ERÄMAASSA SYNNIN RASKAS VIITTA HARTIOILLA (Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu)

     Jonkin aikaa sitten eksyin lukemaan parin vuoden takaisia blogimerkintöjäni ja havaitsin iloksenikin muuttuneeni melkoisesti. Ensimmäisten naiiviuden aiheuttamien nolostumisten jälkeen aloin kuitenkin olla yhden asian suhteen kateellinen 15-vuotiaalle itselleni ja miettiä, milloin maailmasta tuli minulle uhka mahdollisuuden sijaan. Juuri peruskoulunsa päättänyt minä iloitsi pyyteettä kaikesta, vaikka toki olikin ajoittain melkoinen stressaaja nykyisen minän tavoin. Mutta milloin minä aloin pelätä, että viettäessäni päiviäni yksin töissä museon näyttelynvalvojana joku hullu saattaisi hyökätä sisään ja käydä minuun käsiksi? Milloin aloin tuntea oloni erittäin turvattomaksi kulkiessani yksin ulkona ilman päätä pidempää poikaystävääni?

     Löysin montakin selitystä. Ensimmäiseksi havaitsin, että tämä kaikki alkoi suunnilleen silloin, kun rakastuin totaalisesti varpaankärjistä jokaisen kaksihaaraisen hiuksen molempien haarojen päihin. Silloin maailmasta alkoi muodostua uhka, mutta erittäin tärkeää on huomata se, että tilanne on uhkaava vain silloin, kun olen yksin. Kun on äärettömän luontevasti vaihtanut puolikkaita toisen ihmisen kanssa, alkaa tuntua siltä, ettei missään ole niin turvassa kuin toisen lähellä eikä missään turvattomampi kuin ollessaan yksin.

     Mäkelän Martta on ainakin minun käsitykseni mukaan suhteellisen tavallinen Lapin erämaan teinityttö herätyspiireissä, jolle maailma on selkeästi uhka ennemmin kuin mahdollisuus. Martalle se tosin on sitä jo ennen rakastumista salaperäiseen lappalaiseen, eikä tyttö pääse helpolla kummallisen, ankaran perheen ja kyyläävien kyläläisten seurassa. Rakastumisen jälkeenkin Martan pelko on täysin erilaista kuin minun, sillä hän joutuu pelkäämään muiden reaktioiden vuoksi nimenomaan tavatessaan outoa rakkauttaan. Lisäksi hän seikkailee mukkamaiseen tapaan ensin useammankin muun kylän pojan kanssa. Meissä ei ole tippaakaan yhteistä, ellei löyhästi ajatella uhkaavaa ulkomaailmaa.

     Omahyväisesti on todettava, että minä olen meistä kahdesta se, jolla menee huomattavasti paremmin: isäni ja poikaystäväni kun katsovat talvesta toiseen yhdessä jääkiekkoa ja keskustelevat tietotekniikan ominaisuuksista sen sijaan, että ensimmäinen jahtaisi jälkimmäistä tunturijärven rannassa kirvestä heilutellen. Syntisen maan surullista lopputulosta ei ole vaikea arvata, vaikkei Mäkelän isäntä sitä koskaan omaksi virheekseen ääneen myönnäkään - poikahan vain erehtyi astumaan sulaan ja hukkui. Jonkinlaista syyllisyydentuntoa voi toki päätellä siitä, että mies myöhemmin antaa hirttoköyden puhua puolestaan. Joka tapauksessa Martta menettää lopulta kolmekin miestä, kun isoisä-äijä on vanhuuttaan kuollut jo aiemmin tapahtumaketjussa, ja kaiken huipuksi hänen innoissaan lappalaiselle syntisesti synnyttämänsä lapsikin vaikuttaa tukanvärin perusteella olevan kylän hunsvotin Kurki-Pertin. Tätä taustaa vasten olen vahvasti sillä kannalla, että vaikka Martta ei saanut siitä kauaa nauttia, on maallisen maailman suurin ja tärkein asia - vankkumaton, polttava vastarakkaus, kyllä jotakin sellaista, jonka vuoksi jopa pelkään ihan mielelläni.

     Maa on syntinen laulu on valtavasti ristiriitaisia ajatuksia herättävä romaani - lähinnä siksi, että sitä lukiessa tulee pohdittua, miten niin kaunis, melkein laulava teksti voi olla niin vastenmielisen ahdistavaa. Sen lisäksi, että koko kylä tuntuu olevan jollain lailla ylösalaisin, on Martta itsekin harvinaisen ahdistava henkilöhahmo, enkä samanikäisyydestämme huolimatta yksinkertaisesti pysty käsittämään suurinta osaa hänen valinnoistaan - ei suinkaan vähäisimpinä muun muassa lähtemistä milloin kenenkin matkaan tai seksuaalista kanssakäymistä 12-vuotiaan ottoveli Hanneksen kanssa. Teosta on sanottu balladiksi, mikä kyllä kuvaa erittäin osuvasti kielimaailmaa ja kielen kuvaamaa maailmaa, mutta toisaalta erittäin huonosti kielen kuvaaman maailman tapahtumia. Balladi kun jotenkin vaikuttaa maailmalta, jossa on vähintään toivoa paremmasta.

     Timo K. Mukkaa on tituleerattu kirjailijana kaksinkertaiseksi mystikoksi, minkä lisäksi koko miestä henkilönä tunnutaan pitävän yhtenä mysteerinä muutenkin. Kuolemattoman Mukasta teki huikean aikaisessa vaiheessa alkunsa saaneen tuotannon lisäksi valitettava kuolema alle kolmekymppisenä. On mielenkiintoista pohtia, olisiko asema sama, jos Timo Kustaa edelleen olisi yhteiskunnassamme esittämässä nyttemmin jo huomattavasti arvostetumpana ja nykymelskassa vähemmän kohahduttavana kirjailijana kannanottojaan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin. Ainakin Mukan leski Tuula Mukka kertoi vuonna 2010 Mukan aiemmin julkaisemattomia teoksiaan julkaistessaan Helsingin Sanomissa miehensä olleen pohjimmiltaan tavallinen perheenisä. Onkin ristiriitaista, että tämä lesken kanta ja yleisen käsityksen kanta miehestä, joka kirjoissaan puhui vain kuolemasta ja ihmisten kylmyydestä, poikkeavat niin paljon toisistaan.

     Luontomystikkona pidän Mukan tyylistä. Kaikessa vähäeleisyydessään se maalaa näkyviin hyvin pitkälti sellaisen Lapin, jollaisena minä olen maakunnan aina nähnyt: rauhallisen, koskemattoman ja kaikessa karuudessaan lohdullisen alkuperäisluonnon. Sen sijaan ihmiset lähinnä ruokkivat stereotypiaa jäyhistä, tuppisuista lappilaisista, puhumattakaan Martan saamelaisesta mielitietystä Oulasta, joka on pelottavan arvoituksellinen lappalainen - tulee ja menee miten ja milloin tykkää. Seksuaalimystikkona Mukka sotiikin kaikkea sellaista vastaan, mitä seksuaalimystiikka käsitteenä nostaa mieleeni. Ihmisten kanssakäyminen on raadollista, rumaa ja monin paikoin alistavaa sekä aina jollain lailla väärää ja syntistä silloinkin, kun sitä kuvataan kauniisti. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kohtaukset ovat herättäneet voimakasta keskustelua tuoreina, kun minustakaan ei tunnu hyvältä lukea niitä huolimatta siitä, että olen 2000-luvun kasvatti ja nähnyt pelkästään televisiossa ja kirjoissa enemmän kuin tarpeeksi.

