ANNA POIS ITKUISTA PUOLET (Uuno Kailas: Runoja)

     Tämä essee suorastaan vaati tulla kirjoitetuksi. Syysiltojen pimetessä ja kostuessa (siis ulkona) olen taas moneen kertaan todennut, kuinka hienoa on opiskella kirjallisuutta: voi ihan oikeasti sukeltaa sohvalle torkkupeiton alle, lukea Eino Leinon tai Lauri Viidan runoja ja vielä sanoa opiskelevansa. Olemme siis kahden opiskelukaverin kanssa pitäneet kunnianhimoista lukupiiriä saadaksemme aineopintojen teospinot kahlattua läpi ilman tenttejä. Projekti tulee jatkumaan todennäköisesti toukokuulle, mutta tähän mennessä olemme ahkerasti häärineet kotimaisten klassikkorunoilijoiden ympärillä.
     Siinä ensimmäinen syy, miksi Uuno Kailas (kokoelmateos Runoja, 1922–1931 / 1977). Olen aina ollut vähän huono lukemaan runoja tai ainakin lukenut niitä paljon vähemmän kuin proosaa (katso kuitenkin esim. Heli Laaksonen tai Edith Södergran). Silloin kun luen, olen viiteryhmässäni usein poikkeus, sillä viehätyn perinteisestä runomallista enemmän kuin modernista nykyrunosta. Rakastan loppusointuja. Omasta mielestäni taitavassa riimirunoilussa ei ole kyse aidan ylittämisestä sen matalimmasta kohdasta, vaan pikemminkin harvinaisen notkeasta verbaali-ilottelusta, jossa oma asia osataan pukea sidottuun muotoon. Siinä toinen syy, miksi Uuno Kailas (ja myöhemmin esimerkiksi Juice Leskinen). Tosin pitää sanoa, että Kailas edustanee enemmän verbaalisuruttelua. Siinä kolmas syy, miksi Uuno Kailas – suomalainen tapa olla ja elää vetää ilossaankin pohjattoman haikeaksi.
     Oikeastaan tämän tekstin piti olla marraskuun essee. Itse asiassa lukupiirikin käsitteli Kailasta jo silloin, ja itse olin ollut lukuvaiheessa jo lokakuun lopulla. Yleisesti ottaen aika usein käy niin, että opintoja varten suurennuslasin kanssa kahlatut teokset eivät sytytä enää vapaampaan arviointiin näissä puitteissa. Jostain syystä kirjasin kuitenkin Kailaan Runojen kauneimpia ja vaikuttavimpia kohtia ylös, kuten juuri tätä puitetta varten usein teen. Minun piti kirjoittaa, mutta sitten vahingossa vein pienen punaisen kirjan muiden mukana takaisin kirjastoon. Marraskuu jäi välistä. Ajattelin, että kirjoitan joulukuussa jostain muusta. Niin ei ole toistaiseksi käynyt. Ajatussuonissani oli selvästi Uuno Kailaan mallinen tukos.
     Oireita oli ollut jo aiemmin. Marraskuun alussa esimerkiksi katsoin tänä syksynä oikein poikkeuksellisen ihanaa Vain elämää -sarjaa Neloselta. Koin valtavia tunnekuohuja tyttövuosista lähtien suuresti ihailemani ja arvostamani Juha Tapion uraa ja elämää kerrattaessa. Yritin kuvata miehen liikuttamisen, koskettamisen ja elämään tarraamisen lahjaa sanoin, mutta se oli vaikeaa (minulle harvoin on). Vain yksi sanayhdistelmä tuli mieleeni, enkä voi sitäkään väittää omakseni ilman syytettä törkeästä plagioinnista. "Elämä on kaunis. Siksi laula!" kirjoitti Kailas jo vuonna 1931 ("Linnut", 234). Juha Tapiolta (2006) lainasin vastavuoroisesti osuvat sanat tämän tekstin otsikoksi. Toivon mukaan ei haittaa, että ontuva lähdeviite tulee tällä tavalla perässä.
     "Me vaihdoimme silmiä vain. / Sinä sait minun silmäni entiset, / minä sinulta silmät sain." ("Silmien vaihtajat", 118) Suora puhuttelu hätkähdyttää, sillä lukiessani minustakin tuntui kuin olisin saanut jonkun toisen silmät. Sen pohtiminen, tahtoisinko Kailaan silmät, herättää kuitenkin hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kiinnostaisi valtavasti tietää, miltä pään sisällä tuntuu, kun asiat näkee niin voimakkaina ja surullisina, niin lopullisesti ulkopuolisena. Toisaalta taas Kailaan kohtalo harhaisena, ahdistuneena ja nuorena kuolleena runoilijana tekee hurjan surulliseksi.
     Sama koskettava asetelma pätee hälyttävän moneen edellisten ja myöhempien polvien taiteilijaan. Voiko jotakin suurta ja kuolematonta todella luoda vain itseään suurempien voimien (skitsofrenian, keuhkotaudin, alkoholin, huumeiden, unettomuuden, Pyhän Hengen) vaikutuksen alaisena? Tahtoisin uskoa, ettei asia ole niin. Taidan silti uskoa, että se jossakin määrin on täsmälleen niin. Ehkä vaikuttavimmat tarinat leijuvat jossakin maailmojen rajoilla, ja niitä välittämään tarvitaan aina joku tavallista herkempi. Se ainakin on ihan varmaa, että poikkeuksellisen älykkäät yksilöt ovat kovin usein myös poikkeuksellisen herkkiä, jopa hauraita.
     Lukupiirimme analysoi Kailaan runojen teemoja niin antaumuksella, etten mene niihin syvemmin enää tässä. Sen verran totean, että päädyimme Kailaan kirjoittavan ahdistuneena muun muassa musertavasta ulkopuolisuudesta. Kaikki suuri tuntuu tapahtuvan jollekin toiselle, vaikka sitten toisaalta on kuitenkin näin: "Kukin meistäkin mittansa mukaan / pyramiidin pystyttää. / Ja sen sydämessä unta / pian nukumme sikeää // kuin faaraot, hiljaisina, / kuin toukat kuoressaan. / Pyramiidi pysyy ja nähdään. / Mutta faarao unohdetaan." ("Pyramiidilaulu", 150) Teoistaan ihminen muistetaan, ei statuksestaan. Kailas voikin lohduttautua sillä, että suurilla unisilla runoillaan historiaan jää myös ulkopuolinen tarkkailija. Tästä lohdutuksesta huolimatta välillä tekisi mieli ottaa pikku-Uuno syliin ja äidillisesti rutistaa ja kannustaa, kun hän näin surumielisesti muistelee: "Oli rehtori vanha ja viisas mies. / Monet kerrat pelkäsin, että hän ties, / mikä syy minun mieltäni painoi." ("Olin nuori", 39) Lapsi yksin mielessään raskaasti tietää, mikä häntä niin kovasti painaa.
     Vielä yksi asia. Erääseen ulkorunolliseen asiaan lukupiirimme (sen paremmin kuin minä henkilökohtaisesti) ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Suuri osa maamme kirjallisesta historiasta vuosikymmenten takaa on kirjoitettu pseudonyymien suojissa. Runoilijoillamme ei sattumalta ole niin runollisia nimiä, eikä nimi ole enne. P. Mustapään ja Maiju Lassilan oikeat nimet ovat yleisestikin kaikkien tiedossa, mutta Eino Leino oli alun perin Lönnbohm ja Johannes Linnankoski oikeasti Vihtori Peltonen. Kuten arvata saattaa, Kailas-nimen kadehtimisenkin voi jättää, sillä Uuno Kailas oli alkuperäiseltä nimeltään Frans Uuno Salonen. En tiedä, onko kyseessä opittu nostalgia vai asioiden todellinen tila, mutta ainakin minusta tuntuu, että Salosen runoina nämäkään eivät koskettaisi aivan samalla tavalla. Lienee ihan hyvä aika alkaa varmuuden vuoksi kehitellä itselleen kuolematonta kirjailijanimeä.
     Toisaalta en toivo mielenterveyteni järkkyvän tai kemiallisten yhdisteiden päätäni päihdyttävän. Kaikkea ei kaiketi koskaan voi saada. Onneksi kirjoittaminenkin voi toimia liuotushoitona – kannatti pyytää pikkusiskoa tulemaan tänään kirjaston kautta. Kailas on tainnut vihdoin päästä eteenpäin. Voin syventyä viettämään joululomaani täysin itseohjautuvasti valikoituneen kirjallisuuden parissa ja Juha Tapion joululevyä kuunnellen.

SUOMALAINEN MIES ON HYVÄ MIES (Roope Lipasti: Rajanaapuri)

