VIELÄ TÄÄLLÄ VÄRÄHTELEE (Juha Seppälä: Mitä sähkö on?)

     "Mitä sähkö on?" oli erään ylioppilastutkinnon äidinkielen esseekokeen otsikkoaihe joskus viime vuosikymmenellä. Oma ikäluokkani harjoitteli sen kokeen avulla omiin kirjoituksiinsa. Harjoituksen purkukeskustelussa opin ainakin sen, että sähkö voi olla ihan mitä tahansa. Atomien värähtelyä tiukan fyysisesti tulkittuna tai kiinnostavaa väreilyä ihmisten välillä.
     Näin jälkikäteen olen monesti miettinyt, osuiko kysymys kokeeseen juuri vuoden 2004 tienoilla, kun Juha Seppälä kirjoitti mestarikokoelmansa Mitä sähkö on? (WSOY). Kokoelman kuudessa novellissa asetelmat ja tunnelmat vaihtuvat, mutta taustalla säilyvä perusvire on jatkuvasti jotenkin, no, sähköinen. En kovin usein lue novelleja, sillä liian usein tuntuu, että niiden kirjoittaja yrittää vain päästä helpolla. Ei tarvitse luoda niin laajaa maailmaa tai kantavaa tarinaa kuin romaaniin. Onneksi joukossa on kirkkaita poikkeuksia, myös Suomessa. Mitä sähkö on? ainakin kuuluu niihin.
     Siellä lukiossa, samoihin aikoihin kun raivokkaasti harjoittelimme ylioppilaskokeisiin, kiinnitimme parhaan ystäväni kanssa huomiota myös ruotsin oppikirjan tekstikappaleiden keinotekoisiin ja teatraalisiin loppunousuihin. Olimme oppineet äidinkielen tunnilla, että esimerkiksi äidinkielen esseekokeessa loppunousua on syytä välttää. Ruotsin kirjassa niin ei ollut tehty, vaan arkiset tarinoinnit päättyivät aina siihen, että jokaisen on yritettävä pelastaa maailma.
     Lukion päättymisestä on suunnilleen kaksi vuotta. Tänä keväänä luin Juha Seppälää ja sulin sisältä. Tai lähinnä tuo kyyninen suhtautumiseni teatraalisiin loppuvirkkeisiin suli. Kuunnelkaa: "Tuskallista olisi syntyä aina uudelleen ja uudelleen, eikä yhdestäkään elämästä pääsisi helpolla." ("Pääsiäisyö", 53) "Kukaan ei vastaa vahingoista, joita ihmiset toisilleen aiheuttavat." ("Bisnesenkeli", 156) "Sen jälkeen pilvi saa viedä minut mukanaan." ("Kimalaisen hunajaa", 203)
     Oikeastaan keväisessä sulamisessani ei ole mitään ihmeellistä. Silloin ei taida olla kyse loppunousuista, kun koko tarina on hienonhienoa kipuamista aina vain ylöspäin. Mitä sähkö on? kuvaa ehkä eniten ihmisiä, jotka suhtautuvat "väärin" erinäisiin asioihin, kuten toisiin ihmisiin ja sähköön. "Bisnesenkelin" mies puhuu naisista ja koko elämästä kuin rahasta. Voimakkaan kasvun vaihe alkaa myöhemmin, eikä saturaatiopistettäkään voida välttää. Suhtautuminen on kylmää, mutta loppujen lopuksi kaikessa epäinhimillisyydessään jotenkin inhimillistä – raha pyörittää maailmaa ja ihminen ihmissuhteitaan.
     "Bisnesenkeli" on yksi, muttei suinkaan ainoa, kielellinen taideteos kokoelmassa. Monet novellit vetoavat verbaaliseen runotyttöön juuri viimeisen päälle täsmällisellä, yhden aihepiirin ympärille rakennetulla kielellisellä kerronnallaan. Mestarillinen "Mitä sähkö on?" on aivan omaa luokkaansa. Siinäkin sähkö on fysiikan lakien synnyttämää voimaa, joka voi vaikuttaa ihan mihin tahansa. Sähköisku sekä pysäyttää että käynnistää ihmissydämen. Sähköverkko sekä mahdollistaa että lamaannuttaa modernin yhteiskunnan olemassaolon. Se on tosiasia, jolta olisi ihan mahdottoman mukavaa yksinkertaisesti sulkea silmänsä.