     Toinen maailman uhkaavuuteen vaikuttava tekijä kohdallani on ilmiselvästi kriisipainotteinen päivittäisuutisointi: on nimittäin kiistaton fakta, että negatiiviset asiat ja tapahtumat ylittävät uutiskynnyksen huomattavasti positiivisia helpommin. Lehtiä lukiessaan on vaikea muistaa ihmisten perusluonteen hyvyyttä, kun maailma tuntuu olevan yhtä talouskriisiä ja ympäristökriisiä, henkirikoksia ja raiskauksia. Tässä mielessä Maa on syntinen laulu oli minulle lukukokemuksena suorastaan häkellyttävän ajankohtainen. Vahvasti lestadiolaishurmoksesta vaikutteita saanut Mukka nimittäin kuvaa herätyskokouksissa suoranaista ”hurmosta” - toisin sanoen pedofiliaksi luokiteltavaa aikuisten naisten sotkeentumista tuttuihin pikkupoikiin. On erittäin ikävää yleistää tai leimata ketään, mutta väkisin mieleeni nousivat heti viime aikojen uutisoinnit lasten hyväksikäyttötapauksista vanhoillislestadiolaisissa piireissä. Liika kiihko tuntuu joka asiassa sotivan voimakkaasti itseään vastaan.

     Taustan tuhoa maalailevalle syntisyyden kuvaukselle voi ainakin kuvitella löytävänsä Mukan omasta uskonnollisesta taustasta kääntymyksellisenä Jehovan todistajana. Silti olen päättänyt antaa mahdollisuuksien taas voittaa uhkaulottuvuuden ja hymyillä. Kaiken ehdottomuuden alle väsyneenä tekisikin mieli kysyä kirjailijalta, pitääkö kaiken olla niin ankeaa ja kaikkien ihmisten elämän tuhoon tuomittua. Mitä jos meidät kristillisen ajattelun mukaan hyväksyttäisiinkin ihan sellaisina kuin olemme? Voisikohan tämä hassu maa runsaista kiistattomista epäkohdistaan huolimatta olla pohjimmiltaan ihan hyväkin paikka - kuin kiitosvirsi, vähän vähemmän syntinen laulu?

PAKKOMIELTEESTÄ PAKKOMIELTEISIIN (Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie)

     Pakkomielle voi vaikuttaa ihmiseen pelottavissa määrin. Jonkun on varmistettava kotoa lähtiessään kymmenen kertaa, etteivät hellan levyt vain jää päälle, toisten taas tarkkailtava jokaista nielemäänsä kaloria syömishäiriötä hipovissa mittasuhteissa. Harvemmin kukaan kuitenkaan omistaa elämäänsä oman rintamamiestalon hankkimiselle tai alakerran parveketupakoitsijan eliminoimiselle keinolla millä hyvänsä. Pakkomielteen voimasta tällaiseen tilanteeseen kuitenkin ajautuvat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ensisilmäyksellä merkittävimmin mielenvikaiset henkilöt Matti Virtanen ja yläkerran He-pariskunnan aviomies.

     Matti Virtanen on tavallinen ja toisaalta epätavallinen suomalainen mies. Tavallinen sikäli, että hän asuttaa kerrostalokaksiota Helsingissä vaimonsa Helenan ja pienen tyttärensä Sinin kanssa. Jossain määrin epätavallinen siksi, että hän on niin sanottu kotirintamamies: pitää kodin pystyssä, laittaa ruuat, pesee pyykit ja leipoo pullat vaimonsa luodessa uraa. Valitettavasti hän vain on tilastojen valossa tavallinen siinäkin suhteessa, että tulee kerran väsyneenä ja provosoituna jääkiekko-otteluun keskittyessään huitaisseeksi vaimoaan yhden peruuttamattoman kerran. Lyönnin seurauksena Helena pakkaa Sinin ja kassit jo ennen ottelun loppua ja muuttaa pois. Heidän takaisin saamisestaan muodostuu Matille elämän tarkoitus, jota tuntuu palvelevan vain yksi tavoite: rintamamiestalon ostaminen ehdottomasti ilman heikkoutta osoittavaa lainarahaa. Tavoitteeseensa päästäkseen Matti muun muassa myy kaiken omaisuutensa asuntoa myöten, välittää pimeää tavaraa, pyörittää päivätyönsä lisänä sivubisnestä hieroen maratoonareita ja hellyydenkipeitä kotirouvia, vakoilee kasettinauhurin kanssa pensasaidoista käsin lähes jokaista lähiseudun normaalia omakotitaloperhettä, tekee Kotineliöiden kiinteistönvälittäjän Jarmo Kesämaan elämästä helvetin ja lopulta lähtee henkilökohtaisesti, vaikkakin erinomaisen vilpittömin aikein, kovistelemaan itseään unelmatalon omistajaa, sotaveteraani Taisto Oksasta.

     Vaikka Matin elämä on rankkaa, ei mielestään helpolla pääse myöskään hänen yläpuolellaan sijaitsevan asunnon pariskunta, jonka elämän Matti pilaa harvinaisen helposti: tupakoimalla parvekkeellaan tai vaihtoehtoisesti taloyhtiönsä pihamaalla. Yläkerran mies Leena-vaimoineen ei voi elää normaalisti eikä edes kohtuullisesti, kun tupakan haju leijailee salakavalasti heidän asuntoonsa milloin mistäkin ikkunaluukusta tai ilmastointikanavasta. Niinpä naapurit ovat ottaneet tavaksi kirjoitella rumia keltaisia lappusia alakerran tauluun sivistääkseen Mattia tupakoinnin haitoista ja vaaroista. Luonnollisesti Mattia eivät laput kuitenkaan kiinnosta, ja pariskunnan onkin turvauduttava järeämpiin keinoihin: tupakan vuoksi Matille on välttämätöntä hankkia häätö. Naapurusten välille saadaankin syttymään melkoinen sota.

     Helenan pakkomielle puolestaan tottelee tuttua nimeä Matti Virtanen. Vaikka miestä ei Helenan ystävän Sirkun luona näykään, hän on pesiytynyt milloin kipuilevaan vatsaan, milloin jumittuneisiin hartioihin. Sinin ”Missä isi on?” -pakkomielle ei ainakaan helpota Helenan omaa, kuten eivät tee myöskään raadollisesti paljastuva kokkaustaitojen puute tai Matin yllättävät talotarjoukset. Helenan sietäisi kuitenkin kaiken keskelläkin olla mustasukkainen siitä, että hänen itsensä ja yläkerran naapureiden lisäksi Matin metsästys muodostuu myös omakotitaloissaan asuvien kunnon ihmisten pakkomielteeksi. Jonkinlaisena oikeutuksena tälle toki voidaan pitää sitä, että Matti käy virtsaamassa kunnon ihmisten tyttären leikkipihalla.

     Taisto Oksanen tuntee suurta vastenmielisyyttä, loppua kohti pelkoakin, Mattia kohtaan, muttei taida ymmärtää, että tämä loppujen lopuksi jakaa hänen kanssaan saman pakkomielteen samaan taloon. Taisto ei tahdo poikansa, tämän vaimon ja Kotineliöiden yhteispainostuksestakaan huolimatta muuttaa muistorikkaasta Juoksuhaudantien rintamamiestalostaan. Ainoa, joka tämän ymmärtää, on lopulta Matti, joka itse laatimassaan kauppakirjassa antaa veteraanille elinikäisen asumisoikeuden rintamamiestalon yläkertaan. Tätä tosin ei ymmärrä monen muun tavoin Taistokaan, mitä kenties ei tarvitse ihmetellä, kun tietää Matin päätyneen päätökseensä täysin yksinäisen yksimielisesti ja Oksasta välillä panttivankinaankin pitäen.

