AALLOISSA SIIS (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)

     Joskus iskee Hemingway-olo. Ehkä silloin, kun elämä on liian yksinkertaista ja maailma ihan liian monimutkainen. Ei se olo (onnekseni vai tappiokseni) tule liian usein, mutta jossain vaiheessa lopulta kuitenkin. Hemingway irrottaa arjesta ja sysää johonkin kummalliseen kuplaan – sen tyyliseen, jota kuvailin kaksi vuotta sitten Jäähyväiset aseille -teoksen yhteydessä. Ajatukset liplattavat aaltojen mukana ja öisin näen tavallistakin kummallisempia unia.
     Tällä kertaa Hemingway-oloa pääsi tyydyttämään helposti, sillä Vanhus ja meri (Tammi 1952 / 2009) löytyi koskemattomana omasta kirjahyllystäni. Tai no, niinhän melkein kaikki lukemani kirjat löytyvät, koska olen ahkerasti tekemässä osaani sademetsien tuhoamisessa. Kirjastoista lainaaminen liittyy nykyään liikaa opiskeluun. Tulee liian helposti tunne, että kirjan eräpäivä roikkuu jonkinlaisena uhkaavana deadlinena pääni päällä ja pilaa koko lukukokemuksen. Pitäisi varmaan muuttaa isompaan asuntoon tai siirtyä e-kirjoihin.
     Hemingwaylle altistuminen saattaa näkyä myös kirjoitustyylissä. Kun mieleen tulee kiinnostavampi asia, alan tarkastella sitä ilman pientäkään tunnontuskaa kesken jääneestä ajatusprosessista, jota olin kuvaamassa. Lauseet ovat monipolvisia ja maalailevat tavallista enemmän paksua viivaa leveällä sudilla. Yrittäkää kestää.
     Muistan sentään vielä, mistä olin kirjoittamassa. Vanhus ja meri on hieno teos. Yksinkertainen tarina, monimutkainen maailma. Vanha kalastaja ilman kalaa, uusi reissu ja valtava saalis, uskollinen pieni poika, joka ei tullutkaan mukaan. Armottomana kuohuva meri ja verenhimoiset hait. Siima, joka pureutuu kämmeniin – sen vanhan ja hauraan miehen, joka ei anna periksi. Peruselementit ovat yksinkertaiset, allegoria ihmisen ja luonnon suhteesta monipolvinen ja mutkitteleva.
     Ei mene nykyään edes viikkoa niin, etten pohtisi jollain tasolla nykyihmisen luontosuhdetta. Iltojen pimetessä olen kiertänyt monta kertaa viikossa Jyväsjärven rantaraittia. Lokakuinen ilta on pimeä ja märkä, ja vaikka koko ajan ollaan todella lähellä sivistystä, ajoittain näkyy vain metsää. Pimeään aikaan muilla naisilla on havaintoni mukaan aina pari. Joku tiukoissa trikoissa kirmaava, parhaassa taisteluiässä oleva nuori mies saattaa käydä yöhön yksin. Yleisvaikutelma on kuitenkin, että moni tuntee pimeän luonnon vähän ikäväksi ympäristöksi. On kivempi mennä lämmitetylle ja loisteputkin valaistulle jumppasalille. Joskus onkin.
     En ole pelännyt metsässä kuin kerran. Silloinkin olin viisi ja se johtui maassa olevista sienistä, joiden vuoksi kolmevuotias pikkusisko ei suostunut tarpomaan takaisin kotiin. Sen sijaan olen jo vähän toisella kymmenellä yöpynyt siellä lukuisia kertoja pelkästään itseäni pienempien kanssa.
     Partiossa ja maaseudulla ylipäätään on oppinut samoilemaan ja toisaalta luottamaan siihen, ettei yhtäkään satunnaista murhaajaa huvita istua keskellä mättäikköä odottamassa, tuleeko joku onneton marjanpoimija mahdollisesti ensi viikolla käymään. Tarpeeksi syvällä on todennäköisempää kohdata hirvi kuin toinen ihminen, ja sekin yleensä juoksee pakoon eikä kohti. Varmasti joku kaupungin kasvatti voisi kertoa nauraen minulle, että yhtä vähän tarvitsee pelätä viikonloppuyönä suomalaisen kaupungin katuvaloin valaistussa keskustassa kävelemistä. Kokemuksensa kullakin.
     Kokemuksensa on myös merellä seilaavalla Santiago-vanhuksella, joka kymmenien saaliittomien päivien jälkeen käy uuvutustaistelua ison kalan kanssa, jota pitää oikeastaan vertaisenaan. Saaliin uuvuttua saapuvat hait, jotka miehen on tapettava yksi kerrallaan jatkuvasti harvemmiksi käyvin asein. Edellisten kappaleiden hyväntahtoisista vakuutteluista huolimatta olen ajautunut tuskallisen kauas luonnonyhteydestä, ihan kuten joka ikinen 2000-luvun ihminen. Päällimmäinen tunne naturalistisia (tai ehkä sittenkin vain realistisia) tappo- ja nylkemiskuvauksia lukiessa on inho. Kala löytyy nykyään tiskistä niin kivasti valmiiksi fileoituna. Vähän surettaakin.
     Haiden lisäksi meri ympäristönä on kiivas ja armoton. Kun saaliskala vetää venettä päivien ajan pidemmälle ja pidemmälle, ei vanhus voi kuin seurata. Lopulta ollaan kaukana kotoa. Tuleva aviomieheni on kasvanut pienessä rannikkopitäjässä meren ympäröimänä ja syleilemänä. Hänelle veneily ja aaltojen pärske meri-ilmassa ovat merkki suurimmasta mahdollisesta vapaudesta ja kesäisestä ilosta. Minä istun kyllä kannella, mutta tahdon nähdä rannan. Silloinkin arvioin syvyyksiä, etäisyyksiä ja veden lämpötilaa. Ihan vain varmuuden vuoksi.
     Ehkä Hemingwayn teoksen suhde mereen on vähän kuin Ulla-Lena Lundbergin saaristokirjoissa (ks. esim. vaikuttava Jää). Meri antaa ja ottaa, mutta kumpaakaan ei kannata jäädä erikoisesti murehtimaan. Parempi on suunnata veneen keula rohkeasti aaltoihin ja luottaa, että aika usein meri myös johdattaa.
     Johdattaa se Santiagonkin lopulta rantaan. Rannassa odottaa poika, joka lupaa tästä lähtien kalastaa vain vanhuksen kanssa – isänsä toiveista huolimatta. Vanhan miehen ja nuoren pojan suhde on muutenkin mielenkiintoinen, enkä saa loppujen lopuksikaan täysin kiinni sen tarkoituksesta. "Jos poika olisi täällä, hän voisi kastella siimavyyhdet, vanhus tuumi. Aivan. Jos poika olisi täällä. Jos poika olisi täällä." (86)
     Onko kaikille vain yksinkertaisesti tärkeää, että on joku joka välittää? Onko pieni poika rohkeammin piittaamatta ympäristön mielipiteistä kuin aikuiset? Ehkä kaiken takana on varsin perinteinen ajatus siitä, että lapsi näkee paremmin kuin aikuinen tai että kalastajan työ tulee jatkumaan, vaikkei innokas poika olekaan hänen omansa.
     Yhtenä verrannaisena mieleeni nousi muuten myös Juhani Ahon mestarillinen Juha (1911). Vai mitä sanotte? "Kallistuessaan kevyesti airoja vasten hän tähysteli veteen ja näki pikku kalat, jotka olivat saman värisiä kuin säikeet ja uiskentelivat niiden välissä ja hiljalleen ajautuvan rakon langettamassa pikku varjossa" (34), kirjoittaa Hemingway. Suomessa kalastajan vedet ovat merkittävästi vähemmän trooppiset, mutta meren viipyilevä tunnelma jotenkin sama: "Ei näkynyt enää pappilaa, kirkko oli jäänyt metsän taa. Kova vastatuuli puhalsi salmen suuhun suurelta selältä. Tullot natisi, venheen kokka lotisi laineelta toiselle." (Aho 1911)
     Teleks laulaa: "Sä oot aina mulle se / tyttö joka katsoo merelle / Mitä siellä näätkään? / Näätkö siellä jotakin / johon voisi tarttua / jotain kestävää ja / pysyvää?" ("Tyttö joka katsoo merelle", 2010) Huolimatta meren uhkaavuudesta voisin tuijottaa sitä tuntitolkulla jalat tukevasti rannan kivikossa. Ehkä näenkin.

KATSAUS KÖYHYYTEEN SUOMEN SUVESSA (Joel Lehtonen: Putkinotko)

Esipuhe: Oli syyskuu. Kolahdin oikein kunnolla takaisin akateemiseen maailmaan. Se kolahti minuun. Olen miettinyt ahkerasti, mistä teen ihan pian suomen kielen kandin. Olen hurmaantunut ihanista opiskelijaystävistä pitkän tauon jälkeen. Olen myös mennyt kihloihin. Lukenut en ole lähimainkaan tarpeeksi, paitsi narratologian tenttiin. Olen kuitenkin ollut hyvin onnellinen. Siksi julkaisen nyt abiturientti-Ilonan kolmen vuoden takaisen onnellisuuspamfletin. Se nousi mieleeni jo päivittäessäni blogia elokuussa. Katso vaikka täältä. Huomaa huikea kehitys kirjoitustaidossa, virkerakenteissa ja lähdeviitteissä (niitä ei ole). Abiturientista on tullut akateeminen.