     "Nämä ihmiset kuolevat, jos ne viedään metsään. Nämä ihmiset ovat hukassa, jos niiltä katkaistaan sähkö. Harvalla on asunnossaan tulisijoja. He heräävät aamulla, on pimeää. Kylpyhuoneeseen ei tule valoa. Jääkaappi on pimeä ja lämmin, pakasteet alkavat sulaa. Teetä tai kahvia ei voi keittää. Hiustenkuivain ei surise, hiukset jäävät kähertämättä, parta ajamatta. Lehti lukematta. Lehteä ei ole, se on jäänyt painamatta. Työpaikalla kuhkitaan tilapäisvalaistuksessa, koneet eivät toimi. Koulutyötä ei voi tehdä. Kaupat ja pankit on suljettu. Illalla tulee nälkä. Pimeydessä ikkunoita helähtää rikki, viemäreistä valuu musta lieju aavekaupungin kaduille, ihmisen toinen ja perimmäinen luonto. Vain siellä, missä kuolema on lähellä, saadaan omista virtalähteistä sähköä." (173)
     Kuva on dystopistinen ja samalla pelottavan realistinen. Minä olen partiolainen. Olen tottunut elämään metsässä ilman sähköä ja vettä, joskin valmistellusti. Meillä kotona maalla on takka ja vaatehuoneen hyllyllä trangia. Taskulamppuja aina käden ulottuvilla ja ohjeiden mukainen kotivara. Silti pelkään harvaa arkista asiaa yhtä paljon kuin sähkökatkoja.
     Ei ole kyse siitä, etten selviäisi paria tuntia tai vaikka paria päivää ilman sähköä – eiväthän ne katkokset ainakaan toistaiseksi täällä lounaissuomalaisessa taajamassa yleensä kestä kauemmin. Kyse on siitä lamauttavasta epätietoisuudesta, ettei häiriön alkaessa voi koskaan tietää varmaksi, alkaako virta kulkea kahden minuutin, kahden tunnin vai kahden viikon kuluttua. Tai alkaako se kulkea enää koskaan. Kehittelen usein painajaiskuvia maapallosta viidenkymmenen vuoden kuluttua, vaikkei siitä ole mitään hyötyä ja vaikka perusluonteenlaadultani olen optimisti.
     Toisaalta luotan siihen, että yhteiskunta pitää huolen omistaan ja uljaat sähkömiehet edelleen raivaavat puita linjoilta vaikka kesken joulunpyhien vieton. Kriisien aikana suomalaiset elävät paljon muita aikoja yhteisöllisemmin, mikä tosin ei ole riittävä syy odottaa niiden ilmaantumista. Turha murehtiminen ajaa ahdinkoon, mutta on silti käsittämättömän helppoa.
     Havaintoja ei voi olla koskaan liikaa, joten tässä vielä kaksi. 1) Juha Seppälä olisi saanut novellillaan esseekokeesta ne täydet 60 pistettä, joita itse en saavuttanut. 2) Ensi kevääksi kirjoitan yhden päivityksen varastoon, koska opiskelija näyttää koulutusasteesta riippumatta tipahtavan muusta maailmasta maalis–huhtikuussa. Sen voi havaita esseearkistostani valitettavasti myös tänä vuonna.

RAKKAUTTA VAIN (Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)

     Toisinaan mikään ei ole niin paikallaan kuin älykäs hömppäkirjallisuus. Siis sanayhdistelmä, joka joidenkin mielestä ei ole sen loogisempi kuin kuiva vesi tai ahkera laiskottelu. Harvinaisen looginen se kuitenkin on.
     En jaksa lukea niin sanottua perushömppäkirjallisuutta oikeastaan koskaan. Samalla tavalla kuin Ilkka Remeksen kirjojen kohdalla kannatan kuitenkin sen olemassaoloa. On aina hyvä, että ihminen lukee "edes hömppää", jos hän muuten ei lukisi ollenkaan.
