KIROTTUNA TOTUUTTA SILMIIN (Sofokles: Kuningas Oidipus)

     Jos draaman saralla oli Hamlet tragedia, en tiedä, miksi pitäisi kutsua Sofokleen antiikinaikaista Kuningas Oidipusta, jotta se pääsisi oikeuksiinsa. Jopa kaikkea koskettelevasta nykykirjallisuudesta on vaikea löytää sellaista määrää raakaa väkivaltaa ja esimerkiksi perheen sisäistä seksuaalista kanssakäymistä yksissä kansissa kuin Kuningas Oidipuksesta. Lisäksi tällaisiin aiheisiin pureutuvista nykykirjailijoista aletaan harvinaisen nopeasti tehdä jonkinlaista mielenterveysanalyysiä. Sofokles saa olla ja kirjoittaa - tarinahan on melkein satua, kun se sisältää yhteyksiä kreikkalaisten jumaliin. Apollo antaa ja Apollo ottaa, mutta kaikki on tarkoitettua. Jos jumala on kironnut pojan tappamaan isänsä ja sekaantumaan äitiinsä, ei sitä voi estää edes lyömällä puukkoja vastasyntyneen nilkkoihin.

     Lyhyesti ja ytimekkäästi voisi todeta, että Oidipuksen elämässä on kaikki mennyt pieleen. Kuten mies itsekin sen sanoo näytelmän loppupuolella karmaisevan totuuden varmistuessa: ”Jos on pahempaa kuin on kaikkein pahin, sen koki jo Oidipus.” Tämä mies on todella syntynyt kuningas Laiokselle ja hänen vaimolleen Iokasteelle, mutta isä on pistänyt puukot poikansa nilkkoihin, ja äiti vienyt hänet paimenelle metsään toivoen pääsevänsä kirotusta lapsestaan eroon. Metsässä ottovanhemmillaan vartuttuaan Oidipus on sitten kerran tullut maantiellä tappaneeksi vastaan tulleen miehen vaatimattomine seurueineen tietämättä tätä kuninkaaksi - isäkseen. Lisäksi on hänellä ollut äitikuningattareensa suhde, josta on siunaantunut neljä lastakin. Ei ihme, että koko totuuden yllättäen paljastuessa kuningatar Iokaste epätoivoissaan hirttää itsensä makuuhuoneeseensa.

     Yhdenlaisena tragedian teemana voi pitää kysymystä näköaistista ja siitä, miten paljon se oikeastaan rajoittaa kaikkea, mitä teemme. Viisaammat sanovat Oidipukselle: ”Ymmärrä, ettei yksikään kuolevaisista osaa nähdä silmillään.” Tästä viisastuneena Oidipus löydettyään äitinsä kuolleena pistää itsensä sokeaksi tämän vaateneuloilla. Outoa on vain, että mies haluaa kärsiä teoistaan, mutta silmien puhkominen ja näkökyvyn menettäminen tuntuu pikemminkin vapauttavan hänet: eipähän enää tarvitse pitää silmissään kaikkien virheidensä jälkiä.

     Kuningas Oidipus on kaiken kaikkiaan harvinaisen hankalaa kieltä, eikä sataa sivua kahlaakaan niin nopeasti kuin etukäteen luulisi. Kymmenenkin rivin mittaiset runomuotoiset ja oudoilla sanoilla kyllästetyt lauseet ovat ymmärtämiselle haaste, joka vaatii muutaman edestakaisen lukukerran mittaisen pureskelun. Jos suomentaja Meri on todella yksinkertaistanut tekstiä vanhasta muodosta, en voi kuin nostaa hattua niille, jotka aiemmastakin käännöksestä käsittävät kaiken. Tarina kuitenkin välittyy koukeroidenkin takaa - se kai on pääasia.

     Veijo Meri toteaa johdantoesseessään myös muun muassa sen, että Oidipus elää samanlaista aikakautta kuin me nykyaikaiset ihmiset, ja hänen elämänsä on huomattavasti helpommin ymmärrettävää kuin esimerkiksi Shakespearen Hamletin. Tätä väitettä kritisoisin, sillä vaikka historiani lukeneena toki tiedän antiikin olleen nykyisenkaltainen kehityskausi ennen pimeää keskiaikaa, on Oidipuksen mietiskelevä ja mitääntekemätön elämä kaiken kaikkiaan minulle melkoisen vierasta. Jotain vaikutusta voi toki olla edellä jo analysoiduilla sanamuodoilla.

     Yhdestä syystä Hamlet kenties jätti dramaattisemman jälkimaun kuin harmittavankin valjun vaikutelman kaiken traagisuutensa jälkeen antanut Kuningas Oidipus. Vanhempiensa lisäksi myös Oidipuksen itsensä olisi ollut shokeeraavampaa kuolla kaiken selvittyä, vaikka hän jättikin itsensä henkiin kärsiäkseen loppuelämänsä ja tehdäkseen kuolleille läheisilleen yhden kenties hieman jotakin hyvittävän palveluksen. Onhan sekin tietysti aika koskettavaa.

NAISEN PITÄÄ TEHDÄ, MIHIN HEIKKO MIES EI PYSTY (Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina)

     On vuosi 1944 Katajanokan vankilassa, johon on suljettu muun muassa maanpetoksellisesta toiminnasta syytettyjä yhteiskunta-aktiiveja, kun näyttelijä Tiina Weckströmin suulla puhuva Hella Wuolijoki toteaa vierailulle saapuneelle tyttärelleen Vappu Tuomiojalle: ”Minulla ei koskaan ole ollut vahvaa miestä.” Kyseessä saattaa tietenkin olla vain Hellan nimeä kantavan elokuvan käsikirjoittajan tai sen ohjanneen hänen lankonsa lapsenlapsen näkemys asiasta, mutta kirjailijan Hollywood-tasollekin päätyneen Niskavuoren tarina -näytelmäsarjan tunteva kallistuu nopeasti sille kannalle, että sanat on todellakin lausunut rouva Wuolijoki ihan itse. Kun nimittäin kirjailijat tunnetusti paperille raapustaen kostavat kohtaamiaan vääryyksiä henkilöhahmoilleen, ei ole suuri ihmetyksen aihe, ettei vahvaa miestä saa missään vaiheessa sen paremmin Niskavuoren vanhaemäntä Vilhelmiina tai hänen miniänsä Loviisa kuin Heta, Martta tai Ilonakaan.

     Niskavuoren miehiä sen sijaan on kyllä siunattu vahvoilla naisilla. Kun lähtökohtana on se kylilläkin tiedossa oleva asia, että Niskavuoren tilaa pidetään pystyssä naimalla jokainen uusi emäntä rikkaasta perheestä, on tämä naisten asema tietysti sinällään ymmärrettävä. Wuolijoki ei ole kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan on luonut monessa sukupolvessa kavalkadin melkoisia matruunoita, joilta löytyy kyllä keino hoitaa asia kuin asia. Ymmärrettävästi jonkun on pakkokin, kun miehiä vetävät lähinnä viina ja vieraat naiset - sukupolvesta toiseen.