     Jarmo Kesämaa on eri maata kuin muut, sillä hän ei kiinteistönvälittäjän asemastaan huolimatta - tai kenties juuri sen vuoksi - tarvitse omakotitaloa, pihakeinua tai oikeastaan edes vaimoaan Merjaa. Työ, työ, työ, laivaseminaarit, työpaikkaromanssi ja Teboilin munkkikahvit riittävät pitämään miehen mielen vireänä, vaikka työ, työ ja työ hiestä kostuvine kesähousuineen aiheuttavat myös melkoista stressiä. Kesämaan pakkomielteeksi voidaan kuitenkin selvästi nähdä huonojen ja vielä vähän huonompien talojen kauppaaminen oikeasta tulokulmasta riittävin taidoin pienten käytännöllisten vinkkien avustuksella, joita hän myös sanelee innokkaasti koneeseensa kollegoitaan sivistääkseen.

     Vaikka Hotakaisen tarina on kokonaisuudessaan onneksi täysin absurdi, osuu se miehen taattuun huumoriin verhottuna harvinaisen terävästi maaliinsa. Vaikka lukija voi huokaista helpotuksesta sen suhteen, että niin Matti Virtanen kuin varastoon tapettu Viki-koirakin ovat vain fiktiivisiä henkilöitä, ei itse viiltävän teräviä pointteja pääse pakoon yhtä helposti. Teos naurattaa takuuvarmasti, mutta pitää myös otteessaan ja ahdistaa, jos jaksaa ajatella. Katkelma Matin tavanomaisesta ajatuksenjuoksusta ilmentää nykyisen kaltaisen yhteiskunnan ongelmakohtia varsin hyvin: ”Minun sodassani kuolleita oli paljon, mutta sodan epävirallisen luonteen vuoksi tarkkaa lukua ei tiedetä. Tämän vuoksi on parempi puhua kaatuneista termin arkisessa mielessä. He kaatuivat tien poskeen, kerrostalon tuulikaappeihin, kapakoiden lattioille, perheneuvontakeskusten ala-auloihin, peliautomaattien eteen, uimahallien kahviloihin. He tuupertuivat kesken lauseen sopertamaan omiaan ja loivat näin perustan mielialalääkkeiden myyntimenestykselle. Tämän sodan erityispiirteisiin kuuluu myös se, että kaatuneista miltei puolet oli naisia. Haavoittuneiden määrää ei kukaan tiennyt. Heistä suurin osa kiisti vammansa tai väitti saaneensa ne ailahtelevassa, paineisessa työelämässä tai suuren laman aikana. - - Joka tapauksessa tässä sodassa haavoittuneita miehiä ja naisia liikkuu keskuudessamme vähintään lähes yhtä paljon kuin virallisia sotaveteraaneja.”

     Sotaveteraanit ansaitsevat luonnollisesti kaiken kunnian siitä, että ovat pitäneet maamme itsenäisenä, mutta Juoksuhaudantie herättelee kyllä pelottavan kysymyksen, kuka sen tekee tulevaisuudessa, jos nykyajan kompastuskiviä ei pian aleta kärrätä pois tieltä. Nuo kivet kun taitavat olla vaarallisen kovia vakavien pakkomielteiden syntysyitä. Taidan sittenkin olla onnellinen siitä, että tahdon vain tarkistaa hellan levyt ennen kotoa poistumista.

TURISTIKIERROS SAATANAN MAILLA (Dante Alighieri: Helvetti teoksesta Jumalainen näytelmä)

     Rehellisyyden nimissä minun on heti kättelyssä pakko myöntää, etten tainnut koko Helvetin läpi vaeltaessani löytää täydellistä tai edes hyvää yhteyttä renessanssin alun suurnimen sielunmaisemaan. Sen verran jokaisen sanan kyllä urhoollisesti luettuani kuitenkin tajusin runoilusta, nimiluetteloista ja kärsivien ihmisten kuvauksista, että jos tämä olisi totuus, en todellakaan olisi hyppinyt riemusta, jos Dante olisi tarjonnut matkaseurapaikkaa.

     ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, niin monesta yhteydestä kovin tuttu lause tervehtii helvetin portin yläpuolella sisään astujaa. Oppaakseen Dante on saanut antiikin runoilijan Vergiliuksen, minkä ymmärtämisessä tosin historian tunneilta hankittu pohjatieto auttaa huomattavasti. Runoelma ei ainakaan ensimmäisessä osassaan kerro syytä Danten tutustumiskierrokselle alamaailmaan, mutta hän joka tapauksessa aloittaa matkansa helvetin yläkerroksista. Ovella Dante kohtaa muun muassa edesmenneen rakastettunsa Beatricen. Sitten alkaa taivallus läpi kymmenen piirin kohti sisähelvetin ydintä ja itse Saatanan vallanpitopaikkaa.

     Danten matkan edetessä ainakin ikäiseni lukija alkaa välttämättömästi epäillä oman yleissivistyksensä riittämättömyyttä. Jo pelkästään esipiireissä kärvistelevien vankien nimistä tuttuja on ehkä karkeasti sanoen puolet - pitäisikö minun siis tuntea loputkin? Entisestään ajatustoimintaa sotkee se, että Dante on kuvannut helvettiinsä vierekkäin sekä antiikin filosofit ja historiankirjoittajat että kreikkalaisten jumalat ja muut meidän silmissämme satuolennoilta vaikuttavat hahmot.

     Danten järkeilemä hierarkia on harvinaisen mielenkiintoinen. Ensimmäisestä eli lievimmästä piiristä voi tavata Caesarin, Hippokrateen, Demokritoon ja vaikka kenet muut merkkimiehet, mutta Egyptin kuningatar Kleopatra kuin myös Troijan prinsessa Helena ovat jo toisen piirin arvoisia. Jossain kohdassa ilmeisesti menee tietty häikäilemättömyyden raja, kun Caesar ja Kleopatra on sijoitettu eri piireihin. Onko tässä mahdollisesti pohjaa jonkinlaiselle sukupuolikysymyksellekin?

     Sitä pohtiessani ajautuisin kuitenkin sivuraiteille. Kateellisten, ahneiden ja ylpeiden jälkeen on saituuden, ahneuden ja vihan vuoro päätyen ennen alahelvetin rajaa vielä muun muassa väkivaltaisiin, ilkeisiin ja harhaoppisiin. Syntilista on loputtoman pitkä. Dante ei ilahduttavasti yritä kuitenkaan todistella olevansa itsekään mitenkään nuhteeton: yhtä lailla hänen hyvä ystävänsä Brunetto löytyy alahelvetin seitsemännestä piiristä.

     Aikakaudellaan Helvetillä ja koko Jumalaisella näytelmällä on mitä luultavimmin ollut huomattavasti suurempi yhteiskunnallinen kaiku kuin tänä päivänä. Keskihelvettiin saavuttua todetaankin seuraavaa: ”Te, joill’ on järki terve, ymmärtäkää ja ottakaa se opetus, mi tässä säkeiden kummain peittämänä piilee!” Oi kuinka kestävä teema tällainen viisaammalta sivistymättömämmälle suuntautuva neuvonanto onkaan - ja kuinka paljon elämä voisikaan helpottua, jos ihmiset vielä sisäistäisivät sen.

