LOPULTA LIITTOLAISETKIN OVAT YKSIN (Tuomas Kyrö: Liitto)

     Tuomas Kyrön julkisuuskuva tuntuu sopivan kuin nakutettu Mielensäpahoittajan tapaisiin kepeän humoristisiin kirjoituksiin, joista voi vähintään rivien välistä lukea samaan aikaan sekä voimakasta että hersyvää yhteiskunta- tai ihmiskritiikkiä. Siksi odotin myös Liitolta (2005, minulla Bon-pokkarina) jotain aivan muuta kuin loppujen lopuksi sain. Tässä tapauksessa kävi tosin siinä mielessä onnellisesti, että sain paljon enemmän kuin missään vaiheessa odotin. Kannessa lainataan Suomen Kuvalehden kritiikistä sanoja "voimakas ja omaperäinen", ja juuri sitä romaani on.

     Myönnän, että ensi silmäyksellä yhdistin teoksen hullunkurisen kuuloiset päähenkilöhahmot Lyydia Haaralan/Muskulan/Anteroisen sekä Urho ja Anna Muskulan nimiensä perusteella Joel Lehtosen erinäisiin hullunkurisiin perheisiin. Varsin pian kuitenkin totesin, ettei nimi miestä pahenna, vaan Kyrön henkilöt ovat täyttä totta, raastavaa lihaa ja verta. Lyydian isän harjoittamasta raa'asta perheväkivallasta on huumori harvinaisen kaukana, eikä olekaan vaikea ymmärtää, miksi vähän kummallinen Urho Muskula vaikuttaa alkuun niin kiehtovalta, että Lyydia on pian huomaamattaan raskaana ja yksin viimeisiään vetelevän anoppinsa kanssa. Tätä vanhaa naista Lyydia yrittää parhaansa mukaan kunnioittaa ja rakastaa, mutta paljastaa rehellisillä ajatuksillaan jotakin kipeää myös nykypäivän vanhuskeskustelusta laitossijoituksineen: "Taakka anoppi on. Ja velvollisuus, joka täytyy hoitaa. Muutama kymmenen kiloa kolisevaa ja riippuvaa ihmistä, joka ei ihmiseltä tunnu. Ei katso silmiin, ei vastaa kosketukseen, ei itke eikä naura." (100) Ja silti häntä hoidetaan lämmöllä parhaan kyvyn mukaan.

     Koska Liitto sijoittuu sota-aikaan, on sen pääpari tarinan edetessä enimmäkseen erossa toisistaan. Emännän kirjeet ja kortit eivät rintamalla Urhoa juuri kiinnosta, ja toisaalta Lyydiaa tuntuu ajavan eteenpäin lähinnä voimakas vastuuntunto siitä, miten normien mukaan on oikein toimia ja elää. Perspektiiviä Lyydian elämään ja ajatusmaailmaan tuokin Urhon sisko Anna Muskula, joka on ulkopuolisten silmissä voimakas ja lujatahtoinen onnistuja, mutta hiljaa omasta mielestään ikuisesti vajaa ja kelvoton. Anna on opiskellut Helsingissä ja päässyt voimistelemaan olympialaisiin Saksaan. Samalla reissulla hän on myös tavannut Hitlerin ja jälkikäteen katsoen käytännössä myynyt haavoittuvan sielunsa. Kotikylällä Anna pitää sota-aikanakin omin voimin kansakoulua, vaikkei kaikki sitten olekaan aivan sitä, miltä näyttää.

     Kyrö osaa pudotella tietoa käsittämättömän upeasti juuri oikeassa tahdissa – niin, että sitä samalla odottaa ja ei osaa odottaa. Kokonaiskuva yhden perheen elämästä paikoitellen jopa shokeeraavin kääntein piirtyy vähitellen Lyydian kolmannen persoonan näkökulmasta, Urhon minäkerronnasta ja Annan päiväkirjamerkinnöistä ja tulee valmiiksi vasta viimeisillä sivuilla. Oman lisänsä sekaviin kohtaloihin tuo vielä koululle sijoitettu puolalainen sotavanki "Pentti", jonka Anna tahtoo pelastaa.

     En ole toistaiseksi lukenut yhtäkään kotimaista kirjailijaa, joka olisi yhtä suurella vakavuudella ja voimakkaalla eläytymisellä kuvannut toista maailmansotaa Hitleriä ihannoivasta näkökulmasta. Herkkä Anna on tunteidensa lisäksi löytänyt oikeasti myös kaikki järkiperustelut sille, miksi diktaattori on pelastanut ja tuleva pelastamaan onnettomien kansakuntien tulevaisuuden. Asia ansaitsee karmivuudestaan huolimatta käsittelynsä muun muassa juuri siksi, että vain jokin poikkeuksellinen karisma saa niin valtavan massan ihmisiä taakseen – fakta on tiedostettava jo toistuvuuden ehkäisemiseksi. Iho on kyllä kananlihalla suurimman osan ensin hieman hitaasti käynnistyvän teoksen loppupuoliskoa.

     Hurjinta on ehkä se, että Anna ei ole tahdoton nukke, vaan oikeasti älykäs ja omin aivoin ajatteleva ihminen. Lukion yhteiskuntafilosofian tunnilta on jäänyt mieleeni lausahdus siitä, miten demokratia ei ole paras mahdollinen vaihtoehto, mutta se on tähän mennessä keksityistä vähiten huono (pahoittelen, etten muista enkä nopeasti löytänyt varmuutta siitä, kuka näin sanoi). Valistunut diktatuuri voisi olla omasta mielestänikin parempi vaihtoehto, jollei sen kohdalla aina törmättäisi ongelmaan siitä, kuka valistuneisuutta pääsisi arvioimaan. Olkoon kuinka valistunut heppu vain, en tahtoisi olla tyytyväinen alamainen perussuomalaisen diktaattorin ikeen alla – eivätkä hänen kannattajansa varmasti minun hallinnassani.

     Tästä huolimatta Annan päiväkirjamerkinnöistä voi löytää varsin perusteltuja filosofia kannanottoja, jotka voidaan liittää myös päivän polttavaan koulukurikeskusteluun: "Yksinvaltius toimii, jos yksinvaltias on valistunut. Hän ei vain hallitse tai alista, hän suojaa. Ei opettajakaan voi antaa päätäntävaltaa lapsille, koska hän tietää paremmin. Tai vanhemmat lapsilleen. Yksinvaltiaan tehtävä on estää alamaisia tekemästä vääriä valintoja, hänen tehtävänsä on yksinkertaisesti tietää enemmän. Luoda sitä kautta kaikille parempi elinympäristö, eikä se tapahdu ilman, että jotkut ryhmät luopuvat ylenmääräisistä eduistaan." (142) Vähän kylmää lukea näitä niin syvästi ymmärtäen, vaikka se ehkä on sanomattakin selvää, ettei Hitler mitenkään mainioimmin sopinut tätä tehtävää toimeenpanemaan.

     Hämmentävää diktaattorista hurmioituiminen on myös siksi, että Annalla on kyllä valmiuksia tutkia ihmisluontoa ja sen nyrjähtäneisyyksiä. Päiväkirjan analyyttiset pohdinnat kronologisesti ennen romaanin varsinaisia tapahtumia ovat moneen otteeseen tarinan kiinnostavimpia kohtia. "Ensimmäisenä minunkin mielessäni on ollut: kuinka kostaa, haluan päästä tasoihin. Eikä tasoihin pääse koskaan, kostoa seuraa kosto." (174) Päiväkirja paljastaa loppujen lopuksi myös sen, mitä Annalle on oikeasti tapahtunut ennen paluuta Muskulaan.