     Viisiosaisen näytelmäsarjan avaaja Niskavuoren nuori emäntä esittelee vähän aikaa sitten Niskavuoren tilaan naidun Loviisan, jonka aviomies, Niskavuoren isäntä Juhani, on juuri tullut valituksi valtiopäivämieheksi. Perheen sisällä kuitenkin rakoilee, sillä Loviisa saa vahingossa selville miehensä lapsenkin aikaansaaneen suhteen piikatyttö Malviinaan. Tämä kokemus tekee herkän oloisesta Loviisasta loppuelämäkseen kovan ja kyynisen, vahvan naisen, joka tulevaisuudessa tulee pitämään miniänsäkin aisoissa. ”Jos Juhani Niskavuori ei tule kotiin nyt ja jos hän ei enää ikinä tulisi kotiin, niin ei mikään saa muuttua tässä talossa. Kyllä täällä eletään myöskin ilman häntä. Talon seinät ovat pystyssä ja vilja kasvaa vainioilla ja täällä on hänen sukunsa ja kasvavat hänen ja minun lapseni. Vaikka hän on lähtenyt, me emme lähde”, Loviisa tiivistää ajatuksen, joka tulee kantamaan Niskavuoren naisia koko hänen elinaikansa. ”Luuletteko, että kylässä nuppineulakaan putoaa ilman, että Niskavuoren emännät sen tietävät?” kuvaa myös varsin hyvin sitä monopoliasemaa, joka Niskavuoren tilalla naisineen on muun kylän silmissä – kiitos Loviisan. Vaikka tuleva vanhaemäntä jää myöhemmissä näytelmissä tapahtumien kannalta sivuhenkilöksi, hänestä muodostuu vähitellen synonyymi käsitteelle Niskavuori. Loviisa on se, jolla on aina ratkaisu kaikkeen, ja jälkipolvien kohtalo jää hänen viimeisillä sivuilla tapahtuvan kuolemansa jälkeen lukijalle huolestuttavan epävarmaksi, vaikka merkit paremmista ajoista onkin annettu.

     Ensimmäisessä näytelmässä uuden kälynsä Loviisan kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla oleva Niskavuoren pirullinen ja topakka Heta lienee ollut onnellinen saadessaan ikioman näytelmän. Niskavuoren Heta avaa nimihenkilönsä käytöstä ainakin sen verran, että hän on tullut naineeksi renkipojan, jottei jäisi kiinni lapsestaan toisen talon isännälle. Eivätpä ihan puhtaita pulmusia ole siis nämä Niskavuoren neitosetkaan. Hetaan ei kuitenkaan keskitytä pidempään, kun itse elämä pyörii Niskavuoren suurella tilalla, jonka isännöinnin yksi Loviisan neljästä pojasta, Aarne, on ottanut tehtäväkseen. Wuolijoki aloitti kirjoitusoperaationsa salanimellä alun perin juuri Niskavuoren naisista, joka nousee tarinallisesti ja henkilökavalkadillisesti sellaiseen loistoon, että lukija on tuupertua eikä pimeässä elokuvakatsomossakaan voi kyseenalaistaa niitä aplodeja, jotka näytelmä ensi-illassaan Juha Wuolijoen luomuksessa saa.

     Aarnekin on heikkoluontoinen ja isäänsä tullut, ja hänellä onkin salainen suhde kylän uuden opettajattaren Ilona Ahlgrenin kanssa. Kun Aarnen vaimo Martta saa tästä tietää ja on repiä miehensä kappaleiksi, toteaa Loviisa vain, ettei minkään saa antaa muuttua ja vaimon tehtävä on jokaisessa tilanteessa hillitä itsensä. Tarinassa, joka jatkuu Niskavuoren leipään, Martta päättää kuitenkin naida tohtorin ja lopulta välillä jo Helsinkiin karannut Aarne palaa Ilonan kanssa Niskavuorelle, kun tämä vaimo numero kaksikin on ymmärtänyt, että naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä, ja luopunut omista unelmistaan miehensä eteen.

     Sekä kronologisesti että kirjoitusjärjestyksessä viimeisessä Entäs nyt, Niskavuori?  -näytelmässä on selvästi erotettavissa Wuolijoen aikoinaan mainitsema surutyö. ”Muutaman päivän päästä tulen sanomaan hyvästit niskavuorelaisilleni näyttämöllä. Yli kaksikymmentä vuotta olen seurustellut heidän kanssaan. Minullehan he kaikki ovat olleet eläviä ihmisiä, joitten kuvaukseen on yhtynyt pitkien vuosien elämänkokemus keskitettynä erään vanhan naisen ja erään talon ympärille”, kirjailija toteaa vuoden 1953 kolmannessa Teatteri-lehden numerossa. Siihen nähden, tai ehkä sen vuoksi, että sanat ovat Wuolijoen omia, ne osuvat harvinaisen hyvin kohdilleen. Sodassa Loviisalta kuolee poika ja pojanpoika ja Ilonalta mies, mutta uutterasti nämä lähes kaksin Niskavuorelle jääneet naiset jatkavat ja jatkavat työtään - naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä.

     Hella Wuolijoki on jättänyt itsestään jälkipolville niin ristiriitaisen kuvan, että minua henkilökohtaisesti on ärsyttänyt jo kauan. Rohkean feministin lisäksi nainen tunnetaan kiihkeänä kommunistina, mutta Niskavuori kaikessa ihanteellisuudessaan on alueellisestikin melko suuri itsenäinen tila, jonka kohtalon joutuessa vaakakupille Loviisa toteaa surullisena, että ellei jotain nopeasti tehdä, pian täällä raivaa peltoja ainoastaan pienviljelijä Paavo Niskavuori. Toisaalta kuvioihin sarjan loppupuolella ilmestyvä Niskavuoren uusi pehtori, Malviinan poika Juhani Multia, on kommunisti aivan ministerin asemaa myöten ja siksi niskavuorelaisten mielestä huiman arvostettava maansa parasta ajatteleva mies.

     Kommunistinakin Hella Wuolijoki kuitenkin viimeiseen asti vakuutti, ettei ole veljeillyt venäläisten kanssa. Pimeässä elokuvateatterissa kaikuvat vankilassa jälleen asioita pohtivan elinkautiseen tuomitun Hellan sanat: ”Ennemmin kuolen hyödyttömänä kaluna, mutta vakoojana minä en kuole.” Niskavuoren Loviisa puolestaan järjestää viimeisenä työnään jumaloimansa talon asiat ja toteaa sitten: ”Väsyttää… mutta täytyy jaksaa. Väsyttää niin kovasti ja nukuttaa.”

     Minä räpyttelen silmiäni valojen syttyessä elokuvateatteriin enkä enää tiedä varmasti, kuka kukin on ja mikä ajatus kuuluu kellekin heikon miehen piinaamalle vahvalle vanhalle naiselle.

ERILAISIA KURJUUSSANKAREITA (Victor Hugo: Kurjat)

     Tolstoi kirjoitti aikoinaan valtavan opuksen kysymyksen Mitä on taide? ympärille. Victor Hugo on kirjoittanut omansa aiheesta Mitä on kurjuus? ja onnistunut siinä henkeäsalpaavan loisteliaasti. Lyhyesti sanottuna Kurjat on kertomus siitä, miten monella perustavalla tavalla asiat voivatkaan mennä syyttä pieleen. Teos rakentuu vahvasti pääkurjiensa ympärille, joten tarinaan pääsee sisään päästessään sisään noiden ihmisten aivoihin. Mutta kuka loppujen lopuksi on se kurjin? Kannattaako kurjuus itse asiassa, onko se juuri se, joka johdattaa elämän kohti ansaittua onnellista loppua? Vai tuleeko sitä onnellista loppua? Onko köyhä ja paha ihminen kurja vai onko kurjuus jotakin, joka on oikeastaan ansaittava? Siinä muutamia kysymyksiä, jotka risteilivät päässäni reissatessani ympäri Pariisia milloin hevosvaunuilla ja milloin likaviemäreitä pitkin - koko ajan huumaantuneena siitä karismasta, jonka Hugo on saanut vangittua hahmoihinsa.