-----

     Vakaa mielipiteeni on, että maailmassa on kirjoitettu ja kirjoitetaan liian paljon ihmisten ongelmista ja muistakin negatiivisista asioista. Elämän alamäillä paikoitellen suorastaan mässäillään sen sijaan, että ihminen voisi todeta, että vaikka työpaikalla uhataan lomauttaa porukkaa, on minulla ainakin vielä rakastava perhe ja tyydyttäviä harrastuksia. Toki aina on tarvittu, tarvitaan ja tullaan tarvitsemaan kriittisiä äänitorvia maailman ja elämän epäkohtien ratkaisemiseen, mutta mielestäni romaani ei voi olla hyvä, jollei siinä tapahdu sopivin väliajoin jotakin positiiviseksi luokiteltavaakin.

     Varon kuitenkin ottamasta liian jyrkkää kantaa, sillä saattaisin olla eri mieltä, jos olisin elänyt itsenäistymiskaaoksen, sisällissodan ja kirjallisuuden toisen realismiaallon aikaisessa Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Paljon on parannettavaa nykyisessäkin yhteiskunnassa, mutta eihän sellaista kehtaa edes sanoa ääneen kontrastissa sadan vuoden takaiseen. Silloin Joel Lehtonen kehtasi, muttei oikein onnistu kurjuudellaan ärsyttämään nykyihmistä – ehdottomat pluspisteet siitä.

     Putkinotko on kirjakauppias Aapeli Muttisen kotipaikka itäisessä Suomessa. Tilan nimeä kantavan teoksen (Otava 1919–1920 / 1947) keskiössä ovat kuitenkin sen laiskuuteen pahasti taipuvainen torppari, köyhä suurperheen isä Juutas Käkriäinen, ja tämän tomera, aikaansaava ja siitä myös muistuttava vaimo Rosina sekä heidän kymmenen lastaan. Käkriäisen perheen mökin riesana on ludearmeija, joten perhe nukkuu saunassa, eikä rahaa aina riitä edes välttämättömimpien jauhosäkkien ostoon.

     Näistä lähtökohdista romaanin voisi kuvitella ankeaksi köyhyyden valitukseksi, jonka 2000-luvun ihminen voi helposti ohittaa pienellä huokaisulla siitä, miten ennen on kaikki ollut vaikeampaa. Sitä se ei kuitenkaan lukijan yllätykseksi ole, sillä Käkriäisen tusina on varsin railakasta sakkia nimistöstä lähtien. Vanhimmat pojat Malakias ja Ananias kuulostavat aavistuksen sketsihahmoilta, joiden sarjaa jatkavat nuoremmat veljekset Topi ja Jopi, ja vaikka poikien siskot onkin nimetty raamatullisesti Saaraksi, Lejaksi, Esteriksi ja Repekaksi ja vielä kehdossa aikansa viettävä pienin veli Luukkaaksi, on keskimmäinen tyttökin suomalaisesti Sanelma. Kurja mutta henkisesti riemukas pesue toki sopii hyvin vanhempiensa lapsiksi ja koko perhe Aapeli Muttisen valvovan silmän alle sen lisäksi, että pihapiirissä häseltävät myös Rosinan rikollisveli Mauno Kypenäinen ja tämän toisen kanssa naimisissa oleva naisystävä Pertta Kinnunen tyttärineen.

     Sekalaisen seurakunnan huvittavan ulkoasun alta paljastuu kuitenkin oikeita ihmisiä: osa enemmän, osa vähemmän aikaan saavia. Kaikki saavat kuitenkin aikaan sen verran, että Putkinotkoa lukiessa unohtaa helposti kaikkien tapahtumien sijoittuvan yhden päivän auringonnousun ja -laskun välille. Päivän aikana Rosina muun muassa lähtee Saaran ja Jopin kanssa käymään kaupungissa, Saara juo itsensä humalaan, muut lapset tekevät heinää innokkaasti tai vähemmän innokkaasti, Juutas raahaa jauhosäkkiä Putkinotkoon toiselta puolelta kylää, Mauno yrittää saada Rosinan suunnitelman mukaisesti Juutasta jatkamaan viinatrokarin hommia ja käypä itse Aapeli Muttinenkin tarkastamassa, miten hänen torpassaan tänä kesänä elellään.

    Juutaksen ulkonäköä ei kannata lähteä edes erittelemään, mutta luonnekin on mielenkiintoisen kaksijakoinen: mies on toisaalta laiskuuden huippu ja valmis menemään sieltä, missä aita on matalin jättäen siis mökin korjaamatta ja heinät tekemättä, mutta toisaalta hän haluaisi myös pysyä erossa laittomista viinapuuhista eikä voi sietää sitä, että häntä ylenkatsotaan. Viimeisin johtaakin yhteen teoksen mieleenpainuvimmista kohtauksista, kun mies raahaa jättimäistä jauhosäkkiä pelkästä ylpeydestä käsittämättömiä matkoja – ja tulee sitten aivan loppusuoralla repäisseeksi ja pudottaneeksi sen syvään metsämonttuun. Jotenkin tekisi mieli kysyä, oliko tässä taas mitään järkeä, mutta toisaalta Käkriäiset varsin selvästi osoittavat olevansa sellaista porukkaa, joka ei ketään nöyristele. Valtaosa lapsista pysyy kannassaan kautta teoksen, vanhemmat tosin vain siihen asti, kun Aapeli Muttinen saapuu vierailulle ja hänelle on keitettävä kahvia ja lämmitettävä saunaa.

     Putkinotkon esittelyteksti kertoo teoksen olevan ”kuvaus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta”. Se kuitenkin kertoo totuudesta vain pienen osan ja jättää senkin avoimeksi, lähinnä Aapeli Muttisen osalta. Miehestä puhutaan huimasti pahaa ensimmäiset kolmesataa sivua ennen kuin hän ilmestyy konkreettisesti kuvioihin. Käkriäisen mökillä häntä on kuitenkin vaikea nimittää tuhmaksi herraksi: hänhän tarjoilee lapsilaumalle karamellin toisensa jälkeen ja on saunassakin hyvin ymmärtäväinen Juutaksen ongelmia kohtaan.
      Lieneekö tuhmuutta sitten se, että hänellä on selkeästi suhde palvelusneitoonsa Lyygiaan, vai se, että hän Käkriäisen ja Kypenäisen viinantrokausaikeet selville saatuaan päättää painaa ne villaisella, koska miehillä menee jo valmiiksi tarpeeksi kurjasti? Muttisen hahmo on huutolaispoikana itse varttuneelta Lehtoselta yllättävä veto juuri siksi, että hän ei isosta mahastaan ja hienosta talostaan huolimatta oikein vaikuta ajan torpparikirjallisuuteen kuuluvalta ilkeältä ja riistävältä isäntämieheltä; olkoonkin, että Käkriäisen perhe kurittomine lapsineen ja rasittavine anoppimummoineen ei sitä tietenkään ymmärrä.

     Toinen mielenkiintoinen hahmo on Käkriäisen toiseksi vanhin tytär Leja, joka ei koko teoksen aikana sano yhtäkään poikkipuolista sanaa, vaan tekee töitä kymmenen lapsen edestä niittäen heinää, keittäen kahvia ja hoivaten nuorempiaan. Leja ei selkeästi sovi muuten huithapelin perheen yleiskuvaan, mikä pistääkin miettimään, onko hän jonkinlainen lupaus paremmista ajoista myös Putkinotkoon. Joka tapauksessa viinantrokauksen onnistunut aloittaminen viimeisillä sivuilla sekä Muttisen pihapiiriin ammutut laukaukset, vahingossa tai ei, enteilevät joko parempia tai huonompia aikoja. Vastaus riippuu lukijan moraalista ja maailmankatsomuksesta.

     Vaikka Putkinotko tosiaan voisi kuvata syyllisyyttä nostattaen pelkkää kärsimystä sisällissodan kynnyksellä, on Joel Lehtonen onnistunut välttämään uhkakuvan mainiosti olemalla ovela. Riemunkirjava Käkriäisen perhe saa nimittäin ensin hymyilemään ja vasta muurin murruttua kiinnittämään huomiota epäkohtiin. Tosin monen kärsimyksen kurittamat mökin asukkaat eivät ainakaan jatkuvasti kuvaa omaa eloaan yhdeksi kurjuudeksi. Tunnelman muuttuessa iltaa kohti seesteisemmäksi pienetkin lapset toteavat vain: ”Usein se leipäkin on ollut vähissä taikka lopussa. Mutta mikäs on auttanut muu kuin lyödä leikiksi?”