     Annan käsittely on kiinnostavaa siksi, että hän on romaanin hahmoista selvästi poikkeuksellisin, Kyröltä varsin rohkea ja nimenomaan omaperäinen veto. En oikeastaan keksi yhtäkään teosta, jota voisin suoraan verrata Liittoon. Keskeisiä ovat tietenkin myös kovia kokeva Lyydia ja sotatantereilla hallusinoiden tervejärkisenä pysyvä Urho, joista jälkimmäinen vaikutti minusta viimeisiin lukuihin saakka jotenkin ärsyttävältä tai vastenmieliseltä. Tarinan lopussa roolit on kuitenkin kiehtovasti käännetty, ja kaikki sympatia asettuu jäyhän, itsekseen pohdiskelevan Urhon puolelle. Vaatii läheisen ihmisen kohdalla aikamoista elämänkulun hyväksyntää todeta Urhon tavoin: "Minä luulen, että silloin on oikea aika kuolla, kun ei enää tarvitse elää." (349) Toisaalta Lyydian ratkaisuakaan ei juuri voi kritisoida, vaan kiukku kohdistuu tämänkin teoksen kohdalla naiivisti kirjoittajaan eli Kyröön, joka suvereenisti tappaa hahmojaan.

     En tahdo liikaa paljastaa teoksen yksityiskohtia, joten en kirjoita edellisestä aiheesta enempää, vaikka pohdintaa voisi toki jatkaa pidemmällekin. Sen sijaan on vielä kiinnitettävä huomiota teoksen siihen aspektiin, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Urhon ja kaikkien muiden kärsimys itärintamalla kaikessa kauheudessaan jää jotenkin uskomattomalla tavalla laimeaksi, kun kuvioon astuu "Pentin" menneisyys. On kertakaikkiaan pysäyttävä hetki, kun ennen niin humaani rauhanrakastaja kuvaa sotatilanteen jalostamia ajatuksiaan: "Kaunotaiteiden, demokratian ja puolueettoman oikeuslaitoksen myötä ihmiset ovat nitistäneet todellisen luontonsa, kadottaneet kosketuksensa siihen. He luulevat, että jokin oikeusistuin pystyisi kertomaan kuka ansaitsee rangaistuksen tai kuka vapauden, mikä on oikein ja mikä väärin. Vapauden ansaitsee se, joka sen ottaa. Vankeuden ansaitsee se, joka siihen alistuu. Oikea ja väärä ovat jokaisen itsensä päätettävissä." (241) Kuvailtu yhteiskunta on modernille länsimaiselle ihmiselle hirveä painajainen, mutta vieläkin pelottavampaa lienee se, ettei sen realisoitumisesta ole vielä kuin isoisäni ikävuosien verran aikaa.

     Seuraava huomautukseni poikkeaa kenties hieman edellisistä, mutta se on silti otettava mukaan esimerkkinä Lyydian nuoruusvuosien tunnoista ja yhtenä kirjan hienoimmista tiivistyksistä. Urho on nuorena kova uimari, ja Lyydia käy muun kylän tavoin katsomassa kisoja. Kuvataiteita rakastavasta tytöstä sanotaan: "Vaistomaisesti Lyydia etsii katsellaan piirustuksenopettajaansa Elsa Puupposta ja muistaa sitten tämän sanat: urheilu on brutaalia kaaosta, joka on taiteessa hyvä mutta muussa elämässä hajottava voima." (27) Kun tämän ajatuksen muistaa vielä kolmisensataa sivua myöhemminkin, voi siihen yllättävästi peilata sotavuosien radikaaleja tapahtumia.

     Takakannen mukaan Liitossa on kyseessä "suuri tarina pienistä ihmisistä". Pienten ihmisten kohtaloista tulee kuitenkin suuria. Annan uusi herätys ja sitä seuraavat toimet kaikkiaan ovat tärisyttävän liikuttavaa luettavaa – syyllisyyteen voi täysin siemauksin samastua, vaikkei itse ole tehnyt mitään. Lohdullisinta on silti se, että niin kurja kuin onnellinenkin elämä jatkuu ja jokaisen myrskyn jälkeen on poutasää. "Minusta on alusta saakka tuntunut, että Aino enemmän tykkää elämästä kuin vihaa" (345), viimeisillä sivuilla todetaan. Aino on muuten sikäli mielenkiintoinen hahmo, että hän esiintyy vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Yksi arvoitus saa siis vastauksensa vasta aivan lopussa, minkä johdosta takakannen ollessa päällimmäisenä on lukijalla tyhjä olo. Olen valitettavasti kovin kritiikittömällä päällä tänään, mutta kai se on niin, että eniten tekstiä syntyy teoksesta, joka puhtaasti inspiroi.

JARRUTA JA KATSO YMPÄRILLESI (Jari Tervo: Jarrusukka)

     Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä tai edes omissa suureellisissa suunnitelmissani tämä kirjakevät. Ensimmäinen yliopistovuosi opetti siis ainakin sen, ettei minulla ole edelleenkään suurta kykyä tai tahtoa paneutua kirjojen lukemiseen silloin, kun kyse ei ole kielipolitiikasta, muoto-opista – tai opintoihin kuuluvasta kaunokirjallisuudesta. Lieventävänä tekijänä on tosin sanottava, että kirjoja olen kyllä lukenut paljonkin, en vain ole saanut niitä loppuun.

     No, toisaalta on tyhmää aloittaa kaikki päivitykset itkemällä sitä, etteivät ne ole eksistoineet aiemmin. Hyvä on myös huomata, että enhän minä tässä kirjoittaisi, ellen olisi ainakin yhtä opusta lukenut (loppuun asti). Tämän uroteon suoritin kevyesti puolikkaalla junamatkalla Satakunnasta Jyväskylään ja sen toimeenpanosta saan osittain kiittää mummuani, joka pyrkii sekä vanhoista että uusista kirjoistaan eroon ja tekee sen ilahduttavan usein minun suuntaani. Kyseessä oli siis Jari Tervon Kirjan ja ruusun päivän teemateos Jarrusukka, joka oli oikeastaan pakko lukea siltä istumalta. Käsittely siirtyy nyt hieman vakavammaksi tai ainakin vakavammin otettavaksi.

     Jarrusukka on ainakin omassa lähipiirissäni saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja onhan se myönnettävä, että teoksen päähenkilö, tohtorismies ja yläkoulun sijaisopettaja, käytännössä kaappaa pikkuvauvan etsiessään intohimoisesti Jeesus-lasta pakkomielteeksi muodostuneeseen joulujuhlan seimikuvaelmaansa. Ymmärrän periaatteessa sen, että varsinkin vanhemman polven mielestä on epäsopivaa käsitellä "Jeesusta" näin epäkunnioittavalla tavalla. Toisaalta olen itsekin uskova luterilainen kristitty enkä omasta näkökulmastani oikein ymmärrä, missä vaiheessa Tervo tekee pilaa uskonnosta tai vaikkapa juuri Jeesuksesta. Vauvaa tohtori kutsuu Jeesukseksi, koska on ajatellut tälle roolin kuvaelmastaan, mutta onhan nimi maailmalla yleisesti käytetty ihan tavallisenkin kansan joukossa. Pienokaista kohdellaan arvostaen ja hänestä pidetään huolta. Nimeä ja yleistä seimikuvaelman valmistelua lukuun ottamatta uskontoon ei minun nähdäkseni teoksessa edes juuri puututa.