     Ensimmäinen romaanin viidestä osasta on saanut nimensä - myöhemmin entisen - iloisen ja tavattoman kauniin neitosen, Fantinen, mukaan. Neito saa myös kunnian olla ensimmäinen naiskurja. Fantinen tarina alkaa Pariisin seurapiireistä, joihin hän ei välttämättä mieleltään kuulu, mutta joissa hän on kuin kotonaan niin kauan, kuin ihana sulho pysyy hänen vierellään. Miehelle saa kuitenkin riittää, kun kuvioihin ilmestyy Cosette, Fantinen tälle synnyttämä pieni ja suloinen tyttö, jonka äiti aina pukee sievästi. Raha vain on ikuinen ongelma, ja Fantine päätyy antamaan tyttärensä hoitoon majatalonpitäjäperhe Thénardierin luokse. Cosettesta tulee orja, ja nähdäkseni silmitöntä pahaa edustavat herra ja rouva Thénardier kiristävät tämän äidiltä kirjeitse hullun lailla rahaa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Puhtaasta äidinrakkaudesta Fantine vähitellen myy kaiken hiuksiaan ja lopulta hampaitaankin myöten ja kuolee sitten ankeasti viimeiseen saakka tytärtään odottaen.

     Cosette ei muista mitään äidistään. Hänen elämänsä koostuu vedenkannosta, siivouksesta ja omasta nukesta haaveilusta ilman kunnollisia vaatteita tai mitään muutakaan. Cosette on pikkutyttönä niin kurja, että epäoikeudenmukaisuutta tekee lukiessa mieli huutaa ääneen. Rouva Thénardieria pitäisi ravistella - eikö hän todellakaan ymmärrä, että tässä on kyseessä pieni lapsi, suunnilleen hänen omien tyttäriensä ikäinen? Cosette tulee kuitenkin pelastumaan. Hän saa isän, joka rakastaa ja jota rakastaa, kasvatuksen luostarissa, sieviä vaatteita, rumasta kauniiksi muuntautuvan ulkonäön ja myöhemmin täydellisen sulhasen ja hienon kodin toisensa jälkeen. Cosette on se, jonka suhteellisen hyvää asemaa ei tee kertaakaan mieli kyseenalaistaa: tyttö on sen ansainnut.

     Cosetten jälkeen teos keskittyy Mariukseen, joka alun alkaen on vain melko omapäinen, kenties turhautunut äidinisänsä hoivissa kiittämättömäksi kasvanut nuorimies. Kaikki muuttuu, kun Marius saa tietää vastakuolleen isänsä olleen eversti Waterloon taistelussa ja tämän jättäneen viimeisenä toiveenaan Mariukselle pyynnön hänen henkensä sodassa pelastaneen miehen etsimisestä ja palkitsemisesta. Miehen nimi sattuu olemaan Thénardier, ja hän sattuu myös kuulumaan Pariisin alamaailman rikollisliigaan - sen lisäksi, että asuu majatalonsa mentyä konkurssiin salanimellä Mariuksen seinänaapurissa. Köyhäksi, jaloksi ja nöyräksi opiskelijaksi tullut Marius vain on sattunut rakastumaan hyvin viehättävään nuoreen naiseen, jonka isän kohtalosta Thénardier aikoo kostona päättää. Kaiken tämän näkee Marius omin silmin ja joutuu tekemään raskaita päätöksiä isänsä ja rakastamansa neitosen välillä. Palkitsevan oivalluksen lukija saa, kun neito todella vahvistuu Cosetteksi. Rakastavaiset eivät kuitenkaan elä elämäänsä onnellisina loppuun asti - vielä.

     Huikein kaikista on romaanin päähenkilö Jean Valjean. Mies, joka aikoinaan on lusinut vuosikymmeniä kaleereilla varkaudesta ja sitten päässyt pois, on teoksen alussa todella pelottava. Lukija ei tiedä, voiko Valjean todella tappaa maailman hyväsydämisimmän ihmisen, piispa Myrielin, saatuaan tämän luota yösijan. Jotakin kauhistuttavaa miehessä joka tapauksessa on, kun yksikään majatalo tai yksityishenkilö ei avaa hänelle oveaan - tai niinhän sitä äkkiä luulisi. Epäoikeudenmukaisuuden perusongelma on, että sille, miksi Jean Valjeania järjestelmällisesti vainotaan lähes tuhat sivua, ei näytä olevan mitään syytä. Hyvä on, mies on ollut kaleeriorja, mutta sitäkin vain varkaudesta. Vapaaksi päästyään hän on kenties varastanut kaksi myöhemmin hänelle lahjoitettua kynttilänjalkaa, mutta entä sitten, ei kai se voi olla syynä kenenkään mestaamiseen? Etenkään, kun tämä mies on luultavasti yksi maailman hyväsydämisimmistä. Miksi, oi miksi kukaan ei näytä huomaavan sitä? Jean Valjean on kerännyt valtavan omaisuuden täysin rehellisesti valepersoonansa turvin. Jean Valjean on auttanut Fantinea. Jean Valjean on lavastanut oman kuolemansa päästäkseen vankilasta, jonne jollain lailla omituinen, elämäntarkoituksenaan häntä pitävä poliisitarkastaja Javert on hänet jälleen hoitanut. Juuri Jean Valjean on käynyt pelastamassa ja kasvattanut pikku-Cosetten. Jean Valjean on tyttö selässään kiivennyt luostarin muurin yli turvaan ja antanut haudata itsensä nunnan ruumisarkussa elävältä voidakseen aloittaa uuden elämän Cosetten takia. Jean Valjean on Cosetten tähden pelastanut Mariuksen hengen uhmaten elämää Pariisin likaviemäristöissä maan alla. Jean Valjean on pelastanut jopa Javertin hengen kesken vallankumouksen. Jean Valjean on aivan uskomaton äijä.

     Jako kurjiin ja ei-kurjiin on tarkemmin ajatellen harvinaisen selkeä. Thénardier ei ole kurja, sillä hän ajattelee vain omaa etuaan, orjuuttaa ihmisiä ja on jollain lailla itse aiheuttanut ankean asemansa. Javertkaan ei ole kurja ennen kuin romaanin loppupuolella, kun hän on päästänyt henkensä pelastaneen Jean Valjeanin käsistään ja joutuu sen vuoksi hukuttautumaan. Vastenmielinen mies muuttuu hetkessä paljon siedettävämmäksi, mutta seikka ei luonnollisesti poista turhautumista siihenastiseen tarinaan. Herra Fauchelevent, luostarin vaatimaton puutarhurimies, jonka mittaamattoman voimakas Jean Valjean niin ikään on joskus pelastanut, taas on selkeästi kurja. Mies joutuu pitämään kulkusta, jotta nunnat osaisivat väistää häntä, mutta hyväsydämisyydessään ottaa Valjeanin ja Cosetten asumaan luokseen ja antaa heille lopulta nimensäkin. Myös sivuhenkilönä Mariuksen elämässä ja myöhemmin vallankumoustapahtumissa esiintyvä herra Mabeuf on kurja, sillä hän auttaa Mariusta pääsemään isänsä jäljille eikä tee koskaan pahaa kellekään.

     Kurjissa nämä erilaiset kurjat ovat niitä, joilla on taito rakastaa, vaikka laki ja välillä koko muukin maailmanjärjestys potkii päähän. Kaikessa kurjuudessaankin Kurjat on kaunista luettavaa, ja kieli kykenee uskomattoman maalaileviin ilmauksiin. Esimerkiksi Mariuksen tarkkaillessa Cosettea vakipuistossaan tämän kasvoja kuvaillaan seuraavasti: ”Jotta näistä lumoavista kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä, ei suora eikä kyömyinen, vaan nenä, joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.” Hugo yksin voi tietää, mitä hän tälläkin ilmauksella on visuaalisesti tarkoittanut, ja juuri siksi teos kauttaaltaan antaa mielikuvitukselle sopivasti sijaa. Paikoitellen Kurjien ilmaisu yltyy suorastaan pysäyttävän filosofiseksi. ”Molemmat kantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin elävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi”, todetaan Mariuksesta ja Cosettesta, jotka vallankumoustaisteluiden jälkeen vihdoin pääsevät naimisiin.