     Nykyajan yltäkyllästetyn valituskirjallisuuden pitäisi saada joukkoonsa rohkaisevia kertomuksia ihmisistä, jotka selviävät elämänsä kevyistä vastoinkäymisistä ilman valtavaa draamaa ja osaavat olla onnellisia tyytyen siihen, mitä heillä on. Oikeita, pahoja vastoinkäymisiä elämässään kohdanneet ovat selkeä vähemmistö. Heidän suruilleen olisi annettava arvoa vähentämällä omaa kurjaa valitusta siitä, miten uusi paita tuli pestyä pilalle liian kuumalla vedellä. Tästä ajattelutavasta jotain voi yhdistää myös Joel Lehtoseen, jossa minusta oli jonkin verrankin optimistia siitä huolimatta, että kirjallisuushistoriassa hänen teoksensa edustavat puhdasta realismia.

ILOLLA KOHTI KREMATORIOTA (Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset)

     Aina joskus tulee eteen tilanne, jossa toivoisi tietäneensä aiemmin enemmän. Lukion kirjallisuusdiplomissani esimerkiksi kirjoitin, että Putkinotkon Juutas Käkriäisen tyttärillä on raamatulliset nimet, kun taas pojat kuulostavat lähinnä sketsihahmoilta. (Kuvittelin itse asiassa tuon esseen löytyvän täältä jo, mutta olinkin näemmä väärässä. Ehkä se julkaistaan vielä jonakin hiljaisempana kuukautena.) Vastikään eräs luvun verran päivässä etenevä lukuprojektini, eli Raamattu kokonaisuudessaan, valaisi totuuden suoraan silmiin. Sieltä ne löytyivät Apostolien teoista, Käkriäisen hassut pojat. Tulkinta oikeni. Samalla hävetti.

     Sama toistuu aika ajoin. Nykymaailmassa ei voi olla renessanssin kaltainen yleisnero, joka oli muuten haaveammattini alkuluokilla. On siis enemmän sääntö kuin poikkeus, ettei koskaan ole lukenut ja perehtynyt tarpeeksi. Koska jään helposti murehtimaan vähän kaikenlaisia asioita, kestää toipuminen omasta hölmöydestä pitkään. Silloin toivoisin voivani olla yli yhdeksänkymppinen, elämään sopivan rennosti suhtautuva mummo. Siis sellainen, joka huutaa epävarmoissa tilanteissa Irma Lännenleimun tavoin iloisesti: ”Döden, döden, döden!”

     Irma, Siiri Kettunen ja Anna-Liisa Petäjä sekä yhtä hyvin Partasen Margit ja suurlähettiläänäkin tunnettu Onni Rinta-Paakku ovat ottaneet yllättävän vankan osan elämässäni. Saatan jonkin asian yhteydessä todeta keskusteluseuralleni, että juuri noin Siirille kävi tai että tuotahan se Irmakin sanoi, kun… Ehtoolehto-fanin äitini kanssa tämä vielä sujuu, muiden kanssa huonommin.

     Minna Lindgrenin hulvattoman tarkan ja elämänmakuisen sarjan ensimmäisessä osassa Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) neuvokkaat mummot selvittelivät palvelutalosta käsin pyöritettyä huumekauppaa. Kakkososassa Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) palvelutalo myllätään lattiasta kattoon ja seinistä läpi putkiremontin vuoksi. Joksikin aikaa Siiri ja Irma vielä sopeutuvat väliseinän romahtamisesta syntyneeseen kimppakämppäänsä, mutta pian Siiri saa idean. Koko joukko muuttaa evakkoon viettämään kommuunielämää. Suurlähettiläällä on taksiseteleiden lisäksi mielenkiintoisia sijoituskuvioita, ja hulppea, mummojen ”pornoluolaksi” nimeämä edustusasuntolukaali löytyy hänen kauttaan.

      Yhteiselämä sujuu yllättävän mutkattomasti, vaikka jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ”kuntouttavat tavoitteellisesti” kotihoidon asiakkaaksi päätynyttä Anna-Liisaa ja lihavalla Margitilla on tapana kuljeskella kotona alasti. Oudot ihmiset käyvät ovella kyselemässä tuntematonta Hasania, ja Anna-Liisan arvokas perintökorurasia katoaa, löytyy ja katoaa vuorotellen jatkuvasti omituisemmalla sisällöllä. Margitin ennen niin viriili mies Eino taas makaa pahasti dementoituneena Oravan Pesässä (kyllä, kirjoitetaan erikseen) ja on vaimonsa mielestä eutanasian tarpeessa. Ainekset sopivan jännittävälle Ehtoolehto-dekkarille ovat kasassa.

      On oikeasti kiinnostavaa seurata, miten omituisten asioiden vyyhti lähtee jälleen keriytymään auki. Oikeastaan juoni on kuitenkin vain sivuseikka. Tämänkin teoksen suurin rikkaus on Lindgrenin elävässä ja monipuolisessa kielessä sekä yli yhdeksänkymppisten nykypäivästä tekemissä havainnoissa. Irman ”kullanmurut” eli lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset eivät edelleenkään ehdi käymään hänen luonaan, koska heillä on kiire toipua äärettömän stressaavasta työstään ja sitten samanlaisesta lomastaan. Asioita hoitaakseen on aina mentävä Internetiin. Sinne päästään edistyksellisen Irman vihreällä läpyskällä, mutta lopulta Internetissäkin pyörii lähinnä kissavideoita. Vanhuksia kuntoutetaan kuolemaa varten, vaikka heidän hoitamisensa tuottaa yhteiskunnalle pelkkiä menoja. Kun he viimein yrittävät kuolla rauhassa kotona tai palvelutalossa, tilataan ambulanssi ja järjestetään hirveä show 90-vuotiaan pitämiseksi hengissä. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Siiri hämmästelee joka aamu herätessään, miksei ole vieläkään kuollut.

     Välillä vanhojen naisten ajatukset ovat suorastaan riipaisevan todellisia: "Hän oli jo melkein alkanut inhota hyvinvointia, tätä loputonta yltäkylläisyyttä, joka oli tappanut hänen molemmat poikansa 60-vuotiaina, jonka ansiosta kenelläkään ei ollut aikaa toisille ja vainajat siivottiin kylmäkellareihin. Kaupassa oli sen seitsemän sorttia naposteltavaa ja makeissäkkejä, ja kananmunia oli mahdoton valita, kun jokainen vaihtoehto oli eri tavalla kanan tai munan syöjän hyvinvointia edistävä, mutta terveille nuorille ei ollut töitä eikä vanhuksille auttajia ja jotkut suunnittelivat lakia, joka pakotti lapset huolehtimaan vanhemmistaan." (269)

     Pelottavaa on se, että vanhuksia pidetään yksinkertaisina ja tahdottomina olentoina vain sillä perusteella, että nivelet ovat jäykät tai pidätyskyky heikko. Kotihoitajat inttävät, tietääkö potilas mikä päivä on, vaikka tämä ratkoisi monta sanaristikkoa päivässä. Eikä se, mitä ei heti muista, ole useinkaan edes kovin tärkeää. Parhaassa tapauksessa siitä voi saada hyvät naurut myöhemmin, kun yhtäkkiä muistaakin. Tämän elämänasenteen kun saisi omaksuttua – mieluummin jo ennen yhdeksänkympin rajapyykkiä. Toisaalta huomaan itsekin puhuvani oikein vanhoille ihmisille kuin lapsille: tekopirteästi lässyttäen, muistatteko puhelinnumeroanne tai minne olitte menossa. Ei Irmakaan aina muista, mutta sitä varten pankkikortin tunnusluku on kirjoitettu lompakossa olevaan lappuun niin isolla, että sen näkee myös ilman silmälaseja. Mitäs sitä ihminen pienistä, döden, döden, döden!

      Pedanttia Anna-Liisaa Irmankin asenne tosin kauhistuttaa. Hän on tehnyt pitkän uran äidinkielenopettajana, eikä nuoriso vieläkään osaa suomen kieltä. Omalla taustallani Anna-Liisa on yhtä aikaa hellyttävä ja huvittava hahmo. Minä ja äidinkielenopettajiksi opiskelevat yliopistokaverini olisimme varmasti ihan samanlaisia, jos ilmapiiri ja traditio eivät olisi muuttuneet Eemil Nestor Setälän ja koulukieliopin valta-ajoista sallivammiksi. Nykyään muutos tunnistetaan kielen välttämättömäksi elinehdoksi ja kielen käyttötavat varioivat diskurssien mukaan. Tämä taas on johtanut siihen, että oikeasti lingvistisen koulutuksen saaneet ja asioihin perehtyneet ihmiset eivät ole etujoukoissa kauhistelemassa kielen turmiota. Muiden ihmisten puheen korjailu on jäänyt niille kansan syville riveille, jotka 70-luvulla kirjoittivat äidinkielestä laudaturin ja ovat siksi kaikkien muiden yläpuolella.

      Anna-Liisa on kuitenkin aikansa lapsi, eikä hänen höpötyksilleen voi kuin hymyillä. Nainen, kuten niin monet ikätoverinsakin, on käynyt läpi sodat lottana, perhehelvetit aviovaimona ja kunnioitettavan työuran itsenäisenä ihmisenä. Sitäkin tulee liian harvoin ajateltua, kun kohtaa vanhoja ihmisiä. Vaikkei historia oikeuta heitä käyttäytymään huonosti nuorempiaan kohtaan, on näkökulmaa toisaalta mahdotonta olla ymmärtämättä. Sen sijaan omien ikätovereiden ymmärtäminen uhkaa yllättäen olla yhä vaikeampaa...