     Kuvaelmassa taas on kyse ihmisten symbolisesta teosta, joka kuuluu koulujen jouluperinteisiin ilman, että sitä niissä kovin sakramentaaliseksi nostetaan. Tähän perinteeseen tohtori tahtoo panostaa vielä normaalia enemmän, tehdä siitä aidomman ja alkuperäisemmän. Totta kai minä näen ja tiedän, että koko hahmo pyrkimyksineen on Tervon tv:stäkin tuttua ironiaa, mutta mitään pyhäinhäväistystä tässä ei mielestäni tehdä sen enempää kuin vaikka Dan Brownin bestsellerissä Da Vinci -koodi.

     Sen sijaan tässä pienessä romaanissa otetaan huumoriverhon läpi erinomaisen osuvasti kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin sen muodostavien tahojen ja ihmistenkin tilaan. Tohtori kuvaa keskusteluaan naapurinsa ulkomaalaistaustaisen rouvan kanssa seuraavasti: "Hän näytti pahoittavan aina mielensä, kun paljastin hyödyttömyyteni lääketieteellisissä pulmissa. Katkaisin mukavasti alkaneen rupattelun nuivaan kommenttiin. Mitä sillä oli väliä hallitsinko tärisevät reisilihakset? Voisin silti keskustella niistä. Keskustelinhan myös tuloverosta, valtion budjetista, televisio-ohjelmista ja säästä, vaikken hallinnut mitään näistä aiheista." (42) Näkökulma on toki kärjistetty, mutta vetoaa minuun, sillä itse uskallan vain hyvin suurella varauksella kommentoida eurokriisiä, sote-uudistusta, lainsäädäntöä, viikonlopun sääennustetta tai toisen ihmisen lempiohjelmaa. Suurinta tai ainakin kuuluvinta osaa ihmiskunnasta tällainen "tiedänköhän minä tästä aiheesta varmasti tarpeeksi" -epäilys ei tunnu keskusteluissa häiritsevän, mutta onko kyseisen ryhmän edustajilla oikeasti pitkä matka esimerkiksi kardiologisiin kannanottoihin – sitä sopii miettiä.

     Yksi kirjan kohokohdista tiivistyy hienosti ajatukseen "itämaan tietäjistä", veltoista ja hurskastelevista yläkoululaisista: "Pidin heitä nykyajan ihmisinä: he halusivat tehdä paljon hyvää ihmisille, jotka asuivat maapallon toisella äärellä sen sijaan, että tekisivät hitusen hyvää ihmisille, jotka asuivat samassa kaupunginosassa. Etäisyys mahdollisti autettavan pyhimyksellisyyden." (61) Ilmaisjakeluistakin voi joskus löytää helmiä, mistä osoituksena jääkaappini ovesta on ansainnut paikan Kari Hotakaisen Avara, pieni maailma -kolumni (Me-lehti, 4/2013). Siinä kirjoittaja muun muassa kyseenalaistaa snobbailevan turismin: "Jokaisessa matkailuohjelmassa joku kehuu kohdetta toteamalla, että tämä ei ole tyypillinen turistikohde. Mikä se sitten on, jos sinäkin olet siellä?" Hotakainen kertoo myös sukulaismiehestään, joka ei ole koskaan kokenut edes tarvetta lähteä tutusta piiristään maailmalle, vaikka se maa(ilma)n tapa onkin. "Totean vain, että näinkin voi elää. Ja hänellä on paljon kuuluisia sukulaissieluja. Yksi heistä on amerikkalainen Nobel-kirjailija William Faulkner, joka kirjoitti kaikki kirjansa Syvän Etelän kotiseutunsa ihmisistä. Tämä oli mahdollista matkustamatta mihinkään. Piti vain kuunnella tarkasti ja ajatella: tuon naapurin käytös on universaalia."

     Eksyn kenties vähän alkuperäisestä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti en hiljaa mielessäni ihaile ihmistä, joka listaa minne on lennellyt viimeksi ja minne on lähdössä seuraavalla lomalla. Sen sijaan saatan haaveilla kysyväni, onko kyseinen henkilö käynyt Lapissa sesonkien ulkopuolella tai matkustanut kotimaan läpi rajalta rajalle (itse olen tehnyt vasta ensimmäisen, jälkimmäisestä haaveilen). Erittäin usein mennään kauas, vaikka voisi olla lähes yhtä tyydyttävää, hyödyllisempää ja ympäristöystävällisempää katsoa lähelle. Kovin monet ostavat puhtaan omantunnon lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen, mutteivät huomaa kysyä, mitä naapurin yksinäiselle kuuluu. Tästä on tullut maan tapa, enkä tiedä voiko siitä vain kaltaisiamme tavallisia ihmisiä kauheasti syyllistää. Kaikessa on joka tapauksessa kyse elämästä, joka muuttuu tai jättää muuttumatta aikakausien mittaan. Erään havainnon tohtori tekee löytövauvansa parittoman sukan ja naapurin vanhanrouvan innoittamana: "Elämä, tuokio jarrusukkien välillä." (41)

     Tosiaan, se naapurin vanharouva. Hän on nimeltään Signe Lindsten ja tämän päivän elämänmenon ruumiillistuma. Ympäristö suhtautuu puolikuuroon leskeen säälien, pitää häntä vähän höppänänä ja yksinäisenä, vuokraemäntänä ahneenakin. Koska rouva Lindsten on vanha, häntä kohdellaan ajoittain kuin pikkulasta eikä hänen teräviä kommenttejaan aina osata ottaa ihan todesta. Todellisuudessa Signe on kuitenkin varsinainen teräsmummo, nykypäivän hyväkuntoinen vanhus, joka ei ole vain jarrusukkajalkaista ongelmajätettä ja joka itse asiassa vetää niitä ylenkatsovia lähimmäisiään höplästä: "Tyyne Holappa pyysi minua hillitsemään äänenkäyttöäni. Kaikki kyllä kuulivat, Signe Lindsten mukaan lukien. Ei hän kuuro ollut eikä edes huonokuuloinen. Hän leikki kuuroa tai sokeaa tai liikuntakyvytöntä, kun hän piti vuokralaista. Signe tutki ihmistä. Se oli hänen harrastuksensa. Hän kokeili kahvakuulaa, mutta ihminen oli kiinnostavampi." (110–111)

KURJUUDEN KUNINGATAR (Minna Canth: Köyhää kansaa)

     Jyväskylän Kirkkopuistossa on nuoren Minna Canthin patsas, jonka ohi usein kävelen matkalla yliopistolta rautatieasemalle. Jos junan lähtö ei odota kriittisten minuuttien päässä tai liian suuret lumimassat eivät tuki polkua (kuten viime aikoina on usein käynyt), olen jostain syystä ottanut tavaksi pysähtyä patsaan eteen muutamaksi sekunniksi. Se näyttää määrätietoiselta, joten luulen sen näyttävän Minna Canthilta.

     Canth on siitä mukavaa luettavaa, että hänen teoksensa ovat varsin lyhyitä ja siten helposti tartuttavia. Minä, jolla on kirjoittaessani varsin usein vaikeuksia tiivistää olennainen, ihailen sitä, miten nainen on saanut niin lyhyeen tilaan mahtumaan niin suuren määrän tunteita ja pieniä mutta kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvin merkittäviä tapahtumia. Tällä kertaa luin tenttimateriaalinakin vaikuttavan Köyhää kansaa -novellin (1886, minulla Valitut teokset 2008), josta on pakko kirjoittaa siksi, että se jäi vaivaamaan.