     Itse olen viettänyt koko alkuvuoden vähän liiankin tiiviisti (en olisi uskonut sanovani näin) kotimaisen runo-, draama- ja kertomakirjallisuuden suurimpien klassikoiden parissa. Tavoitteena on paketoida kirjallisuuden aineopinnot edes melkein valmiiksi ennen kuin kesäloma koittaa. Osa teoksista on ollut loistavia, osa oikein hyviä ja osa ehkä oman lukijakehitykseni keskeneräisyydestä johtuen ei-niin-hyviä.
     Kaikesta loistavuudesta huolimatta luku-uupumus uhkaa. Havahduin asiaan vakavasti viimeistään siinä vaiheessa, kun tarttuminen Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian avausosaan tuntui turhauttavalta. Pieneksi taustoitukseksi muistutettakoon, että Täällä Pohjantähden alla kokonaisuudessaan olisi aika varma voittajavastaus, jos minulta kysyttäisiin kirjallisuushistorian vaikuttavinta teosta.
     Ennen pahempia tautidiagnooseja päätin kokeilla itsehoitolääkkeitä. Apuun asteli Riikka Pulkkisen (vakavasti otettava kirjailija) uutukainen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014). Pulkkinen on vakuuttanut ja ravisuttanut minua aiemminkin – tänään televisioversionakin alkava Raja (2006) sai jopa voimaan pahoin. Iiris Lempivaaran päiväkirjanomainen tilitys saa voimaan hyvin. Tyylinvaihdos on nähdäkseni oikein onnistunut. Se tuo mieleen muun muassa lajityypin vanhemman edustajan Bridget Jonesin päiväkirjoineen.
     Iiriksen elämä saa pakotetun uuden alun, kun Aleksi jättää hänet kovin sanoin seitsemän vuoden yhdessäolon ja päätettyjen lasten nimien jälkeen. Uudelleen pariutuminen on vaikeaa, kun on vähän liian tiedostava ja vähän liian täydellinen. Täydellinen siitä huolimatta, että syö vähän liikaa suklaata ja joutuu säilyttämään työpaikallaan koulupsykologin työpöydän laatikossa suklaan lisäksi hätäolutta.
     Onneksi Iiriksellä on ystäviä: päiväkodista saakka mukana kulkenut täydellinen Elina ja elämässä täysillä kiinni oleva isosisko Jennifer. Unohtaa ei sovi myöskään naapurin 85-vuotiasta teräsmummoa Marja-Liisaa, jolla on Fazerin Parhaimpia ja eksistenssiongelmiin Kauniista ja rohkeista opittuja, päteviä vastauksia. Kuten Iiris toteaa: "Neuvot oli poimittu joko Kauniista ja rohkeista tai kreikkalaisista tragedioista, nämä kaksi taiteen muotoa ovat yllättävän lähellä toisiaan. Yksi nai tietämättään isänsä, toinen uhmaa kohtaloaan ja joutuu erämaahan tai takaisin Valleyyn." (59) Oivallus muistuttaa aika mukavasti omaa päätelmääni Gabriel Garçia Marquézin Sadan vuoden yksinäisyydestä, johon voi tutustua täällä.
     Oman 60 vuotta kestäneen avioliittonsa aikana Marja-Liisa on oppinut rakkaudesta, sitoutumisesta ja siitä toipumisesta yhtä ja toista, kuten sen liikuttavan tosiasian, että "niin kauan kuin muistaa toisen varpaat, ei toivoa toipumisesta ole" (18). Toisaalta hän alkavaksi höperöitymiseksi tulkitussa vallankumouksellisuudessaan tarjoaa Iiriksellekin vapauttavia kokemuksia: "Jos ajaa taksilla kahdeksankymmentäviisivuotiaan kanssa ympäri kaupunkia ja huomaa, että jäätelö sointuu väritykseltään sukkahousuihin, on tavoittanut aivan erityisen näkökulman olemisen sietämättömään keveyteen." (153–154)
     Iiris kuuntelee työkseen alakuloisia ja pessimistisiä, suurten filosofien suurista ajatuksista ahdistuneita fiksuja teinejä. Itse hän toteuttaa kumouksellista self help -terapiaa, johon kuuluvat korkeat korot ja suklaatahrat suupielissä kaupungilla. Vaikka monenlaiset sketsihahmomiehet Ecco-kengissä kulkevasta Kaljuponnarista liian pedanttiin ja täydelliseen kahluupiknikmieheen kutkuttavat nauruhermoja, on kirjassa myös syvempiä tasoja. Iiris esittää riipaisevan todellisia havaintoja elämästä, ja toisaalta saa niitä muun muassa Elinalta.