     Roope Lipasti käveli elämääni ensimmäisen kerran Kotivinkin sivuilta pari vuotta sitten. Lietolainen huumorinviljelijä yhdisti sukupolvet saamalla minut ja äitini nauramaan säännöllisin väliajoin samoille asioille. Vasta tänä syksynä minulle jostain syystä selvisi, että Lipasti on kirjoittanut romaaneja aikuisillekin. Aloitin Rajanaapurista (2012, pokkarini 2013) – toisin sanoen aloitin leimaamalla itseni tärähtäneeksi nauramalla junassa ääneen. Muutamalla adjektiivilla kuvaisin Rajanaapurin olevan hulvaton mutta syvällinen, kantaaottava mutta humoristinen, vähän absurdikin mutta kovin todellinen, miksei paikoin jopa filosofisen aforistinen.
     Rajanaapuri on kuvaus kahdesta miehestä, joista toinen tekee ja toinen ei tee. Tai oikeastaan toinenkin pakosti tekee, koska kaikki on aina tiptop, muttei tee tekemisestään numeroa. Hänen tekemisensä sujuvat siinä sivussa – naapurin tekemisiä päivitellessä ja elämän menoa analysoidessa. Naapuri taas aikoo rakentaa saunan pihalampensa rannalle, vaikkei lampeakaan vielä ole. Hänen päivänsä täyttyvät erilaisista askareista, joista osa on oman miehisen intohimon tulosta (kuten tukkien kuoriminen itse seinähirsiksi) ja osa vaimon tahdon toteuttamista ankarasti jupisten (kuten TV-nurkkaus yläkertaan). Miehen ja naisen väliset erot ja niiden ruotiminen nousevat yhdeksi romaanin hykerryttävimmistä sisällöistä.
     Kertojalla ei vaimoa enää ole, mutta naapurin perheessä on selkeästi miesten ja naisten työt. Asetelma ei ole alistava kuin ehkä miehen mielestä miehen suuntaan, vaan toimii ja täyttää tarkoituksensa. Vaimo tekee ruokaa ja siivoaa, kun mies raahaa lautoja ja kirkastaa pihansa kuralammikkoa uintikelpoiseksi. Kukaan ei valita, ettei tasa-arvo toteudu. Tästä nousee mieleeni hykerryttävä sitaatti vuoden 2010 Tonttu Toljanterin Joulukalenterista, jossa ihana Toljanteri tuohtuneena tokaisi kertovansa nyt kaikille, mitä tasa-arvo (muka) on: se on sitä, että kaikki tekevät, mitä eivät oikeasti osaa. Oikeaa tasa-arvoa ehkä onkin se, että kaikki tekevät sitä, mitä haluavat ja parhaiten taitavat – vaikka se sitten tarkoittaisi "perinteisten sukupuoliroolien" orjallista toteuttamista. Jostain kenties ihan hyvästä syystähän ne roolitkin ovat aikoinaan syntyneet.
     Vaikka nainen ei ymmärrä miestä eikä mies aina ymmärrä naista, on suhtautuminen tuohon maagiseen vastakkaiseen sukupuoleen pohjimmiltaan valtavan kunnioittava kummallakin tarinan miehellä. Naapurin vaimon oman miehen lisäksi kertojakin kunnioittaa häntä jopa siinä määrin, että jää hieman arvoitukseksi, onko kaikki ihan hyvän moraalin mukaista. Etenkin äitihahmona naista kehutaan useaan otteeseen. Kertoja toteaa empiiriseen kokemustietoonsa perustuen esimerkiksi: "En käsitä, miksi rallikuskit ovat aina nuoria miehiä, kun suurin kokemus pikkuteiden sahaamisesta on näköjään haja-asutusalueen äideillä." (95) Aina miehet eivät ymmärrä sitäkään, kuinka äitien korvat kestävät omien lastensa puhetavan – he ovat laskeneet, että viikossa äitiä huudetaan 2 240 kertaa, vuodessa jo 116 800. "Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon" (27), he toteavat.
     Rajanaapurin mieskuva on se rehellinen suomalainen mies, jota kliseenomaisesti hoetaan vuosikymmenestä toiseen ja pidetään nykyään epärealistisena paatoksena. Lipasti osoittaa oivasti, ettei käsitys ole ollenkaan aikansa elänyt, tylsä tai kahlitseva – kyseessä on vain se asema, jossa suomalainen mies viihtyy. Jos ei itse ahkerasti tekemässä, niin ainakin naapurin pihassa nojaamassa lapioon ja turisemassa niitä näitä. Ihmiset on ehkä kuitenkin tarkoitettu loppupeleissä siihen, mitä he ovat vuosisatoja tehneet. Samaa ajattelutapaa voi heijastaa myös yleistyneisiin avioeroihin, uusiin liittoihin ja niiden eroihin, kuten naapuri tekee: "Koska kokonaan uudet ovat vain vastasyntyneitä, on vaihtotilanteessa käytännössä tyydyttävä käytettyyn. Se taas on vähän niin kuin vanhojen autojen kauppa – muusta ei voi olla varma kuin siitä, että pian ne viat kuitenkin alkavat." (170) Viat taitavat nimittäin olla jossain muualla kuin niiden kohteena olevassa henkilössä itsessään.
     Kuten aiemmin jo totesin, Lipasti onnistuu Rajanaapurissa olemaan samaan aikaan sekä filosofinen että hurjan hauska. Kertoja toteaa tarkkailemastaan ötökästä valtavan osuvasti: "Se lensi metrin verran ja putosi maahan. Suhteessa sama asia kuin jos ihminen putoaisi sadasta metristä. Ötökälle ei käynyt kuinkaan, mutta kuitenkin ihmiset kuvittelevat olevansa planeetan parhaimmistoa." (8) Planeetan parhaimmiston yrityksestä olla vieläkin parempaa tekee hieman ristiriitaista seuraava havainto: "Naapurin intoilu myös vahvisti näkemystäni, että luonnon pelastaminen palautui aina viime kädessä henkilökohtaisen hygienian laiminlyömiseen. Kompostit haisivat, kirpputorit haisivat, deodorantittomat kainalot haisivat." (65) Naapurikin ehtii välillä naputtelun ja kuorimisen ohessa olla analyyttinen: "Naapuri vastusti jyrkästi ja muistutti, että jokainen sukupolvi on samanlainen. Milloin se kauheus on rock-musiikki, milloin sarjakuvat, milloin lukeminen, milloin joku muu.
– Nykyään pelätään, että silmät menevät ruutua tuijottaessa, aivot sulavat käytön puutteessa, terveys romahtaa ja tulee liikuntaelinsairauksia." (118) Ja kuitenkaan yksikään aika ei loppujen lopuksi ole tuhoon tuomittu. Yksikään sukupolvi ei ole enempää rappiolla kuin edeltäjänsä. Näkökulma vain vaihtuu.
     Pokkarini kanteen on painettu lainaus Antti Majanderin Helsingin Sanomiin kirjoittamasta kirja-arviosta. "Yhtä hienoa onnellisen miehen kuvausta en muista aikoihin lukeneeni", Majander siinä sanoo ja onnistuu erinomaisesti kiteyttämään koko teoksen. Kertoja on kohtaamistaan vastoinkäymisistä ja ajoittaisesta yksinäisyydestään huolimatta seesteinen ja onnellinen – hän suhtautuu elämään elämänä, joka on ja kuluu vähitellen. Hän voisi olla sellainen tyypillinen insinööri, joka kolaa pihansakin vatupassin kanssa, mutta on ammatiltaan hieman yllättäen historianopettaja. Siihen suhteutettuna on toki aavistuksen kummallista, että naapuri näkee historian ja nykyisyyden kohtaavuuden välillä jopa kertojaa paremmin. Koska kertojan aikaa ei merkittävästi kulu haravointiin tai lehtikorien tyhjentämiseen (joihin naapurilla ei ole edes aikaa), hän ehtii lukea ja nautiskella elämästä. Näin hän kykenee myös tiputtelemaan nerokkaita intertekstuaalisia viittauksia, kuten seuraava: "Naapuri ei ymmärrä, että Samuel Beckettin kuuluisa näytelmä "Huomenna hän tulee" kertoo sähkölaitoksen miehistä. Eivät ne tule." (41)
     Kuten monissa hyvissä romaaneissa, Rajanaapurissakin on elämän näennäisestä paikallaan pysyvyydestä ja toisteisuudesta huolimatta kyseessä myös kehityskertomus. Kehitys ei jää edes pelkkään pihasaunaan ja kirkastuvaan lampeen, vaan koskettaa kertojaakin. Kun naapuri kohtaa huonoa onnea työmaallaan ja joutuu viikkokausiksi sairaalaan, joutuu kertoja vastakkain naapurin vaimoon kohdistuvien hämmentävien tunteidensa kanssa. Äkkiä ja huomaamatta hänestä tuleekin vähän myös se, joka tekee, koska hän uskoo sen tekevän vaimoon vaikutuksen. Hän leikkaa ohimennen nurmikkoa tai haravoi naapurinkin pihalta, koska ymmärtää sen rakkaudenosoituksena.
     Vielä toipuva ja kotiutuva naapurikin ymmärtää tämän omanlaisenaan rakkaudentekona – suomalainen mies voi osoittaa välittämistään tekemällä sen käsin ja konkreettisesti. Naisten erikoisuuksistakin osa alkaa naapurille hahmottua: "Aina ajattelin, että vain naisilla on purkkeja ja purnukoita, mutta minulla on nyt enemmän. Ainoa ero on, että naisten purnukoilla edistetään hyvinvointia, kun miesten purnukoilla vähennetään pahoinvointia." (212) Tosin on sanottava, että kovin moni erikoisuus pysyy arvoituksena – ja ehkä hyvä niin. Elämästä voisi kadota jokin tietty perusjännite, jos toista sukupuolta tai ylipäätään toista ihmistä olisi mahdollista ymmärtää täydellisesti.
     Aina Lipasti ei kuittaa elämää huumorilla. Todella hyvän teoksen Rajanaapurista tekeekin se, että se osaa oikeissa paikoissa olla myös vakava ja ottaa elämän tosissaan. "Elämää pitäisi osata lukea kuin kirjaa ja nähdä kuinka se rakentuu, mutta se juuri on hankalaa, koska ei tunne juonta ja on koko ajan epätietoinen, mihin suuntaan kuuluisi kulkea" (152), kertoja pohtii. Hänen rauhallisen analyyttiset toteamuksensa elämästä ovat riipaisevia, koska niistä huokuu ajatus, että asiantilat on kaikesta huolimatta hyväksytty. Mikä olisi helpompi tapa olla onnellinen?

EI OLLENKAAN HUONO (Heli Laaksonen: Aapine)

     En oikein tiedä, onko kirjallisuusesseitä tavattu kirjoittaa aapisista. Veikkaan, että ei, sillä kyseisen genren lukijakunta taitaa koostua enimmäkseen ensimmäistä aataan tavaavista saparopäistä ja sitten sellaisista tylsistyneistä ekaluokkalaisista, joiden mielestä on paljon kivempaa lukea kokonaisia kirjoja ilman typeriä tavuviivoja kuin edetä muiden tahtiin aa:sta ai:hin. Kokemuksen syvän katkera rintaääni saattoi nyt kuultaa vähän läpi.

     Toisenlaisena pohjustuksena todettakoon, että kliseinen sanonta "on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" pitää erinomaisesti paikkansa. Aina ei tarvitse lähteä edes maapallon toiselle puolelle, vaan ihan tuollainen vajaa kolmesataa kilometriä itään ja pohjoiseen riittää. Synnyin etelässä, mutta asuin kaksivuotiaasta viime syksyyn lounaisrannikon tuntumassa eteläisessä Satakunnassa. Koko tuon ajan vieroksuin oikein sydämeni pohjasta paikallista puhetapaa, joka lyhyenä tärähdellen ja töksähdellen kuulosti kovalta, eikä se siksi minuun ihan hirveän voimakkaasti koskaan tarttunutkaan, yleislänsisuomalainen nuotti ja sanojen lyhentely vain toki.
     Viime syksynä muutin Suomen Ateenaan ja aloin ihan kokopäiväiseksi kieliasiantuntijuuden tavoittelijaksi. Ensin kuulosti hienolta ja tavoiteltavalta, kun paikalliset ja tovin täällä jo asuneet puhuivat sitä kuuluisaa "puhtainta suomea" kokonaisine sanoineen ja venyttävine nuotteineen. Kuulostaa se toki ihan kivalta edelleen, niin kuin kaikki muutkin persoonalliset puhetavat, mutta erityisen tavoiteltavalta ei enää ollenkaan, mihin syynä on viime kevään murrekurssilla provosoitunut jonkinlainen kotiseutuhenkeni. Sikäli erikoista, etten ole koskaan tuntenut olevani oikein mistään kotoisin (tämän ääneen sanominen se jaksaa aina herättää hilpeyttä).
     Palataan näihin käänteentekeviin kokemuksiin sitten, kun on ensin edes mainittu yksi pieni kirja, jonka takia kirjoitan ja jota lukiessani nauroin ja melkein itkin. Olen aina arvostanut murrerunoilija Heli Laaksosta valtavasti, mutta lukenut vähän – ehkä samalla logiikalla, josta ihanan Aapisen (2013) takakansi varoittaa: "Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!" Koska lakkasin viimein kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä pelkäämästä tartuntaa, toivoin Aapista elokuun lopussa synttärilahjaksi. Vähän turhaan tosin toivoin, sillä siinä vaiheessa äiti oli sen jo ostanut. Serkkutyttö täytti viisi vuotta samassa viikonvaihteessa kuin minä pyöreitä, ja saimme molemmat äidiltäni oman aapisen. Minun oli kivempi kuin yksikään aiemmin näkemäni.
     Tapa, jolla Laaksonen on saanut Aapisen runoissa yhdistettyä aina samalla kirjaimella alkavat sanat, lounaissuomalaisen murteen ja vielä yleisen satakuntalais-varsinaissuomalaisen mentaliteetin, on yhdellä sanalla sanoen aivan uskomaton. Esimerkiksi E-runo on ihana kuvaus siitä, miten minäkin olen ei-niin-alkuperäisenä satakuntalaisena suhtautunut maakunnan varsinkin pinnalta katsoen ylitsepursuavaan negatiivisuuteen. Pitää tosin huomauttaa, että oma enoni on kaikkea muuta kuin negatiivinen ja vielä vähemmän alkuperäissatakuntalainen kuin siskontyttönsä.

"Ei tul mittä!
Ei mittä!
Sen eno opet ensmäsenäs.
Ei!
See o reilu peli,
ko heti sano ei.
Nii neuvos eno.

Emmää totellu.

Mää meni ja opetteli sala
eno seljän takan:
Ehrottomast juu!
Eittämät nii!
Ei see hullump ajatus ol!
Erinomane melkkest!"