     Paitsi iskevä yhteiskunnallinen kannanotto ja soljuva kielellinen ilmaisuvyyhti Kurjat on myös äärimmäisen taitavasti rakennettua draamaa, jonka edetessä lukijakin pääsee leikkimään salapoliisia. Suomennokseen esipuheen kirjoittanut V. A. Koskenniemi toteaakin, että Kurjissa kaikki tapahtumat, epäolennaisimpia sivujuonteita myöten, ovat olennaisen tarpeellisia. Toteamuksen tiedostaminen auttaa jaksamaan muun muassa lähes sadan sivun kuvauksen Waterloon taistelun historiasta, ja kiitos todella seisoo lopussa Hugon nivoessa kaikki mahdolliset juonenkäänteet ja pikkuseikat yhteen viimeisten lukujen aikana. Tähän mennessä lukemistani kirjoista yhtä voimalliseen ja silti toimivaan tiivistelmään on yltänyt aiemmin vain J. K. Rowling Harry Potter -saagassaan, mikä on lohduttavaa siinä mielessä, ettei kaikkia maailmankirjallisuuden suuria teoksia ehkä olekaan kirjoitettu ennen 1900- tai edes 2000-lukua.

     On pakko todeta, että tahtoisin kovasti nähdä Pariisin sellaisena, kuin se Kurjien aikaan Ranskan vallankumousvyyhdessä esiintyi. Huolimatta taisteluista ja toimimattomasta likaviemäriverkostosta kaupungin perusrakenne on jotenkin rauhallisempi ja turvallisempi kuin kuva terrorismiuhan ja massaturismin vääristämästä nyky-Pariisista. Kurjien Pariisiin voi kadota, mutta sieltä voi myös löytää paljon.

     Kiehtovaa Kurjissa on myös tietynlainen uskonnollisuus. En ota kantaa siihen, onko romaanin kurjilla jonkinlaisia kytköksiä Raamatun aikaisiin samanlaisiin hurskaisiin, mutta joka tapauksessa usko Jumalaan on näkyvissä tarinan takana. Tähän teokseen sopii myös ah, niin ihanasti ja hyväksyttävästi se omalla laillaan onnellinen loppu. Jean Valjean on kertonut viimein jumaloimalleen Cosettelle totuuden ja on valkopäisenä vanhuksena valmis jättämään tämän maailman. Niin paljon nähnyt mies toteaa tyynesti vain: ”Minä kuolen pian - - mutta ei se mitään. - - On paras, että minä menen. Kuolema on hyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme.”

RANGAISTUKSIA RAKKAUDESTA MORAALIIN (Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus)

     Tähän saakka itänaapurista pelkkää Leo Tolstoita lukeneena olen tehnyt suuren virheen niputtaessani kaikki venäläiset suurnimet yhteen ja samaan kasaan. Ainakin paljon pelätty Fjodor Dostojevski pitää nimittäin kerronnassaan melkoista vauhtia tolstoilaiseen maanmieheensä verrattuna. Dostojevskin kiistoitta tunnetuin teos Rikos ja rangaistus on sellainen sekoitus kieroilua, väkivaltaa, romantiikkaa ja psykologista sodankäyntiä ennen kaikkea omaa itseä vastaan, että tolstoilaisesti edes jollain lailla rauhallista, idyllistä ja viipyilevää kerrontaa odottanut lukija pudotetaan kyllä onnistuneesti maanpinnalle. Pudotus tapahtuu viimeistään siinä vaiheessa, kun rutiköyhä entinen opiskelijamies Rodion Romanovitš Raskolnikov, tuttavallisemmin Rodja, satasivuisen harhailulla kyllästetyn monologinsa päätteeksi käy ovelasti punomansa juonen varjolla lyömässä kirveellä vanhan koronkiskurieukko Aljona Ivanovnan kallon halki. Ensimmäinen ongelma seuraa eukon sisaren Lizavetan saapuessa kotiin, mutta Raskolnikov ei turhia aikaile, vaan siskokin pääsee hengestään. Ryöstösaaliineen jo melkein kiinni jäävä murhamies pääsee sattumien kaupalla onnistuneesti pakoon, hautaa saaliinsa sekä sairastuu. Kuumehoureistaan välillä heräten Raskolnikov tuhoaa milloin housunpunttejaan ja milloin mahdollisesti verisiä sukkiaan. Lukijaa alkaa hieman pelottaa, sillä mieshän tuntuu olevan täysin järjiltään.

     Apuun rientää onneksi opiskelijaystävä Dmitri Prokofjitš Razumihin, joka kaikesta päätellen on oikein korkeamoraalinen, ystävällinen ja hyväntahtoinen mies. Avun voisi tosin laittaa myös lainausmerkkeihin, sillä ensihetkistä lähtien Raskolnikovin sairasvuoteen äärellä ratkotaan kuumeisesti lähistöllä tapahtunutta koronkiskurieukon murhaa. Raskolnikov käyttäytyy vähintään epäilyttävästi herjatessaan ratkojia ja vihjaillessaan itsekin kykenevänsä moiseen tekoon. Nopeasti mies saakin epäilijöiden joukon kintereilleen.

     Pian asetelma muuttuu, kun Raskolnikoville rakkaat sukulaiset, äiti Pulheria Aleksandrovna ja pikkusisar Avdotja Romanovna, läheisilleen Dunja, saapuvat Pietariin. Jälleen lähes normaalilta vaikuttava Raskolnikov ei tule toimeen sisarensa järkisyistä valitun sulhasen Pjotr Petrovitš Lužinin kanssa, sillä hän tuntuu heti näkevän sulhon läpi tämän suurennellessa osuuttaan Dunjan ahdistelija-Svidrigailovilta pelastamisessa. Dunja onkin selkeästi sen sorttinen vahva nainen, ettei tarvitse vierelleen miestä ilman jotakin syvempää tarkoitusta, vaikka onkin valmis ikään kuin uhrautumaan perheensä eteen.

     Raskolnikovin kamppailu oman päänsä sisällä on huikeaa seurattavaa, eikä Rikosta ja rangaistusta lukiessa ole vaikea ymmärtää, miksi Dostojevskia tituleerataan psykologisen romaanin uranuurtajaksi. Raskolnikov on ensisilmäyksellä köyhyydestään huolimatta lempeä ja hyväntahtoinen naapurinpoika, joka antaa tarvittaessa viimeiset kopeekkansa kadulta löytämälleen tytölle tai vaikkapa myöhemmin pubissa tapaamansa Marmeladovin keuhkotautiselle leskelle Katerina Ivanovnalle. Hän todella välittää lähisukunsa naisista ja tahtoo oikeutta kaikissa asioissa. Kuitenkin sama mies käy viemässä hengen kahdelta ainakin päällisin puolin viattomalta, itseään iäkkäämmältä naisihmiseltä ja vieläpä kätkee ryöstösaaliinsa saman tien edes vilkaisematta saamaansa rahakukkaroon. Myöhemmin selviää, ettei alun perin rahapulaiselta vaikuttanut Raskolnikov olekaan tehnyt veritöitä toimeentulonsa turvaamiseksi, vaan osoittaakseen itselleen, että kuuluu moraalisesti jonkinlaiseen valioyksilöiden joukkoon - toisin sanoen kykenee tappamaan. Mies vaikuttaa todellakin äkkiä ajatellen olevan pelottavasti totaalisen järjiltään, mutta silti hänessä on loppuun asti jotakin erittäin sympaattista. Siinä tapauksessa, etten toiveeni mukaan ole ainoa, joka romaania näin tulkitsee, on vain sanottava, että tämän psykologisen myllerryksen aikaansaannin Raskolnikovin lisäksi lukijan päässä Dostojevski varsin isolla o-kirjaimella ilmaistuna todella osaa.