     Näin opiskelijayhteisössä elävänä tuntuu välillä siltä, ettei ole luokkansa oikeanlainen edustaja, ellei valita siitä, miten kaikki maksaa liikaa eikä mihinkään ole varaa. Siksi kai ihan hyvin toimeentulevana kaksinasujana sorrun siihen hävettävästi toisinaan itsekin. Totuus kuitenkin on, ettei tällä vuosisadalla yksikään suomalainen opiskelija ole köyhä. Lukukokemuksellani maailmankuvaani jälleen hieman avartaneena uskaltaisin melkein sanoa, että jos kodittomat jätetään laskujen ulkopuolelle, ei yksikään pienituloinen tai työtönkään ole tässä edelleen suhteellisen hyvinvoivassa yhteiskunnassa sillä tavalla perinteisesti "köyhä", että kelpaisi Köyhää kansaa -novellin maailmaan. Tällä purkauksella en tarkoita väheksyä sitä, miten elämä todella on edelleen harvinaisen hankalaa, jos rahaa ei ole. Sen sijaan yritän nimenomaan purkaa ahdistustani Mari Holpaisen lasten puolesta.

     Ehkä pysäyttävintä novellin maailmassa on se, että se oli täällä nykyisessä yltäkylläisessä hyvinvointivaltiossamme täyttä totta vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Marin vain kahdeksanvuotias Hellu-tyttö on puoliksi sokea mutta auttaa kuin ihmisen mieli äitiään aivan kaikessa, käy kylällä kerjäämässä ja hoitaa vakavasti sairasta Anni-vauvaa. Pojat sen sijaan eivät osaa edes pitää kummallisena sitä, että heistä toisella ei ole housuja vaan pelkkä vanha mekko, vaan muistuttelevat vain äitiään siitä, miten heillä olisi niin hirvittävän kova nälkä. Täytyy olla sydäntäsärkevää äidille, että lapset käyvät omin päin varastamassa leipää, kun eivät sitä muuten saa – ja silti varastamisesta on rangaistava.

     Kaikesta huolimatta Mari pysyy parhaansa mukaan kovana, jättää itse syömättä, jotta lapsille riittäisi vähän enemmän, ja jättää nukkumatta, koska Annia pitää hoitaa ja Hellunkin on saatava välillä nukkua. Hän säälii työtöntä miestäänkin niin, että lähtee itse hakemaan toimeksiantoja ja auttaa vielä matkalla toista itsensä kaltaista naista. Kaikesta päätellen Holpaisten elämä ei ole koskaan ollut tämän parempaa, vaan samanlaisessa tilanteessa on kituutettu jo vuosikaudet. Canth on vain päättänyt ottaa kuvauksensa kohteeksi sen vaiheen, kun vahvinkin selkä lopulta katkeaa. Mari alkaa nähdä harhoja ja ajatella, että lasten olisi parempi kuolla kuin kärsiä maan päällä. Minulla ei vielä ole lapsia, joten en tietenkään tiedä, miltä tämän lukeminen tuntuisi, jos olisi. Arvelen kuitenkin, että hirvittävältä, kun nyt jo tekee pahaa. "Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon ei tuskaa eikä nälkää näe" (49), Mari huokailee ja menettää pian tajuntansa.

     Pikku-Annin kuoltua Mari ei enää jaksa, vaan muiden kuvauksen mukaan tulee hulluksi ja joutuu ankeisiin oloihin hoitolaitokseen. Holpainen rakentaa rautatietä ja kotona ollessaan enimmäkseen nukkuu. Pojat eivät vieläkään osaa ajatella minkään olevan varsinaisesti pielessä, mutta pienen Hellun suru ja pelko on musertavaa. Kahdeksanvuotias muistaa, että äiti on kieltänyt itkemästä, ja yrittää parhaansa mukaan pitää taloa pystyssä. Tyttöä pelottaa pikkusiskon ruumis ulkorakennuksessa, äidin sekoamispiste tuvan nurkassa ja se, miten kaikesta oikein selvitään. Ja hän on edelleen vain kahdeksanvuotias.

     Holpaisten perhe ei ole edes mikään yksittäinen poikkeus, minkä kohtaus tiellä toisen samassa tilanteessa olevan naisen kanssa osoittaa. Kurjista oloista olen lukenut muistakin klassikoista, mutta jotenkaan ne eivät ole saaneet aikaan tällaista vaikutusta. Marin tapaama nainen kuvaa perheensä surkeaa tilannetta näin: "Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä mieron tielle lähtenyt, koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua." (31)

     Tulee jälleen vähän sellainen olo, että lakatkaa nyt rakkaat ihmiset sättimästä nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää kaikista sen pienistä puutteista, kun näin huimasti on menty näin lyhyessä ajassa eteenpäin. Ja sitten, vähän hirveää kyllä, tulee sellainen onnellinen olo, että onpas minulla kaikki valtavan hyvin. Canth on tainnut haudan tai patsaansa takaa onnistua tavoitteessaan.

KOVAPÄIDEN KASVUTARINA (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä)

     Syksyllä meille sanottiin kirjallisuustieteen luennolla jotakuinkin niin, että "kaikkihan teistä ovat lukeneet Seitsemän veljestä, ja jos sinä et ole, ole nyt aivan hiljaa ja tee se ensi tilassa". Olin hyvin hiljaa, koska siinä vaiheessa huomasin, että vaikka olen teoksen ihan itse ostanut kirjahyllyyni varmaan ainakin viisi vuotta sitten, en ollut lukenut siitä kuin alun. Mutta miksi? Mahdollisesti ajattelin tietäväni toisen käden lähteiden kautta teoksesta jo tarpeeksi. Tai sitten se vain oli liian paksu ja liian klassikko. Huonoja selityksiä kaikki, joten paransin tapani. Se kannatti.

     Kuten niin monesti aiemminkin, ajattelin tässä vähän esittää kritiikkiä tämänkin teoksen aikalaismielipidettä vastaan – siitä huolimatta, että samoja argumentteja on varmasti käyttänyt harvinaisen moni muukin. Onnekseni en kuitenkaan tee tässä tieteellistä tutkimusta, vaan annan itselleni luvan kaikkeen riemuun siitä omakohtaisen oivaltamisen kokemuksesta, jonka lukeminen niin kovin usein synnyttää. Seitsemän veljeksen (1870, Otava, pokkariversioni 2007)  siivellä August Ahlqvistista on tullut nykyihmiselle melkein yhtä kuuluisa kuin itse romaani. Mies tunnetusti ei ymmärtänyt, mihin Kivi romaanillaan pyrki, ja oli sitä mieltä, että se suunnilleen häpäisi täysin Suomen talonpoikaiskansan. En ole aivan varma, voiko 2010-luvun parikymppisellä opiskelijatyttösellä olla yhtään "oikeampaa" käsitystä siitä, mihin Kivi pyrki, mutta mielipiteeni aion jakaa.

     On totta, että nämä seitsemän veljestä kuvataan vähän likaisina, osin yksinkertaisina, huonokäytöksisinä riitapukareina, jotka vastustavat yhteiskunnan normeja vaikkapa lukutaidon hankkimisesta. Siinä sivussa he kuitenkin ovat noin parinkymmenen vuoden iästään huolimatta aika pikkupoikia, jotka kaipaisivat jo kuolleen äidin huolen- ja kurinpitoa. Veljekset saattavat saada spontaanisti jonkin idean ja lähteä sitä heti joukolla toteuttamaan, kuten jo aivan tarinan alussa Venlan kimppakosiminen osoittaa. He uskovat herkästi sen, minkä kuulevat, ja esimerkiksi erilaisten tarinoiden myötä pelkäävät milloin luonnossa vaanivaa peikkoa, milloin Jumalaa syntisyyttään syvästi katuen. Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat kaikkea muuta kuin pahoja; ennemminkin he ovat ilkikurisia pieniä poikia, joilla on periaatteessa pyrkimys kunnialliseen elämään mutta käytännössä vähän turhan paljon esteitä sen saavuttamiseen. Tässä mielessä assosioin veljekset jollain asteella kirjallisuushistorian toiseen samanmoiseen, tosin oikeasti vielä pikkupoikaan, Astrid Lindgrenin valloittavaan Vaahteranmäen Eemeliin. Eemelihän päätyy kunnallisiin johtotehtäviin, eikä juurikaan sen huonommin käy Jukolan veljestenkään, kuten Kiven kertoja teoksen päätösluvussa esittää.