     Kielialueen rehellisesti mutkia oikova laiska puhetapa tulee ovelasti ilmi esimerkiksi B:n kohdalla: "Beet ei tartte ko Bilteman kassa, hän tiätä hyvi mitä Bemari maksa." Muut pärjäävät ihan yhtä hyvin kovallakin p:llä. Laaksonen myös sivistää hienosti ehkä vähän minua nuorempaa kohdeikäluokkaa listaamalla kovia paikallisia aina Manusta ja Tellestä populaarimpaan väkeen: "Nokikolar ol kotosi Naantalist, / nuahos vahinkos nokanki naapurilt, / pöllis Paavo Nurmelt piikkari, / karkas Mati ja Tepo Nissanil, / mut muuto ol melkkest normali. // (No ni! Nyy see ajo oja! Näin käy ko ei ol nätiste.)" Ah, jälkiviisaus. Pitää mainita myös, että Elina Warstan valoisan hupaisat, värikkäät kuvat sopivat teokseen täydellisesti.
     Olen tainnut rakastua Aapisen runoihin niin rajattomasti ja kyseenalaistamatta, että ladon niitä tähän nyt kunnolla peräkkäin osoittamaan sanojani todeksi ja toivottavasti luomaan hymyjä muidenkin kasvoille. Jos särähtää korvaan kuten yhdellä Ilonalla muinoin, toivotan sydämeni pohjasta jaksamista. Joka tapauksessa kaikista hienoista kirjaintiivistyksistä huolimatta ehkä hienoimpia taideteoksia ovat juuri Laaksosen versiot harvinaisemmista kirjaimista. Muutamat yhteiskunnan muoti-ilmiötkään eivät jää analysoimatta, osoittaa muun muassa Z: "Nyy mää kerro sul, / kummottos mennä zumpa. / Ens kipitetä oikkial, / sit laukata alavasemal, / sit pinkasta oikkial taas / Z!" Ihanan oivaltavan yhdistelmän muodostaa se, miten "zumpaajaa" alkaa loppujen lopuksi unettaa, kun niin monta kertaa mennään sama Z. Lisäksi Laaksonen on luonut mahtavan suloisia uudissanoja, kuten helmipöllökaveriltaan törppöyttään anteeksipyytelevän hölmöpöllön. Runon nimenä olevan kirjaimen voitte yrittää arvata.
     Projektin takana olevan sivistyksen ja valtavan paneutumisen osoittaa hienosti runoilijan Aapisen loppuun kirjoittama pamfletti eli "paasausosio", jossa hän kertoo lounaismurteiden tyypillisistä piirteistä ja analysoi niin omaa murresuhdettaan kuin murteiden yleisempääkin suhteutumista yleiskieleen ja yhteiskuntaan muuten. Murteisiin voidaan liittää kaikenlaisia mielikuvia rehvakkaista pohjalaisista junteista kieroihin ja sivistymättömiin savolaisiin, mutta tosiasiassa, kuten itsekin olen vasta myöhäisherännäisenä oivaltanut, kyseessä on vähän sama asia kuin jos niputettaisiin kaikki hollantia puhuvat ihmiset samanlaisiksi yksilöiksi. Toki tutkimusten mukaan on totta, että työväenluokan niin sanotusti "sivistymättömämmät" miespuoliset edustajat maalla puhuvat murretta huomattavasti enemmän kuin kaupunkien nuoret koulutetut naiset, mutta itse murteen ja "hienostuneisuuden" korrelaatiosta sekään ei kerro mitään.
     Pamfletissaan Laaksonen lausuu myös yhden hienoimmista kuulemistani argumenteista monikulttuurisuuden ja kielellisen rikkauden puolesta: "Sellainen kotiseuturakkaus, joka ei tunnusta toisten koti-ikävää ja äidinkielenkaipuuta, on pölysokeria tuulessa. Ihminen, jolla on vahvat juuret, ei pelkää menettävänsä omiaan, vaikka vieras tulisi viereen istumaan." (67) Tällä hetkellä linkittäisin saman myös paikoin varsin älyttömänä riehuvaan pakkoruotsikeskusteluun. On toki totta, ettei "pakkoruotsilla" yleisen asenneilmapiirin vuoksi välttämättä saavuteta kovin laaja-alaista kielitaitoa yhteiskunnalle, mutta ihan kuin suomenkielisten suomalaisten identiteettiä uhkaisi vakavasti se, että he "joutuvat" opettelemaan kotimaansa toisen virallisen kielen. Henkilökohtaisesti minusta ainakin tuntuisi oudolta, jos puolet ihan vaikka kaikkien elintarvikepakkausten kyljistä olisi suurelle osalle väestöä täyttä hepreaa – ajan mittaan varmaan täyttä ruotsia. Voi olla, että näin länsisuomalaisena se tuntuu vielä oudommalta, koska valtavan suuri määrä kotikielen sanoista on lainattu ihan suoraan länsinaapurista.
     Se satakuntalainen umpimielisyys ei muuten ole ihan yksiselitteistä, vaikka olenkin sitä mieltä, että asiat voisi usein sanoa kauniimmin. Tärkeää on vain huomata ja kulttuuriantropologisesti ymmärtää, ettei se satakuntalainen sitä kuitenkaan kovin usein pahalla tarkoita. "Et sitten ryssinyt sitä" voi yksinkertaisesti tarkoittaa, että "vautsi, miten hienosti hoidit homman". Toki jonkinlainen sanakirja voisi olla ihan tarpeellinen tekijä kulttuurishokkia keventämässä. Laaksonen kyllä osoittaa ihanaa positiivista yritteliäisyyttä omassa "puolustuspuheessaan": "Murre on puhekieltä, ja sen kirjoittaminen on siksi aina ongelmallista. Vaihtoehtona olisi luovuttaa, vetäytyä pankon päälle huokailemaan tehtävän mahdottomuutta. Emmää saa siäl aikka kuluma." (68) Vaikka valinta on vaikea, on Ä-runo ehkä kokoelmasta suosikkini juuri siksi, että siinä Laaksonen pyrkii levittämään umpimielisyyden ja negatiivisuuden sijaan nuorelle polvelle positiivista elämänasennetta. Tuntuipa se aika hyvältä elämänohjeelta kolmannelle vuosikymmenelle siirtyneestäkin.


"Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,
äläkä ainaka äijänkränäks!

Vaik istuissitte liian kauan kyläs,
vaik meniski sult terä poikki kynäst,
vaik käki kukkuis nuati viärest,
vaikket sais mittän tolkku kiälest,
vaik äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis,
ol sää vaa hyväl pääl!

Sää ole nii nätti ko jäniksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä."

     Tässä vaiheessa voisin ehkä vihdoin hieman lisävalaista, mikä minut sai ymmärtämään lapsuusmurteen arvon. Oman mutuni mukaan Jyväskylässä opiskelee suhteessa enemmän itä- kuin länsisuomalaisia, ja ainakin omissa kurssikavereissani jako on hyvin selkeä. On varsin ymmärrettävää, että tällainen jako näkyy ja kuuluu vaikka juuri murrekurssin keskusteluissa hyvin vahvana, jolloin en antaisi täyttä tieteellistä hyväksyntää galluptulokselle siitä, kuulostavatko itä- vai länsimurteet luonnollisemmalta kieleltä. Molemmat ovat toki omille kasvateilleen luonnollisempia, mutta varsin pahasti provosoiduin, kun yksi keskusteluun osallistuja totesi suunnilleen, että "eihän noita lounaismurteitakaan silleen oikein ole enää olemassa".
     Oman jälleen mutuni mukaan ne ovat hyvin vahvasti olemassa: katsokaapa vaikka Turun tai Porin yksikköjä Jimin Poliisit-sarjassa tai kuunnelkaa satakuntalaisen urheilijan haastattelua jonkin suuren saavutuksen jälkeen (en ole mikään urheiluhullu, mutta yllättävästi noita on viime aikoina riittänyt). Murretta ehkä yritetään vieläpä peitellä, mutta läpi se kuuluu ja poikki napsahtelevat sanat. Voi olla, että murrekorvani on vain kehittymätön, mutta varovasti uskaltaisin sanoa, että ikäisilläni itämurteiden alueelta tulevilla kotiseutu ei kuulu puheessa joitakin yksittäisiä sanoja, kuten persoonapronomineja, lukuun ottamatta ollenkaan niin vahvasti kuin lännenmiehillä. Jopa minulta sitkeältä välttelijältä kysytään melkein aina ensimmäiseksi, olenko jostain Porista.
     Kotimurteessa on jotakin lapsuuden onnesta muistuttavaa, hyvin arvokasta. Sen kuuleminen vieraalla maakunnalla kaukana tuottaa turvallisen olon. Aika harvoin sitä täällä kyllä kuulee. Onneksi silloin on Aapine. O:kin muistuttaa: "Onto sisäl o onnel tila." Ja murteelle. Varsinkin, jos poistaa ensin kaikki turhuudet, joita ilmankin tulee ymmärretyksi – niin kuin vaikka pitkät vokaalit, loppuvokaalit ja rajageminaation.

JÄÄTÄVÄN HIENO KOKONAISUUS (Ulla-Lena Lundberg: Jää)

     Aika usein kuulee päiviteltävän, miten hassu sattuma joidenkin asioiden "sattuminen" samaan aikaan on. Silti tänäkin kesänä on "sattunut" jo monta tilannetta, joissa olen vahvasti kyseenalaistanut koko sattuman. Jostain paljon sattumaa suuremmasta oli kyse muun muassa noin viikko sitten, kun luin viime vuoden Finlandia-voittajan ja parhaan tänä vuonna tähän mennessä lukemani kirjan, Ulla-Lena Lundbergin Jään (2012), aivan järisyttävää loppua ulkona erittäin massiivisessa ukkosen jyrinässä ja reilun metrin päässä kaatosateesta.
     Jää alkaa harmittoman arkipäiväisenä, lempeänä kertomuksena ulkosaaristossa sijaitsevista Luodoista ja sinne muuttavasta nuoresta pastori Petter Kummelista perheineen. Lopulta se kuitenkin kasvaa romaaniksi, joka käsittelee jotakin elämää suurempaa – enkä tarkoita pelkästään Jumalaa, johon pieni seurakunta kaitsevine paimenineen uskoo rehellisesti ja hartaasti. Arkipäivien ja sunnuntaiden työn rytmittämää elämää seuratessa pastorin perhe, vaimo Mona, vanhempi tytär Sanna ja Luodoilla syntyvä pikku-Lillus, kasvavat aivan huomaamatta eläviksi, vereviksi ihmisiksi yhteisön muiden jäsenten tavoin. Ja kun heistä on tullut eläviä, heihin alkaa myös kiintyä ja rakastua hämmästyttävän syvästi kaikkine inhimillisine vikoineen ja puutteineen. Rakkaiden ihmisten menettäminen on tietenkin aina rankkaa ja voi aiheuttaa tahdosta vapaata itkemistä rajulla ukonilmalla.
     Lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että saaristo on kenties se ainoa paikka nyky-Suomessa, jossa on oikeasti jäljellä pakon sanelema välitön yhteys luontoon, sen myrskyävään mereen ja vajottaviin jäihin. Samalla ihmisissä on säilynyt nöyrä kunnioitus merta kohtaan, joka ei tunne sääliä tai armoa, vaikka sen luoja tuntisikin. Valtavan kiinnostavaa on myös se, miten osa Luotojenkin asukkaista uskoo vakaasti tai on jopa nähnyt meressä ja muussa luonnossa eläviä henkiä, jotka huolehtivat matkaajasta, jos hän ymmärtää sitä pyytää – samalla, kun enemmistö käy mahdollisimman tunnollisesti kirkossa ja pitää pappia sankarinaan.
     Mielestäni pappi on mielenkiintoinen henkilö kaunokirjallisessa teoksessa varsinkin tässä tapauksessa. Kuinka kiehtovaa onkaan se, miten hän on samaan aikaan sekä kunnioitettu Jumalan tahdon ja sanan välittäjä että epävarma, saarnojen ja omien syntiensä kanssa tuskaileva perheenisä, joka eniten maailmassa tahtoisi antaa aikaansa rakkaille tytöilleen. Papinrouva on kuin lempeän, mietiskelevän miehensä vastakohta: tiukka työtä pelkäämätön perfektionisti, joka lypsää itse lehmät ja kestitsee jatkuvasti puolta seurakuntaa ja jonka mielestä jo yksivuotiaan on osattava käyttäytyä säntillisesti edustustehtävissä esimerkiksi kirkossa. Isä on ymmärtäväisempi, mikä saa lapset hakeutumaan hänen puoleensa aina, kun mahdollista.
     Ei Mona Kummelistakaan silti voi sanoa pahaa sanaa. Hän vain kuuluu siihen ihmistyyppiin, jonka mielestä asiat hoituvat tekemällä paremmin kuin turhia puhumalla. Pappi tietää vaimonsa huonommat puolet ja tuntee lyhyen pinnan välillä omissa nahoissaan, mutta rakastaa toimeliasta rouvaansa silti täysin ihanteellisella tavalla omana itsenään. Muussa tapauksessa seuraava puhina seurakunnan ykkösnaisen suusta olisikin kieltämättä hieman yllättävää: "Anokaa niin teille annetaan – totta tosiaan, jos joku on ensin seisonut leipomassa ja kattamassa. Kaikki ovat kiittäneet Jumalaa kauniista päivästä, ja Mona voi joustaa sen verran että kiittää Jumalaa siitä, että hän tohtori Gyllenin ansiosta on terve ja reipas ja jaksaa tehdä töitä kuin hevonen. Mutta jos hevonen ei tekisi töitä, he saisivat istua pöydässä ja pyöritellä peukaloitaan mahan kuristessa. Ihmeitä on hyvin harvassa, työtä sen sijaan vaikka millä mitalla!" (259)
     Kun pastori itsekin on sitä mieltä, että työt on parempi tehdä ennen kuin niitä ilmaantuu taas lisää ja lisää, on vahvasti kontrastinen asetelma pariskunnan saapuessa saarelle varsin kutkuttava. Luotolaiset ovat tottuneet elämään kiireettömästi ja luottamaan siihen, että kaikki askareet tulevat kyllä hoidetuiksi ajallaan. Mona taas on maatalon tytär ja tottunut siihen, että esimerkiksi heinätyöt tehdään nyt eikä vasta viidestoista päivä. On vaikea sanoa, kumpi osapuoli kummeksuu toista enemmän. Eivät luotolaisetkaan toki töitään tekemättä jätä, ja toisaalta he ovat aina valmiita auttamaan tulokkaita kaikessa mahdollisessa. Toisinaan tilanne on harmonisuudessaan jopa kauniin aforistinen: "Mikään ystävyys ei synny yhtä vaivattomasti kuin se, joka muotoutuu työssä." (103)
     Eikä edes Mona jaksa aina olla sitkeä ja toimelias. Juuri siksi hän kenties kaikista eniten tarvitsee rakasta miestään, jonka olkapää on aina oikeassa kohdassa ja ymmärrys vaimoaan kohtaan lähes rajaton. Lundberg maalailee tämänkin tilanteen liikuttavan kauniisti: "Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vailla oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet." (225) Luulen, että lukijan on romaanin alkupuolella helppo asettua ikään kuin papin puolelle ja kylmempää rouvaa vastaan. Henkilökohtaisesti en siihen pysty, koska rehellisesti sanottuna epäilen muistuttavani Mona Kummelia turhankin monilta ominaisuuksiltani. Voin vain toivoa hartaasti, että tällaisen peilaushenkilön olemassaolo auttaa suhtautumaan omiin lapsiin aikanaan vähemmän perfektionistisesti.
     Ihmisen elämän ja varsinkin lapsuuden vilpittömyyden kuvaajana Lundberg on aivan verraton. Sanna, niin pieni kuin onkin, elää alusta alkaen vahvasti mukana vanhemmistaan ja muusta ympäristöstään aistimissaan tunteissa: hän suree, häpeää ja pelästyy ja toisaalta riemuitsee, kikattaa ja jumaloi isäänsä. Isä on myös se, joka ei koskaan lakkaa hämmästelemästä jälkikasvunsa ainutlaatuista ihmeellisyyttä – ei silloinkaan, kun äiti on yksinomaan vihainen taaperonsa leikittyä porsaan kanssa. "Ihmetys valtaa isän. Millainen tytär hänellä onkaan! Niin, miten Lillus voisikaan tietää olevansa ihminen? Hänen iässään voisi yhtä hyvin asua lehmien kanssa navetassa tai lampaiden kanssa lampolassa. Hän pitäisi sitä luonnollisena elämänään, vaikka tulevaisuuden näkymät eivät olisikaan hyvät." (269) Lapset tosiaan ovat uskomattoman sopeutuvaisia, vaikka kääntöpuolena onkin, että he usein ovat sitä muistinsa kustannuksella.
     Pappilan omat lapset ovat vielä pieniä, mutta seuraavan ikäpolven ajatuksiin päästään kiinni muun muassa rippikoulussa. Suuresti ihailemansa lukkarin teinejä katsellessaan Petter Kummel osoittaa jälleen kykyään lempeään, aidon kummastelevaan analyysiin: "Toisinaan papista tuntuu, että biologiasta löytyy vastaus melkein kaikkeen, mitä ihmisen elämässä tapahtuu, mutta murrosikään ei löydy selitystä. Sen kyllä voi ymmärtää, että on tärkeää vapautua ja kehittää itsenäinen persoona, mutta miksi sen vaiheen täytyy olla niin pitkä ja etäisyyttä on otettava niin perusteellisesti? Miksi ihmisen täytyy luopua hyödyllisestä ohjauksesta ja vastustaa tarmokkaasti tiedon omaksumista vuosina, joina opetuksen omaksuminen on hänelle helpointa? Ja miksi ihminen näkee itsensä toivottomimpana, rumimpana ja surkeimpana juuri kaikkein kiehtovimmassa iässään? Mihin luonto tähtää murrosiällä, joka on julma kuin kuolema?" (55–56) Erittäin hyvä kysymys, kun sen oikein oivaltaa.
     Tänä kesänä Helsingin Sanomissa on äänestetty vuosituhannen parhaita kirjoja. Vaikka vuosituhat tässä yhteydessä on mielestäni jatkuvasti ollut varsin harhaanjohtava käsite – onhan 2000-lukua jäljellä vielä 987 vuotta – ilahdutti Jään tällä viikolla saavuttama kakkostila minua erityisesti. Samoin minua kosketti ja ravisteli kirjailijan kertomus elämästä tarinan takana. Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin sen, ettei teosta saisi ikinä tulkita mustavalkoisesti kirjoittajansa henkilökohtaisen elämän kautta. Tästä kiellosta huolimatta Jäästä kuoriutui vieläkin ravistelevampi elämys, kun luin kirjailijan jääneen isättömäksi puolitoistavuotiaana heikkojen jäiden takia. Ja sanoo Lundberg sen ihailtavan viisaasti itsekin: "Kirjailijan kaikki hahmot – siis myös Jää-romaanin henkilöt – ovat jossain mielessä hän itse. Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Siksi romaanihenkilötkin heijastelevat kirjailijan omia ihmiskäsityksiä." (HS 30.7.2013, B3)

     Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Ei kirjailija sen paremmin kuin pappikaan. Pappi ei tätä kenties niin ajattelekaan, tyytyy vain tilan töiden, pastoraalitutkintoon valmistautumisen, seurakunnan hengellisten töiden ja perhe-elämän jonkinlaiseen yhteensovittamiseen. Välillä se tietenkin on vaikeaa, eikä papin ääni juuri poikkea nykyajan ihmisen ajoittaisesta huokailusta: "Jälleen kerran Petter miettii mielessään, miten ihmeessä hän ehtii tehdä kaiken sen, mikä kaatuu vuorena hänen päälleen." (166)

     Petter kuitenkin ehtii ja saa kuin saakin virallistetun aseman Luotojen kirkkoherrana, virassa, jossa hän aikoo pysyä vanhuuteensa asti, kasvattaa niin jo juoksentelevia kuin vielä syntymättömiäkin lapsiaan. Mietin itsekin, olenko käsittämättömän naiivi vai miksi en missään vaiheessa aavistanut, että tämän pienen onnellisen ja siunatun perheen tarina voikin päättyä jotenkin muuten kuin onnellisesti. Väkisin tulee myös mietittyä, olisiko isä vain antanut vuoren kaatua ja ottanut tyttärensä syliin, jos olisi aavistanut perhettä uhkaavan jäisen kohtalon.
     Jää kokonaisuudessaan on uskomaton taideteos. Jo ensimmäinen lause osoittaa, että Lundbergin lauseenmuodostuskyvyllä hänen ei olisi ollenkaan mahdotonta olla aforisti: "Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä." (7) Romaanin jokainen lause on maalaileva – kuin katsoisi lämminhenkistä suomenruotsalaista perhe-elokuvaa, jossa pikkutytöillä on pitsiessut ja maailmassa rauha. Toisaalta ainakin minuun tarinan käännekohta iskee kuin salama siltä lähes kirkkaalta taivaalta, vaikka kaikki sitten punoutuukin yhteen: tarinan viimeinen lause ja jopa valtavan merkittävä kansikuva, johon ei aluksi tajua kiinnittää mitään huomiota. Jää helpottaa ihmisten elämää talvesta toiseen, mutta jää voi olla myös hurjan petollinen. Romaanin loppu on samaan aikaan niin epäoikeudenmukainen ja niin ymmärrettävä – jokainenhan Luodoilla tuntee jonkun, joka on hukkunut sulaan. Olen onnellinen siitä, että joku Helsingin Sanomien äänestykseen osallistuneista on jo tiivistänyt minun tuntoni, kun en ehkä itse sitä osaisi näin hyvin tehdä: "Pohjattoman kaunis ja pohjattoman surullinen."

UUSIA KAIKUJA AURINGOSTA (Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat)

     Toisinaan sitä melkein unohtaa jonkun hyvän kirjailijan vain siksi, että on jo lukenut tämän koko tuotannon eikä uutta ole vielä saatavilla. Tällä kertaa niin kävi Khaled Hosseinille, jonka edellisen ravisuttavan mestariteoksen Tuhat loistavaa aurinkoa (2008) luin jo yläkoulussa. Vasta tänä kesänä kirjailija tuli mieleeni uudelleen – nyt Ja vuoret kaikuivat -romaanin (2013) mainostuksen myötä. Rehellisesti sanottuna nuo edelliset lukukokemukset olivat painuneet jo niin syvälle mieleni perälle, että jahkailin pitkään ennen kuin tartuin uutukaiseen. Nyt voin toki sanoa, että onneksi tartuin.

     Mielestäni Ja vuoret kaikuivat poikkeaa varsin paljon Hosseinin aiemmista teoksista. Se ei ole yhtä raaka eikä toisaalta samalla tavalla koskettavakaan, mutta harvinaisen hyvä kirja se on. Tarinan epäoikeudenmukaisuudet ja ennen kaikkea se, miten ihmiset väistämättä niihin turtuvat, vaikka yrittäisivät taistella vastaan, laittavat kyllä ajattelemaan entiseen tapaan. Edelleen teoksessa on myös jotakin leimallisesti Hosseinin kynänjälkeen kuuluvaa. Ehkä se on kaikkien kolhujen takaa kurkistavaa lohdullisuutta, toivoa aina vain käänteestä parempaan. Se on myös sellainen ansio, jota vaikkapa suomalaisessa kirjallisessa perinteessä ei useinkaan saavuteta – ehkei edes yritetä saavuttaa.

     Romaanin rakenne on mielenkiintoinen: se on kuin kudelma eri ihmisten tarinoita, jotka täydentävät toisiaan mutteivät kertaakaan myöhemmin itseään. Yksi ihminen pääsee siis ääneen vain yhden kerran, ja tuon kerran jälkeen lukijan on pääteltävä tai paikoitellen jopa kuviteltava hänen tarinansa loppu. Ratkaisuna tämä on kiinnostavan erilainen, vaikka montaa kertojaa toki käytetäänkin usein ja paljon. Henkilökohtaisesti tässä ehkä eniten häiritsee sellainen tekninen seikka, että yhden ihmisen kertomus on usein yhden luvun mittainen, ja siksi näistä luvuista muodostuu jopa kahdeksankymmentäsivuisia mammutteja. Pari lukua järjestelmällisesti iltaisin vaatii siis pitkiä iltoja, tai sitten on yksinkertaisesti vain yritettävä muistaa, mille riville merkityllä sivulla sattui jäämään.

     Hosseinin tuotannossa ehdottomasti kiehtovinta on aina ollut siinä kuvattu täysin toisenlainen maailma. Se on erilainen kuin meidän länsimainen maailmamme, mutta suurelta osin se on myös toisenlainen kuin meillä uutiskuvissa kuvattu Afganistan. Tässäkin taistelun kehdossa lapset tahtovat kuulla iltasadun, johon on kätketty syviä viisauksia – sellaisia kuin romaanin avaavassa allegorisessa tarinassa: "Rohkeuden edellytys on se, että on jotakin, minkä puolesta taistella. Minulla ei ole mitään menetettävää." (19)

     Avaustarinassa, iltasadussa, isän on valittava, kenet lapsistaan hän antaa kylää piinaavalle hirviölle saadakseen pitää loput. Samanlaisen ratkaisun oikeuttaa itselleen pienessä Shadbaghin kylässä tarinan jonkinlaisen pääparin, isoveli Abdullahin ja pikkusisko Parin isä erottaessaan sisarukset toisistaan ja antaessaan Parin adoptoitavaksi kabulilaiselle Wahdatin pariskunnalle, jonka autonkuljettajana hänen lankonsa Nabi toimii. Abdullah jää eron jälkeen lähes koko romaanin ajaksi taka-alalle, Parin tarinaa ja kasvua Pariisissa sentään seurataan jonkin verran. Asetelma muistuttaa yllättäen hieman dekkaria, sillä lukija saa koko ajan käyttää päätään pohtiessaan, miten kunkin henkilön tarina nivoutuu tähän kehyskertomukseen.

     Suurin osa näkökulmahenkilöistä, joita ovat muun muassa autonkuljettaja Nabi ja kreikkalaislähtöinen plastiikkakirurgi Markos, kutoutuukin palkitsevasti osaksi suurta kertomusta. Sen sijaan tästä kulmasta katsottuna amerikkalaistunut afgaanimaahanmuuttaja Idris tarinoineen jää hieman irralliseksi palaseksi. Hän on serkkuineen kyllä lapsena leikkinyt Wahdatien kartanon lähistöllä, mutta muuten hän ei varsinaisesti linkity muihin henkilöihin. Toisaalta erityisesti Idriksen tarina on helppo ymmärtää ristiriitana rikkaan mutta tunneköyhän lännen ja päinvastaisen idän välissä. Kotona Amerikassa kaikki tuntuu Afganistanin jälkeen tyhjältä ja merkityksettömältä – mutta vain hetken, sillä ihminen on uskomattoman nopea unohtamaan sen, mikä kerran on aiheuttanut syvääkin liikutusta. Idriksen ansioksi luettakoon myös yksi teoksen nerokkaimmista kielellisistä havainnoista: "Niin ihmiset aina sanovat. Järjetön väkivallanteko. Järjetön murha. Ikään kuin järjellisiä murhia olisi olemassa." (157)

     Palkitsevan juonen, jota en tahdo eritellä tällä kertaa enempää, ja ilmeisen toiveikkuuden lisäksi romaanin vahvuuksiin kuuluu myös ihmisluonnon osuva kuvaaminen. Markos kuvaa pienellä Kreikan saarella asuvaa äitiään ja tämän kautta koko saaren ilmapiiriä seuraavasti: "Hän on saarelainen. Hän suhtautuu epäluuloisesti kaikkien mantereella asuvien motiiveihin eikä usko heidän hyvään tahtoonsa. Se oli yksi syy siihen, että tiesin jo lapsena lähteväni Tinokselta, jos suinkin mahdollista. Minut valtasi aikoinaan epätoivo, kun kuulin ihmisten puhuvan niin." (295) Maailma on pieni paikka, sillä samalla tavalla voisi kuvata elämää niin monessa suomalaisessakin pikkukylässä. En ihmettele yhtään, että teiniä ahdistaa, jos hän elää kylässä, jossa rajalinjat luokkakavereiden välillä voivat ihan hyvin kulkea sen perusteella, mitä jonkun isoisä on mahdollisesti 50 vuotta sitten sanonut jonkun toisen isoisälle.

     Markos on pelastanut itsensä lähtemällä ja pystyykin siksi tekemään hymyilyttävän havainnon: "Lapsuudenkotiin tuleminen on hiukan hämmentävää, kuin lukisi lopun kirjasta, jonka on aloittanut kauan sitten." (340) Silti tässä vaiheessa olisi varsin rikollista olla nostamatta esiin myös sitä romaanissakin näkynyttä kantaa, että pieni yhteisö voi lämmöllään ja sulkeutumisellaan yhtä hyvin pelastaa. Kun ihmiset tottuvat toisiinsa ja hyväksyvät toisensa sellaisina kuin oikeasti ovat, ei kenenkään tarvitse naamioitua sen enempää vertauskuvallisesti kuin ihan konkreettisestikaan.