     Ystävä herättelee Iiristä siihen, ettei elämä ole ikuisesti yhteisiä salakerhoja ja villejä bileiltoja: "Ystävyys on samanlaisuutta vain päiväkoti-ikäisille. Sen jälkeen sen pitäisi olla jotain muuta, sitä että hyväksyy toisen vaikka toinen muuttuisi kuinka tunnistamattomaksi, alkaisi haaveilla ompelukerhosta ja syksyn marjasadon pakastamisesta ja vauvantuoksusta maailmanmatkailun sijaan." (139–140) Ajatusta on hyvä punnita jo nyt, kun ystäväpiiri koostuu enimmäkseen samassa elämäntilanteessa olevista, velvoitteista suunnilleen vapaista opiskelijoista.
     "Traumatisoituessaan ihminen hajottaa itsensä palasiksi, koska se on hänen ainoa tapansa säilyä hengissä. Hän heittää minuutensa murut toisia kohti syytöksinä, herjauksina. Jos hän on onnekas, hän kokoaa palasensa; hänellä on ihmisiä, jotka liimaavat hänet kuin rikki menneen ikkunan." (30) Elina parodioi naisten yliopistoaikaista opettajaa, mutta tulee samalla opettaneeksi Iirikselle (ja lukijalle) jotakin olennaista rakkaudesta. Päässä alkaa heti soida eräs Johanna Kurkelan (2012) aivan ihana kappale, jossa on kiinnostavasti jotakin samaa: "Sä sanot loppuun lauseet, jotka aloitan, ja keräät talteen palaset, kun hajoan. Niin oothan tässä vielä huomenna. Sä oothan tässä vielä huomenna."
     Iiris Lempivaaran sydän on levoton, mutta myös painava – aivan kuten hänen juttunsa. Kyynisyyden voittaminen on vaikeaa, kun rakkaudelta on noin vain viety pohja. Iiris pelaa ihmeellisiä suhdepelejään ja loukkaa sokkotreffikumppaneitaan, lähettelee paniikkitekstiviestejä treffipaikan vessasta ja välillä melkein unohtaa, että siskolla ja ystävillä on omakin elämänsä.

     Siskon pieni tytär, tarinan alkupuolella syntyvä Josefiina-vauva tarjoaa tädilleen suurenmoisia oivalluksia ja rohkeutta tehdä omia valintojaan. Fiina inspiroi tätinsä huomaamaan ihmisluonnon perimmäisen puhtauden ja välittömyyden: "Jos aikuinen eläisi kuin vauva, hän ei koskaan pilkkaisi toista, ei pyrkisi toisen kustannuksella maailman katolle, ei uhmaisi, ei vihaisi, ei epäröisi tutustua maailmaan pelkoa vailla." (159) Jälleen kerran ei ole vaikea ymmärtää, miksi Jeesus sanoi taivasten valtakunnan olevan lasten kaltaisten.

     Alan hämmennyksekseni olla jo siinä iässä, että nykyisillä ja vanhoilla kavereillani on lapsia. Toisaalta samanlaisista oivalluksista on omallakin kohdallani vastannut kohta kaksivuotias suloinen kummityttöni, joka jo kolmikuisena oli rauhoittavana matkaseuranani yliopiston pääsykokeissa. Aikuisilla todella on paljon opittavaa pieniltä vauvoilta.

     Koska älykäskään rakkaushömppä ei olisi mitään ilman onnellista loppua, kohtaa Iiriskin viimeisessä luvussa sen oikean prinssin. Rakkaudella on taipumus yllättää ja viedä mukanaan, jos ensin yllättää itsensä ja unohtaa varautuneen kyynisyytensä. "Ihmiselämässä vaarallisinta on se, jos kertoo kaikille, että unelmoi ja haluaa", Iiris osuvasti toteaa (90). Se on kuitenkin suunnilleen ainoa tapa, jolla pääsee eteenpäin. Itsekin muistan onnellisesti oman hobittini varpaat.