     Pelottavaa on myös se, että Raskolnikov monologiensa perusteella vaikuttaa paikoin melko maanisdepressiiviseltä. Yrittäessään saada panttejaan takaisin ja onnistuessaan edesauttamaan Dunjan ja Lužinin kihlauksen purkamista mies on toisinaan jopa hilpeällä päällä, kuten antaa julistuksessaan ymmärtää: ”Pois harhakuvitelmat, pois turha pelko, pois aaveet…! Minä elän! - - Minun elämäni ei kuollut vielä sen vanhan eukon mukana!” Myöhemmin, Marmeladovin hautajaisten jälkeen, Raskolnikov tutustuu tämän olosuhteiden pakosta prostituoituneeseen tyttäreen Sofia Semjonovnaan eli Sonjaan ja tulee myös tunnustaneeksi tälle sotkeneensa kätensä koronkiskurieukon ja Sonjan ystävän Lizavetan vereen. Sonjan kauhistuessa hän järkeilee osansa kuitenkin kaikessa karmaisevuudessaankin jollain lailla viehättävällä tavalla. ”Tuskin minä sitä vanhaa eukkoa tapoin? Itsenihän minä tapoin, enkä eukkoa! Noin vain tuhosin itseni siinä yhdellä iskulla, iäksi…!” Raskolnikov toteaa ja osuu niin lähelle totuutta, että kylmät väreet kulkevat pitkin lukijan selkäpiitä. On aivan selvää, että ellei tuollaisen verityön tekijä ole täysin kylmäverinen murhaaja, on myös hänen oma loppuelämänsä aivan kiistoitta pilalla. Mutta saisiko noin raa’alla tavalla toiminutta murhamiestä kohtaan muka tuntea sympatiaa? Leimautuuko siinä itsekin hulluksi?

     Kaiken kaikkiaan en voi mitenkään väittää Rikosta ja rangaistusta helpoksi luettavaksi. Olli Kuukasjärven tuore suomennos on toki erinomaisen selkeää kieltä, mutta minulta taitaa edelleen auttamattomasti puuttua jonkinlainen välinpitämättömän lukemisen taito. Vaikka seitsemänsadan sivun aikana ajatus välillä lähtikin harhailemaan, se kiusallisen usein harhaili nimenomaan Pietarin hämyisillä kaduilla ja niillä liikkuvan Raskolnikovin sairaissa ja toisaalta häkellyttävän terveissä ajatuksissa. Olen kuullut ihmisten kuvitelleen itsensäkin lukiessaan murhaajaksi, mutta minulle oli riittävän ahdistavaa jo se, että todella olin lähes jatkuvasti tuon ryysyissä kulkevan entisen opiskelijan puolella.

     Rikoksen ja rangaistuksen yksi vahvuus ovat myös sen monet tavallaan sivuroolissa olevat juonenkäänteet, joilla kuitenkin on selkeästi tärkeä asema, jollei tarinan kulussa, niin ainakin teoksen yleisessä filosofiassa. Asunnostaan miehensä hautajaisten jälkeen häädetty Katerina Ivanovna pistää pienet lapsensa kerjäämään kadulla ranskaksi laulaen, kunnes jokseenkin epäilyttävä Arkadi Ivanovitš Svidrigailov maksaa naisen kuoltua lapsille paikat hyvässä orpokodissa. Svidrigailov kallistuu vaa’assa varsin pian kuitenkin mustemmalle puolelle, sillä hän houkuttelee Dunjan asuntoonsa Sonjan naapuriin vetoamalla Raskolnikovin salaisuuteen, jonka hän on kuullut seinän läpi. Loppujen lopuksi Svidrigailovia odotetusti kiinnostaa huomattavasti enemmän itse tyttö, mutta romaanin luultavasti veret seisauttavin käänne tapahtuu juuri tuossa kohtaamisessa Dunjan vetäessä ilman pienintäkään pohjustusta revolverin esiin. Tyttö tietää, että Svidrigailov on myrkyttänyt entisen puolisonsa Marfa Petrovnan ja siten perinyt tämän omaisuuden. Dunja ei ammu, mutta Svidrigailov tuntuu sekoavan pahemmin kuin itse Raskolnikov, ja jälkimmäisellekin mahdollisena välkkynyt kohtalo lankeaa hienomman herran osaksi: hän menee ja ampuu itsensä tuolla samaisella revolverilla.

     Jokin tärkeä moraalinen kannanotto kätkeytyy ilman muuta siihenkin, että Raskolnikov Sonjan myötävaikutuksesta lopulta itsemurhan sijaan marssii poliisiasemalle ja tunnustaa rikoksensa kylmän rauhallisesti sille samaiselle poliisimiehelle, joka useamman kerran on häntä epäilyjensä vuoksi jo kuulustellutkin - ja oikeastaan tiennyt kaiken jo pidemmän aikaa. Tunnustus on kuitenkin selvästi merkittävä, ja jokin varma varmistus saadaan Raskolnikovin mielen järkkymisestäkin hänen saadessaan tuomiokseen lievennysten jälkeen vain kahdeksan vuotta pakkotyötä Siperiassa. Sonja lähtee luonnollisesti mukaan, jo kauan Dunjaa katsellut Razumihin saa tämän lopulta vaimokseen, ja odotetusti Sonjasta ja Raskolnikovistakin tulee onnellinen pari. Niin paljon kuin olenkin romanttisten rakkaustarinoiden ystävä, on tämä loppuratkaisu kaikessa kliseisyydessään jotenkin liian siirappinen: eihän murhamiehen kuulu saada elää elämäänsä onnellisena loppuun asti, minkä suuntaan kertoja kyllä jälkinäytöksen viimeisissä kappaleissa aivan selkeästi vihjailee.

     Tämän ajatusmylläkän jäädessä päällimmäiseksi päähäni pitää kai tarkemmin ajatellen tunnustaa Dostojevskin lähinnä onnistuneen - jälleen kerran. Häkellyttävien ajatusteni johdosta en ihan vielä lisää naapurimaan suurmiestä suosikkikirjailijoihini, mutta kyseessä olevalle teokselle annan kyllä varauksetta kaiken sen ansaitseman arvon. Ja se arvo on kieltämättä melkoisen korkea.

KAHDEN NEIDON KOULUTIELLÄ (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)

     Kaikki alkoi punaisista kengistä ja valkoisesta esiliinasta. Ensimmäiset jalassani minä tallustelin reilut kymmenen vuotta sitten koulutielleni Länsi-Suomessa. Toisen riisui yltään jossain päin 1800-luvun Englantia samanikäinen orpotyttö Jane Eyre, kun häntä tultiin hakemaan Lowoodin sisäoppilaitokseen.

     Lapsina emme oikeastaan olleet ystäviä. Janessa oli jotakin ärsyttävän pikkuvanhaa, enkä näin jälkeenpäin miettien voi välttyä ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että sen asian suhteen meissä oli liikaa samaa. Erotuksena voidaan tosin pitää sitä seikkaa, että minä olin saanut asiallisen ja erinomaisen kasvatuksen, kun Janea olivat orpona tätinsä luona kohdanneet lähinnä lukemattomat sanktiot. Kouluun pääseminen oli kuitenkin meille molemmille yhtä suuri riemu: minulla oli keijukaisen näköinen opettaja ja jo heti kättelyssä hallinnassa kaikki ekaluokan asiat, kun taas Jane oli kuunnellut kateellisena selostusta siitä, miten tytöt koulussa osasivat suorittaa kauniita maisema- ja kukkamaalauksia, laulaa ja soittaa, ommella kauniita koruompeleita ja lukea ranskankielisiä kirjoja. ”Sitä paitsi koulu merkitsi - - minulle täydellistä olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua”, hän kertoi muistelmateoksessaan parikymmentä vuotta myöhemmin.