     Liekö pitkään jatkunut helle pehmittänyt Ilonan pään vai tekeekö sanojen rakastajana muuten vain mieli (taas kerran) jättää suuremmat analysoinnit tältä erää sikseen ja nauttia siitä, miten Hosseini liikuttaa verbaalista maalaussutiaan paperilla. Näitä fyysisiä ja mentaalisia maisemakuvia lukiessa ei varmasti kenenkään tarvitse kyseenalaistaa sitä, kuinka suuri toiveikkuus ja optimismi rivien välistä pulppuaa esiin. Joskus pelkkä vanhuus voi tuoda mukanaan uskomattoman seesteyden: "Mutta nyt Pari istuu. Hän sulkee silmänsä, kun kahvinkeitin alkaa pulputtaa, ja hänen silmäluomiensa takana nousevat esiin pyöreälakiset kukkulat ja sininen, korkea taivas ja tuulimyllyjen taakse laskeva aurinko, ja aina, aina, sumuinen vuoristoketju, joka katoaa horisonttiin." (245)

UUSIEN TUULIEN UHKAAVA MAHDOLLISUUS? (Miika Nousiainen: Metsäjätti)

     Joka kesä näyttää tarvitsevan yhden Miika Nousiaisen romaanin, jota ahmiessa voi sitten ihmetellä, miksei ole lukenut koko tuotantoa putkeen jo kauan aiemmin, ja siitä huolimatta odottaa uuden teoksen vuoroa seuraavaan kesään. Tällekään kesälle en vieläkään keksisi parempaa aloituskirjaa kuin edelleen riipaisevan ajankohtainen mutta silti niin hulvaton Metsäjätti (2011, pokkarini 2012). Tämä teksti sisältää harvinaisen paljon lainauksia, vaikka karsinkin osan, mutta minkäs teet, kun kirjailija osaa asettaa sanat peräkkäin niin oivallisesti, että ne on parempi toistaa sellaisenaan kuin lähteä liikaa itse viilaamaan?

     Metsäjätti on metsäteollisuusyhtiö pienessä Törmälän kylässä itäisessä Suomessa useamman maakunnan rajalla. Törmälä taas on perinteisiinsä hukuttautunut duunarikylä, jossa perheenisät ovat kautta sukupolvien viettäneet viikot tehtaalla ja viikonloput humalassa. Periaatteet ovat periaatteita, eikä niistä keskustella. Ilmapiiri tuntuu enimmäkseen ahdistavalta eikä lähtökohta vaikutakaan järin lupaavalta: "Ei auttanut, kylä pysyi punaisena. Puoluejako kulki kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. Kunnallispolitiikan ja arkielämän ääneen lausumaton perusperiaate on, että Törmälässä asiat eivät riitele, vaan ihmiset. Perusasioista kaikki ovat aina olleet samaa mieltä: saavutetuista eduista ei luovuta, vika on johtajissa ja muutos on uhka." (119)

     Tähän ympäristöön, työläislapsuutensa vieläkin hiertäviin maisemiin melkoisen luokkanousun tehnyt ja töölöläistynyt kauppatieteilijä Pasi Kauppi kuitenkin lähetetään tehtävänään saneerata Metsäjätin liiketoimintaa eli irtisanoa vanhoja koulukavereita. Yksi näistä Törmälän miehistä on Pasin paras lapsuudenystävä Janne Lahtinen, jolla olisi voinut olla edellytyksiä toisenkinlaiseen elämään kuin teini-isyyteen ja uraan kuumapuristimella. Jannen edustaman tavallisen duunarin ja Pasin häikäilemättömän (tyhmän) porvarispomon Turo Elon maailmojen välille muodostuukin romaanin perusjännite, jota luonnollisesti vielä korostetaan mustavalkoistamalla. Janne kykenee taustastaan huolimatta analyyttisiin, kokonaisvaltaisiin tilannearvioihin: "Saattaa se olla, ettei tuo työntekijäpuolikaan mikään helppo vastapuoli ole. Monen on vaikea ymmärtää, että maailma muuttuu. Joskus pitäisi ymmärtää sopeutua ja mennä eteenpäin mahdollisimman pienin vaurioin. Tiettyjä asioita pitäisi tajuta olla vastustamatta pelkän vastustamisen ilosta." (178–179) Turo taas näkee tehdassaleissa hikoilevat työntekijät ikään kuin B-luokan kansalaisina: "Pitäis lohduttaa. Pieni ihminen on nimittäin pirun tärkee palanen. Yhtä tärkee kuin sä tai mä, tai ei nyt ihan, mutta melkein, silleen kuvitteellisesti." (21) Ei ole vaikea arvata, kumpi hahmo kehittyy tarinan aikana, kumpi ei.

     Toki selkeän jännitteen ja uppoavan huumorin luomiseksi on riisuttava sivuhenkilöistä värejä ja ulottuvuuksia. Nähdäkseni Turon hahmo on osattava ottaa äärityyppinä ja samalla uskottava, että liikemaailmasta löytyy enemmän Paseja. Se onkin ihan kannattavaa jo oman mielenrauhan säilyttämiseksi. Yhtä lapsuuden ihmissuhdettaan, kaveruutta tehtaanjohtajan Törmälässä syrjityn pojan kanssa Pasi kuvaa näin: "Oltiin Vesan kanssa läheisiä. Näin epätasaisuuden meille jaetuissa korteissa, mutta perhe oli reilu. Taisin jo silloin oivaltaa sen, minkä kauppiksessa opin. Toisten rikkaus ei ole köyhiltä pois vaan päinvastoin. Nalle Wahlroosin rikastuminen lisää hyvinvointia. Kun vene on täynnä kalaa, tippuu sinttejä laidan yli." (65) Toisin kuin Turolla Pasilla on myös omatunto ja voimakas velvollisuudentunto tehdä oikein ja huolehtia yhtiön työntekijöistä. Uskaltaisin tosin väittää, ettei sen kehittyminen osaksi perusluonnetta vaadi köyhää lapsuutta kurjissa oloissa alkoholisti-isän pahoinpitelemässä perheessä. Samalla tavalla voi elämään aivan hyvin suhtautua ajalla ja rakkaudella omaa moraalitajuaan kuuntelevaksi kasvatettu "porvarisperheen" lapsi – vähän kuin Pasin kaunis suomenruotsalaisvaimo Emilia, jonka kanssa Helsingissä Pasinkin nykymaailmasta on tullut sekoitus molempia entisiä. "Tuolla vallitsee sellainen usko, että me irtisanojat nauttisimme tästä tilanteesta. Että tämä olisi helppoa, kuin harrastus, jonka irtisanoja ilmoittaisi Suomi24:n senssi-ilmoituksessa. Ristiverinen, komeaksikin haukuttu akateeminen mies, harrastaa golfia, kalastusta ja irtisanomisia." (206–207)

     Pasia kohtaan on kyllä suunnitelmallisestikin pakko tuntea sympatiaa hänen alavireisyyttä synnyttävien lapsuuskokemustensa vuoksi. Vanhempien kohtalot ovat traagiset, ja niiden lisäksi painaa alakuloisen kaverin hieman myöhempi itsemurha, mutta kenties kaikista eniten koskettavat arjen pienet asiat, joihin pieni poika on kyllä kiinnittänyt huomiota osaamatta välttämättä nimetä miksi, kuten joukkuekaverin perheen köyhyys. Helpolla ei ole älykäs poika päässyt "tavallisten" lasten keskellä myöskään koulussa, vaikka onkin myöhemmin saanut sen suhteen viimeisen naurunsa: "Niin on tarina muuttunut, ja arvasinhan minä sen. Pää saattoi olla vessanpytyssä, mutta ajatus kulki. Arvasin, että yläaste eroaa elämästä. Elämässä menestykseen ei riitä kyky piirtää Venomin logo ja sadan kilon tulos penkkipunnerruksessa. Yläasteella riitti." (203) En voi välttyä ajattelemasta, että vaikka oma intohimo opiskeluun ja itsensä kehittämiseen on ilman muuta ykkössijalla, on yliopisto-opiskelulla jonkin verran myös näpäytysvälinearvoa – näettekö nyt ja myöhemmin, mitä sain, kun teininä katsoin seuraavan perjantain pussikaljoittelua pidemmälle.

     Tällä historialla ei ole suoranainen ihme, että Pasin arvio itsensä kaltaisten ihmisten frekvenssistä nyky-Törmälässä on mitä on: "Nykyisistä asukkaista jollakin tavalla lahjakkaita on ehkä seitsemän. Hyvä itsetunto on kuudella, mutta valitettavasti niiden joukkoon ei kuulu kukaan seitsemästä lahjakkaasta." (43) On hyvin vaikea välttyä yhdistämästä Metsäjättiä Kuukausiliitteessä (5/2013) hieman aiemmin olleeseen juttuun, jossa toimittajaopiskelijat selvittivät, mitä heidän yhdeksännen luokan luokkakavereilleen on sittemmin tapahtunut. Jutussa todettiin muun muassa se, että lähtijät ja jääjät erottuvat toisistaan jo ysiluokalla. Minun nähdäkseni ne, jotka lähtevät sen tai lukion jälkeen, voivat lähteä lopullisesti tai ehkä palata myöhemmin takaisin. Ne, jotka silloin päättävät jäädä, perustaa perheen ja hankkia töitä kotikylästä, tulevat paljon todennäköisemmin jäämään loppuiäkseen. Heitä itse kunkin yläasteaikainen ahdistus pienistä piireistä ja maailman mahdollisuuksista ei luultavasti jää painamaan kuten Pasia ja minua, tai sitten he sysäävät sen syrjään arkipäiväisestä ajattelustaan, kuten Janne.

     Summa summarum voin joka tapauksessa samaistua Pasin ajatuksiin hänen tavatessaan vanhan luokkakaverinsa lapsineen: " 'Mulla on nämä kolme vekaraa. - - Tämä vanhin on Casper, ceellä, sitä kutsutaan Sasperiksi kun sen luokalla on kolme Kasperia. Tyttö on Louise ja tämä nuorin on Emil.'

Näyttää siltä, että törmäläläiset antavat lapsilleen joko yläluokkaisia tai sitten iloisia ja erikoisia nimiä. Luulevat, että luokkanousu on taattu kun nimi on Louise tai Emil, ja paska ei tartu kun pojan nimi on Casper. Mitään ei tapahdu nimeä kaunistelemalla. Ensin pitäisi muuttaa asenne elämään tai Louisesta tulee äitinsä kaltainen anteeksipyytelevä nainen tälle kylälle, vaikka nimen perusteella hän kuulostaa prinsessa Madeleinen parhaalta kaverilta." (89–90) Ehkä hieman kovasti sanottu, mutta niin kovin totta. Aika voi olla kansainvälinen, muttei suomenkieliselle lapselle luoda yhtään parempia kansainvälisiä mahdollisuuksia tekemällä hänestä Nikon sijaan Nico tai Kristiinan sijaan Christina. Päinvastoin tarmoa kuluu alaluokilta lähtien turhaan sen selittämiseen, että se on sitten c:llä ja h:lla ja yhdellä i:llä.

     Mitä muuten tulee nykylapsiin, toisen loistavan pohdinnan takana on Janne, joka on tehnyt havainnon, että hänen lukuisia virikkeitä saaneella sukulaislapsellaan on kaikista hauskinta hänen kanssaan ihan tavallisia juttuja puuhastellessa. Hieman ironisesti Janne liittää oivalluksensa maailmanhistorian kuuluisimpaan vauvaan, mutta totuuden siemen siihen kätkeytyy kuitenkin: "Luulen, että Jeesuksen erityisyys oli tavallisuutta. Pilalle olisi mennyt Jumalan poika, jos Vauva-lehti olisi ollut olemassa. Jompikumpi vanhemmista olisi passittanut lapsen tanskankieliseen sukellusmusiikkileikkikoulukielikylpytennikseen, eikä Jeesus olisi ehtinyt olla Jumalan poika. - - Ei lapsen tarvitse osata balettitermejä unkariksi ennen kolmatta ikävuottaan. Minä toivon, että kaikista tulisi onnellisia ja sitten vasta erityisiä jos voimia riittää." (240) Samoille linjoille solahtavat ehkä osittain kohtalon sanelemina myös Pasi ja Emilia, vaikka ymmärtävätkin sittemmin, etteivät ensimmäisen raskautensa odottamattomasta käänteestä huolimatta voisi olla onnellisempia.