     Biodiversiteetiltaan helvetti on yllättävän monipuolinen, sillä Danten ja oppaan matka kulkee vaihdellen läpi metsien, järvien, solien ja rotkojen. Tiivistäen voisi sanoa, ettei Helvetin helvetti fyysisesti juurikaan poikkea reaalimaailmamme luonnosta - ainakaan synnyttämiltään mielikuvilta. Kuten Dante itsekin rinnastaa: ”Tään yli hiekkameren satoi tulta hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa Alpeilla lunta levätessä tuulen.” Toisin on kuitenkin asukkaiden laita. Mitä syvemmälle helvettiin uskaltaudutaan, sitä enemmän aletaan lähestyä yleistä käsitystä Ilmestyskirjasta. Geryon-hirviö on vielä pientä, kun vastaan myöhemmin tulee kuilun pohjalle kasattu valtava käärmeläjä ja ne pahimmillaan päättömät eripurankylväjät, joilta on kostoksi rikoksistaan revitty ruumiinosia.

     Sisin helvetti on aavistuksen pettymys, jos niin voi sanoa. Suurten tulilieskojen ja itse silmittömän pahan Saatanan sijaan kymmenennessä piirissä riehuvat muun muassa rahan väärentäjät, sukuunsa sekaantujat ja liuta antiikin kreikkalaisten pääjumalia. Saatana on nähdäkseni aika lailla sivuhenkilö, vaikka hänen maillaan pari sataa sivua liikutaankin. Lopussakin Dante yksinkertaisesti kiipeää takaisin maanpinnalle ja tähdet näkyvät taas. Onnellista on tietenkin luonnollisesti se, että hän pääsee takaisin päivänvaloon.

     Vaikka suomentaja-Leinon kieli on välillä sellaista koukeroa, etten ihmettele kuulemaani kommenttia siitä, että teos on huomattavasti ymmärrettävämpi alkuperäiskielellä italiaksi, löytyy tekstistä kauniitakin kohtia. ”Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan viherjän viirin vuoksi kilpaa pitkin Veronan kenttää; eikä ollut näkö hänellä häviön, vaan voiton saajan.” Edellinen on tyypillinen esimerkki siitä, että joka luvun viimeinen kappale tuntuu aina irtautuvan täysin siitä, mistä edellä on puhuttu, mutta jotenkin viehättävästi soljuvia ajatuksia näistä kappaleista löytyy.

     Ehkä niillä on syvempikin merkitys, joka vasta prosessoituu päässäni. Danten tuotantoon saattaa nimittäin päteä hyvin jostakin joskus lukemani kokoava ajatus, että monesta - varsinkin ennen 1800-lukua kirjoitetusta - klassikosta saa enemmän irti keski-iän tuolla puolen.

NÖYRÄ MIES, ROHKEA TUOTANTO (Väinö Linna)

     ”Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.” Suurin osa suomalaisista ei ole ikinä lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa, mutta käytännössä jokainen tuntee romaanin aloitussanat. Myös Tuntematon sotilas alkaa harvinaisen selkeällä intertekstuaalisella viittauksella Raamattuun: ”Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas”. Uskonnolliset otokset Väinö Linnan teoksissa eivät edes jää näihin kahteen. Mutta oliko Linna lopulta uskonnollinen mies?  Montaa muuta arvomaailman elementtiä hän ainakin kävi horjuttelemassa. Tuntematon sotilas sai aikaan järkyttävän haloon ilmestyessään vuonna 1954. Linna piruilee romaanillaan järjestelmällisesti suomalaisten perinteisille kansallissymboleille, kuten kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergille. Hietanen muistelee Vänrikki Stoolin tarinoiden von Döbelniä sanoin: ”Ihanainen päivä oli loppunu Lapual. Ja von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen. Vai olik se runo, tai joku semmone?” Runebergin vänrikit eivät muutenkaan pääse mitenkään helpolla, vaan heitä parodioidaan järjestelmällisesti. Myös normatiivisesti ihailtavana pidetty taloudellinen arvomaailma joutuu koetukselle. Vastenmielinen Lammio simputtaa miehistöä ja ylläpitää byrokraattista upseerit-alaiset-järjestelmää, kun taas Lahtinen saa rauhassa olla kommunisti tekemättä pahaa kellekään. Ai että hieman oli Linnassa sosialistia? Muuttamalla hieman edelliseen virkkeeseen sisältynyttä paljoussanaa päästään lähemmäs totuutta - ja Pohjantähteä.

   Tuntemattoman Koskelan isä on kotimaallaan Pentinkulmalla heräilevän työväenliikkeen aktiivisosialisti. Myöhemmin sisällissodassa punapäällikkö Akseli Koskela. Vielä myöhemmin Hennalan vankileirillä elämän rajamailla häilyvä kuolemaantuomittu Akseli Koskela. Vain siksi, että mies tahtoisi taata lapsilleen vakaan tulevaisuuden ja ehtiä viljelemään karua maataan tekemättä raskaita taksvärkkipäiviä kirkkoherran mailla. ”Mieti sitten, onko kapitalistinen, orjuuttava maailmanjärjestys oikeudenmukainen!” huutaa Linna, kun Akseli vankileiriltä ihmeen kaupalla selvittyään vielä menettää kansalaisoikeutensa ja elää synkän vanhuuden. Ei oikeastaan yllätä, että Väinö Valtteri Linna syntyi joulukuussa 1920 kahden hämäläisen torpparisuvun yhdistäjäksi ja kasvoi myöhemmin isänsä kuoltua kartanon mailla sijainneessa mökissä Urjalassa. Tampereen seudulla Linna eli loppuun asti ja onkin kertonut Pohjantähti-trilogian toteuttaneen hänen hyvin pitkäaikaisen haaveensa lapsuuskokemuksistaan kirjoittamisesta.

   Vapaa-aikansa Väinö Linna käytti kouluajoistaan lähtien kaiken mahdollisen käsiinsä saamansa lukemiseen, ja hänellä olikin erittäin laaja sivistys etenkin sotataktiikasta ja aseista, minkä ansiosta hän ehti olla asepalveluksessa vain kaksi viikkoa ennen kuin hänet siirrettiin aliupseerikouluun. Samaa ominaisuutta on mielestäni nähtävissä myös Tuntemattoman sotilaissa: vaikka miehet veistelevät vitsejä omalla ehkä jollain lailla kyseenalaisella tyylillään, on aiherepertuaari niin laaja, että tavallisetkin rivimiehet ovat salaa melko sivistynyttä sakkia. Itse Linna luki asemasotavaiheen aikana kaikki kenttäkirjaston kirjat.

   Alikersanttina Linnan tehtävä oli kouluttaa uudet alokkaat, ja niissä hommissa hän toimikin jatkosodan syttymiseen saakka. Sodan alkaessa Linna sijoitettiin eversti Pietari Autin komentaman Jalkaväkirykmentti 8 :n ensimmäisen pataljoonan konekiväärikomppaniaan. Titteli muistuttaa melko lailla Koskelan kipparoimaa komppaniaa Tuntemattomassa sotilaassa, eikä yhtäläisyys ole lähelläkään sattumaa. Arkistoja kompatessani sain selville, että Linnan esikuva Pietari Autti on kirjoitettu nimettömänä everstinä myös Tuntemattomaan, tapahtumaan, jossa tämä on oikeasti ollut läsnä. Tällaiset kunnianosoitukset kaatuneille tosielämän tuntemattomille ovat hieno ominaisuus teoksessa. Oman sotansa hirvittävimmät hetket Linna koki venäläisen bunkkerilinjan miehityksessä, josta selvittyään hän on myöhemmin kertonut nähneensä verisohjon ja aivomassan keskellä makaavia kuolleita ja kuolevia - ollen itse toinen vain kahdesta selvinneestä miehestä. Ei ole vaikeaa kuvitella, mistä on saatu jäätävän aito tunnelma juoksuhaudoissa makaavien tuntemattomien kuvauksille.