     Se, mitä yritän tässä sanoa, vaikka sen olisi sanonut moni ihminen ennen minua, on, että Seitsemän veljestähän on nimenomaan huikean hieno ja minuun vetoavalla huumorilla kuorrutettu kasvutarina – kertomus siitä, miten veljeksistä tulee kunnon kansalaisia. Aikalaistalonpojat saattoivat olla kaikki kunniallisia ja ahkeria Saarijärven Paavoja, jolloin heidän mainettaan ilman muuta saattoi loata tällainen käsitys heidän luokkansa edustajista. Minä taas lähestyin kertomusta tietenkin omasta perspektiivistäni ja ajattelin, että tämän selviytymistarinan kuuluisi olla jokaisen syrjäytymisuhassa olevan "just nyt ei huvita" -persoonan pakollisella lukulistalla. Tästä näkökulmasta nimittäin näyttää siltä, että aika usein se näissä tapauksissa on loppujen lopuksi kuitenkin itsestä kiinni. Töppäilyjensä jälkeen veljekset ovat jo valmiita lähtemään armeijaan sotimaan, mutta vapauduttuaan syytöksistä he vain yksinkertaisesti päättävät, että nyt opitaan lukemaan, vei se kuinka paljon aikaa tahansa. Päättäväisyys on suorastaan ihailtavaa, kuten Juhanin ja Timon sananvaihto osoittaa: "JUHANI: Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi. TIMO: Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vain tarvitaan." (275)

     Todellisuudessahan Timo oppii lukemisen jalon taidon jo ennen Juhania, mutta kaikkia heitä kuitenkin lopulta kehutaan mallikkaiksi lukijoiksi ja muutenkin kelvollisiksi kansalaisiksi. Tunnustus ei veljeksille riitä, vaan he jälleen lujasti päättävät jotakin, jonka toteuttavat vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. "Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle." (291–292) Kertojan kuvailua täydentää vielä joka asiassa niin järkevän Aapon päättely uurastuksen hyödyistä: "Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä." (295)

     Asioiden ilmeinen oikea laitahan on siis se, etteivät nämä Jukolan jäyhät miehet pohjimmiltaan ainakaan laiskoja ole. Ahkeralla uurastuksellaan he saavat kukoistukseensa kahden talon maat niin, että omilla tiluksilla tilaa riittää tulevaisuudessa kaikille perheen perustaneille veljeksille ja vanhapoika Simeonille. Vaikuttaa siltä, että Jukolan saunan palo ja veljesten kymmenvuotinen vastuunpako Impivaaran erämaahan on ollut hieno tekijä matkalla lopulliseen onneen. Eloa Impivaarassa Kivi kuvaa muutenkin luonnon keskellä elämisen tuottaman onnen ja omavaraisuuden aikana. Juuri sellainenhan on haaveissa siintävä elämänihanne monilla nykyihmisillä.

     Veljesten luonteissa, älyssä ja ulkoisessa olemuksessa on tietenkin paljon jo heti alussa kuvattuja keskinäisiä eroja, mutta kovapäisin ja riitaa haastavin esikoinenkin näyttää välillä myös sensuellimman puolensa. Sanoista ja ajatuksista kuvastuu jo alussa ennen kaikkea turhautuminen omaan kyvyttömyyteen, siis juuri se, että tahtoa ja pyrkimystä olisi, jos käytäntö puhuisi sen puolesta. "Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke" (54), Juhani huokaakin lukkarin koulussa. Onko se rikos, että ihmisellä on kova pää? Niin saatetaan nykyisessäkin koulumaailmassa ikävä kyllä ajatella. Toisaalta Jukolan veljekset osoittavat rohkaisevasti, että kovallakin päällä voi päästä hienoihin tuloksiin, jos tahtotilansa vain osaa kanavoida oikein. Eero on alusta asti jatkuvasti piikittelemässä vanhinta veljeään, joka ei nokkeluuksia aina ymmärrä, ja näin hänen henkinen kapasiteettinsa voidaan ajatelle keskivertojukolalaista suuremmaksi. Suhteessa alun tiettyyn normivastaisuuteen teoksen hyvin legendaarinen lausahdus on hänestäkin silti kunnioitettavan paljon sanottu: "Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta." (362)

     Tahdon palata vielä lyhyesti alkoholipolitiikkaan, johon liittyen arvostelin tässäkin kontekstissa aiemmin Kiven Nummisuutareita johtotähtenä suomalaisen kirjallisuuden alkoholistisessa rappiotilassa. Seitsemän veljestä oli näiltä osin iloinen yllätys. Veljekset toki pitävät ilojuomasta siinä missä muutkin miehet, mutta jo Hiidenkiven sonniepisodin jälkeen tehdään ensimmäisen kerran selväksi aineen turmiollisuus. Aina niin hiljainen ja kunnollinen Lauri on vetäissyt pienellä kivipinta-alalla jopa vaarallisen kännin ja aiheuttanut harmia veljilleen. Niinpä kertoja varsin pian toteaakin: "Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä." (239) Lauri ei ilokseni jää edes ainoaksi tapaukseksi, sillä vaikka myös tästä teoksesta löytyy jotenkin lajityypillinen viinanpolttotapaus, ovat sen seuraukset sen sorttiset, että myöhemmin teoksen kuluessa absolutismiin päätyvät kaikki paitsi Timo ja Simeoni. Simeoniakin oma tahdottomuutensa tosin kismittää sen verran, että hän ainakin osin sen johdosta yrittää jopa itsemurhaa.

     Ihan lopuksi otan vielä esiin uuden suosikkikohteeni: mikä tuttu lausahdus löytyikin tästä kirjasta. Tosin tässä tapauksessa sillä on ihan kaikki mahdollisuudet olla myös vielä vanhempi suomalainen renkutus, jota Kivi on vain lainannut, mutta minä kuitenkin riemuiten löysin sen tästä yhteydestä. Kun Lauri rallattaa humalapäissään Hiidenkivellä muiden hermoja raastaen "Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii - -" (197), en voi välttyä mielleyhtymältä muistoon noin viisivuotiaasta serkkupojasta, joka hokee tätä tauotta juuri tuon mukavasti tremulantin r-äänteen opittuaan.

IHANIA PÄIVIÄ LAPUALLA MYÖS TULEVAISUUDESSA (J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat)

     Joulupukki toi tänäkin vuonna ennätyssuuren nipun vuoden uutuusniteitä Finlandia-voittajasta J. K. Rowlingin uusimpaan sekä mukavasti täydennystä klassikkokirjastooni, mutta koska olin ohjelmoinut joululoman mukavan täyteen (ja hurahdin vielä loppiaisviikoksi hakkaamaan vuosia vanhaa PC-peliä pikkusiskon kanssa), jäi lahjoista osa vielä odottamaan. Tilalle tuli kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin varhaisimpien vuosien materiaali johtotähtenään Johan Ludvig Runeberg ja Vänrikki Stoolin tarinat (1848–1860, suom. painos 2005, Gummerus). Rehellisyyden nimissä minun on myönnettävä, että luettuani koulussa ”Saarijärven Paavoa” ja vapaa-ajalla Tuntematonta sotilasta, jossa turkulaisittain ”ihanainen päivä oli loppunu Lapual”, en ollut pitänyt Runebergia ihan omana juttunani. Mutta kun rehellisyyden nimissä on aloitettu, pitänee tunnustaa myös, että olin aika väärässä.