     Eniten ajattelemisen aihetta minulle taisi kuitenkin antaa Pasin lopullinen synteesi syyllisyydentunnon värittämistä mietteistään itsemurhan tehneen Mikan ympärillä. Länsimaisista ihmisistä niin montaa ahdistaa ja masentaa, mutta Pasi luulee keksineensä jonkinlaisen selityksen: "Mika ei ymmärtänyt, että maailma sattuu toisinaan toimimaan niin, että täällä pitää hyväksyä aika suuriakin annoksia käsittämättömyyttä ja silkkaa järjettömyyttä ja mennä vain sekaan jouluruuhkaan." (208) On harvinaisen totta, että ihmisten (minunkin) pitäisi päästä irti siitä vinksahtaneesta käsityksestä, että maailma menoineen olisi jotenkin meidän hallittavissamme. Pieniä osia voi toki hallita onnistuneesti, mutta ei koko maailmaa. Ihmiset ovat aina tappaneet ja tulevat luultavasti aina tappamaan toisiaan siinä missä muutkin lajit, niin karmivaa ja epäinhimillistä kuin se jokaisen täysjärkisen (minunkin) mielestä varmasti on. Joskus saattaa olla parempi laittaa murehtimiselle stop ja jatkaa tavallista elämäänsä hienovaraisesti toivoen, että itse läheisineen säästyisi suurilta vaurioilta. Toisaalta suuresti inhoamani jouluruuhkan herättelemänä on pakko olla myös eri mieltä. Jos kaikki syöksyisivät kuluttamaan niin konkreettisia kuin henkisiäkin voimavaroja ajattelematta seurauksia, ei olisi ketään muuttamassa totuttua suuntaa. Ei yhtään luonnonsuojelijaa kirkumassa kerskakulutusta ja naurettavan materialistista elämäntyyliä vastaan, ei yhtään antikapitalistia pohtimassa rohkeasti täysin uudenlaisen talousjärjestelmän perusteita ja mahdollisuuksia, ei yhtään Pasi Kauppia kääntämässä tuulta vuosikymmenet lämpimämmistä ilmoista tietämättömänä palelleessa Törmälässä.

LOPULTA LIITTOLAISETKIN OVAT YKSIN (Tuomas Kyrö: Liitto)

     Tuomas Kyrön julkisuuskuva tuntuu sopivan kuin nakutettu Mielensäpahoittajan tapaisiin kepeän humoristisiin kirjoituksiin, joista voi vähintään rivien välistä lukea samaan aikaan sekä voimakasta että hersyvää yhteiskunta- tai ihmiskritiikkiä. Siksi odotin myös Liitolta (2005, minulla Bon-pokkarina) jotain aivan muuta kuin loppujen lopuksi sain. Tässä tapauksessa kävi tosin siinä mielessä onnellisesti, että sain paljon enemmän kuin missään vaiheessa odotin. Kannessa lainataan Suomen Kuvalehden kritiikistä sanoja "voimakas ja omaperäinen", ja juuri sitä romaani on.

     Myönnän, että ensi silmäyksellä yhdistin teoksen hullunkurisen kuuloiset päähenkilöhahmot Lyydia Haaralan/Muskulan/Anteroisen sekä Urho ja Anna Muskulan nimiensä perusteella Joel Lehtosen erinäisiin hullunkurisiin perheisiin. Varsin pian kuitenkin totesin, ettei nimi miestä pahenna, vaan Kyrön henkilöt ovat täyttä totta, raastavaa lihaa ja verta. Lyydian isän harjoittamasta raa'asta perheväkivallasta on huumori harvinaisen kaukana, eikä olekaan vaikea ymmärtää, miksi vähän kummallinen Urho Muskula vaikuttaa alkuun niin kiehtovalta, että Lyydia on pian huomaamattaan raskaana ja yksin viimeisiään vetelevän anoppinsa kanssa. Tätä vanhaa naista Lyydia yrittää parhaansa mukaan kunnioittaa ja rakastaa, mutta paljastaa rehellisillä ajatuksillaan jotakin kipeää myös nykypäivän vanhuskeskustelusta laitossijoituksineen: "Taakka anoppi on. Ja velvollisuus, joka täytyy hoitaa. Muutama kymmenen kiloa kolisevaa ja riippuvaa ihmistä, joka ei ihmiseltä tunnu. Ei katso silmiin, ei vastaa kosketukseen, ei itke eikä naura." (100) Ja silti häntä hoidetaan lämmöllä parhaan kyvyn mukaan.

     Koska Liitto sijoittuu sota-aikaan, on sen pääpari tarinan edetessä enimmäkseen erossa toisistaan. Emännän kirjeet ja kortit eivät rintamalla Urhoa juuri kiinnosta, ja toisaalta Lyydiaa tuntuu ajavan eteenpäin lähinnä voimakas vastuuntunto siitä, miten normien mukaan on oikein toimia ja elää. Perspektiiviä Lyydian elämään ja ajatusmaailmaan tuokin Urhon sisko Anna Muskula, joka on ulkopuolisten silmissä voimakas ja lujatahtoinen onnistuja, mutta hiljaa omasta mielestään ikuisesti vajaa ja kelvoton. Anna on opiskellut Helsingissä ja päässyt voimistelemaan olympialaisiin Saksaan. Samalla reissulla hän on myös tavannut Hitlerin ja jälkikäteen katsoen käytännössä myynyt haavoittuvan sielunsa. Kotikylällä Anna pitää sota-aikanakin omin voimin kansakoulua, vaikkei kaikki sitten olekaan aivan sitä, miltä näyttää.

     Kyrö osaa pudotella tietoa käsittämättömän upeasti juuri oikeassa tahdissa – niin, että sitä samalla odottaa ja ei osaa odottaa. Kokonaiskuva yhden perheen elämästä paikoitellen jopa shokeeraavin kääntein piirtyy vähitellen Lyydian kolmannen persoonan näkökulmasta, Urhon minäkerronnasta ja Annan päiväkirjamerkinnöistä ja tulee valmiiksi vasta viimeisillä sivuilla. Oman lisänsä sekaviin kohtaloihin tuo vielä koululle sijoitettu puolalainen sotavanki "Pentti", jonka Anna tahtoo pelastaa.

     En ole toistaiseksi lukenut yhtäkään kotimaista kirjailijaa, joka olisi yhtä suurella vakavuudella ja voimakkaalla eläytymisellä kuvannut toista maailmansotaa Hitleriä ihannoivasta näkökulmasta. Herkkä Anna on tunteidensa lisäksi löytänyt oikeasti myös kaikki järkiperustelut sille, miksi diktaattori on pelastanut ja tuleva pelastamaan onnettomien kansakuntien tulevaisuuden. Asia ansaitsee karmivuudestaan huolimatta käsittelynsä muun muassa juuri siksi, että vain jokin poikkeuksellinen karisma saa niin valtavan massan ihmisiä taakseen – fakta on tiedostettava jo toistuvuuden ehkäisemiseksi. Iho on kyllä kananlihalla suurimman osan ensin hieman hitaasti käynnistyvän teoksen loppupuoliskoa.

     Hurjinta on ehkä se, että Anna ei ole tahdoton nukke, vaan oikeasti älykäs ja omin aivoin ajatteleva ihminen. Lukion yhteiskuntafilosofian tunnilta on jäänyt mieleeni lausahdus siitä, miten demokratia ei ole paras mahdollinen vaihtoehto, mutta se on tähän mennessä keksityistä vähiten huono (pahoittelen, etten muista enkä nopeasti löytänyt varmuutta siitä, kuka näin sanoi). Valistunut diktatuuri voisi olla omasta mielestänikin parempi vaihtoehto, jollei sen kohdalla aina törmättäisi ongelmaan siitä, kuka valistuneisuutta pääsisi arvioimaan. Olkoon kuinka valistunut heppu vain, en tahtoisi olla tyytyväinen alamainen perussuomalaisen diktaattorin ikeen alla – eivätkä hänen kannattajansa varmasti minun hallinnassani.

     Tästä huolimatta Annan päiväkirjamerkinnöistä voi löytää varsin perusteltuja filosofia kannanottoja, jotka voidaan liittää myös päivän polttavaan koulukurikeskusteluun: "Yksinvaltius toimii, jos yksinvaltias on valistunut. Hän ei vain hallitse tai alista, hän suojaa. Ei opettajakaan voi antaa päätäntävaltaa lapsille, koska hän tietää paremmin. Tai vanhemmat lapsilleen. Yksinvaltiaan tehtävä on estää alamaisia tekemästä vääriä valintoja, hänen tehtävänsä on yksinkertaisesti tietää enemmän. Luoda sitä kautta kaikille parempi elinympäristö, eikä se tapahdu ilman, että jotkut ryhmät luopuvat ylenmääräisistä eduistaan." (142) Vähän kylmää lukea näitä niin syvästi ymmärtäen, vaikka se ehkä on sanomattakin selvää, ettei Hitler mitenkään mainioimmin sopinut tätä tehtävää toimeenpanemaan.

     Hämmentävää diktaattorista hurmioituiminen on myös siksi, että Annalla on kyllä valmiuksia tutkia ihmisluontoa ja sen nyrjähtäneisyyksiä. Päiväkirjan analyyttiset pohdinnat kronologisesti ennen romaanin varsinaisia tapahtumia ovat moneen otteeseen tarinan kiinnostavimpia kohtia. "Ensimmäisenä minunkin mielessäni on ollut: kuinka kostaa, haluan päästä tasoihin. Eikä tasoihin pääse koskaan, kostoa seuraa kosto." (174) Päiväkirja paljastaa loppujen lopuksi myös sen, mitä Annalle on oikeasti tapahtunut ennen paluuta Muskulaan.

     Annan käsittely on kiinnostavaa siksi, että hän on romaanin hahmoista selvästi poikkeuksellisin, Kyröltä varsin rohkea ja nimenomaan omaperäinen veto. En oikeastaan keksi yhtäkään teosta, jota voisin suoraan verrata Liittoon. Keskeisiä ovat tietenkin myös kovia kokeva Lyydia ja sotatantereilla hallusinoiden tervejärkisenä pysyvä Urho, joista jälkimmäinen vaikutti minusta viimeisiin lukuihin saakka jotenkin ärsyttävältä tai vastenmieliseltä. Tarinan lopussa roolit on kuitenkin kiehtovasti käännetty, ja kaikki sympatia asettuu jäyhän, itsekseen pohdiskelevan Urhon puolelle. Vaatii läheisen ihmisen kohdalla aikamoista elämänkulun hyväksyntää todeta Urhon tavoin: "Minä luulen, että silloin on oikea aika kuolla, kun ei enää tarvitse elää." (349) Toisaalta Lyydian ratkaisuakaan ei juuri voi kritisoida, vaan kiukku kohdistuu tämänkin teoksen kohdalla naiivisti kirjoittajaan eli Kyröön, joka suvereenisti tappaa hahmojaan.

     En tahdo liikaa paljastaa teoksen yksityiskohtia, joten en kirjoita edellisestä aiheesta enempää, vaikka pohdintaa voisi toki jatkaa pidemmällekin. Sen sijaan on vielä kiinnitettävä huomiota teoksen siihen aspektiin, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Urhon ja kaikkien muiden kärsimys itärintamalla kaikessa kauheudessaan jää jotenkin uskomattomalla tavalla laimeaksi, kun kuvioon astuu "Pentin" menneisyys. On kertakaikkiaan pysäyttävä hetki, kun ennen niin humaani rauhanrakastaja kuvaa sotatilanteen jalostamia ajatuksiaan: "Kaunotaiteiden, demokratian ja puolueettoman oikeuslaitoksen myötä ihmiset ovat nitistäneet todellisen luontonsa, kadottaneet kosketuksensa siihen. He luulevat, että jokin oikeusistuin pystyisi kertomaan kuka ansaitsee rangaistuksen tai kuka vapauden, mikä on oikein ja mikä väärin. Vapauden ansaitsee se, joka sen ottaa. Vankeuden ansaitsee se, joka siihen alistuu. Oikea ja väärä ovat jokaisen itsensä päätettävissä." (241) Kuvailtu yhteiskunta on modernille länsimaiselle ihmiselle hirveä painajainen, mutta vieläkin pelottavampaa lienee se, ettei sen realisoitumisesta ole vielä kuin isoisäni ikävuosien verran aikaa.

     Seuraava huomautukseni poikkeaa kenties hieman edellisistä, mutta se on silti otettava mukaan esimerkkinä Lyydian nuoruusvuosien tunnoista ja yhtenä kirjan hienoimmista tiivistyksistä. Urho on nuorena kova uimari, ja Lyydia käy muun kylän tavoin katsomassa kisoja. Kuvataiteita rakastavasta tytöstä sanotaan: "Vaistomaisesti Lyydia etsii katsellaan piirustuksenopettajaansa Elsa Puupposta ja muistaa sitten tämän sanat: urheilu on brutaalia kaaosta, joka on taiteessa hyvä mutta muussa elämässä hajottava voima." (27) Kun tämän ajatuksen muistaa vielä kolmisensataa sivua myöhemminkin, voi siihen yllättävästi peilata sotavuosien radikaaleja tapahtumia.

     Takakannen mukaan Liitossa on kyseessä "suuri tarina pienistä ihmisistä". Pienten ihmisten kohtaloista tulee kuitenkin suuria. Annan uusi herätys ja sitä seuraavat toimet kaikkiaan ovat tärisyttävän liikuttavaa luettavaa – syyllisyyteen voi täysin siemauksin samastua, vaikkei itse ole tehnyt mitään. Lohdullisinta on silti se, että niin kurja kuin onnellinenkin elämä jatkuu ja jokaisen myrskyn jälkeen on poutasää. "Minusta on alusta saakka tuntunut, että Aino enemmän tykkää elämästä kuin vihaa" (345), viimeisillä sivuilla todetaan. Aino on muuten sikäli mielenkiintoinen hahmo, että hän esiintyy vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa. Yksi arvoitus saa siis vastauksensa vasta aivan lopussa, minkä johdosta takakannen ollessa päällimmäisenä on lukijalla tyhjä olo. Olen valitettavasti kovin kritiikittömällä päällä tänään, mutta kai se on niin, että eniten tekstiä syntyy teoksesta, joka puhtaasti inspiroi.