     Ainakin yksi asia on täysin varmaa: maailma tarvitsee enemmän älykästä mutta onnellista kirjallisuutta. Toki sitä toisenlaistakin, mutta siitä ei vaikuta olevan suurta puutetta. Seuraavaksi avaan taas lempeän kaihoisan rakkauteni Pohjantähden sekä television illalla, kun on Pulkkisen Rajan aika.

YHTEISÖLLISTÄVÄ SUKELLUS EU-SEIKKAILUUN (Ilkka Remes: Om€rtan liitto)

     Nyt taisit hieraista yllättyneenä silmiäsi. Neiti Korkeakirjallisuuden Ystäväkö kirjoittaa Ilkka Remeksen uusimmasta trilleristä? No, kyllä kirjoittaa, useammastakin syystä.
     Olen puolitoistavuotisen kirjallisuudenopiskelijaurani varrella jo useamman kerran törmännyt keskusteluun siitä, miksi on olemassa pinnallista massakirjallisuutta. Monenmoista filosofiaa ja Dostojevskin klassikoita iltapalakseen (sivistyneinä annoksina) nauttivat opiskelijatoverit tarjoavat luennoitsijan kaipaamaksi esimerkiksi hämmästyttävän usein Ilkka Remestä. On kuulemma tahmeaa, naurettavan dramaattista kieltä ja epäuskottavia juonikuvioita. Minäkin luen mielelläni Dostojevskia, mutta en ole ihan varma, kuinka "uskottava" pelkästä moraalisesta ylemmyydentunnosta tehty murha on, näin esimerkiksi.
     Minua ä-r-s-y-t-t-ä-ä provosoituminen. Erityisen paljon se ärsyttää esimerkiksi luennoilla, joilla luennoitsija sitä tietoisesti hakee ja 80 prosenttia opiskelijoista siihen kiltisti ryhtyy. Mutta kuinka ollakaan, täällä kirjallisen sanan säiläni omavaltaisella itsehallintovyöhykkeellä provosoidun taas. Tahdon tulla julkisesti kaapista. Minä luen Ilkka Remestä! Olen lukenut jo kymmenen vuotta eli suunnilleen 10-vuotiaasta asti. Enkä ole lopettanut edes kuultuani näitä valikoituneita totuuksia.
     Viimeiset kahdeksan vuotta olen saanut Remeksen uusimman joululahjaksi, eikä viimeksi mennyt joulu tehnyt poikkeusta. Melkein aina uppoan uskomattomiin tarinankäänteisiin heti aattoiltana niin, että jouluyön jäljiltä väsyttää. Pitkinä pyhinä kuuluu kuitenkin olla vähän väsynyt, vähän laiska, syödä lahjaherkkuja ja lehteillä Remestä. On myös jotenkin ihanan yhteisöllistä, kun isäni aina ohi kulkiessaan kyselee, joko olet päässyt sinne ja sinne saakka tai miten Tuomolla menee. Totuus kun taitaa olla suunnilleen se, että juuri muita yhteisiä lukukokemuksia meille kahdelle ei vuoden aikana synny. (Tai no, lukihan hän minulle uudenvuodenpäivänä ääneen katkelmia vuoden ekonomin unelmakirjastaan, Jorma Ollilan Mahdoton menestys -opuksesta. Nyökyttelin ja hymähtelin pitkin päivää, eikä tarvinnut edes esittää – kirja oli oikein hyvä.)
     Mennään sitten Om€rtan liittoon (2013, WSOY). Valehtelisin jos väittäisin, ettei menneen vuoden hieman toisenlaisten lukukokemusten jälkeen olisi taas aluksi häirinnyt se, että kaikki tapahtuu "yllättäen", "samassa" ja "odottamatta". Henkilöt ovat "kauhistuneita" ja heidän "henkensä salpautuu". He "aavistavat pahaa", "tekevät salamannopeita ratkaisuja" ja "tietävät äkkiä, mitä tehdä". Silti on vähän kuin kotiin tulisi, kun romaani alkaa tällaisella virkkeellä: "Mustaan villapaitaan pukeutunut jäntevärakenteinen mies veti maihinnoususaappaita jalkaansa hämärässä varastorakennuksessa."