     Minulle on aina tuottanut tietynlaisia hankaluuksia lukea lyriikan muotoon kirjoitettua tarinaa (Kalevala odottaa yhä hyllyssä), sillä rytmitajuisena verbaalikkona alan vähitellen kiinnittää aivan liikaa huomiota riimien kekseliäisyyteen ja rytmin sujuvuuteen. Sitten huomaan yhtäkkiä lukeneeni kolme sivua niin, ettei minulla ole mitään käsitystä niiden sisällöstä. Vänrikki Stoolin tarinoissa törmäsin samaan ilmiöön enkä voi vieläkään sanoa muistavani siitä spesifisti montaakaan tarinaa. Lukukokemusta tämä sinänsä harmittava seikka – ainakin edessä häämöttävän tentin suhteen – ei kuitenkaan pystynyt tärvelemään.

     Yleistiedon heikkouden tunnustamista tai ei, minulle oli suuri yllätys, miten moni yhteiskunnassamme tuttu henkilö, runo tai yksittäinen sitaatti on peräisin juuri Runebergin kynästä ja vielä tästä herran pääteoksesta 1800-luvun puolivälistä. ”Maamme”-runoon on toki minunkin yleissivistykseni yltänyt, mutta olen jokseenkin varma, että joka toisen lukion lakkiaisissa vuosittain siteeratun pätkän”Oi kulta-aika riemukas, / suloisin, armahaisin, / kun nuor' on, ylioppilas, / ja puutetta ei laisin, / ja huolt' ei tuntis ollenkaan, / kun viikset vain sais kasvamaan!” (13) ei moni tiedä palautuvan puheena olevan kokoelman nimirunoon ”Vänrikki Stool”. Ylioppilas on vanhan, joskin historiatiedon valossa sepitetyn, Stoolin muistoja muistiin kirjaava runoilija tai hänen ottamansa rooli itse, eikä arvoa suinkaan ole vielä suotu joka toiselle ikäluokan edustajalle.

”Sotilaspoika” oli toki tuttu samoin kuin ”Porilaisten marssi”, mutta enpä tiennyt sitäkään, että lähes vuosisadan myöhäisemmälle järjestölle nimensä antanut Lotta Svärd ei ollutkaan esimerkiksi historiallinen henkilö vaan Runebergin sepittämän sotilas Svärdin uskollinen vaimo, joka seurasi miestään rintamalle ja siellä huolehti muistakin sotilaista. Lotta Svärd on yksi teoksen naishahmoista, joiden rooli on enimmäkseen toki surra miehiä heidän menehtyessään hurmeisina mutta myös tyytyä osaansa ja hyväksyä urheasti sodan ensisijaisuus kansallisten hyveiden joukossa. Toiseksi, liikuttavaksi esimerkiksi käy ”Matkamiehen näky” -runon haamunainen, jonka matkamies näkee autiossa talossa säännöllisesti iltaisin. Asioiden todellinen laita paljastuu runon viimeisessä säkeistössä: ”Vaan vaimo, jonka veljeksien luo / näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo / ol' äiti urhoveljein. Yöt' ei voinut / hän käymätt' olla muistoaarteilleen: / hän kuvia ei siellä jumaloinut, / hän hyvää yötä lausui lapsilleen.” (120)

     Runebergille ja Vänrikki Stoolin tarinoille on nyttemmin naureskeltu yltiöisänmaallisuuden ja sodan ihannoinnin vuoksi – esimerkiksi Kiven Seitsemän veljeksen ja Linnan Tuntemattoman sotilaan on katsottu paremmin kuvaavan elämän realiteetteja ja asioiden todellista laitaa. Sodan hurmeisuuden ihannointia minäkään en tänä päivänä ymmärrä, mutta ehkä juuri siksi näenkin Vänrikki Stoolin tarinat hieman erilaisesta kulmasta. Minulle teos edustaa sitä, mitä me nykysuomalaiset kansakuntana edelleen kipeästi kaipaisimme: hyvää itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihimme. Vain sitä kautta voimme huomata, ettei esimerkiksi rajojen ulkopuolelta tuleva väestö tai kilpailu maiden välillä ole uhka vaan mahdollisuus. Varmasti paljon nähnyt sotavanhuskin toteaa nimikkorunossaan: ”Täst' ilopäivästänsä / hän heitä kiittää saa: / ei ole koskaan nähnyt / hän työtä jalompaa. / Viel' osatahan voittaa, / oi, kiitos, Jumala! / Viel' elää isäin henki, / on Suomess' urhoja.” (33)

     Samanlainen isäin henki näkyi Runebergin kuvaaman Suomen sodan jälkeen toki toisen maailmansodan aikana, mutta ei kai meidän sukupolvemme oikeasti tarvitse odottaa uutta karmaisevaa sotaa ymmärtääkseen omankin erityislaatuisuutensa? Historia on syytä oppia ja muistaa, mutta turha siihen on jumiin jäädä. Terve itsetunto onkin mielestäni tärkein onnen edellytys: vasta kun arvostamme itseämme oikealla tavalla, voivat muutkin arvostaa meitä. Vasta kun olemme sinut itsemme ja omien vahvuuksiemme ja heikkouksiemme kanssa, voimme suhtautua oikein muihin, apua tarvitseviinkin. Runeberg voi antaa tunnustusta venäläisellekin sotilaalle ja kehua tätä kaikin puolin yleväksi, mutta suomalainen menee kuitenkin aina loppupeleissä ohi – ei toisinpäin.”Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa / maailmass' olette tai painetussa / kirjassa huomanneet niin ylevää, / niin viisast', uljasta kuin kansa tää?” (126, ”Von Törne”)

     Jos sitaatit ottaa kirjaimellisesti, tulee aivan liian helposti mentyä metsään. Epäilenkin vahvasti, että Runeberg itse ei suuressa viisaudessaan tänä päivänä kritisoisi esimerkiksi maahanmuuttoa. Sen sijaan ajatukset pitää suunnata positiivisiin voimavaroihin ja arkipäivässäkin iloisiin asioihin. ”Ihanainen päiv' oli päättynyt Lapualla - -” (158, ”Numero viistoista Stolt”), todellakin, mutta ei siellä satanut räntää vaan paistoi aurinko. Tai vaikka olisi satanutkin, ei sitä koettu tarpeelliseksi nurista, aivan kuin ei harventuneiden rivien täyttämiä aukkojakaan. Von Döbeln, voittaja, ratsasti katse suunnattuna tulevaisuuteen.

TOTEUTUMATTOMAT HYVÄSTIT JULMUUDELLE (Ernest Hemingay: Jäähyväiset aseille)

     Kulunut syksy on ollut varsin paradoksaalinen, huikea mutta pyörryttävän tiivis. Aloitin aivan ihanat kirjallisuuden (sivuaine)opinnot ja huomasin klassikkopinojen (ja jatkuvasti haaveilemani ylimääräisen kirjoittamisajan) sijaan ympäröityväni muun muassa kirjallisuustieteellisillä teoksilla ja kirjallisuuden historiaa havainnollistavilla pintaraapaisukokoelmilla. Onneksi olen aina ollut iloisesti avoin teoreettisesti laajemmalle maailmankuvalle, ja perusopinnot ovatkin kirjallisuuden tuntemusta lukuun ottamatta jo valmiit. Kuulostaa siis siltä, että keväällä ehdin saada eteeni myös niitä kaipaamiani klassikoita.