   Mielenkiintoista on se, että ollakseen läpimurtoteos Tuntematon sotilas ajoittuu Linnan kirjailijanuralla varsin myöhäiseen vaiheeseen. Heti sodan jälkeen miehen päämääränä oli kirjoittaa oma romaani. Linna oli poikkeuksellisen ahkera työssään: esimerkiksi esikoisromaaninsa hän kirjoitti kokonaisuudessaan uudestaan oltuaan tyytymätön ensimmäiseen versioon. Niinpä kirjailijan myöhempien mestariteosten lukeminen kontrastissa tunnettuun historiaan on ihan tervettä nykyajan kaikkimullehetitännenyt-tyyppisille wanna-be-taiteilijoille. Tuntematon sotilas on kirjoitettu Linnan henkilökohtaisen burn-outin jälkeen hänen ajauduttuaan totaaliseen umpikujaan edellisen romaaninsa kanssa. Edellisetkään epäonnistumiset, kuten kustantamoiden toimittamat käsikirjoitusten palautukset, eivät kuitenkaan lannistaneet Linnaa, vaan saivat miehen nöyrästi pyrkimään parempaan. Satunnaiset tappiot eivät lannista myöskään Koskelaa, Hietasta, Kariluotoa, Rokkaa tai Lehtoa. Ensimmäisen mukaan hätäseen tekemällä tulee vain kusipäitä mukuloita, toinen vaan kauhiasti ihmettelee maailman menoa sotimisen lomassa, ja kolmas kehottaa henkilökohtaisen kriisinsä jälkeen urhoollisesti pohjan poikaa hakkaamaan päälle. Neljäs ja viides ovat oma lukunsa: eihän Rokka lähde rintamalta jalat edellä eikä Lehto hieman kyseenalaisesti jo typeryyteenkin taipuen luovu kovennettunsa seisomisesta edes pommituksen vuoksi. Onko riittävän urhoollista - jaa-a?

   Naisten asemasta Tuntemattomassa on kinattu riittämiin, mutta itse en ainakaan ole koskaan ajatellut, että lottia sun muita pidettäisiin jotenkin ala-arvoisina - melkeinpä päinvastoin. Tulkintaa tukee sekin, että Linna Miehikkälässä koulutustehtävissä palvellessaan tapasi sodan aikana myös tulevan aviovaimonsa Kerttu Seurin, joka yllätysyllätys toimi lottana. Täällä Pohjantähden alla vain vahvistaa edellistä kuvaa, sillä siinä naiset ovat juuri ne, jotka jaksavat, tukevat, rauhoittavat ja paiskivat töitä ehkä kaikista kovimmin. Olkoonkin, että kyllä noihin miehiin on harvinaisen helppo ihastua ja kiintyä. Ensilukemalla itkin maailman epäoikeudenmukaisuutta Hietasen kuollessa, eikä Linnan suorittama aivopesu kohdallani pääty edes siihen. Vaikka periaatteessa poliittiset periaatteeni olisivat olleet Pohjantähteen saakka melko päinvastaiset kuin äärivasemmiston, Pentinkulman torpparimiehet saivat pääni kääntymään kuin huomaamattani, ja minun on myönnettävä itselleni, että Akseli Koskela on ikuinen rakkauteni, josta ei vain pääse mihinkään. Mielenkiintoista olisi ollut saada konkreettinen kuva tämän kaiken taitavasti muotoillun sekamelskan takana olleesta miehestä, vaikka toisaalta, kuka tietää vaikka se olisi pilannut koko loiston. Minun Väinö Linnani on yhteiskunnallisen vastuunsa tuntenut esikuva.

KIROTTUNA TOTUUTTA SILMIIN (Sofokles: Kuningas Oidipus)

     Jos draaman saralla oli Hamlet tragedia, en tiedä, miksi pitäisi kutsua Sofokleen antiikinaikaista Kuningas Oidipusta, jotta se pääsisi oikeuksiinsa. Jopa kaikkea koskettelevasta nykykirjallisuudesta on vaikea löytää sellaista määrää raakaa väkivaltaa ja esimerkiksi perheen sisäistä seksuaalista kanssakäymistä yksissä kansissa kuin Kuningas Oidipuksesta. Lisäksi tällaisiin aiheisiin pureutuvista nykykirjailijoista aletaan harvinaisen nopeasti tehdä jonkinlaista mielenterveysanalyysiä. Sofokles saa olla ja kirjoittaa - tarinahan on melkein satua, kun se sisältää yhteyksiä kreikkalaisten jumaliin. Apollo antaa ja Apollo ottaa, mutta kaikki on tarkoitettua. Jos jumala on kironnut pojan tappamaan isänsä ja sekaantumaan äitiinsä, ei sitä voi estää edes lyömällä puukkoja vastasyntyneen nilkkoihin.

     Lyhyesti ja ytimekkäästi voisi todeta, että Oidipuksen elämässä on kaikki mennyt pieleen. Kuten mies itsekin sen sanoo näytelmän loppupuolella karmaisevan totuuden varmistuessa: ”Jos on pahempaa kuin on kaikkein pahin, sen koki jo Oidipus.” Tämä mies on todella syntynyt kuningas Laiokselle ja hänen vaimolleen Iokasteelle, mutta isä on pistänyt puukot poikansa nilkkoihin, ja äiti vienyt hänet paimenelle metsään toivoen pääsevänsä kirotusta lapsestaan eroon. Metsässä ottovanhemmillaan vartuttuaan Oidipus on sitten kerran tullut maantiellä tappaneeksi vastaan tulleen miehen vaatimattomine seurueineen tietämättä tätä kuninkaaksi - isäkseen. Lisäksi on hänellä ollut äitikuningattareensa suhde, josta on siunaantunut neljä lastakin. Ei ihme, että koko totuuden yllättäen paljastuessa kuningatar Iokaste epätoivoissaan hirttää itsensä makuuhuoneeseensa.

     Yhdenlaisena tragedian teemana voi pitää kysymystä näköaistista ja siitä, miten paljon se oikeastaan rajoittaa kaikkea, mitä teemme. Viisaammat sanovat Oidipukselle: ”Ymmärrä, ettei yksikään kuolevaisista osaa nähdä silmillään.” Tästä viisastuneena Oidipus löydettyään äitinsä kuolleena pistää itsensä sokeaksi tämän vaateneuloilla. Outoa on vain, että mies haluaa kärsiä teoistaan, mutta silmien puhkominen ja näkökyvyn menettäminen tuntuu pikemminkin vapauttavan hänet: eipähän enää tarvitse pitää silmissään kaikkien virheidensä jälkiä.

     Kuningas Oidipus on kaiken kaikkiaan harvinaisen hankalaa kieltä, eikä sataa sivua kahlaakaan niin nopeasti kuin etukäteen luulisi. Kymmenenkin rivin mittaiset runomuotoiset ja oudoilla sanoilla kyllästetyt lauseet ovat ymmärtämiselle haaste, joka vaatii muutaman edestakaisen lukukerran mittaisen pureskelun. Jos suomentaja Meri on todella yksinkertaistanut tekstiä vanhasta muodosta, en voi kuin nostaa hattua niille, jotka aiemmastakin käännöksestä käsittävät kaiken. Tarina kuitenkin välittyy koukeroidenkin takaa - se kai on pääasia.