     Henkilöiden kohdalla tietty kaava toistuu jatkuvasti. Heistä kerrotaan yhdestä kolmeen ulkonäön piirrettä, jotka sitten toistuvat kohtauksesta toiseen lukuisia hahmoja erottavina tekijöinä. Jostain syystä hahmot nimittäin tulkitsevat toistensa piirteet aina samalla tavalla ja määrittävät kansallisuudenkin poikkeuksetta oikein. Jos joku on vaikka punatukkainen puolalainen, hän näyttää puolalaiselta sekä belgialaisen että suomalaisen näkökulmasta.

     No, se kevyestä naljailusta, sillä muotoseikat unohtuvat saman tien, kun tarina alkaa. Kerronnan ja juonen kuljetuksen Remes nimittäin todella osaa. Yllättävät (tai "epäuskottavat", riippuu mitä termiä tahtoo käyttää) juonenkäänteet kuuluvat jokaiseen hyvään trilleriin niin kansien välissä kuin televisiossa. Keskushenkilö tekee puolihuolimattomasti jotakin, joka laittaa isot pyörät pyörimään ja tempaa hänet mukaan mitä uskomattomimpiin seikkailuihin.

      Keskushenkilö on usein suomalainen, ja lähes kaikissa Remeksen teoksissa pahuus löytyy lopulta lohdullisesti jostain muualta. Tässä tapauksessa tuo suomalainen on sijoitusanalyytikko Tuomo Saari, joka on toiminut harmaalla alueella ja jälkiään peitellessään sotkeutuu Sisilian mafiaan. Sekä Tuomon että hänen EU:ssa työskentelevän vaimonsa Riikan perhehistoriaan sisältyy dramaattisia vaiheita. Eurovastainen ryhmä suunnittelee iskua unionin ytimeen, mutta siellä pelataan vielä kovemmin panoksin. Ja kaikki luonnollisesti kietoutuu yhteen niin, että lopulta on vaikea tietää, kuka on kenenkin puolella ja keneen voi luottaa.
     Ilkka Remes on useaan otteeseen henkilökohtaisesti toivonut, etteivät lukijat paljastaisi teosten juonenkäänteitä. Näin jännitys ja oivaltamisen ilo säilyvät kaikin puolin uusillakin lukijoilla. Tahdon kunnioittaa tätä toivetta enkä siksi puutu varsinaiseen juoneen enempää. Se ei oikeastaan haittaa, sillä Om€rtan liitossa on aineksia, joiden käsittely ja pureskelu on vielä hedelmällisempää.
     Kuten kaikki Remeksen ansiokkaat trillerit, myös tämä perustuu vähintään löyhästi tositapahtumiin. Romaanin välittämä kuva Euroopan unionin sisäänpäinkääntyneistä kabineteista ja valtakoneistoista on suorastaan pelottavan aidon tuntuinen. Muistan lukeneeni jossain yhteydessä, että Remes on tällä kertaa joutunut jopa karsimaan uskomattomimpia käänteitä tavanomaisemman värittelyn sijaan. Vaikutelmaa vahvistaa kirjan loppuosaan liitetty tietopaketti tarinassa sivuttujen tapahtumien taustoista. Lukemisen jälkeen nuoren, sivistyneen ja yhteiseen Eurooppaan avoimesti suhtautuvan neidonkin on melkein pakko esittää itselleen vähän pelottava kysymys: entä jos Timo Soini onkin ollut koko ajan oikeassa?
     Tahdon vielä palata ulkotarinallisiin asioihin. Remeksen kirjojen myynti ylitti miljoonan rajan jo vuonna 2006, ja näin kahdeksan vuotta myöhemmin ne ovat edelleen vuodesta toiseen myydyimpien joukossa. Voiko näin moni lukija olla väärässä tai maultaan sivistymätöntä rahvasta? Suomessa ei pitäisi olla kulttuurielitismiä, mutta... Mistä kertoo se, että vuoden katsotuin elokuva ei välttämättä saa yhtään Jussi-ehdokkuutta? Miksi Ilkka Remes olisi kaupallista soopaa? Mahdollinen kiire kaupan maksimoinniksi näkyy kyllä paikoitellen esimerkiksi siinä, että henkilöistä käytetään vääriä nimiä ja tekstissä on joitakin kirjoitusvirheitä. Mutta silti.