     Mitenkään päin kääntelemällä en kuitenkaan pysty puhumaan olemattomaksi sitä tosiasiaa, että Ernest Hemingwayn kiehtova Jäähyväiset aseille (1929, suom. 1968) oli ja pysyi keskeneräisenä lukukokemuksena lähemmäs viisi ohikiitänyttä kuukautta – syystä jota en teoksen ansiot huomioiden oikein ymmärrä. Pohdin koko pitkällisen lukuprosessini ajan, mikä Hemingwayn tavassa kirjoittaa saa aikaan sen, että lukiessa silmieni edessä on jatkuvasti eräänlainen ”pilvi”, jossa näen kaikki tarinassa kuvatut tapahtumat. En keksinyt tyhjentävää vastausta, mutta yksi mahdollisuus on teoksen muistelmallisuus – se miten Hemingway onnistuu kronologisesti ja tarkasti kuvaamaan kaiken amerikkalaissotilas Frederic Henrylle tapahtuvan. Johtolauseita ei aina ole, vaan dialogi voi koostua pelkistä repliikeistä pitkiäkin jaksoja, niin että henkilöt uhkaavat mennä jo sekaisin. Samoin virkkeet voivat olla pitkiäkin, mutta kertomus on rytmitetty ajatuksen kanssa yhtenevällä pilkutuksella: ”Tällä tiellä oli joukkoja ja kuorma-autoja ja vuoristotykeillä kuormattuja muuleja, ja kulkiessamme alas, tien sivussa pysytellen, saatoin nähdä joen kaukana alapuolella ja sen rinnalla ratapölkkyjen ja kiskojen muodostaman uran ja vanhan sillan, jonka yli rautatie kulki toiselle puolelle, ja joen takana kukkulan alapuolella sen pienen kaupungin rikkoutuneet talot, joka oli määrä vallata.” (56) Uusi maailma aukeaa lukijalle sitä mukaa kuin se aukeaa Henrylle itselleen.

     Toinen kiehtova tekijä on sotilas Henryn persoona ja henkilöhahmossa tapahtuva kehityskaari teoksen aikana. Alussa mies on huoleton opiskelija, joka liittyy vapaaehtoisena Italian ja liittoutuneiden armeijaan ensimmäisen maailmansodan tyrskyissä. Olen syksyn aikana oppinut, että tapahtumien vertaaminen kirjailijan omiin kokemuksiin on osittain hieman amatöörimäistä, mutta tässä tapauksessa se sallittakoon, kun jo takakansi kertoo kyseessä olevan ”Nobel-kirjailija Ernest Hemingwayn osin omaelämäkerrallinen romaani”. Näin kuvaukseen on luultavasti helppoakin luoda uskottavuutta ja todentuntua. Ennen aseille jätettyjä jäähyväisiä Henry on hyväntuulinen, huoleton ja tietyissä piireissä hieman huikentelevakin, hyvistä taustoista tuleva amerikkalainen. Taistelujen edetessä, tovereiden kuollessa ja haavoittuessaan itsekin hän alkaa kuitenkin nähdä asioita toisella tavalla. Loppupuolella Henry perustelee sotaan lähtöäänkin enää vain tyhmyydellä ja hölmöydellä, italialaisilta kavereilta usko on mennyt jo aiemmin.

”'Siinäs kuulit', Piani sanoi. 'Eräillä on aivot. Miksei sinulla ole aivoja, anarkisti?'

'Jos minulla olisi aivot, en olisi täällä', Bonello sanoi.” (242) Viimeisessä osassa, viimeisessä luvussa ja etenkin viimeisillä sivuilla Henryn äänestä voi kuulla jo puhtaan katkeruuden, kun hän tuntee aiemmasta riippumattomuudestaan huolimatta menettäneensä lähes kaiken.

     Kolmantena vetovoimaa luo myös teokseen ja etenkin Henryn hahmoon kätketty sarkastinen huumori. Vaikka aiheet ovat rajuja ja ihmisiä kuolee, löytyy näillä sotilailla vitsejä veisteltäviksi tilanteessa kuin tilanteessa. Usein olen tosin kuullut, että nimenomaan raskas ja miksei kevyempikin huumori on se, joka pitää ihmiset järjissään kovissa paikoissa. Tällä ominaisuudellahan myös kotimainen sotaklassikkomme, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, pitkälle ratsastaa. Henryltä löytyy energiaa teräviin, sarkastisiin huomioihin jopa silloin, kun hän makaa haavoittuneena vähin voimin sairaalasängyssään: ”Ennen kuin hän palasi, kolme lääkäriä tuli huoneeseen. Olen huomannut, että lääkäreillä jotka epäonnistuvat työssään on taipumus hakea toistensa seuraa ja neuvoja. Lääkäri, joka ei osaa kunnolla poistaa umpisuolta, suosittelee sinulle lääkäriä, joka ei onnistu leikkaamaan nielurisojasi. Nämä olivat kolme sellaista lääkäriä.” (112)

     Vielä yksi (se takuuvarma) kiehtoja on tässäkin klassikossa suuri, monet (vaikkakaan ei tässä tapauksessa kaikki) vaikeudet ylittävä rakkaustarina. Alun huikentelevainen sotilas tekee vain pilaa tapaamallaan englantilaisella sairaanhoitajattarella, mutta kumman pian miss Catherine Barkley alkaakin vedota mieheen ihan tosissaan. Taistelut erottavat rakastavaiset useasti, ja rakkaus on niin kipeää, ettei Henry rintamalla pysty edes ajattelemaan valittuaan, mutta sinnikkään yrittämisen ja moninaisten juonikuvioiden jälkeen – vältettyään hyvin täpärästi teloituksen – hän löytää kuin löytääkin takaisin jo raskaana olevan rakkaansa luokse. Nuoret karkaavat yhdessä Sveitsiin ja elävät tuohon aikaan luultavasti varsin marginaalisen kansanosan viettämää elämää hotelleissa ja majataloissa syöden ja toistensa seurasta nauttien. Alun vedätyksestä ei tässä paatoksessa ole enää tietoakaan. ”'Haluan meidän sekoittuvan täydellisesti. En halua että menet pois. Sanoin vain niin. Menet jos haluat. Mutta kiiruhda pian takaisin. En edes elä, kulta, kun et ole kanssani.'

'En koskaan mene pois. Minusta ei ole mihinkään, jos et ole kanssani. Minulla ei ole enää elämää.'