     Janen koulu oli kuitenkin melko lailla eri maata kuin omani. Minä pääsin öiksi kotiin, ja meillä tytöt ja pojat opiskelivat yhteisissä luokissa. Jane kävi tyttökoulua ja asui sen muurien suojissa. Paikoitellen minusta tuntui, että suljettu asetelma vääristi tulevan toverini maailmankuvaa. Oli melko pelottavaa, kun hän lavantautiepidemian aikaan meni nukkumaan kuolevan ystävänsä sänkyyn löytyen lopulta ruumiin vierestä. Ajattelin, ettei meillä kouluinnosta ja lukuintohimosta huolimatta ollut mitään yhteistä. Kenties syy oli heikon ravinnon, sillä vaikka me 2000-luvun koululaiset toki uudelleen nimesimme koulumme perunat niiden kumisen olomuodon mukaan, emme nähneet nälkää Janen ja hänen koulutovereidensa tavoin.

     Aina meillä ei ollut helppoa, vaikka näin myöhemmin tuntuukin suhteellisen vähäpätöiseltä se selkkaus, jossa pari luokkani poikaa oli koristellut kaikki koulutarvikkeeni ystäväkirjoja myöten tikkukirjaimilla tuherretuin ”hönö”-sanoin. Jane puolestaan joutui jo ennen koulutaivaltaan kohtaamaan kasvattiveljensä John Reedin harjoittamaa ruumiillista väkivaltaa. Me molemmat pakenimme jo pikkutyttöinä kirjoihin. Myöhemmin minä aloin kirjoittaa itse ja Jane maalata muotokuvia. Varaventtiili oli mielenterveydellemme välttämätön.

     Aika kuitenkin kului, ja me molemmat kasvoimme ja selvisimme. Täysi-iän kynnyksellä minä opiskelin lukiossa siinä samaisessa Länsi-Suomessa. Janekaan ei uudelleen tavatessamme ollut vaihtanut olinpaikkaansa, mutta jotakin merkittävää oli tapahtunut, sillä hän työskenteli Lowoodissa opettajattarena. Meitä yhdisti kunnianhimo, ja niinpä hänkään ei tyytynyt jo saavuttamaansa, vaan haaveili yksityisen kotiopettajattaren asemasta. Nykymaailma on hidastanut urakehitystä, sillä minua katsotaan tarpeelliseksi yleiskouluttaa kahdentoista vuoden ajan. Rehellisyyden nimissä en kuitenkaan voi väittää, että vielä tahtoisinkaan tehdä töitä. Minä opin monenlaisia asioita solubiologiasta ja sotahistoriasta derivaattaan ja ruotsin kielen s-passiiviin. Jane sai oppilaakseen herttaisen Adéle-nimisen pikkuranskattaren ja ympärilleen lämpimän työskentelyilmapiirin.

     Elämänkoulu myös johdatti meidät molemmat lähes samassa iässä elämämme merkkipaaluksi muodostuneeseen taloon. Jane löysi itsensä ja erittäin karismaattisen isäntänsä - tulevan aviopuolisonsa - palveluspaikastaan Thornfield Hallista. Minut kuljetettiin erääseen länsisuomalaiseen harrastelijateatteriin, jossa kävi samoin. Janen karikkoinen alkutunnelma oli itselleni tosin tutumpi edellisestä elämästäni, ja tuolloin minut saikin jo hymyilemään hänen itsesyytöksellinen paatoksensa: ”Suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ole koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, typerämpi haaveilija ei ole koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin se olisi ollut nektaria. Sinä, - - sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? Sinäkö osaisit miellyttää häntä? Sinäkö merkitsisit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi!”

     Merkittävimmin meitä on kuitenkin aina yhdistänyt kiihkeä tarve puuttua yhteiskuntamme epäkohtiin. Olemme jakaneet monet ajatukset esimerkiksi naisten tai muiden ”heikompiosaisten” epäreilusta asemasta ja ennen kaikkea ihmisten suunnattomasta tyhmyydestä. Kaiken lisäksi osaamme ottaa elämämme ohjat omiin käsiimme fiksumminkin vaihtoehdoin kuin vaikkapa dramaattisuudellaan historiaan jäänyt Anna Karenina. Janen aikana ei ollut käsitettä feminismi, mutta ei minunkaan maailmani vielä ole lähelläkään valmista. Perusidea on edelleen sama: ”Naisia pidetään yleensä rauhallisina, mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta kyvyilleen ja alaa ponnistuksilleen - -, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä pysähdyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin, ja on ahdasmielistä heidän etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia. - - On ajattelematonta tuomita heitä tai nauraa heille, jos he koettavat tehdä tai oppia enemmän kuin mitä tapa määrää heidän sukupuolelleen tarpeelliseksi.”

     Jostain ihmiset ovat vuosisatojen kuluessa ottaneet opikseen, mutta edelleen nainen kohtaa miesten maailmassa jatkuvia ennakkoluuloja ja alentavia tai väheksyviä suhtautumistapoja. En halua syyllistää ketään muita enempää, mutta monesti olen miettinyt, kenen luvalla, jollei omallaan. Uskon vakaasti, että kautta historian molempia sukupuolia on tarvittu kodin pyörittämisen lisäksi muussakin elämässä keskenään aivan yhtä paljon. Asia vain menee niin kuin maailman kuuluisin feministi Virginia Woolf on sen äidinkielellään muotoillut: ”For most of history, Anonymous was a woman.” Ystäväni Jane tosin oli kahdeksantoistavuotiaana minuun verrattuna vielä nöyrempi ja hukutti usein todelliset kuohuvat tuntemuksensa. Serkkunsa järkiavioliittohaaveiden kohteena ollessaankin hän totesi vain: ”Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta jokin toinen, voimakkaampi ääni kuului rinnassani.” Minä puolestani en ole juuri nöyristellyt, jos olen saanut osakseni ennakkokäsityksiin pohjautuvaa kohtelua sukupuoleni vuoksi. Jane teki kuitenkin paljon, ja voin vain toivoa, että työ jatkuu oikeilla urilla edelleen sukupolvi toisensa jälkeen.

     Vaikka Jane kutsuukin Edwardiaan isännäkseen, ovat he liitossaan ja parisuhteessaan täysin tasavertaiset: kumpikin tarvitsee toista yhtä paljon ollakseen itse kokonainen. Juuri siinä on heidän onnellisuutensa ydin. Tässä elämänkoulussani ja Janen samanlaista seuratessani olen ymmärtänyt ainakin sen, ettei maailma todellisuudessa ole ratkaisevasti muuttunut kahdessasadassa vuodessa. Rakkaus kantaa edelleen, ja toisaalta samalla tavalla meitä riepotellaan, ellemme itse laita jarrusukkia jalkaamme.

     Minne tiemme vievät tämän koittaneen eron jälkeen? Minä jatkan opintojani ja ruokin rakkauselämääni onnellisena tulevaisuudesta enkä ole erityisen huolissani siitä, ettei minua Janesta poiketen ole liki kahdeksantoista ensimmäisen elinvuoteni aikana kosittu vielä kertaakaan. Jane itse taas epäilemättä elää iloisen vaatimattomasti elämänsä rakkauden ja kasvavan lapsikatraansa kanssa.

     Vaikkei eläisikään, on kyseisen parin rakkaus toteutuessaan ainakin tähän saakka ollut varsin valloittavaa seurattavaa. Miehisenä miehenä tunnustautunut Mr. Rochesterkin sen on vaimolleen sanonut: ”Kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme.” Jane miehineen toimii loistavana esimerkkinä siitä klassisesta uskomuksesta, ettei tosirakkautta voi estää ikäero, ruumiinvamma tai lopulta mikään muukaan seikka: se raivaa kyllä tiensä esteiden läpi.

     Niitä esteitä tosin voisi olla ihan hyvä vähentää, kun siihen kerran on annettu mahdollisuus. Sille en aikoinaan nimittäin voinut mitään, että huolimatta Janen vankemmasta elämänkokemuksesta hänen harhaillessaan karattuaan eksyneenä ympäri kyliä teki mieli antaa eräs pieni sisarellinen neuvo. Joskus elämän koulutien vesisateessa kannattaa nimittäin ihan vapaaehtoisesti vaihtaa jalkaan kumisaappaat - ja näin ollen suojata niitä sädehtiviä, tahrattoman punaisia kenkiään.