     Veijo Meri toteaa johdantoesseessään myös muun muassa sen, että Oidipus elää samanlaista aikakautta kuin me nykyaikaiset ihmiset, ja hänen elämänsä on huomattavasti helpommin ymmärrettävää kuin esimerkiksi Shakespearen Hamletin. Tätä väitettä kritisoisin, sillä vaikka historiani lukeneena toki tiedän antiikin olleen nykyisenkaltainen kehityskausi ennen pimeää keskiaikaa, on Oidipuksen mietiskelevä ja mitääntekemätön elämä kaiken kaikkiaan minulle melkoisen vierasta. Jotain vaikutusta voi toki olla edellä jo analysoiduilla sanamuodoilla.

     Yhdestä syystä Hamlet kenties jätti dramaattisemman jälkimaun kuin harmittavankin valjun vaikutelman kaiken traagisuutensa jälkeen antanut Kuningas Oidipus. Vanhempiensa lisäksi myös Oidipuksen itsensä olisi ollut shokeeraavampaa kuolla kaiken selvittyä, vaikka hän jättikin itsensä henkiin kärsiäkseen loppuelämänsä ja tehdäkseen kuolleille läheisilleen yhden kenties hieman jotakin hyvittävän palveluksen. Onhan sekin tietysti aika koskettavaa.

NAISEN PITÄÄ TEHDÄ, MIHIN HEIKKO MIES EI PYSTY (Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina)

     On vuosi 1944 Katajanokan vankilassa, johon on suljettu muun muassa maanpetoksellisesta toiminnasta syytettyjä yhteiskunta-aktiiveja, kun näyttelijä Tiina Weckströmin suulla puhuva Hella Wuolijoki toteaa vierailulle saapuneelle tyttärelleen Vappu Tuomiojalle: ”Minulla ei koskaan ole ollut vahvaa miestä.” Kyseessä saattaa tietenkin olla vain Hellan nimeä kantavan elokuvan käsikirjoittajan tai sen ohjanneen hänen lankonsa lapsenlapsen näkemys asiasta, mutta kirjailijan Hollywood-tasollekin päätyneen Niskavuoren tarina -näytelmäsarjan tunteva kallistuu nopeasti sille kannalle, että sanat on todellakin lausunut rouva Wuolijoki ihan itse. Kun nimittäin kirjailijat tunnetusti paperille raapustaen kostavat kohtaamiaan vääryyksiä henkilöhahmoilleen, ei ole suuri ihmetyksen aihe, ettei vahvaa miestä saa missään vaiheessa sen paremmin Niskavuoren vanhaemäntä Vilhelmiina tai hänen miniänsä Loviisa kuin Heta, Martta tai Ilonakaan.

     Niskavuoren miehiä sen sijaan on kyllä siunattu vahvoilla naisilla. Kun lähtökohtana on se kylilläkin tiedossa oleva asia, että Niskavuoren tilaa pidetään pystyssä naimalla jokainen uusi emäntä rikkaasta perheestä, on tämä naisten asema tietysti sinällään ymmärrettävä. Wuolijoki ei ole kuitenkaan jättänyt asiaa tähän, vaan on luonut monessa sukupolvessa kavalkadin melkoisia matruunoita, joilta löytyy kyllä keino hoitaa asia kuin asia. Ymmärrettävästi jonkun on pakkokin, kun miehiä vetävät lähinnä viina ja vieraat naiset - sukupolvesta toiseen.

     Viisiosaisen näytelmäsarjan avaaja Niskavuoren nuori emäntä esittelee vähän aikaa sitten Niskavuoren tilaan naidun Loviisan, jonka aviomies, Niskavuoren isäntä Juhani, on juuri tullut valituksi valtiopäivämieheksi. Perheen sisällä kuitenkin rakoilee, sillä Loviisa saa vahingossa selville miehensä lapsenkin aikaansaaneen suhteen piikatyttö Malviinaan. Tämä kokemus tekee herkän oloisesta Loviisasta loppuelämäkseen kovan ja kyynisen, vahvan naisen, joka tulevaisuudessa tulee pitämään miniänsäkin aisoissa. ”Jos Juhani Niskavuori ei tule kotiin nyt ja jos hän ei enää ikinä tulisi kotiin, niin ei mikään saa muuttua tässä talossa. Kyllä täällä eletään myöskin ilman häntä. Talon seinät ovat pystyssä ja vilja kasvaa vainioilla ja täällä on hänen sukunsa ja kasvavat hänen ja minun lapseni. Vaikka hän on lähtenyt, me emme lähde”, Loviisa tiivistää ajatuksen, joka tulee kantamaan Niskavuoren naisia koko hänen elinaikansa. ”Luuletteko, että kylässä nuppineulakaan putoaa ilman, että Niskavuoren emännät sen tietävät?” kuvaa myös varsin hyvin sitä monopoliasemaa, joka Niskavuoren tilalla naisineen on muun kylän silmissä – kiitos Loviisan. Vaikka tuleva vanhaemäntä jää myöhemmissä näytelmissä tapahtumien kannalta sivuhenkilöksi, hänestä muodostuu vähitellen synonyymi käsitteelle Niskavuori. Loviisa on se, jolla on aina ratkaisu kaikkeen, ja jälkipolvien kohtalo jää hänen viimeisillä sivuilla tapahtuvan kuolemansa jälkeen lukijalle huolestuttavan epävarmaksi, vaikka merkit paremmista ajoista onkin annettu.

     Ensimmäisessä näytelmässä uuden kälynsä Loviisan kanssa jatkuvasti törmäyskurssilla oleva Niskavuoren pirullinen ja topakka Heta lienee ollut onnellinen saadessaan ikioman näytelmän. Niskavuoren Heta avaa nimihenkilönsä käytöstä ainakin sen verran, että hän on tullut naineeksi renkipojan, jottei jäisi kiinni lapsestaan toisen talon isännälle. Eivätpä ihan puhtaita pulmusia ole siis nämä Niskavuoren neitosetkaan. Hetaan ei kuitenkaan keskitytä pidempään, kun itse elämä pyörii Niskavuoren suurella tilalla, jonka isännöinnin yksi Loviisan neljästä pojasta, Aarne, on ottanut tehtäväkseen. Wuolijoki aloitti kirjoitusoperaationsa salanimellä alun perin juuri Niskavuoren naisista, joka nousee tarinallisesti ja henkilökavalkadillisesti sellaiseen loistoon, että lukija on tuupertua eikä pimeässä elokuvakatsomossakaan voi kyseenalaistaa niitä aplodeja, jotka näytelmä ensi-illassaan Juha Wuolijoen luomuksessa saa.

     Aarnekin on heikkoluontoinen ja isäänsä tullut, ja hänellä onkin salainen suhde kylän uuden opettajattaren Ilona Ahlgrenin kanssa. Kun Aarnen vaimo Martta saa tästä tietää ja on repiä miehensä kappaleiksi, toteaa Loviisa vain, ettei minkään saa antaa muuttua ja vaimon tehtävä on jokaisessa tilanteessa hillitä itsensä. Tarinassa, joka jatkuu Niskavuoren leipään, Martta päättää kuitenkin naida tohtorin ja lopulta välillä jo Helsinkiin karannut Aarne palaa Ilonan kanssa Niskavuorelle, kun tämä vaimo numero kaksikin on ymmärtänyt, että naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä, ja luopunut omista unelmistaan miehensä eteen.