'Minä haluan että sinulla on. Haluan että elät ihanaa elämää. Mutta me elämme sen yhdessä, eikö vain?'” (343)

     Valitettavasti tämän tarinan loppu ei ole niin onnellinen kuin sen soisi olevan. Pitkän ja vaikean urakan päätteeksi naimattoman, joidenkin mielestä syntisen pariskunnan poika syntyy kuolleena eikä Catherinekaan jaksa enää taistella. Henry on murrettu ja suree vaimoaan palaten samalla vielä satuttaviin sotamuistoihinkin. Miehen ahdistunut tilitys on niin riipaisevaa luettavaa, että se tulee tiivistäneeksi tunnelman, joka teoksesta sen valoisasta alusta huolimatta päällimmäiseksi jää: ”Toivoin niin helvetisti että minäkin olisin kuristunut samalla tavoin. Enkä toivonut. Silloin ei kuitenkaan olisi täytynyt kokea kaikkea tätä kuolemista. Nyt Catherine kuolisi. Juuri niin tehtiin. Kuoltiin. Eikä tiedetty, mistä oli kyse. Ikinä ei ollut aikaa oppia. Joutui mukaan peliin ja sai kuulla säännöt, ja heti ensimmäisen kerran kun ei ollut varuillaan, tuli tapetuksi. Tai tapetuksi ilman syytä kuten Aymo. Tai sai syfiliksen kuten Rinaldi. Mutta tuli kuitenkin tapetuksi. Siihen saattoi luottaa. Jos oli olemassa, niin tuli tapetuksi.” (374)

     Lopun jälkeen teoksen alussa kyseenalaistamani pasifistinen sanoma ei voi jäädä epäselväksi. Mietin epäoikeudenmukaisuustuskissani pitkään, eikö romaania todella olisi voinut päättää muulla tavoin kuin tappamalla avuliaisuuden ja herttaisuuden perikuvan ja jättämällä päähenkilön surkeasti yksin. Vähän vasten tahtoani annoin kuitenkin Hemingwaylle anteeksi ja tulin siihen tulokseen, ettei oikeastaan olisi voinut. Mielettömyys jää mieleen vasta sitten, kun se menee yli ymmärryksen. Siksi kai korkeakirjallisuudessa ja -kulttuurissa muutenkin yksi merkittävä tunnuspiirre on keskeisten henkiöiden tuskallinen likvidointi: siinä missä Catherinea riudutetaan hiljalleen muutama kymmenen sivua, ehtii oopperan ilkimys tai sankari vetäistä aina komean aarian ennen kuin myrkky tai rinnasta sojottava tikari ehtii toden teolla vaikuttaa. Sodassa kuolemisesta ei tässä loppuratkaisussa tietenkään ole kyse, mutta sitä sekin kummasti saa vihaamaan. Olisivathan Catherine ja Frederic ehtineet ainakin laillistaa suhteensa, jos eivät olisi olleet jatkuvasti kohtaamassa julmuuksia eri rintamilla.

JUODAAN VIINAA – TULLAAN VIISAAMMIKSI VAIN? (Aleksis Kivi: Nummisuutarit)

     Suomalaisen kulttuurin lempilapsi, alkoholilla läträäminen, on kautta aikain naurattanut ja varastanut show’n toisensa jälkeen ensin kirjallisuudessa ja myöhemmin elokuvissa. Väinö Linna saa Tuntemattomassa sotilaassa sotajoukkonsa hulvattomalle tuulelle salakattilan avulla, Joel Lehtosen Putkinotko kertoo vallattomasta viinatrokarista, ja jopa Nobel-palkinnon luontokuvauksistaan saanut Frans Emil Sillanpää juottaa päähenkilöitään vähän väliä. Aleksis Kivi ei ole jäänyt muista jälkeen – päinvastoin hän on tainnut olla näyttämässä näille mallia. Ainakin ensimmäisen suomalaisen romaanin kenties legendaarisin kohtaus on se, jossa Jukolan seitsemän veljestä pakoilevat ilkeitä eläimiä kalliolla.

     Tähän kyllästyttävään ilojuomalla juhlimiseen sortuu myös Kiven sinänsä suorastaan nerokas näytelmä Nummisuutarit, jossa nummisuutari Topiaksen Esko-poikaa yritetään perinnön toivossa aktiivisesti naittaa ennen kasvattisisko Jaanaa. Jaanalla sulhanen jo olisi, mutta ilkeä äitipuoli Martta yrittää kaikin voimin pitkittää ratkaisua, joten Esko ehtii kosiomatkalleen oikein talontytärtä, Karrin Kreetaa, hakemaan. Pieniä mutkia on matkassa, sillä Karrin talossa on Eskon ja esiliina Mikko Vilkastuksen saapuessa jo hääjuhla täydessä vauhdissaan, sulhasena kylläkin joku aivan muu kuin Esko. Tästäkös riemu repeää, ja perin suomalaiseen tapaan Esko alkaakin purkaa kiukkuaan nyrkein ensin pelimanni-Teemun ja sitten muutaman muunkin kanssa. Mikolla viina virtaa ja paluumatkalla hän saa juotettua Eskonkin melko edesvastuuttomaan tilaan. Heh heh, vaan kun ei naurata ainakaan luettuna versiona.

     Kerrassaan oiva juonikuvio, jossa Jaanan isä Niko pukeutuu Puolimatkan krouvissa vankikarkuriksi huijatakseen Eskon alkoholistiveli Iivarilta ja tämän enolta Sakerilta kyydin takaisin kotiin, perustuu sekin lähinnä alkoholille. Lähtöoletuksena pidetään, että lukijasta tai näytelmän katsojasta on huvittavaa, kun Iivari ja Sakeri eivät ole saaneet haettua ainuttakaan ostoslistansa asiaa Hämeenlinnasta, vaan ovat sen sijaan jääneet heti jumiin krouviin. Juonen kannalta tapahtuma on tietenkin välttämätön, mutta silti jotenkin niin tylsä, vaikka pitää tietenkin muistaa, että se tuskin oli sitä ilmestyessään 1800-luvun lopulla. Alusta näytelmän loppuun istuvat myös Topias ja kylän kanttori Sepeteus puimassa asioita alkoholin voimin. Mikko Vilkastuksen viinapää taas on selkeästi ollut koetuksella aiemminkin, sillä hän pystyy kokemattomamman Eskon juotettuaan punomaan tämän selän takana jopa juonia Jaanan sulhon Kriston kanssa.

     Muistan hämärästi olleeni koukussa Nummisuutareihin jo alakoulun alaluokilla, jolloin sitä käsiteltiin kumma kyllä alkoholittomana versiona. Tuollaisena nollaprosenttisesti etanolisena näytelmä onkin parhaimmillaan, ja lukija tulee kiinnittäneeksi huomiota huomattavasti olennaisempiin seikkoihin, kuten vaikkapa siihen, miten ”Mikko Vilkastus” on edelleen suomalaisille tuttu henkilökategoria, tai siihen, miten hieno loppuratkaisu näytelmässä on. Toki Kivelle on annettava plussaa siitä, että hänen voidaan tulkita rankaisevan Eskoa ja tämän tukijoukkoja liiallisesta juonittelusta ja juopottelusta, vaikka yleisen mielipiteen mukaan yleensä on puhuttu lähinnä ensimmäisestä. Joka tapauksessa Jaanan perintöosastaan luopuminen on hieno ele, joka lopullisesti osoittaa, että paha saa palkkansa, mutta hyvät voivat silti juhlia heidän kanssaan.

     Kaiken kaikkiaan nykypäivänä on joka tapauksessa vaikeaa käydä alkoholikulttuuria vastaan oikein minkäänlaisin asein, kun sivistykseen vetoaminenkin on kovin hankalaa ainakin kirjallisuuden osalta. Jääkiekkomaajoukkue saa rellestää ja nuoriso hankkia alkoholimyrkytyksiä paikallisen marketin takana vaikka joka viikonloppu, mille monella älykkäällä esikuvalla olisi suorastaan velvollisuus tehdä jotakin. Historian tilanteen ja Aleksis Kiven (”Minä elän” -kommenttia lukuun ottamatta) ilmeisen tietämättömyyden tulevasta suosiostaan huomioiden olen valmis antamaan kyseiselle miehelle anteeksi, mutta yhtä lailla melkein kannattamaan nummisuutarien hamassa tulevaisuudessa välkkyvää kieltolakia – vähintään kirjallisuuteen.