OLLAKO VAI EIKÖ OLLA IHASTUMATTA? (William Shakespeare: Hamlet)

     Maailmankuulu pääkallokohtaus oli selkein odotukseni ennen William Shakespearen kuolematonta Hamletia. Se paljastui varsin pian myös tärkeimmäksi odotukseksi, joka näytelmästä lopulta puuttui. Luin tragedian ensi kertaa puolessatoista tunnissa hiljaisen työpäivän aikana - tai tarkemmin sanottuna päivä olisi ollut hiljainen ilman Hamletia, sillä nauroin ääneen useammassakin kohdassa. Kuinka väärinymmärretty ressukka tuo isänsä menettänyt Tanskan prinssi onkaan, ja kuinka hänen musta huumorinsa silti kukkii genressään läpi tarinan aikakaudesta huolimatta jopa kirkkaammin kuin tohtori Housen. Tästä vain yksi esimerkki on prinssin ja ministerin välinen sananvaihto ensimmäisen järjestämän dramaattisen teatteri-illan jälkeen: ”Hamlet: ’Tulen siis heti, kun ennätän.’ Polonius: ’Vien terveisenne. Siis ’heti, kun ennätän’.’ Hamlet: ’Hyvä. Sujuu kuin papukaijalta.’”

     Traaginen sankari on menettänyt isänsä, Tanskan kuninkaan, ja saa pian tämän haamulta selville, että kuoleman on lavastanut onnettomuudeksi hänen setänsä, joka on myös ottanut Hamletin äidin, leskikuningattaren, vaimokseen. Hamlet punoo ovelan juonen paljastaakseen setänsä teon. Siinä sivussa hän tulee esiintyneeksi täytenä mielipuolena, mutta ainakin minulla riittää ymmärrystä nuorukaisen teoille ja uskoa siihen, että koko käytös on alusta loppuun pelkkää teatteria.

     Hamlet seikkailee milloin hautausmaalla ja milloin ympäri sukunsa linnaa, ja tarinan loppu on kaikessa traagisuudessaankin ihastuttavan dramaattinen. Vaatii Shakespeareltakin tiettyä kylmäverisyyttä kyetä tappamaan kaikki roolihahmonsa vuorotellen viimeisten sivujen aikana. Hamletin rakastetun Ofelian hukuttautuminen on vasta alkusoittoa, kun tämän veli Laertes haastaa hänen isänsä vahingossa tappaneen Hamletin kaksintaisteluun, jossa myrkytettyyn miekkaan ja samanmoiseen viiniin kuolevat peräjälkeen vielä kuningatar, kuningas, Laertes ja Hamlet itse. Juuri ennen esiripun sulkeutumista näyttämölle astelee sotaretkellä oleva Norjan prinssi - tästä Tanskan kuningasperheestä kun ei enää liene ketään jäljellä hallitsijaksi.

     Shakespeare kirjoitti Hamletin 1600-luvulla, mutta juonikuviot vetävät, voisiko hieman kierosti sanoa raikkaudessaan, helposti vertoja nykypäivän saippuaoopperoille. En toki varsinaisesti kannata kyseisen dramatiikkaluokan ongelmanratkaisukeinoja murhineen ja juonitteluineen, mutta vanhassa kirjallisuudessa ne ovat kenties juuri se jokin. Kunnollinen rakkaustarina vain valitettavasti puuttuu, ja onkin surullista, ettei Hamlet ainakaan vuoden 1981 suomennoksessa saa Ofeliaansa oikeastaan hetkeksikään. Toinen yleinen uskomus näytelmään tutustumatta kun näyttää liittyvän tämän parin palavaan rakkauteen.

    Hamletilla on myös ikätovereilleen niin tyypillinen loppusanoma, joka hänen parhaan ystävänsä Horation suulla tiivistetään näytelmän viimeisiin säkeisiin: ”Neuvosto koolle heti, koska mielet on kiihdyksissä, ettei uudet juonet suista meitä uuteen sekasortoon.” Toisin sanoen ei toistella isiemme virheitä - rauhanomainen demokratia on päivän sana. Kaiken kaikkiaan Shakespeare kerää Hamletillaan kunnioitusta entisestään ja osoittaa olevansa jotakin muuta kuin epätoivoisesti romantikko raapustelija, jollaisena viihdeteollisuus nykyään tuntuu häntä toisinaan pitävän. Mielenkiintoista olisi käsikirjoituksen jälkeen myös nähdä tragedian nykydramatisointi.

     Pääkallot jäävät viidennessä näytöksessä hautausmaalle haudankaivajien uurtamien hautojen äärelle, mutta legendaarista kohtausta tai ei, kerää Tanskan prinssi minulta sympatiapisteet, Shakespeare aikalaisekseen melkoisen arvostuksen ja suomentaja Manner kiitosta luettavalla ja helposti ymmärrettävällä mutta ilahduttavasti runomittaisella käännöksellään. Kaikkien tuntemaa klassikkolausahdustakaan näytelmässä ei sellaisenaan kuulla, mutta onhan se muunneltunakin silti edelleen melkoisen ajankohtainen juttu. Ollako vai eikö olla - siinähän se vasta pulma.

ONNEN HINTA? (Leo Tolstoi: Anna Karénina)

     Leo Tolstoi on ilmiö. Suurmies, jota lopulta ahdisti jopa hänen oma perheensä, on kirjoittanut laajassa tuotannossaan kaksi kriitikoiden nykyään maailmankirjallisuuden huipputeoksiksi ylistämää romaania. Näistä kronologisesti ensimmäinen, tuo suuri yhteiskuntafilosofinen Sota ja rauha (1866) on kaikella ansaitsemallaan kunnioituksellakin mielestäni kenties jossain määrin yliarvostettu. Pikkusisko Anna Karénina (1877) puolestaan on täydellisesti maineensa mittainen.

     Ensisilmäyksellä Anna Arkadjevna Karénina on vahva nainen ja ennen kaikkea kaunis. Mustat kiharat kehystävät sieviä kasvoja, ja miesten päät kääntyvät, mutta Anna on muutakin kuin ulkonäkönsä: hän vaikuttaa kaikin puolin älykkäältä ja on tarinan alussa onnellisesti - sekä ennen kaikkea järkevästi - naimisissa ja kahdeksanvuotiaan Serjožan äiti. Kaikki muuttuu, kun Anna - onnekseen tai huonoksi onnekseen, se jää lukijan ratkaistavaksi - lähtee Moskovaan ratkomaan iloluontoisen veljensä Stepan Arkadjevitš Oblonskin ja tämän vaimon Darja Aleksandrovnan eli Dollyn aviokriisiä ja tapaa juna-asemalla nuoren ja komean kreivi Aleksei Kirillovitš Vronskin. Ihanan kaunokirjallisesti kyseessä on molemminpuolisesti rakkaus ensisilmäyksellä. Ihanuutta tosin karistaa huomattavasti se, että Anna on naimisissa Pietarin seurapiireissä hyvin merkittävän Aleksei Aleksandrovitš Karéninin kanssa ja Vronskistakin odotetaan kosijaa Dollyn pikkusisarelle Kitty Shtsherbatskajalle. Jälkimmäistä toivoisi omakseen myös Oblonskin hyvä ystävä, kirjallisuudentutkijoidenkin mukaan lähimpänä Tolstoin omakuvaa oleva suloinen, työtä pelkäämätön metsäfilosofinuorukainen Konstantin Dmitriš Levin, jonka sydämen Kitty onnistuu Vronskiin rakastumalla särkemään vähintään yhtä pahasti kuin Vronski Kittyn oman sydämen.