      Tahdon tosin erikseen alleviivata, että Ehtoolehdon ihanat mummot eivät suhtaudu ennakkoluuloisesti kehenkään. Seikka on pakko mainita, sillä muuten tuntuu kuin parjaisi rakkaita ystäviään. Siiri ja Irma nukuttavat uupuneen kotihoitajan omaan sänkyynsä ja ystävystyvät maahanmuuttajataustaisten, pimeää työtä tekevien Muhiksen ja Metukan kanssa yhtä helposti kuin aikoinaan liivijengiläisten. Irman kullanmuruista yksi on homoseksuaali, jolla on aivan mahdottoman ihana poikaystävä. Siirin raha-asioita taas hoitaa hänen lapsenlapsenlapsensa miesystävä Tuukka tietokoneellaan. Itse asiassa tuntuu melkein siltä, että omassa ikäpolvessani on Ehtoolehdon mummojen mielestä vielä toivoa. Onnettomimpia ovat keski-ikäiset, jotka retuuttavat lapsiaan raitiovaunussa ja purkavat kiukkunsa sen klassista musiikkia soittavaan kuljettajaan.

      Kommuunielämä sujuu vanhuksilta yllättäen ihan omin voimin, ja kotihoitajistakin on enemmän haittaa kuin hyötyä.  Palvelutaloon jäänyt ”viimeinen sotaveteraani” Tauno taas raahaa patjaansa huoneesta toiseen ja syö kuivaruokaa, eikä hoitajia näy mailla halmeilla. Lukijaa alkaakin vähitellen mietityttää, mitä porukka tekee normaalitilassakaan Ehtoolehdossa. Vastaus löytyy henkiseltä puolelta: Ehtoolehto on ehkä meluisa ja kallis talousrikosten kehto, mutta se on myös koti. Palvelutalo on paikka, jossa ei tarvitse itse huolehtia oikein mistään, ohjattuja jumppa- ja askartelutuokioita riittää ja sängyssä voi kuunnella klassista musiikkia. Siellä ihmisen on oikeastaan hyvä odottaa kuolemaansa, jos ei tarvitse kriittistä hoitoa.

      Kaikki kesän parhaat elokuvauutiset ovat ilokseni liittyneet lempikirjoihini. Jo ensi viikolla ensi-iltansa saa Dome Karukosken Mielensäpahoittaja-tulkinta, syksymmällä taas toinen ”pakko nähdä" eli Vadelmavenepakolainen. Ehtoolehdon pakolaisten yhteydestä löytyi tieto, että Neil Hardwick on tekemässä sarjan ensimmäisestä osasta elokuvaa. Spekulaatio kappaleen mahdollisesta roolituksesta on Ehtoolehdon fanipiirissämme käynyt viime viikot kuumana. Minun visiossani Anneli Sauli hokee Irman käsittämättömissä Crocs-tossuissa iloisesti ruotsinkielistä kuolemaa.

      En ole kuitenkaan harmissani, vaikka veikkaukseni osuisi väärään. Muuta arpajaisriviäni en sen vuoksi edes etukäteen paljasta. Voisi myöhemmin taas harmittaa, etten ollut perehtynyt kaikkiin tämän(kään) tapauksen nyansseihin ennen kuin ruodin asiaa julkisesti. Vaikka väliäkös tuolla - döden, döden, döden!

SAAVUTETUISTA EDUISTA VOI TINKIÄ (Kari Hotakainen: Luonnon laki)