JARRUTA JA KATSO YMPÄRILLESI (Jari Tervo: Jarrusukka)

     Ei mennyt taas ihan niin kuin Strömsössä tai edes omissa suureellisissa suunnitelmissani tämä kirjakevät. Ensimmäinen yliopistovuosi opetti siis ainakin sen, ettei minulla ole edelleenkään suurta kykyä tai tahtoa paneutua kirjojen lukemiseen silloin, kun kyse ei ole kielipolitiikasta, muoto-opista – tai opintoihin kuuluvasta kaunokirjallisuudesta. Lieventävänä tekijänä on tosin sanottava, että kirjoja olen kyllä lukenut paljonkin, en vain ole saanut niitä loppuun.

     No, toisaalta on tyhmää aloittaa kaikki päivitykset itkemällä sitä, etteivät ne ole eksistoineet aiemmin. Hyvä on myös huomata, että enhän minä tässä kirjoittaisi, ellen olisi ainakin yhtä opusta lukenut (loppuun asti). Tämän uroteon suoritin kevyesti puolikkaalla junamatkalla Satakunnasta Jyväskylään ja sen toimeenpanosta saan osittain kiittää mummuani, joka pyrkii sekä vanhoista että uusista kirjoistaan eroon ja tekee sen ilahduttavan usein minun suuntaani. Kyseessä oli siis Jari Tervon Kirjan ja ruusun päivän teemateos Jarrusukka, joka oli oikeastaan pakko lukea siltä istumalta. Käsittely siirtyy nyt hieman vakavammaksi tai ainakin vakavammin otettavaksi.

     Jarrusukka on ainakin omassa lähipiirissäni saanut ristiriitaisen vastaanoton, ja onhan se myönnettävä, että teoksen päähenkilö, tohtorismies ja yläkoulun sijaisopettaja, käytännössä kaappaa pikkuvauvan etsiessään intohimoisesti Jeesus-lasta pakkomielteeksi muodostuneeseen joulujuhlan seimikuvaelmaansa. Ymmärrän periaatteessa sen, että varsinkin vanhemman polven mielestä on epäsopivaa käsitellä "Jeesusta" näin epäkunnioittavalla tavalla. Toisaalta olen itsekin uskova luterilainen kristitty enkä omasta näkökulmastani oikein ymmärrä, missä vaiheessa Tervo tekee pilaa uskonnosta tai vaikkapa juuri Jeesuksesta. Vauvaa tohtori kutsuu Jeesukseksi, koska on ajatellut tälle roolin kuvaelmastaan, mutta onhan nimi maailmalla yleisesti käytetty ihan tavallisenkin kansan joukossa. Pienokaista kohdellaan arvostaen ja hänestä pidetään huolta. Nimeä ja yleistä seimikuvaelman valmistelua lukuun ottamatta uskontoon ei minun nähdäkseni teoksessa edes juuri puututa.

     Kuvaelmassa taas on kyse ihmisten symbolisesta teosta, joka kuuluu koulujen jouluperinteisiin ilman, että sitä niissä kovin sakramentaaliseksi nostetaan. Tähän perinteeseen tohtori tahtoo panostaa vielä normaalia enemmän, tehdä siitä aidomman ja alkuperäisemmän. Totta kai minä näen ja tiedän, että koko hahmo pyrkimyksineen on Tervon tv:stäkin tuttua ironiaa, mutta mitään pyhäinhäväistystä tässä ei mielestäni tehdä sen enempää kuin vaikka Dan Brownin bestsellerissä Da Vinci -koodi.

     Sen sijaan tässä pienessä romaanissa otetaan huumoriverhon läpi erinomaisen osuvasti kantaa niin nyky-yhteiskunnan kuin sen muodostavien tahojen ja ihmistenkin tilaan. Tohtori kuvaa keskusteluaan naapurinsa ulkomaalaistaustaisen rouvan kanssa seuraavasti: "Hän näytti pahoittavan aina mielensä, kun paljastin hyödyttömyyteni lääketieteellisissä pulmissa. Katkaisin mukavasti alkaneen rupattelun nuivaan kommenttiin. Mitä sillä oli väliä hallitsinko tärisevät reisilihakset? Voisin silti keskustella niistä. Keskustelinhan myös tuloverosta, valtion budjetista, televisio-ohjelmista ja säästä, vaikken hallinnut mitään näistä aiheista." (42) Näkökulma on toki kärjistetty, mutta vetoaa minuun, sillä itse uskallan vain hyvin suurella varauksella kommentoida eurokriisiä, sote-uudistusta, lainsäädäntöä, viikonlopun sääennustetta tai toisen ihmisen lempiohjelmaa. Suurinta tai ainakin kuuluvinta osaa ihmiskunnasta tällainen "tiedänköhän minä tästä aiheesta varmasti tarpeeksi" -epäilys ei tunnu keskusteluissa häiritsevän, mutta onko kyseisen ryhmän edustajilla oikeasti pitkä matka esimerkiksi kardiologisiin kannanottoihin – sitä sopii miettiä.

     Yksi kirjan kohokohdista tiivistyy hienosti ajatukseen "itämaan tietäjistä", veltoista ja hurskastelevista yläkoululaisista: "Pidin heitä nykyajan ihmisinä: he halusivat tehdä paljon hyvää ihmisille, jotka asuivat maapallon toisella äärellä sen sijaan, että tekisivät hitusen hyvää ihmisille, jotka asuivat samassa kaupunginosassa. Etäisyys mahdollisti autettavan pyhimyksellisyyden." (61) Ilmaisjakeluistakin voi joskus löytää helmiä, mistä osoituksena jääkaappini ovesta on ansainnut paikan Kari Hotakaisen Avara, pieni maailma -kolumni (Me-lehti, 4/2013). Siinä kirjoittaja muun muassa kyseenalaistaa snobbailevan turismin: "Jokaisessa matkailuohjelmassa joku kehuu kohdetta toteamalla, että tämä ei ole tyypillinen turistikohde. Mikä se sitten on, jos sinäkin olet siellä?" Hotakainen kertoo myös sukulaismiehestään, joka ei ole koskaan kokenut edes tarvetta lähteä tutusta piiristään maailmalle, vaikka se maa(ilma)n tapa onkin. "Totean vain, että näinkin voi elää. Ja hänellä on paljon kuuluisia sukulaissieluja. Yksi heistä on amerikkalainen Nobel-kirjailija William Faulkner, joka kirjoitti kaikki kirjansa Syvän Etelän kotiseutunsa ihmisistä. Tämä oli mahdollista matkustamatta mihinkään. Piti vain kuunnella tarkasti ja ajatella: tuon naapurin käytös on universaalia."

     Eksyn kenties vähän alkuperäisestä aiheesta, mutta henkilökohtaisesti en hiljaa mielessäni ihaile ihmistä, joka listaa minne on lennellyt viimeksi ja minne on lähdössä seuraavalla lomalla. Sen sijaan saatan haaveilla kysyväni, onko kyseinen henkilö käynyt Lapissa sesonkien ulkopuolella tai matkustanut kotimaan läpi rajalta rajalle (itse olen tehnyt vasta ensimmäisen, jälkimmäisestä haaveilen). Erittäin usein mennään kauas, vaikka voisi olla lähes yhtä tyydyttävää, hyödyllisempää ja ympäristöystävällisempää katsoa lähelle. Kovin monet ostavat puhtaan omantunnon lahjoittamalla hyväntekeväisyyteen, mutteivät huomaa kysyä, mitä naapurin yksinäiselle kuuluu. Tästä on tullut maan tapa, enkä tiedä voiko siitä vain kaltaisiamme tavallisia ihmisiä kauheasti syyllistää. Kaikessa on joka tapauksessa kyse elämästä, joka muuttuu tai jättää muuttumatta aikakausien mittaan. Erään havainnon tohtori tekee löytövauvansa parittoman sukan ja naapurin vanhanrouvan innoittamana: "Elämä, tuokio jarrusukkien välillä." (41)

     Tosiaan, se naapurin vanharouva. Hän on nimeltään Signe Lindsten ja tämän päivän elämänmenon ruumiillistuma. Ympäristö suhtautuu puolikuuroon leskeen säälien, pitää häntä vähän höppänänä ja yksinäisenä, vuokraemäntänä ahneenakin. Koska rouva Lindsten on vanha, häntä kohdellaan ajoittain kuin pikkulasta eikä hänen teräviä kommenttejaan aina osata ottaa ihan todesta. Todellisuudessa Signe on kuitenkin varsinainen teräsmummo, nykypäivän hyväkuntoinen vanhus, joka ei ole vain jarrusukkajalkaista ongelmajätettä ja joka itse asiassa vetää niitä ylenkatsovia lähimmäisiään höplästä: "Tyyne Holappa pyysi minua hillitsemään äänenkäyttöäni. Kaikki kyllä kuulivat, Signe Lindsten mukaan lukien. Ei hän kuuro ollut eikä edes huonokuuloinen. Hän leikki kuuroa tai sokeaa tai liikuntakyvytöntä, kun hän piti vuokralaista. Signe tutki ihmistä. Se oli hänen harrastuksensa. Hän kokeili kahvakuulaa, mutta ihminen oli kiinnostavampi." (110–111)

KURJUUDEN KUNINGATAR (Minna Canth: Köyhää kansaa)

     Jyväskylän Kirkkopuistossa on nuoren Minna Canthin patsas, jonka ohi usein kävelen matkalla yliopistolta rautatieasemalle. Jos junan lähtö ei odota kriittisten minuuttien päässä tai liian suuret lumimassat eivät tuki polkua (kuten viime aikoina on usein käynyt), olen jostain syystä ottanut tavaksi pysähtyä patsaan eteen muutamaksi sekunniksi. Se näyttää määrätietoiselta, joten luulen sen näyttävän Minna Canthilta.

     Canth on siitä mukavaa luettavaa, että hänen teoksensa ovat varsin lyhyitä ja siten helposti tartuttavia. Minä, jolla on kirjoittaessani varsin usein vaikeuksia tiivistää olennainen, ihailen sitä, miten nainen on saanut niin lyhyeen tilaan mahtumaan niin suuren määrän tunteita ja pieniä mutta kuitenkin kokonaisuuden kannalta hyvin merkittäviä tapahtumia. Tällä kertaa luin tenttimateriaalinakin vaikuttavan Köyhää kansaa -novellin (1886, minulla Valitut teokset 2008), josta on pakko kirjoittaa siksi, että se jäi vaivaamaan.

     Näin opiskelijayhteisössä elävänä tuntuu välillä siltä, ettei ole luokkansa oikeanlainen edustaja, ellei valita siitä, miten kaikki maksaa liikaa eikä mihinkään ole varaa. Siksi kai ihan hyvin toimeentulevana kaksinasujana sorrun siihen hävettävästi toisinaan itsekin. Totuus kuitenkin on, ettei tällä vuosisadalla yksikään suomalainen opiskelija ole köyhä. Lukukokemuksellani maailmankuvaani jälleen hieman avartaneena uskaltaisin melkein sanoa, että jos kodittomat jätetään laskujen ulkopuolelle, ei yksikään pienituloinen tai työtönkään ole tässä edelleen suhteellisen hyvinvoivassa yhteiskunnassa sillä tavalla perinteisesti "köyhä", että kelpaisi Köyhää kansaa -novellin maailmaan. Tällä purkauksella en tarkoita väheksyä sitä, miten elämä todella on edelleen harvinaisen hankalaa, jos rahaa ei ole. Sen sijaan yritän nimenomaan purkaa ahdistustani Mari Holpaisen lasten puolesta.

     Ehkä pysäyttävintä novellin maailmassa on se, että se oli täällä nykyisessä yltäkylläisessä hyvinvointivaltiossamme täyttä totta vain muutama hassu vuosikymmen sitten. Marin vain kahdeksanvuotias Hellu-tyttö on puoliksi sokea mutta auttaa kuin ihmisen mieli äitiään aivan kaikessa, käy kylällä kerjäämässä ja hoitaa vakavasti sairasta Anni-vauvaa. Pojat sen sijaan eivät osaa edes pitää kummallisena sitä, että heistä toisella ei ole housuja vaan pelkkä vanha mekko, vaan muistuttelevat vain äitiään siitä, miten heillä olisi niin hirvittävän kova nälkä. Täytyy olla sydäntäsärkevää äidille, että lapset käyvät omin päin varastamassa leipää, kun eivät sitä muuten saa – ja silti varastamisesta on rangaistava.

     Kaikesta huolimatta Mari pysyy parhaansa mukaan kovana, jättää itse syömättä, jotta lapsille riittäisi vähän enemmän, ja jättää nukkumatta, koska Annia pitää hoitaa ja Hellunkin on saatava välillä nukkua. Hän säälii työtöntä miestäänkin niin, että lähtee itse hakemaan toimeksiantoja ja auttaa vielä matkalla toista itsensä kaltaista naista. Kaikesta päätellen Holpaisten elämä ei ole koskaan ollut tämän parempaa, vaan samanlaisessa tilanteessa on kituutettu jo vuosikaudet. Canth on vain päättänyt ottaa kuvauksensa kohteeksi sen vaiheen, kun vahvinkin selkä lopulta katkeaa. Mari alkaa nähdä harhoja ja ajatella, että lasten olisi parempi kuolla kuin kärsiä maan päällä. Minulla ei vielä ole lapsia, joten en tietenkään tiedä, miltä tämän lukeminen tuntuisi, jos olisi. Arvelen kuitenkin, että hirvittävältä, kun nyt jo tekee pahaa. "Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet, kun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi ollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon ei tuskaa eikä nälkää näe" (49), Mari huokailee ja menettää pian tajuntansa.