     Sekä kronologisesti että kirjoitusjärjestyksessä viimeisessä Entäs nyt, Niskavuori?  -näytelmässä on selvästi erotettavissa Wuolijoen aikoinaan mainitsema surutyö. ”Muutaman päivän päästä tulen sanomaan hyvästit niskavuorelaisilleni näyttämöllä. Yli kaksikymmentä vuotta olen seurustellut heidän kanssaan. Minullehan he kaikki ovat olleet eläviä ihmisiä, joitten kuvaukseen on yhtynyt pitkien vuosien elämänkokemus keskitettynä erään vanhan naisen ja erään talon ympärille”, kirjailija toteaa vuoden 1953 kolmannessa Teatteri-lehden numerossa. Siihen nähden, tai ehkä sen vuoksi, että sanat ovat Wuolijoen omia, ne osuvat harvinaisen hyvin kohdilleen. Sodassa Loviisalta kuolee poika ja pojanpoika ja Ilonalta mies, mutta uutterasti nämä lähes kaksin Niskavuorelle jääneet naiset jatkavat ja jatkavat työtään - naisen pitää tehdä, mitä naisen pitää tehdä.

     Hella Wuolijoki on jättänyt itsestään jälkipolville niin ristiriitaisen kuvan, että minua henkilökohtaisesti on ärsyttänyt jo kauan. Rohkean feministin lisäksi nainen tunnetaan kiihkeänä kommunistina, mutta Niskavuori kaikessa ihanteellisuudessaan on alueellisestikin melko suuri itsenäinen tila, jonka kohtalon joutuessa vaakakupille Loviisa toteaa surullisena, että ellei jotain nopeasti tehdä, pian täällä raivaa peltoja ainoastaan pienviljelijä Paavo Niskavuori. Toisaalta kuvioihin sarjan loppupuolella ilmestyvä Niskavuoren uusi pehtori, Malviinan poika Juhani Multia, on kommunisti aivan ministerin asemaa myöten ja siksi niskavuorelaisten mielestä huiman arvostettava maansa parasta ajatteleva mies.

     Kommunistinakin Hella Wuolijoki kuitenkin viimeiseen asti vakuutti, ettei ole veljeillyt venäläisten kanssa. Pimeässä elokuvateatterissa kaikuvat vankilassa jälleen asioita pohtivan elinkautiseen tuomitun Hellan sanat: ”Ennemmin kuolen hyödyttömänä kaluna, mutta vakoojana minä en kuole.” Niskavuoren Loviisa puolestaan järjestää viimeisenä työnään jumaloimansa talon asiat ja toteaa sitten: ”Väsyttää… mutta täytyy jaksaa. Väsyttää niin kovasti ja nukuttaa.”

     Minä räpyttelen silmiäni valojen syttyessä elokuvateatteriin enkä enää tiedä varmasti, kuka kukin on ja mikä ajatus kuuluu kellekin heikon miehen piinaamalle vahvalle vanhalle naiselle.

ERILAISIA KURJUUSSANKAREITA (Victor Hugo: Kurjat)

     Tolstoi kirjoitti aikoinaan valtavan opuksen kysymyksen Mitä on taide? ympärille. Victor Hugo on kirjoittanut omansa aiheesta Mitä on kurjuus? ja onnistunut siinä henkeäsalpaavan loisteliaasti. Lyhyesti sanottuna Kurjat on kertomus siitä, miten monella perustavalla tavalla asiat voivatkaan mennä syyttä pieleen. Teos rakentuu vahvasti pääkurjiensa ympärille, joten tarinaan pääsee sisään päästessään sisään noiden ihmisten aivoihin. Mutta kuka loppujen lopuksi on se kurjin? Kannattaako kurjuus itse asiassa, onko se juuri se, joka johdattaa elämän kohti ansaittua onnellista loppua? Vai tuleeko sitä onnellista loppua? Onko köyhä ja paha ihminen kurja vai onko kurjuus jotakin, joka on oikeastaan ansaittava? Siinä muutamia kysymyksiä, jotka risteilivät päässäni reissatessani ympäri Pariisia milloin hevosvaunuilla ja milloin likaviemäreitä pitkin - koko ajan huumaantuneena siitä karismasta, jonka Hugo on saanut vangittua hahmoihinsa.

     Ensimmäinen romaanin viidestä osasta on saanut nimensä - myöhemmin entisen - iloisen ja tavattoman kauniin neitosen, Fantinen, mukaan. Neito saa myös kunnian olla ensimmäinen naiskurja. Fantinen tarina alkaa Pariisin seurapiireistä, joihin hän ei välttämättä mieleltään kuulu, mutta joissa hän on kuin kotonaan niin kauan, kuin ihana sulho pysyy hänen vierellään. Miehelle saa kuitenkin riittää, kun kuvioihin ilmestyy Cosette, Fantinen tälle synnyttämä pieni ja suloinen tyttö, jonka äiti aina pukee sievästi. Raha vain on ikuinen ongelma, ja Fantine päätyy antamaan tyttärensä hoitoon majatalonpitäjäperhe Thénardierin luokse. Cosettesta tulee orja, ja nähdäkseni silmitöntä pahaa edustavat herra ja rouva Thénardier kiristävät tämän äidiltä kirjeitse hullun lailla rahaa milloin mihinkin syyhyn vedoten. Puhtaasta äidinrakkaudesta Fantine vähitellen myy kaiken hiuksiaan ja lopulta hampaitaankin myöten ja kuolee sitten ankeasti viimeiseen saakka tytärtään odottaen.

     Cosette ei muista mitään äidistään. Hänen elämänsä koostuu vedenkannosta, siivouksesta ja omasta nukesta haaveilusta ilman kunnollisia vaatteita tai mitään muutakaan. Cosette on pikkutyttönä niin kurja, että epäoikeudenmukaisuutta tekee lukiessa mieli huutaa ääneen. Rouva Thénardieria pitäisi ravistella - eikö hän todellakaan ymmärrä, että tässä on kyseessä pieni lapsi, suunnilleen hänen omien tyttäriensä ikäinen? Cosette tulee kuitenkin pelastumaan. Hän saa isän, joka rakastaa ja jota rakastaa, kasvatuksen luostarissa, sieviä vaatteita, rumasta kauniiksi muuntautuvan ulkonäön ja myöhemmin täydellisen sulhasen ja hienon kodin toisensa jälkeen. Cosette on se, jonka suhteellisen hyvää asemaa ei tee kertaakaan mieli kyseenalaistaa: tyttö on sen ansainnut.

     Cosetten jälkeen teos keskittyy Mariukseen, joka alun alkaen on vain melko omapäinen, kenties turhautunut äidinisänsä hoivissa kiittämättömäksi kasvanut nuorimies. Kaikki muuttuu, kun Marius saa tietää vastakuolleen isänsä olleen eversti Waterloon taistelussa ja tämän jättäneen viimeisenä toiveenaan Mariukselle pyynnön hänen henkensä sodassa pelastaneen miehen etsimisestä ja palkitsemisesta. Miehen nimi sattuu olemaan Thénardier, ja hän sattuu myös kuulumaan Pariisin alamaailman rikollisliigaan - sen lisäksi, että asuu majatalonsa mentyä konkurssiin salanimellä Mariuksen seinänaapurissa. Köyhäksi, jaloksi ja nöyräksi opiskelijaksi tullut Marius vain on sattunut rakastumaan hyvin viehättävään nuoreen naiseen, jonka isän kohtalosta Thénardier aikoo kostona päättää. Kaiken tämän näkee Marius omin silmin ja joutuu tekemään raskaita päätöksiä isänsä ja rakastamansa neitosen välillä. Palkitsevan oivalluksen lukija saa, kun neito todella vahvistuu Cosetteksi. Rakastavaiset eivät kuitenkaan elä elämäänsä onnellisina loppuun asti - vielä.