     Minulle on opiskeluaikana muodostunut kaksi kirjallista lomarituaalia. Muuttaessani opintovapaan viettoon lapsuusmaisemiin pakkaan aina mukaani Mika Waltarin tiiliskiven paksuisen Sinuhe, egyptiläisen. Parin vuoden kokemuksella näyttää siltä, etten koskaan tutustu Sinuhen seikkailuihin edes kesällä, mutta se ei haittaa. Kirja patsastelee tyynenä lomakirjojen joukossa, kunnes tulee matkanneeksi takaisin Jyväskylään.
     Toisen rituaalin kohdalla huijaan itseäni ihan yhtä paljon kuin ensimmäisen. Toisin kuin levollinen Sinuhe, se aiheuttaa kuitenkin muuten vaaleaan päähäni harmaita hiuksia postlomaalisena aikana. Ennen loman alkua lakkaan vastustamasta kirjakaupan ovenkahvaa ja ostan jonkin kokoisen pinon. Tiedän jo valmiiksi, että ne eivät tule mahtumaan opiskelijakaksion seinänkokoiseen kirjahyllyyn, joka itse asiassa on jo täynnä. Ongelma ei kuitenkaan ole näköpiirissä, sillä lomaksi kirjat voi tuoda kesähyllyyn. Syksyllä se koti hyllyineen on varmaan itsestään kasvanut.
     Tämän parin kappaleen mittaisen itsepetosten tutkiskelun on tarkoitus johtaa jälleen yhteen kesäkahmintakirjaani. Se olisi voinut olla jo joulukahminta, jos en olisi aavistellut Joulupukin aikeita – väärin. Hyvää kannatti kuitenkin odottaa, koska tästä kesästä postauksineen muotoutuu selvästi varsinainen modernien bestsellerien aarreaitta.
     Ensimmäiseksi Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala 2013) kiinnitti huomion mielettömällä kannellaan. Aapisen jälkeen sisäsivulta löytynyt Elina Warstan nimi ei ollut yllätys, mutta sormenpäitä piti liu'uttaa pitkin kiiltävien ja karheiden kohtien rajoja pidemmän aikaa. Lisää painoarvoa kansi saa kirjan sisällöstä, sillä kaikki keskeiset henkilöt on taitavasti upotettu samaan uima-altaaseen.
     Ei ole kirjaa kansiinsa katsominen, mutta sisältökin on hurjan vaikuttava. Jokainen tietää, että Hotakaisella on sana hallussaan, joten hänen puolellaan ei ole esikoiskirjailijoihin verrattavaa yllätysmomenttia. Silti kirjailijan henkilökohtaisen elämän viimeaikaiset tapahtumat ja oman kantauimahallin vesijuoksevat mummot tuntien voi tämän kertaista lopputulosta kuvata vain erityisen onnistuneesti elämältä maistuvaksi mestariteokseksi.
     Jos tuntee minut muutenkin kuin sormina blogikirjoitusten takana, on todennäköisesti joskus törmännyt siihen tosiasiaan, että olen (tilanteesta riippuen huvittavan tai rasittavan) neuroottinen. Olen juuri se kanaemo, jolla on pienessäkin iltalaukussa aina käsidesiä ja kosteuspyyhkeitä. Vatsatautiepidemian aikaan kuljen hanskat kädessä tai kädet taskussa. Saatan myös viettää useamman tunnin pohtien, uskallanko loppujen lopuksi tehdä jotakin, jonka olisin voinut tehdä sen ensimmäisen tunnin aikana. Viimeksi viime viikonloppuna tuskailin Pori Jazz -festivaalin nettisivuille koottujen FAQ-kysymysten osittaisen vajavaisuuden kanssa. Neurootikko olisi kysynyt, onko Kirjurinluodolla muita vessoja kuin bajamajat ja saako alueelle nestekiellosta huolimatta viedä nestesaippuaa.
     Nämä asiat ovat oikeasti mitättömän pieniä ja aiheuttavat mieletöntä maailmantuskaa, kun järjellä ajatellen kyllä tiedän maailmassa olevan merkittävämpiäkin asioita. Tässä yhteydessä esittelen aiheen kuitenkin siksi, että se selittänee ainakin osittain valtavan emotionaalisen suhtautumiseni Luonnon lain Rautalaa kohtaan. Jokainen ihminen hätkähtänee konkreettista kuvausta siitä, kuinka yksilöltä sairaalassa viedään kaikki persoonallisuus ja intimiteetti. Minä hätkähdän kaksinkertaisesti, koska neuroottisuuteeni kuuluu myös paniikkihäiriöisyyttä lähentelevä sairaalakammo (siellähän on niitä bakteereita, ja joku saattaa oksentaa).
     Luonnon laki alkaa, kun veroja puoli elämäänsä kierrellyt ja kaarrellut maalämpöyrittäjä Rautala ajaa pahan kolarin. Hän viettää viikkoja ja kuukausia sairaalassa kokoon kursittavana ja kuntoutettavana. Koko paketti maksaa hänelle murto-osan todellisesta hinnastaan, koska jotkin asiat Suomessa vielä toimivat. Hoitajat tosin ovat väsyneitä ja ylikuormitettuja. Keskushenkilö Laura jaksaa hevimusiikin voimalla ja pohtii moneen otteeseen kutsumuksensa suhdetta todellisuuteen. Lohdun ja ymmärrysyritysten sanamuodot ovat monenlaiset. "Puutarhurin mielestä Jumala antoi sairaanhoitajille ylivertaisen niityn hoidettavaksi, eikä näin ollen ollut oikein kiukutella jos polun varrella kasvoi myös niitä, joita sinne ei olisi itse kuuna päivänä istuttanut." (36)
     Rautalan raskaana oleva tytär Mira pelastaa maailmaa vihreä ideologia aseenaan. Hän on mukana nostamassa presidentiksi kovasti idoliani Pekka Haavistoa muistuttavaa kandidaattia, muttei niin monien muiden tavoin näe asioita kuin yhdeltä kantilta. Rautalan vanha isä Väinö taas on pyörätuolissa istuvan vaimonsa Kertun omaishoitaja, joka haaveilee lähestyvästä teatteriretkestä Hamletia katsomaan.
     Uuden tilanteensa myötä Rautala joutuu luopumaan yksityisyydestään mutta myös pohtimaan omien toimintatapojensa oikeellisuutta. Hän, kuten niin monet muutkin, tahtoisi aina selittää asiat itselleen eduksi. Harmaan talouden harjoittajien selitykset toistavat samaa rataa: verot ovat niin suuria, että niiden kerääminen on suoraa työläisen tai pienyrittäjän riistoa. Jos maksaa verot, ei tule toimeen ja hullukin on, sillä eiväthän ne verot koskaan itseä hyödytä – korkeintaan maahanmuuttajia ja muita sosiaalipummeja, jotka eivät tee rehellistä työtä. Totuus on kuitenkin huomattavasti lähempänä tätä: "On olemassa kahdenlaisia muurahaisia, niitä jotka keräävät korsia yhteiseen kekoon ja niitä jotka eivät kerää. Molemmat ovat yhtä ahkeria. Ensin mainitut tekevät kaikkensa yhteisen hyvän eteen, jälkimmäiset taas keksivät uutterasti syitä siihen, ettei korsia tarvitsisi kerätä." (74)
     Heikoimmista yhteiskunnan pitää ehdottomasti aina kantaa huolta, mutta olen jokseenkin kyllästynyt siihen, miten ihmiset kaikissa yhteiskuntaluokissa uhriuttavat itsensä. Ymmärrän kunkin ihmisen oman fiiliksen ja sen, että olisi mukavaa tehdä mitä itseä huvittaa. Ymmi Hinaajaa lainatakseni se yhteiskunta ei nyt vain pyöri sillä tavalla. Tukea tarvitsevat vanhukset, hyvin köyhät ja hyvin sairaat sekä perheet silloin, kun lapset ovat pieniä. Työttömyyskorvaukset terveille ja työhön kykeneville ihmisille eivät saa olla niin suuria, että ne tarjoavat mahdollisuuden olla tekemättä työtä. Erityisen avun tarpeessa eivät ole tavalliset opiskelijat, jotka saavat jo nyt kaikki palvelunsa puoli-ilmaiseksi ja pitävät oikeutenaan etsiä itseään Kelan rahoituksella vuodesta toiseen.
    Nähdäkseni yhteiskunnan taloudellinen tilanne on huono tasan niin kauan, kuin jokainen ihminen odottaa jonkun muun tekevän jotain. Kunpa joku voisi joskus olla valmis luopumaan ensin omista eduistaan ja sitten vasta muiden. Olkoonkin, että Väinö toteaa inhimillisen esteen olemassaolon aika havainnollisesti: "Ihminen on valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne, mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää pois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikkei sitä usein käytetä, sen pitää olla siellä." (42) Sitten se joskus eskaloituu, ja sitten moralisoidaan. Luonnollisesti siksi, että itse ei koskaan voisi kyetä samaan, itse ei koskaan voisi heilahtaa. Kuiskaan mielipiteeni hiljaa, koska se on niin pelottava: jokainen voisi. Silloin ja siksi yhteiskuntaa tarvitaan.
     Kaikella tähänastisella olen tainnut jo ilmaista, että Luonnon laki kasvaa Rautalan henkilökohtaisesta kriisistä koko modernin suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan analyysiksi. Teoksen perussanoma tuntuu kuuluvan: maksakaa veronne onnellisina ja tyytykää vähempään, rakkaat ihmiset. Suomessa tarvitaan silmien avausta ja pohdintaa Hamletin aikaiseen malliin. Kuten Väinö pohtii: "Mutta voihan prinssin peruskysymyksen kärrätä tähän päivään ja muotoilla sen uudelleen: Ottaako yhteiskunnalta kaikki apu vai vain oleellinen? Lypsääkö kunnan vähistä rahoista roposia hierontaan vai jumpatako itsekseen päivittäin? Pitääkö uimahallin vesi lämmittää joka ilta, vaikka uimareita ei olisi tiistaina kuin Hämäläisen Kake ja Kolehmaisen Sirpa? Onko pakko valaista latu vai riittäisikö se sama kympin lenkki, jonka voi jokainen käydä sutaisemassa valoisaan aikaan?" (81)
     Olemattomin julkisin varoin rahoitetaan Suomessa mieletön määrä erilaisia palveluja, joista suurin osa tuntuu merkitsevän kansalaisille jotain vasta, kun niitä heikennetään. Täällä lapsuusmaisemissani on tänä kesänä itketty tekstiviestipalstoilla sitä, miten kunta on kehdannut jättää jotkin tienvarsikukkaset istuttamatta. On kyllä saatu uusi uimahalli, uusi lukio ja uusi terveyskeskus, mutta niissäkin on väärän väriset seinät ja laiskan näköiset työmiehet.
      Istutuskeskustelun ilahduttavimman puheenvuoron tarjosi (vieläpä teoillaan, ei vain sanoillaan) eräs naisporukka, joka oli päättänyt itse ryhtyä toimeen ja laittaa kukat kuntoon. He olivat yksinä harvoista oivaltaneet, että jotain voi tehdä itsekin sen sijaan, että kaikki kannettaisiin valmiina eteen. Tosin joku järjen jättiläinen oli heti seuraavalla viikolla käynyt heittelemässä nämä rouvien työn tulokset jokeen, koska onhan se nyt sietämätön ajatus, että joku toinen on tehnyt jotain, kun itse en viitsi.
     Minusta on vuosien poliittisen ailahtelun ja heilahtelun jälkeen ilmeisesti tullut ärsyttävä oikeistolaisporvari, jonka mielestä vain rahalla on maailmassa väliä. Tahtoisin kyllä sanoa, ettei ole, mutta melkein tuntuu, että silti on. Mira on intohimoinen vihreä idealisti, mistä Rautala lataa suoraan mielipiteensä: "Me uskomme talouskasvuun, sinäkin. Ainakin niin kauan kuin haluat lämpimässä kodissa kuunnella iPodiasi. Vastustat talouskasvua, mutta haluat kaikki mahdolliset palvelut." (136) Vain äärimmäisen harvat pystyvät oikeasti elämään niin kuin opettavat, koska ihminen on perusluonteeltaan epäjohdonmukainen ja ahne.
     Minun nähdäkseni ainoa keino pelastaa tämä jo kituva pallo asukkaineen on onnistua kestävästi yhdistämään talouskasvu ja vihreä ideologia. Taloudellisesti heikkoina aikoina tavista – yksityishenkilöä tai yritystä – ei nimittäin kiinnosta ympäristön hyvinvointiin panostaminen. Silloin keskitytään tarvehierarkian mukaan omaan selviämiseen.
     Jos vielä palataan Luonnon lakiin, se jättää jälkeensä ristiriitaisen fiiliksen. Ainakaan heti riemastuttavan lukukokemuksen jälkeen ei oikein tiedä, pitäisikö nauttia jokaisesta päivästä kuin se olisi viimeinen (ennen sairaalasänkyyn kahlituksi tulemista) vai ihan varmuuden vuoksi ajaa vielä hitaammin. Neurootikolle vastaus saattaa toki olla vähän helpompi kuin muille. "Elämä menee nopeasti, mutta tulee hitaasti." (39)
     Vielä yhdellä piirteellä Hotakainen pystyy puhumaan kaikkien ajatukset puolelleen. Se on huumori. Uimahallin lämmittämisestä kasvoille jää hymyilyttämään Hämäläisen Kake. Rautalan työkaverin Mikan paikoin syvällisestäkin elämänfilosofiasta jää mieleen lähinnä hänen absurdi seikkailunsa ostamansa lampaan kanssa. Ja niin se on hyväkin.
     Liika vakavuus tappaa kaiken luovuuden, myös sen, jolla maailma tämänkin idealistin mielestä vielä pelastetaan. Tässäkin tekstissä esittämistäni argumenteista ja yhteiskuntafilosofisista pohdinnoista on mitä todennäköisimmin löydettävissä lukuisia epäloogisia ja kantamattomia kohtia. Tiedän sen, sillä jos niin ei olisi, se ei olisi pelkkää pohdintaa.
    Ja tiedättekö mitä? Hotakainen ja Väinö tietävät: "Maailma oli kaunis, kun sitä katsoi taksin ikkunasta tai muuten sivusta. Keskellä maailmaa eläminen oli hankalaa." (227)

SALATUT HUUDOT, SIIRRETYT SURUT (Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys)

