai pidätyskyky heikko. Kotihoitajat inttävät, tietääkö potilas mikä päivä on, vaikka tämä ratkoisi monta sanaristikkoa päivässä. Eikä se, mitä ei heti muista, ole useinkaan edes kovin tärkeää. Parhaassa tapauksessa siitä voi saada hyvät naurut myöhemmin, kun yhtäkkiä muistaakin. Tämän elämänasenteen kun saisi omaksuttua – mieluummin jo ennen yhdeksänkympin rajapyykkiä. Toisaalta huomaan itsekin puhuvani oikein vanhoille ihmisille kuin lapsille: tekopirteästi lässyttäen, muistatteko puhelinnumeroanne tai minne olitte menossa. Ei Irmakaan aina muista, mutta sitä varten pankkikortin tunnusluku on kirjoitettu lompakossa olevaan lappuun niin isolla, että sen näkee myös ilman silmälaseja. Mitäs sitä ihminen pienistä, döden, döden, döden!

      Pedanttia Anna-Liisaa Irmankin asenne tosin kauhistuttaa. Hän on tehnyt pitkän uran äidinkielenopettajana, eikä nuoriso vieläkään osaa suomen kieltä. Omalla taustallani Anna-Liisa on yhtä aikaa hellyttävä ja huvittava hahmo. Minä ja äidinkielenopettajiksi opiskelevat yliopistokaverini olisimme varmasti ihan samanlaisia, jos ilmapiiri ja traditio eivät olisi muuttuneet Eemil Nestor Setälän ja koulukieliopin valta-ajoista sallivammiksi. Nykyään muutos tunnistetaan kielen välttämättömäksi elinehdoksi ja kielen käyttötavat varioivat diskurssien mukaan. Tämä taas on johtanut siihen, että oikeasti lingvistisen koulutuksen saaneet ja asioihin perehtyneet ihmiset eivät ole etujoukoissa kauhistelemassa kielen turmiota. Muiden ihmisten puheen korjailu on jäänyt niille kansan syville riveille, jotka 70-luvulla kirjoittivat äidinkielestä laudaturin ja ovat siksi kaikkien muiden yläpuolella.

      Anna-Liisa on kuitenkin aikansa lapsi, eikä hänen höpötyksilleen voi kuin hymyillä. Nainen, kuten niin monet ikätoverinsakin, on käynyt läpi sodat lottana, perhehelvetit aviovaimona ja kunnioitettavan työuran itsenäisenä ihmisenä. Sitäkin tulee liian harvoin ajateltua, kun kohtaa vanhoja ihmisiä. Vaikkei historia oikeuta heitä käyttäytymään huonosti nuorempiaan kohtaan, on näkökulmaa toisaalta mahdotonta olla ymmärtämättä. Sen sijaan omien ikätovereiden ymmärtäminen uhkaa yllättäen olla yhä vaikeampaa...

      Tahdon tosin erikseen alleviivata, että Ehtoolehdon ihanat mummot eivät suhtaudu ennakkoluuloisesti kehenkään. Seikka on pakko mainita, sillä muuten tuntuu kuin parjaisi rakkaita ystäviään. Siiri ja Irma nukuttavat uupuneen kotihoitajan omaan sänkyynsä ja ystävystyvät maahanmuuttajataustaisten, pimeää työtä tekevien Muhiksen ja Metukan kanssa yhtä helposti kuin aikoinaan liivijengiläisten. Irman kullanmuruista yksi on homoseksuaali, jolla on aivan mahdottoman ihana poikaystävä. Siirin raha-asioita taas hoitaa hänen lapsenlapsenlapsensa miesystävä Tuukka tietokoneellaan. Itse asiassa tuntuu melkein siltä, että omassa ikäpolvessani on Ehtoolehdon mummojen mielestä vielä toivoa. Onnettomimpia ovat keski-ikäiset, jotka retuuttavat lapsiaan raitiovaunussa ja purkavat kiukkunsa sen klassista musiikkia soittavaan kuljettajaan.

      Kommuunielämä sujuu vanhuksilta yllättäen ihan omin voimin, ja kotihoitajistakin on enemmän haittaa kuin hyötyä.  Palvelutaloon jäänyt ”viimeinen sotaveteraani” Tauno taas raahaa patjaansa huoneesta toiseen ja syö kuivaruokaa, eikä hoitajia näy mailla halmeilla. Lukijaa alkaakin vähitellen mietityttää, mitä porukka tekee normaalitilassakaan Ehtoolehdossa. Vastaus löytyy henkiseltä puolelta: Ehtoolehto on ehkä meluisa ja kallis talousrikosten kehto, mutta se on myös koti. Palvelutalo on paikka, jossa ei tarvitse itse huolehtia oikein mistään, ohjattuja jumppa- ja askartelutuokioita riittää ja sängyssä voi kuunnella klassista musiikkia. Siellä ihmisen on oikeastaan hyvä odottaa kuolemaansa, jos ei tarvitse kriittistä hoitoa.

      Kaikki kesän parhaat elokuvauutiset ovat ilokseni liittyneet lempikirjoihini. Jo ensi viikolla ensi-iltansa saa Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-tulkinta, syksymmällä taas toinen ”pakko nähdä" eli Vadelmavenepakolainen. Ehtoolehdon pakolaisten yhteydestä löytyi tieto, että Neil Hardwick on tekemässä sarjan ensimmäisestä osasta elokuvaa. Spekulaatio kappaleen mahdollisesta roolituksesta on Ehtoolehdon fanipiirissämme käynyt viime viikot kuumana. Minun visiossani Anneli Sauli hokee Irman käsittämättömissä Crocs-tossuissa iloisesti ruotsinkielistä kuolemaa.

      En ole kuitenkaan harmissani, vaikka veikkaukseni osuisi väärään. Muuta arpajaisriviäni en sen vuoksi edes etukäteen paljasta. Voisi myöhemmin taas harmittaa, etten ollut perehtynyt kaikkiin tämän(kään) tapauksen nyansseihin ennen kuin ruodin asiaa julkisesti. Vaikka väliäkös tuolla - döden, döden, döden!