     Pikku-Annin kuoltua Mari ei enää jaksa, vaan muiden kuvauksen mukaan tulee hulluksi ja joutuu ankeisiin oloihin hoitolaitokseen. Holpainen rakentaa rautatietä ja kotona ollessaan enimmäkseen nukkuu. Pojat eivät vieläkään osaa ajatella minkään olevan varsinaisesti pielessä, mutta pienen Hellun suru ja pelko on musertavaa. Kahdeksanvuotias muistaa, että äiti on kieltänyt itkemästä, ja yrittää parhaansa mukaan pitää taloa pystyssä. Tyttöä pelottaa pikkusiskon ruumis ulkorakennuksessa, äidin sekoamispiste tuvan nurkassa ja se, miten kaikesta oikein selvitään. Ja hän on edelleen vain kahdeksanvuotias.

     Holpaisten perhe ei ole edes mikään yksittäinen poikkeus, minkä kohtaus tiellä toisen samassa tilanteessa olevan naisen kanssa osoittaa. Kurjista oloista olen lukenut muistakin klassikoista, mutta jotenkaan ne eivät ole saaneet aikaan tällaista vaikutusta. Marin tapaama nainen kuvaa perheensä surkeaa tilannetta näin: "Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei mitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra siunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä mieron tielle lähtenyt, koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä kohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata jokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema tulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua." (31)

     Tulee jälleen vähän sellainen olo, että lakatkaa nyt rakkaat ihmiset sättimästä nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää kaikista sen pienistä puutteista, kun näin huimasti on menty näin lyhyessä ajassa eteenpäin. Ja sitten, vähän hirveää kyllä, tulee sellainen onnellinen olo, että onpas minulla kaikki valtavan hyvin. Canth on tainnut haudan tai patsaansa takaa onnistua tavoitteessaan.

KOVAPÄIDEN KASVUTARINA (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä)

     Syksyllä meille sanottiin kirjallisuustieteen luennolla jotakuinkin niin, että "kaikkihan teistä ovat lukeneet Seitsemän veljestä, ja jos sinä et ole, ole nyt aivan hiljaa ja tee se ensi tilassa". Olin hyvin hiljaa, koska siinä vaiheessa huomasin, että vaikka olen teoksen ihan itse ostanut kirjahyllyyni varmaan ainakin viisi vuotta sitten, en ollut lukenut siitä kuin alun. Mutta miksi? Mahdollisesti ajattelin tietäväni toisen käden lähteiden kautta teoksesta jo tarpeeksi. Tai sitten se vain oli liian paksu ja liian klassikko. Huonoja selityksiä kaikki, joten paransin tapani. Se kannatti.

     Kuten niin monesti aiemminkin, ajattelin tässä vähän esittää kritiikkiä tämänkin teoksen aikalaismielipidettä vastaan – siitä huolimatta, että samoja argumentteja on varmasti käyttänyt harvinaisen moni muukin. Onnekseni en kuitenkaan tee tässä tieteellistä tutkimusta, vaan annan itselleni luvan kaikkeen riemuun siitä omakohtaisen oivaltamisen kokemuksesta, jonka lukeminen niin kovin usein synnyttää. Seitsemän veljeksen (1870, Otava, pokkariversioni 2007)  siivellä August Ahlqvistista on tullut nykyihmiselle melkein yhtä kuuluisa kuin itse romaani. Mies tunnetusti ei ymmärtänyt, mihin Kivi romaanillaan pyrki, ja oli sitä mieltä, että se suunnilleen häpäisi täysin Suomen talonpoikaiskansan. En ole aivan varma, voiko 2010-luvun parikymppisellä opiskelijatyttösellä olla yhtään "oikeampaa" käsitystä siitä, mihin Kivi pyrki, mutta mielipiteeni aion jakaa.

     On totta, että nämä seitsemän veljestä kuvataan vähän likaisina, osin yksinkertaisina, huonokäytöksisinä riitapukareina, jotka vastustavat yhteiskunnan normeja vaikkapa lukutaidon hankkimisesta. Siinä sivussa he kuitenkin ovat noin parinkymmenen vuoden iästään huolimatta aika pikkupoikia, jotka kaipaisivat jo kuolleen äidin huolen- ja kurinpitoa. Veljekset saattavat saada spontaanisti jonkin idean ja lähteä sitä heti joukolla toteuttamaan, kuten jo aivan tarinan alussa Venlan kimppakosiminen osoittaa. He uskovat herkästi sen, minkä kuulevat, ja esimerkiksi erilaisten tarinoiden myötä pelkäävät milloin luonnossa vaanivaa peikkoa, milloin Jumalaa syntisyyttään syvästi katuen. Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero ovat kaikkea muuta kuin pahoja; ennemminkin he ovat ilkikurisia pieniä poikia, joilla on periaatteessa pyrkimys kunnialliseen elämään mutta käytännössä vähän turhan paljon esteitä sen saavuttamiseen. Tässä mielessä assosioin veljekset jollain asteella kirjallisuushistorian toiseen samanmoiseen, tosin oikeasti vielä pikkupoikaan, Astrid Lindgrenin valloittavaan Vaahteranmäen Eemeliin. Eemelihän päätyy kunnallisiin johtotehtäviin, eikä juurikaan sen huonommin käy Jukolan veljestenkään, kuten Kiven kertoja teoksen päätösluvussa esittää.

     Se, mitä yritän tässä sanoa, vaikka sen olisi sanonut moni ihminen ennen minua, on, että Seitsemän veljestähän on nimenomaan huikean hieno ja minuun vetoavalla huumorilla kuorrutettu kasvutarina – kertomus siitä, miten veljeksistä tulee kunnon kansalaisia. Aikalaistalonpojat saattoivat olla kaikki kunniallisia ja ahkeria Saarijärven Paavoja, jolloin heidän mainettaan ilman muuta saattoi loata tällainen käsitys heidän luokkansa edustajista. Minä taas lähestyin kertomusta tietenkin omasta perspektiivistäni ja ajattelin, että tämän selviytymistarinan kuuluisi olla jokaisen syrjäytymisuhassa olevan "just nyt ei huvita" -persoonan pakollisella lukulistalla. Tästä näkökulmasta nimittäin näyttää siltä, että aika usein se näissä tapauksissa on loppujen lopuksi kuitenkin itsestä kiinni. Töppäilyjensä jälkeen veljekset ovat jo valmiita lähtemään armeijaan sotimaan, mutta vapauduttuaan syytöksistä he vain yksinkertaisesti päättävät, että nyt opitaan lukemaan, vei se kuinka paljon aikaa tahansa. Päättäväisyys on suorastaan ihailtavaa, kuten Juhanin ja Timon sananvaihto osoittaa: "JUHANI: Kahden vuoden mentyä olkoon aapiskirja päässäni; se on sanottu. Mutta Timo-parkaa minä surkuttelen; hänellä on vielä kovempi kallo kuin minulla, kaksinkerroin kovempi. TIMO: Älä yhtään huoli, vaikka onkin se kaksinkerroin kovempi. No, no, sinä opit aapiskirjas kahtena vuotena, minä siis neljänä. Niin, kärsimystähän siinä vain tarvitaan." (275)

     Todellisuudessahan Timo oppii lukemisen jalon taidon jo ennen Juhania, mutta kaikkia heitä kuitenkin lopulta kehutaan mallikkaiksi lukijoiksi ja muutenkin kelvollisiksi kansalaisiksi. Tunnustus ei veljeksille riitä, vaan he jälleen lujasti päättävät jotakin, jonka toteuttavat vaikka sen kuuluisan harmaan kiven läpi. "Niin vuodet, jotka nyt seurasivat, saattoivat onnea ja menestystä Impivaaran taloon. Ahkeruus on onnen lähde, ja ahkerasti puuhasivat ja toimittelivat veljekset, josta pellot laajenivat yhä enemmin ja enemmin, viljaa karttui aitan laariin, hevosia talliin ja nautoja omettaan orsien alle." (291–292) Kertojan kuvailua täydentää vielä joka asiassa niin järkevän Aapon päättely uurastuksen hyödyistä: "Ja niin on meillä kohtakin kaksi oivaa taloa ja kaksi torppaa, kaikkein parhaimpaa, ja siinäpä osaa, tannerta ja tilaa meille jokaiselle erikseen, kun lopulta on tapahtuva yleinen jako, kunkin tulevaisuuden määräys. Ja toivokaamme, että viimein kaikki on kulkeva hyvän toivon mukaan! Niin, kaikkihan vihdoin hyvin, jos vaan järkevyys ja oikea taju aina on johdattavana tähtenämme täällä, polkeissamme elämän tietä." (295)

     Asioiden ilmeinen oikea laitahan on siis se, etteivät nämä Jukolan jäyhät miehet pohjimmiltaan ainakaan laiskoja ole. Ahkeralla uurastuksellaan he saavat kukoistukseensa kahden talon maat niin, että omilla tiluksilla tilaa riittää tulevaisuudessa kaikille perheen perustaneille veljeksille ja vanhapoika Simeonille. Vaikuttaa siltä, että Jukolan saunan palo ja veljesten kymmenvuotinen vastuunpako Impivaaran erämaahan on ollut hieno tekijä matkalla lopulliseen onneen. Eloa Impivaarassa Kivi kuvaa muutenkin luonnon keskellä elämisen tuottaman onnen ja omavaraisuuden aikana. Juuri sellainenhan on haaveissa siintävä elämänihanne monilla nykyihmisillä.

     Veljesten luonteissa, älyssä ja ulkoisessa olemuksessa on tietenkin paljon jo heti alussa kuvattuja keskinäisiä eroja, mutta kovapäisin ja riitaa haastavin esikoinenkin näyttää välillä myös sensuellimman puolensa. Sanoista ja ajatuksista kuvastuu jo alussa ennen kaikkea turhautuminen omaan kyvyttömyyteen, siis juuri se, että tahtoa ja pyrkimystä olisi, jos käytäntö puhuisi sen puolesta. "Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke" (54), Juhani huokaakin lukkarin koulussa. Onko se rikos, että ihmisellä on kova pää? Niin saatetaan nykyisessäkin koulumaailmassa ikävä kyllä ajatella. Toisaalta Jukolan veljekset osoittavat rohkaisevasti, että kovallakin päällä voi päästä hienoihin tuloksiin, jos tahtotilansa vain osaa kanavoida oikein. Eero on alusta asti jatkuvasti piikittelemässä vanhinta veljeään, joka ei nokkeluuksia aina ymmärrä, ja näin hänen henkinen kapasiteettinsa voidaan ajatelle keskivertojukolalaista suuremmaksi. Suhteessa alun tiettyyn normivastaisuuteen teoksen hyvin legendaarinen lausahdus on hänestäkin silti kunnioitettavan paljon sanottu: "Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta." (362)

     Tahdon palata vielä lyhyesti alkoholipolitiikkaan, johon liittyen arvostelin tässäkin kontekstissa aiemmin Kiven Nummisuutareita johtotähtenä suomalaisen kirjallisuuden alkoholistisessa rappiotilassa. Seitsemän veljestä oli näiltä osin iloinen yllätys. Veljekset toki pitävät ilojuomasta siinä missä muutkin miehet, mutta jo Hiidenkiven sonniepisodin jälkeen tehdään ensimmäisen kerran selväksi aineen turmiollisuus. Aina niin hiljainen ja kunnollinen Lauri on vetäissyt pienellä kivipinta-alalla jopa vaarallisen kännin ja aiheuttanut harmia veljilleen. Niinpä kertoja varsin pian toteaakin: "Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä." (239) Lauri ei ilokseni jää edes ainoaksi tapaukseksi, sillä vaikka myös tästä teoksesta löytyy jotenkin lajityypillinen viinanpolttotapaus, ovat sen seuraukset sen sorttiset, että myöhemmin teoksen kuluessa absolutismiin päätyvät kaikki paitsi Timo ja Simeoni. Simeoniakin oma tahdottomuutensa tosin kismittää sen verran, että hän ainakin osin sen johdosta yrittää jopa itsemurhaa.

     Ihan lopuksi otan vielä esiin uuden suosikkikohteeni: mikä tuttu lausahdus löytyikin tästä kirjasta. Tosin tässä tapauksessa sillä on ihan kaikki mahdollisuudet olla myös vielä vanhempi suomalainen renkutus, jota Kivi on vain lainannut, mutta minä kuitenkin riemuiten löysin sen tästä yhteydestä. Kun Lauri rallattaa humalapäissään Hiidenkivellä muiden hermoja raastaen "Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii - -" (197), en voi välttyä mielleyhtymältä muistoon noin viisivuotiaasta serkkupojasta, joka hokee tätä tauotta juuri tuon mukavasti tremulantin r-äänteen opittuaan.