     Huikein kaikista on romaanin päähenkilö Jean Valjean. Mies, joka aikoinaan on lusinut vuosikymmeniä kaleereilla varkaudesta ja sitten päässyt pois, on teoksen alussa todella pelottava. Lukija ei tiedä, voiko Valjean todella tappaa maailman hyväsydämisimmän ihmisen, piispa Myrielin, saatuaan tämän luota yösijan. Jotakin kauhistuttavaa miehessä joka tapauksessa on, kun yksikään majatalo tai yksityishenkilö ei avaa hänelle oveaan - tai niinhän sitä äkkiä luulisi. Epäoikeudenmukaisuuden perusongelma on, että sille, miksi Jean Valjeania järjestelmällisesti vainotaan lähes tuhat sivua, ei näytä olevan mitään syytä. Hyvä on, mies on ollut kaleeriorja, mutta sitäkin vain varkaudesta. Vapaaksi päästyään hän on kenties varastanut kaksi myöhemmin hänelle lahjoitettua kynttilänjalkaa, mutta entä sitten, ei kai se voi olla syynä kenenkään mestaamiseen? Etenkään, kun tämä mies on luultavasti yksi maailman hyväsydämisimmistä. Miksi, oi miksi kukaan ei näytä huomaavan sitä? Jean Valjean on kerännyt valtavan omaisuuden täysin rehellisesti valepersoonansa turvin. Jean Valjean on auttanut Fantinea. Jean Valjean on lavastanut oman kuolemansa päästäkseen vankilasta, jonne jollain lailla omituinen, elämäntarkoituksenaan häntä pitävä poliisitarkastaja Javert on hänet jälleen hoitanut. Juuri Jean Valjean on käynyt pelastamassa ja kasvattanut pikku-Cosetten. Jean Valjean on tyttö selässään kiivennyt luostarin muurin yli turvaan ja antanut haudata itsensä nunnan ruumisarkussa elävältä voidakseen aloittaa uuden elämän Cosetten takia. Jean Valjean on Cosetten tähden pelastanut Mariuksen hengen uhmaten elämää Pariisin likaviemäristöissä maan alla. Jean Valjean on pelastanut jopa Javertin hengen kesken vallankumouksen. Jean Valjean on aivan uskomaton äijä.

     Jako kurjiin ja ei-kurjiin on tarkemmin ajatellen harvinaisen selkeä. Thénardier ei ole kurja, sillä hän ajattelee vain omaa etuaan, orjuuttaa ihmisiä ja on jollain lailla itse aiheuttanut ankean asemansa. Javertkaan ei ole kurja ennen kuin romaanin loppupuolella, kun hän on päästänyt henkensä pelastaneen Jean Valjeanin käsistään ja joutuu sen vuoksi hukuttautumaan. Vastenmielinen mies muuttuu hetkessä paljon siedettävämmäksi, mutta seikka ei luonnollisesti poista turhautumista siihenastiseen tarinaan. Herra Fauchelevent, luostarin vaatimaton puutarhurimies, jonka mittaamattoman voimakas Jean Valjean niin ikään on joskus pelastanut, taas on selkeästi kurja. Mies joutuu pitämään kulkusta, jotta nunnat osaisivat väistää häntä, mutta hyväsydämisyydessään ottaa Valjeanin ja Cosetten asumaan luokseen ja antaa heille lopulta nimensäkin. Myös sivuhenkilönä Mariuksen elämässä ja myöhemmin vallankumoustapahtumissa esiintyvä herra Mabeuf on kurja, sillä hän auttaa Mariusta pääsemään isänsä jäljille eikä tee koskaan pahaa kellekään.

     Kurjissa nämä erilaiset kurjat ovat niitä, joilla on taito rakastaa, vaikka laki ja välillä koko muukin maailmanjärjestys potkii päähän. Kaikessa kurjuudessaankin Kurjat on kaunista luettavaa, ja kieli kykenee uskomattoman maalaileviin ilmauksiin. Esimerkiksi Mariuksen tarkkaillessa Cosettea vakipuistossaan tämän kasvoja kuvaillaan seuraavasti: ”Jotta näistä lumoavista kasvoista ei puuttuisi mitään, ei nenä ollut kaunis, vaan viehättävä, ei suora eikä kyömyinen, vaan nenä, joka saa maalarin epätoivoon, mutta runoilijan haltioihinsa.” Hugo yksin voi tietää, mitä hän tälläkin ilmauksella on visuaalisesti tarkoittanut, ja juuri siksi teos kauttaaltaan antaa mielikuvitukselle sopivasti sijaa. Paikoitellen Kurjien ilmaisu yltyy suorastaan pysäyttävän filosofiseksi. ”Molemmat kantoivat riutuen aistittomien nautintojen summatonta taakkaa. Näin elävät ne unissakävijät, joita sanotaan rakastuneiksi”, todetaan Mariuksesta ja Cosettesta, jotka vallankumoustaisteluiden jälkeen vihdoin pääsevät naimisiin.

     Paitsi iskevä yhteiskunnallinen kannanotto ja soljuva kielellinen ilmaisuvyyhti Kurjat on myös äärimmäisen taitavasti rakennettua draamaa, jonka edetessä lukijakin pääsee leikkimään salapoliisia. Suomennokseen esipuheen kirjoittanut V. A. Koskenniemi toteaakin, että Kurjissa kaikki tapahtumat, epäolennaisimpia sivujuonteita myöten, ovat olennaisen tarpeellisia. Toteamuksen tiedostaminen auttaa jaksamaan muun muassa lähes sadan sivun kuvauksen Waterloon taistelun historiasta, ja kiitos todella seisoo lopussa Hugon nivoessa kaikki mahdolliset juonenkäänteet ja pikkuseikat yhteen viimeisten lukujen aikana. Tähän mennessä lukemistani kirjoista yhtä voimalliseen ja silti toimivaan tiivistelmään on yltänyt aiemmin vain J. K. Rowling Harry Potter -saagassaan, mikä on lohduttavaa siinä mielessä, ettei kaikkia maailmankirjallisuuden suuria teoksia ehkä olekaan kirjoitettu ennen 1900- tai edes 2000-lukua.

     On pakko todeta, että tahtoisin kovasti nähdä Pariisin sellaisena, kuin se Kurjien aikaan Ranskan vallankumousvyyhdessä esiintyi. Huolimatta taisteluista ja toimimattomasta likaviemäriverkostosta kaupungin perusrakenne on jotenkin rauhallisempi ja turvallisempi kuin kuva terrorismiuhan ja massaturismin vääristämästä nyky-Pariisista. Kurjien Pariisiin voi kadota, mutta sieltä voi myös löytää paljon.

     Kiehtovaa Kurjissa on myös tietynlainen uskonnollisuus. En ota kantaa siihen, onko romaanin kurjilla jonkinlaisia kytköksiä Raamatun aikaisiin samanlaisiin hurskaisiin, mutta joka tapauksessa usko Jumalaan on näkyvissä tarinan takana. Tähän teokseen sopii myös ah, niin ihanasti ja hyväksyttävästi se omalla laillaan onnellinen loppu. Jean Valjean on kertonut viimein jumaloimalleen Cosettelle totuuden ja on valkopäisenä vanhuksena valmis jättämään tämän maailman. Niin paljon nähnyt mies toteaa tyynesti vain: ”Minä kuolen pian - - mutta ei se mitään. - - On paras, että minä menen. Kuolema on hyvä laitos. Jumala tietää paremmin, mitä me tarvitsemme.”