     Saatoin sittenkin jakaa vuoden merkittävimmän lukuelämyksen tittelin viime kuussa liian aikaisin. Onneksi Taivaslaulu julkaistiin viime vuoden puolella. Voin siis oikein mainiosti julistaa tämän kirjavuoden parhaaksi teokseksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen (WSOY 2014). Se tärisyttää ja värisyttää edelleen. 1) Jos luet tänä vuonna vain yhden kirjan, lue tämä. 2) Jotta voisin haltioitua kananlihalla myöhemminkin, toivon Tommi Kinnuselle pitkää ja hohdokasta proosauraa.
     Neljäntienristeys on upea palapeli, jonka tarina hahmottuu pala kerrallaan arvoituksellisista kohtaamisista elämän tienristeyksissä. Tiet ja risteykset muodostavat romaanille symbolisen kehikon, joka hahmotellaan jo sisällysluettelomaisessa "Kuljetut tiet" -listassa ensimmäisellä sivulla. Näkökulmahenkilöitä on neljä: pitäjänkätilö Maria 1900-luvun alkuvuosina, hänen avioton tyttärensä Lahja, joka rakentaa omaa elämäänsä sodan jälkeen, Lahjan kiltti puoliso Onni, joka ei ole itsessään kotonaan, ja näiden kahden miniä Kaarina, 1960–70-luvun uusi, moderni perheenäiti. Suvun tarinasta nähdään kunkin vuorolla vain lyhyitä kohtauksia, joiden merkitykset ja hienovaraiset vihjailut paljastuvat kokonaisuudessaan vasta myöhemmin – yksi kerrallaan.
     Koska tarinat ja kohtalot nivoutuvat ohuin seitein toisiinsa, hahmottelee Neljäntienristeys osuvasti sen, kuinka suvun käsittelemättömät painot siirtyvät aina vain seuraavan polven taakaksi. Lahja kärsii maineestaan itsenäisen Marian yksin kasvattamana tyttärenä ja yrittää äitinsä tavoin kohottaa komeilla pytingeillä itsetuntoaan. Lämmötön avioliitto hohkaa jäätävänä suhtautumisena lapsiin, jotka hakeutuvat kaikissa käänteissä isänsä luokse. Myöhemmällä iällä Lahja ei ole Johannekselle ja Kaarinalle lahja vaan rasittava taakka, jota kuitenkin kaivataan sen rauettua.
     "Johannes vaikuttaa vaimeammalta. Ikään kuin jatkuva sotiminen äitinsä kanssa olisi pitänyt sen iskukunnossa. Näkee että sillä on äitiään ikävä. Minullakin on ikävä, tavallani. Joskus pysähdyn ja mietin millainen minusta olisi tullut jossakin muualla. Jos anoppia ei olisi ollut. Olisinko minä joku ihan eri ja toisenlainen?" (330) Kaarina pohtii osuvasti. Elämä voi tuntua käänteissään epäreilulta, mutta kaikella on kuitenkin tarkoituksensa. Olisiko Maria kuitenkaan osannut elää rouvana, jos Lahjan isä ei olisikaan palanut? Olisiko Kaarina hitsaantunut yhtä tiukasti yhteen Johanneksen kanssa, jos he eivät olisi yhtenä rintamana suojanneet perhettään Lahjalta?
     Loppujen lopuksi edes Lahjan hieno hahmo ei ole ollenkaan paha. Lahja on sodat kokenut, epävarma nainen, joka on jäänyt lapsena yksin, avioliitossaan yksin, omien lastensa kanssa yksin. Lastenlastensa kanssa hän yrittää korjata aiempia virheitään, mutta yli kuusikymppisenä oman persoonallisuuden muuttaminen on vaikeaa. Tämä ja kaikki muutkin keskushenkilöiden sisäiset kivut kuvataan Neljäntienristeyksessä niin kertakaikkisen upeasti, että aitoudessaan hahmot tulevat tunteineen iholle ja tarttuvat kiinni.
     Puhumattomuus taas on riski, joka on varjostanut myös sodanjälkeisiä sukupolvia näihin päiviin asti. "Kun ei enää välitä. Kun ei enää tunne. Jokaisen miehen sisälle on juuttunut yhtä paljon huutoa" (255), huokaa Onni sodan keskellä. Valitettavasti on turhaa kuvitelmaa, että asiat katoaisivat, jos niistä ei puhu. Päin vastoin ne kasvavat korkoa eivätkä katoa ikinä, ellei niille laiteta käytännön stoppia. Romaanin viimeisillä sivuilla Kaarina tuhoaa kaikki löytämänsä todisteet Onnin ja Lahjan todellisista solmuista – Johanneksen ei tarvitse tietää, perheen jo aikuisten lasten ei tarvitse tietää. Tieto lisää tuskaa, turha tieto turhaa tuskaa.
     Takakansitekstin mukaan Neljäntienristeys on "hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin". Kuvaus on osuva vertauskuvallisesti, mutta myös konkreettisesti. Romaanissa hahmottuu kiinnostavasti se, miten ihmiset yrittävät taloilla, tavaroilla ja aina vain uudella materialla hukuttaa epävarmuuttaan. Materiaalisten puitteiden koetaan tarjoavan turvallisuuden tunteen, joka on kuitenkin paljon lyhytaikaisempi kuin se, jonka läheisyys voisi tarjota. Loppujen lopuksi kaiken voi joutua jättämään, kun on edessä kodin jättäminen venäläisille ja muutto jääkylmään korsuun.
     Kaikkien muiden hienosti rakennettujen vireiden yli Neljäntienristeyksen teemaksi nousee kuitenkin vapaus olla oma itsensä. Sen kanssa painivat hahmoista kaikki, ja sen kanssa varmasti edelleen painivat myös heidän jälkeläisensä – kaikista hyvistä aikeista huolimatta. Maria herättää vuosisadan vaihteessa epäilyksiä itsenäisyydellään. Varhainen feministi ottaa naisten oikeudet asiakseen täydestä sydämestään. Maria loukkaantuu, kun hänelle on tilattu naisten mallia oleva polkupyörä. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin kylällä muistellaan kätilön aviomiehille pitämiä nuhdesaarnoja. Tytärtään hän lohduttaa lähes nykyaikaisesti sanoen, että maailmassa on kai pahempiakin asioita kuin lapsen saaminen.
     Itse vaille kokonaista lapsuudenperhettä jäänyt Lahja haaveilee rakastavasta miehestä ja lapsikatraasta, muttei koskaan saa hellältä Onnilta sitä, mitä haluaa ja tarvitsee. Onni taas ei tule koskaan sallitusti saamaan sitä, mitä itse haluaa ja tarvitsee. Lukijana pohdin Onnin ratkaisua naida Lahja – onko siinäkin kaikessa kyse vain epätoivoisesta yrityksestä olla kuin kaikki muutkin? Tällä viikolla vietetään Pride-viikkoa, ja voi vain hämmästellä, kuinka paljon (edelleen vajavaisesti tasa-arvoiset) ihmisoikeudet ovat menneet eteenpäin puolen vuosisadan aikana, sekä naisten että seksuaalivähemmistöjen onneksi.
     Neljäntienristeyksen kaikista umpikujista riipaisevin lienee Onnin kohtalo. Kuinka paljon onnellisempi, tasapainoisempi ja terveempi hän olisi voinut olla? Kuten Mamba laulaa vielä 2000-luvulla: "Joku toinen aika ja toinen paikka niin tää vois olla tässä. Joku toinen hetki jossain muussa elämässä." ("Joku toinen aika", 2008) Se elämä voisi olla vaikka tänään. Jos Neljäntienristeystä lukiessa jokin historiallinen fakta asettuu kohdilleen, se on, että ennen ei ollut kaikki paremmin. Ennen ei ollut kaikki helpompaa. Silti elämä ennen oli aina se ainoa oikea ja todellinen sillä hetkellä, sille ihmiselle.
     Neljäntienristeyksessä elämä on kaipausta, haaveita ja ristiriitoja niiden ja oikean elämän välillä. Kaikkien niiden vuoksi se on elämää. Ei täydellistä, mutta kaikkina aikakausina kaikille omaa. Kohtaamisia risteyksissä, kohtaamisia, joissa ei oikeasti kohdata. Saapumista lopen uupuneena neljäntienristeykseen, josta näkee kotitalon ja siellä loistavan valon. Loppuun asti on toivoa, ja lopun jälkeenkin on käsi, johon tarttua kiinni.