     Todelliselle rakkaudelle ei ihminen voi mitään - sen huomaavat harvinaisen pian Anna ja Vronski, joiden on mahdotonta olla erossa toisistaan. Tämä tulella leikkiminen sytyttää kuitenkin varsin nopeasti Annan mustat kiharat palamaan, sillä hän havaitsee olevansa raskaana ja miltei sairastuu miettiessään, mitä pitäisi tehdä. Vronski kannustaa kertomaan Karéninille, joka vain itseään ajatellen käytännössä pakottaa Annan pitämään kulissit pystyssä. Vronski ampuu itseään epätoivoissaan, ja Anna miltei kuolee synnyttäessään tytärtään. Elämä on pahemmanlaatuisesti sekaisin.

     Siinä, missä Annan ja Vronskin onni on kaikessa onnellisuudessaankin jatkuvasti hieman epävireisen onnetonta, löytyy romaanista onneksi yksi liikuttavan suloinen, rakastettava, kaiken kestävä ja ennen kaikkea oikeutettu rakkaustarina. Saksan kylpyläkaupungeissa parantunut Kitty ymmärtää rakastavansa Leviniä, ja pari pääsee vihdoin naimisiin. Levinien vaatimaton elämä maatilalla ilman turhaa palvelusväkeä on niin lämpöisen yksinkertaista, ettei lukija voi kuin huokailla. Pelkästään Konstantin itse on hahmoista ylivoimainen suosikkini, sillä hän jaksaa aina ajaa talonpoikiensa asiaa, tehdä töitä näiden kanssa ja tuntea silti huonoa omaatuntoa. Levinin omat ajatukset eivät myöskään meinaa jättää häntä rauhaan elämän tarkoitusta ja jonkinlaista uskontoa etsiessä. Erityisen ilahduttavaa on se, että kaiken takana on kuitenkin nainen: Kittyn rakkauden avulla Levin lopulta selättää vaikeuden kuin vaikeuden.

     Vronskin ja tyttärensä kanssa karannutta dramaattista Annaa käy toisaalta vähän sääliksi - hänelle tekisi mieli lähettää aikamatkalippu tälle jossain määrin vinksahtaneelle 2000-luvulle, jolla on jo miltei epänormaalia pitää saman kumppanin kanssa yhtä koko elämänsä. Täällä on normatiivisesti normaalia ja täysin sallittua mennä heti uudelleen naimisiin vaikka samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, ja Anna ei traagisin seurauksin saa edes avioeroa voidakseen elää sellaista elämää kuin itse haluaa. Kun Annan elämän ainoa todella muita suurempi rakkaus, Serjoža, isänsä toimesta vielä viedään totaalisesti äidiltään, ei mikään ole ennallaan tai palaa alkuromaanin kevyen leppoisaan tunnelmaan, vaan Anna alkaa hautoa synkkiä ajatuksia ja tuntuu kuin sairastuvan psyykkisesti.

     Kaunotar ei ole enää kaunis, seurapiiriladyä hyljeksii joka ikinen seurapiiri ja ennen niin valloittavan aidosta naisesta on tullut kyyninen ja katkeroitunut. Anna on aivan varma, että Vronski pettää häntä muiden naisten kanssa eikä ole enää rakastunut häneen, muttei ymmärrä, että väsyttää itse miestä syytöksillään ajaen tätä luotaan. Kun Vronski lopulta lähtee vain tervehtimään äitiään, tulkitsee Anna tämän lopullisena merkkinä ja suuntaa sekavana asemalaiturille ajatellen, että vain kuolema tuo asiaan ratkaisun ja saa Vronskin rakastumaan häneen uudelleen. Sattumalta Anna vielä kuulee erään vieraan naisen lausumat ratkaisevat sanat: ”Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa.” Hetken mielijohteesta, tai pidemmän ajatusprosessin tuloksena - kuka siitäkään lopulta ottaa selvän, hän päätyy heittäytymään junan alle. Seurauksetkin ovat kolkot: pikku-Anna muuttaa laillisen isänsä Karéninin luokse ja totaalisen murtunut mutta itsemurhalta säästynyt Vronski lähtee sotimaan Serbiaan.

     Onnellisuutta hakeva kotiromantikkokin saa kuitenkin ilokseen jotain miellyttävää irti loppuratkaisusta, sillä jo aikuinen Levin löytää monien uuvuttavien ajatusprosessien jälkeen lopulta rauhan itsensä ja jumalansa kanssa. Mies tajuaa olevansa onnellinen vierellään onnellinen vaimonsa ja pieni poikansa. Ei tarvita suuria palatseja, valtavia kutsuja, kymmenpäistä palvelusjoukkoa tai seitsemän ruokalajin illallista päivittäin, kunhan vierellä on perhe ja elämässä silloin tällöin mahdollisuus päästä lintumetsälle.

     Menemällä äärimmäisyyksiin minä uskaltaisin jopa väittää Tolstoita jossain määrin aikakautensa feministiksi, mikä on harvinaisen iso juttu, kun muistaa esimerkiksi kirjailijan oman sukupuolen ja tämän miestään kuusitoista vuotta nuoremman vaimon. Jo ensimmäisellä puoliskolla käydään seurapiirimiesten kesken illanistujaisissa keskustelu, jossa Pestsov toteaa ensin seuraavaa: ”Nainen on vailla oikeuksia, koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute johtuu taas oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen orjuutus on niin suuri ja vanha, ettemme me usein tahdo käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.” Pohdintaa seuraa Karéninin yhteenveto: ”Kysymys on vain siitä, kykenevätkö he niihin toimiin.” Lopullisen ratkaisun asiaan antaa naulan kantaan osuva, yllättäen kaikista naisistaan nauttivan Oblonskin suusta kuultava lausahdus: ”Luultavasti kykenevät hyvinkin.” Kuten edellä jo todetaan, on Anna teoksen nimenkin mukaan kiistoitta tarinan päähenkilö, sillä vaikka välillä esitetään pitkiäkin jaksoja mainitsematta hänestä sanaakaan, on Karénina ajatuksineen aina jollain lailla pinnalla tai vähintään pinnan alla.

     Mielestäni koko romaanin kiinnostavin teema ja kantavin ajatus on kuitenkin se, joka suoraan esitellään salavihkaa vain kerran, ja silloinkin kansilehdellä. Nimien alle on nimittäin painettu tiiviydessään varsin dramaattiset sanat: ”Minun on kosto, ja minä tahdon kostaa.” Kuka lopulta kostaa ja kenelle? Karénin Annan syrjähypyn viemällä häneltä Serjožan? Anna Karéninin ehdottomuuden karkaamalla Vronskin kanssa? Vronski Annan kyynisyyden satuttamalla häntä välinpitämättömyydellään? Vai jopa Levinin hartaudella etsimä jonkinlainen jumala ihmisten kaikki väärät mieliteot? Henkilökohtaisesti en taida uskoa edellisistä yhteenkään.

     Ihmiset määrittävät aina yhteiskunnan, jossa elävät, ja tämä kulissiavioliittojen ja ”meillä on kaikki niin hyvin” -hymyjen kyllästämä, valheessa elävä yläluokka alkaa romaanin puolivälissä tulla jo ulos silmistä, korvista ja korkeista kattoikkunoista. On totta, että meidän vuosituhannellamme on päästetty avioerot sun muut Tolstoin aikana anteeksiantamattoman vakavat ongelmat liian helpolle piittaamattomuuden vyöhykkeelle, mutta kultainen keskitie kenties voisi olla ihan paikallaan. Tuon juonittelevan muka-kohteliaan aateliston elämää tuhatsivuisen teoksen verran seurattuaan alkaa oikeastaan tuntea, että ymmärrystä voisi sittenkin riittää sille eräälle erakoksi vetäytyneelle, toisaalta jossain (tarpeellisissa) määrin tärähtäneeltä vaikuttaneelle rauhan puolestapuhujalle.