PIMEYDESTÄ VALOON KULKEVA ON MEISTÄ JOKAINEN (Pauliina Rauhala: Taivaslaulu)

     Viime vuoden parhaan kirjan titteli meni tässä blogissa Ulla-Lena Lundbergin Jäälle. Tänä vuonna se ainakin tähän mennessä menee kirkkaasti Pauliina Rauhalan Taivaslaululle (2013, Gummerus). Lukukokemuksissa oli tiettyjä yhteneväisyyksiä. Jälleen seurasin kiinnostuneena sivusta kiihkeää kirjallisuuskeskustelua ja muodostin sen perusteella jonkinlaisen ennakkokäsityksen. Sitten heittäydyin romaanin maailmaan ja loin täysin omanlaiseni lukukokemuksen – sen niin sanotusti lopullisen subjektiivisen totuuden.
     Kristillisiä herätysliikkeitä on Suomessa sen verran paljon, että lähes jokainen luultavasti tuntee jonkun "uskovaisen". Sana on lainausmerkeissä siksi, että sitä voidaan käyttää myös ihan "tavallisista" evankelisluterilaisista kristityistä. Jälkimmäinen sana taas on lainausmerkeissä siksi, että "uskovaisella" on yleisessä kielenkäytössä varsin negatiivinen kaiku. Kielen ahkerana pyörittelijänä ajattelen itse suunnilleen niin, että ihminen – tällainen tavallinen kristitty – voi uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan täydestä sydämestään myös olematta uskovainen.
     Harvoin kuitenkaan saamme oikein mitään puolueetonta faktatietoa näistä ympärillämme ja keskuudessamme vaikuttavista herätysliikeläisistä: lestadiolaisista, rukoilevaisista, viidesläisistä, uskovaisista – käytetään nyt yksinkertaisuuden vuoksi sitä termiä. Kuten julkisessa kirjallisuuskeskustelussa on kiitelty, Taivaslaulu on tervetullut ja ihanan osoittelematon avaus aiheesta. Ihmisten pienissä piireissä tiedon leviäminen ja oma ajattelu voidaan kokea hyvin uhkaavana, mutta vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle on ehdottomasti vain eduksi, jos kansa tuntee sen muustakin kuin mediassa kuohuneesta pedofiliakohusta tai epämääräisistä hoitokokouskäytännöistä. Esiin tarvittaisiin enemmän Taivaslaulun Aleksin kaltaisia epäautoritäärisiä miehiä, enemmän lämpöä ja positiivista yhteisöllisyyttä.
     Syy vaikenemiseen voi toki olla siinä, ettei meillä muilla ole väliä. Me epäuskoiset emme ole Jumalan valitsema valiojoukko. Vaikka uskoisimme, uskomme väärin. Uskomme väärin, vaikka uskoisimme samalla tavalla kuin Taivaslaulun ihana perheenisä Aleksi. Tai oikeastaan Aleksikin uskoo väärin, koska omaan ajatteluun perustuva omien kritiikki katsotaan Jumalan kritisoimiseksi. Minusta tuntuu korkeintaan siltä, että Jumalalla voisi olla aihetta niiden ihmisten kritisoimiseen, jotka katsovat voivansa itse asettua Jumalan asemaan – tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
     Taivaslaulu on uskon ja elämän puolella. Se kuvaa lestadiolaisen opin varjopuolien ohella lukuisia elämään onnellisesti vaikuttavia asioita. Kuten Aleksi muistuttaa pientä ahdistunutta Kaisla-tyttöä: "Jumala ei kosta, rankaise tai loukkaannu. Ihmiset saattaa olla semmoisia, mutta Jumala ei. Jotkut saattaa kuvitella, että Jumala loukkaantuu niin kuin ihmiset, suuttuu ja hylkää, mutta ne on ymmärtäny ihan väärin. Jumala on rakkaus. Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan erityisesti. Se haluaa aina lohuttaa sitä joka murehtii." (238–9)
     Taivaslaulun sitkeä mutta särkyvä Vilja-äiti saa kaiken sympatiani ja perheensä peruskalliona viimeiseen asti seisova Aleksi itkettää, mutta eniten minua taitaa koskettaa juuri pikku-Kaisla. Kaislan hahmon kautta havainnollistuu verevän konkreettisesti, miten lapsi uskollisuudessaan ja vilpittömyydessään on altis esimerkkien vaikutukselle. On valtavan koskettavaa lukea, kuinka pieni viaton tyttö pelkää Jumalan heittävän tuliseen järveen ne sukulaiset, joita hän ei muista luetella iltarukouksessa nimeltä.
     Sydäntä riistää, kun Kaisla tuomitsee epäuskoisen naapurintytön helvettiin. Lapsi ei opi tällaista ajatusmallia puhtaasta lapsuudenuskosta. Vilja ei tuomitse, mutta toteaa epäilemättömän tosiasian: "Useimmat opettajat keskittyvät rakkauteen, suojelukseen ja anteeksiantoon. Mutta on niitäkin, jotka maalaavat rajoja paksulla pensselillä yhtään epäröimättä: Uskottomat kuuntelevat rokkia ja katsovat telkkaria eivätkä jaksa pitää huolta lapsista, kun pitää juoda kaljaa ja käydä tansseissa, ja kotona on isäpuoli ja omalla isällä uusi perhe, joten on onnellista kun on saanut syntyä uskovaiseen kotiin, koska siellä on turvallista ja äiti ja isä rakastavat." (15)
     Kun lapsi omaksuu tällaisen valmiin maailmankuvan, hänestä kasvaa aikuinen, joka ei ehkä uskalla katsoa yhteisönsä ulkopuolisia ihmisiä silmiin. Silloin on helppo nähdä mustavalkoisesti, että omassa piirissä kaikki on hyvää ja sen ulkopuolella vaarallinen maailma vaanii television aukaisun päässä. Vaikeammaksi tilanne muodostuu, kun korkeakoulutetuista, maailmaa nähneistä aikuisista alkaa tuntua siltä, ettei tämä kaikki mene aivan niin kuin pitäisi. Samalla kritiikki on vaikeaa, koska sydän ja solidaarisuus rakasta yhteisöä kohtaan laittavat vastaan. Kaiken tämän Pauliina Rauhala kuvaa niin elävästi kuin vain yhteisössä sisällä ollut ihminen voi.
     Onneksi Kaislalla on vanhemmat, jotka rakastavat, rajoittavat ja ajattelevat itse: "Kaisla pieni, usko ei ole suorittamista eikä pelkäämistä. Jumala pitää sinusta hyvää huolta. Ja isi ja äiti." (56) Vilja ja Aleksi osaavat ohjata lapsiaan kasvamaan Jumalan rakkaudessa ja samalla maallisessa yhteiskunnassa – niin kuin nykyään täytyy. Olisi helppoa, mutta aivan liian yksinkertaista syyttää kaikesta uskottomia, kuten Vilja pohtii lohduttaessaan Suviseura-riemunsa vuoksi kiusattua Kaislaa. "Sanoisinko, että maailma on paha, että epäuskoiset pilkkaavat, koska heiltä puuttuu rauha sydämestä, että se on synti, joka suun saastuttaa, eikä sinne pidä mennä, missä pilkkaajat istuvat? Lopulta otin hänet syliini ja tyydyin toteamaan, että eri ihmisillä on erilaisia kesämenoja, eikä ole oikein, että kukaan sen vuoksi on toiselle epäkohtelias." (254)
     Onko sitten varmasti niin, että yli kymmenenkin lasta synnyttänyt, jatkuvasti raskaana oleva äiti on parempi äiti kuin harkitsevaa perhesuunnittelua harjoittanut, muutamalle lapselleen kaikkensa antava äiti? En ollenkaan tarkoita sanoa, että kumpikaan olisi huonompi, vaan ainoastaan, ettei tuollaisia raja-aitoja voi ihminen vetää. Kuten Viljan tapaama ei-uskovainen psykologi toteaa: "Itsekästä on se, ettei jaksa olla äiti jo olemassa oleville lapsille eikä pysty ajattelemaan koko perheen hyvinvointia." (164) Vilja on tuntenut saman, hän on surrut sitä, ettei ehdi ottaa lapsista vanhimpia riittävästi syliin. Silti hän valitsee uskovaisen psykologin. Ehkä silmänsä on helpompi sulkea, kun siihen on vielä mahdollisuus – ennen kuin kaikki romahtaa.
     Minulle, modernille kristitylle nuorelle naiselle, olisi kauhea ajatus, etten voisi käytännössä ollenkaan päättää omasta kehostani. Vielä paljon kauheampi ajatus on se, että raskaustestiä tehdessään joutuisi toistuvasti pelkäämään positiivista tulosta. Sitä paitsi kun myös lestadiolaiset ainakin Taivaslaulun maailmassa uupuneina harjoittavat tietoista perhesuunnittelua, en ymmärrä, miksi kemian hyödyntäminen on "luonnollisia" keinoja tuomittavampaa. Tiedostan kyllä senkin, ettei minun ulkopuolisena ehkä kuulukaan ymmärtää. Eihän yhteisön ihmisten itsekään tarvitse.
     Eniten konkreettista faktatietoa välittävät Aleksin anonyymit blogimerkinnät, jotka kertaavat lestadiolaisuuden historiaa ja kiinnittävät huomiota opin epäloogisuuksiin. Postausten perään listatut kommentit kuvaavat hyvin todellista nettimaailmaa ja tietyllä tavalla kahtia jakautunutta yhteisöä. Toiset jakavat vertaiskokemuksiaan – monilla on todella rankkaa. Toiset syyttävät syntiseksi petturiksi ja kieltävät ajattelemasta – kieltäytyvät ajattelemasta. Pelkäävät ehkä hajoavansa itsekin.
     Kuten muilla kirkoilla ja uskonyhteisöillä, uskon myös vanhoillislestadiolaisilla olevan tulevaisuutta maallistuneessa maailmassa. Se vaatii kuitenkin tiettyä nöyrtymistä ja avautumista. Ennen ei ollut kaikki paremmin – jos olisi ollut, ei Jeesustakaan olisi maan päälle tarvittu. Naiset esimerkiksi eivät ole vakava uhka kuin keinotekoisesti vaiennettuina. Taivaslaulun pienten tyttöjen Kaislan ja Aavan leikeissä avautuu kiehtovasti se, kuinka sopivasti kilttien, tavallisten nukketyttöjen elämä on kaikista tasapainoisinta ja kiinnostavinta. Ei tarvitse olla ryyppävä ja rettelöivä bratz-tyttö, jonka nimessä on aina c, muttei myöskään rasittavan nolo ja vanhanaikainen lestadiolainen mollamaija. Muutos lienee reaalimaailmassakin tapahtuva seuraavien sukupolvien aikana. Siihen ei lopulta vaadita muuta kuin se, että ihmiset eivät pysy hiljaa.
     Taivaslaulun kauneimpaan ja lämpimimpään aspektiin tahdon vielä kiinnittää tarkempaa huomiota. Uskonnollisessa yhteisössä tiiviissä ja rakastavassa perheessä ihminen kokee poikkeuksellista turvallisuudentunnetta. En hetkeäkään epäile, etteikö Suviseurojen samanmielinen tunnelma olisi suorastaan hurmoksellinen. Omenapiirakkaa voidaan kuitenkin leipoa ja kesäiltoja viettää yhdessä pihakeinussa myös siinä aivan "tavallisessa" kristityssä perheessä. Täydellisimmän sisäisen rauhan voi löytää kirkosta sunnuntaiaamuna myös kaltaiseni, maallisessa elämässä täysillä operoiva kristitty. Eikä Jumalan rakkaus suinkaan katso kirkon sisäisiä raja-aitoja – se on aina pyyteetöntä, vaikkei ihmisten mielestä olisikaan.
     Uskonnoista tulee aina vaarallisia siinä vaiheessa, kun ihmiset kuvittelevat olevansa jumalia ja pystyvänsä laittamaan toisensa paremmuusjärjestykseen. Ajattelun ja uskonnonvapaus ovat hienoja ja tarpeellisia asioita, ja toivoisinkin niiden vallitsevan myös sisällä uskossa. Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella. Kuten Vilja sairaalavuoteeltaan kirjoittaa rakkaalle miehelleen: "Elämässä vaikeinta oli se, että kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko." (214)

VIELÄ TÄÄLLÄ VÄRÄHTELEE (Juha Seppälä: Mitä sähkö on?)

     "Mitä sähkö on?" oli erään ylioppilastutkinnon äidinkielen esseekokeen otsikkoaihe joskus viime vuosikymmenellä. Oma ikäluokkani harjoitteli sen kokeen avulla omiin kirjoituksiinsa. Harjoituksen purkukeskustelussa opin ainakin sen, että sähkö voi olla ihan mitä tahansa. Atomien värähtelyä tiukan fyysisesti tulkittuna tai kiinnostavaa väreilyä ihmisten välillä.
     Näin jälkikäteen olen monesti miettinyt, osuiko kysymys kokeeseen juuri vuoden 2004 tienoilla, kun Juha Seppälä kirjoitti mestarikokoelmansa Mitä sähkö on? (WSOY). Kokoelman kuudessa novellissa asetelmat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta taustalla säilyvä perusvire on jatkuvasti jotenkin, no, sähköinen. En kovin usein lue novelleja, sillä liian usein tuntuu, että niiden kirjoittaja yrittää vain päästä helpolla. Ei tarvitse luoda niin laajaa maailmaa tai kantavaa tarinaa kuin romaaniin. Onneksi joukossa on kirkkaita poikkeuksia, myös Suomessa. Mitä sähkö on? ainakin kuuluu niihin.
     Siellä lukiossa, samoihin aikoihin kun raivokkaasti harjoittelimme ylioppilaskokeisiin, kiinnitimme parhaan ystäväni kanssa huomiota myös ruotsin oppikirjan tekstikappaleiden keinotekoisiin ja teatraalisiin loppunousuihin. Olimme oppineet äidinkielen tunnilla, että esimerkiksi äidinkielen esseekokeessa loppunousua on syytä välttää. Ruotsin kirjassa niin ei ollut tehty, vaan arkiset tarinoinnit päättyivät aina siihen, että jokaisen on yritettävä pelastaa maailma.
     Lukion päättymisestä on suunnilleen kaksi vuotta. Tänä keväänä luin Juha Seppälää ja sulin sisältä. Tai lähinnä tuo kyyninen suhtautumiseni teatraalisiin loppuvirkkeisiin suli. Kuunnelkaa: "Tuskallista olisi syntyä aina uudelleen ja uudelleen, eikä yhdestäkään elämästä pääsisi helpolla." ("Pääsiäisyö", 53) "Kukaan ei vastaa vahingoista, joita ihmiset toisilleen aiheuttavat." ("Bisnesenkeli", 156) "Sen jälkeen pilvi saa viedä minut mukanaan." ("Kimalaisen hunajaa", 203)
     Oikeastaan keväisessä sulamisessani ei ole mitään ihmeellistä. Silloin ei taida olla kyse loppunousuista, kun koko tarina on hienonhienoa kipuamista aina vain ylöspäin. Mitä sähkö on? kuvaa ehkä eniten ihmisiä, jotka suhtautuvat "väärin" erinäisiin asioihin, kuten toisiin ihmisiin ja sähköön. "Bisnesenkelin" mies puhuu naisista ja koko elämästä kuin rahasta. Voimakkaan kasvun vaihe alkaa myöhemmin, eikä saturaatiopistettäkään voida välttää. Suhtautuminen on kylmää, mutta loppujen lopuksi kaikessa epäinhimillisyydessään jotenkin inhimillistä – raha pyörittää maailmaa ja ihminen ihmissuhteitaan.
     "Bisnesenkeli" on yksi, muttei suinkaan ainoa, kielellinen taideteos kokoelmassa. Monet novellit vetoavat verbaaliseen runotyttöön juuri viimeisen päälle täsmällisellä, yhden aihepiirin ympärille rakennetulla kielellisellä kerronnallaan. Mestarillinen "Mitä sähkö on?" on aivan omaa luokkaansa. Siinäkin sähkö on fysiikan lakien synnyttämää voimaa, joka voi vaikuttaa ihan mihin tahansa. Sähköisku sekä pysäyttää että käynnistää ihmissydämen. Sähköverkko sekä mahdollistaa että lamaannuttaa modernin yhteiskunnan olemassaolon. Se on tosiasia, jolta olisi ihan mahdottoman mukavaa yksinkertaisesti sulkea silmänsä.
     "Nämä ihmiset kuolevat, jos ne viedään metsään. Nämä ihmiset ovat hukassa, jos niiltä katkaistaan sähkö. Harvalla on asunnossaan tulisijoja. He heräävät aamulla, on pimeää. Kylpyhuoneeseen ei tule valoa. Jääkaappi on pimeä ja lämmin, pakasteet alkavat sulaa. Teetä tai kahvia ei voi keittää. Hiustenkuivain ei surise, hiukset jäävät kähertämättä, parta ajamatta. Lehti lukematta. Lehteä ei ole, se on jäänyt painamatta. Työpaikalla kuhkitaan tilapäisvalaistuksessa, koneet eivät toimi. Koulutyötä ei voi tehdä. Kaupat ja pankit on suljettu. Illalla tulee nälkä. Pimeydessä ikkunoita helähtää rikki, viemäreistä valuu musta lieju aavekaupungin kaduille, ihmisen toinen ja perimmäinen luonto. Vain siellä, missä kuolema on lähellä, saadaan omista virtalähteistä sähköä." (173)
     Kuva on dystopistinen ja samalla pelottavan realistinen. Minä olen partiolainen. Olen tottunut elämään metsässä ilman sähköä ja vettä, joskin valmistellusti. Meillä kotona maalla on takka ja vaatehuoneen hyllyllä trangia. Taskulamppuja aina käden ulottuvilla ja ohjeiden mukainen kotivara. Silti pelkään harvaa arkista asiaa yhtä paljon kuin sähkökatkoja.
     Ei ole kyse siitä, etten selviäisi paria tuntia tai vaikka paria päivää ilman sähköä – eiväthän ne katkokset ainakaan toistaiseksi täällä lounaissuomalaisessa taajamassa yleensä kestä kauemmin. Kyse on siitä lamauttavasta epätietoisuudesta, ettei häiriön alkaessa voi koskaan tietää varmaksi, alkaako virta kulkea kahden minuutin, kahden tunnin vai kahden viikon kuluttua. Tai alkaako se kulkea enää koskaan. Kehittelen usein painajaiskuvia maapallosta viidenkymmenen vuoden kuluttua, vaikkei siitä ole mitään hyötyä ja vaikka perusluonteenlaadultani olen optimisti.
     Toisaalta luotan siihen, että yhteiskunta pitää huolen omistaan ja uljaat sähkömiehet edelleen raivaavat puita linjoilta vaikka kesken joulunpyhien vieton. Kriisien aikana suomalaiset elävät paljon muita aikoja yhteisöllisemmin, mikä tosin ei ole riittävä syy odottaa niiden ilmaantumista. Turha murehtiminen ajaa ahdinkoon, mutta on silti käsittämättömän helppoa.
     Havaintoja ei voi olla koskaan liikaa, joten tässä vielä kaksi. 1) Juha Seppälä olisi saanut novellillaan esseekokeesta ne täydet 60 pistettä, joita itse en saavuttanut. 2) Ensi kevääksi kirjoitan yhden päivityksen varastoon, koska opiskelija näyttää koulutusasteesta riippumatta tipahtavan muusta maailmasta maalis–huhtikuussa. Sen voi havaita esseearkistostani valitettavasti myös tänä vuonna.