     Empiirisen havaintoni mukaan on totta, että yleissivistys on rapistumassa. Yleissivistäväksi tarkoitetun lukion yleissivistävyyden poisto ei tilannetta varmaan juuri paranna. Yliopistossa tulee vastaan opiskelijoita, jotka eivät ole kuulleet ampumahiihdosta. Kaikki kirjallisuuden opiskelijat eivät tunnista Eino Leinon runoja. Mietin usein, miten voi määrittää sen, mikä on oikeasti tärkeää. Aika usein päädyn siihen, ettei ehkä mitenkään.
     Kylläkansatietäätä horisemalla kuulostaisin itsekin Timo Soinilta, joten en edes yritä. Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan on kuitenkin tärkeintä, että massat ylipäätään lukevat. Ilman Remeksen kaltaista oman lajinsa korkeakirjallisuutta he eivät lukisi Dostojevskia. He eivät välttämättä lukisi yhtään mitään. Sitä paitsi minä tahdon säilyttää mahdollisuuden käydä kirjallisuuskeskustelua isäni kanssa – jostain muustakin kuin yritystaloustieteiden kurssikirjoista.

ANNA POIS ITKUISTA PUOLET (Uuno Kailas: Runoja)

     Tämä essee suorastaan vaati tulla kirjoitetuksi. Syysiltojen pimetessä ja kostuessa (siis ulkona) olen taas moneen kertaan todennut, kuinka hienoa on opiskella kirjallisuutta: voi ihan oikeasti sukeltaa sohvalle torkkupeiton alle, lukea Eino Leinon tai Lauri Viidan runoja ja vielä sanoa opiskelevansa. Olemme siis kahden opiskelukaverin kanssa pitäneet kunnianhimoista lukupiiriä saadaksemme aineopintojen teospinot kahlattua läpi ilman tenttejä. Projekti tulee jatkumaan todennäköisesti toukokuulle, mutta tähän mennessä olemme ahkerasti häärineet kotimaisten klassikkorunoilijoiden ympärillä.
     Siinä ensimmäinen syy, miksi Uuno Kailas (kokoelmateos Runoja, 1922–1931 / 1977). Olen aina ollut vähän huono lukemaan runoja tai ainakin lukenut niitä paljon vähemmän kuin proosaa (katso kuitenkin esim. Heli Laaksonen tai Edith Södergran). Silloin kun luen, olen viiteryhmässäni usein poikkeus, sillä viehätyn perinteisestä runomallista enemmän kuin modernista nykyrunosta. Rakastan loppusointuja. Omasta mielestäni taitavassa riimirunoilussa ei ole kyse aidan ylittämisestä sen matalimmasta kohdasta, vaan pikemminkin harvinaisen notkeasta verbaali-ilottelusta, jossa oma asia osataan pukea sidottuun muotoon. Siinä toinen syy, miksi Uuno Kailas (ja myöhemmin esimerkiksi Juice Leskinen). Tosin pitää sanoa, että Kailas edustanee enemmän verbaalisuruttelua. Siinä kolmas syy, miksi Uuno Kailas – suomalainen tapa olla ja elää vetää ilossaankin pohjattoman haikeaksi.
     Oikeastaan tämän tekstin piti olla marraskuun essee. Itse asiassa lukupiirikin käsitteli Kailasta jo silloin, ja itse olin ollut lukuvaiheessa jo lokakuun lopulla. Yleisesti ottaen aika usein käy niin, että opintoja varten suurennuslasin kanssa kahlatut teokset eivät sytytä enää vapaampaan arviointiin näissä puitteissa. Jostain syystä kirjasin kuitenkin Kailaan Runojen kauneimpia ja vaikuttavimpia kohtia ylös, kuten juuri tätä puitetta varten usein teen. Minun piti kirjoittaa, mutta sitten vahingossa vein pienen punaisen kirjan muiden mukana takaisin kirjastoon. Marraskuu jäi välistä. Ajattelin, että kirjoitan joulukuussa jostain muusta. Niin ei ole toistaiseksi käynyt. Ajatussuonissani oli selvästi Uuno Kailaan mallinen tukos.
     Oireita oli ollut jo aiemmin. Marraskuun alussa esimerkiksi katsoin tänä syksynä oikein poikkeuksellisen ihanaa Vain elämää -sarjaa Neloselta. Koin valtavia tunnekuohuja tyttövuosista lähtien suuresti ihailemani ja arvostamani Juha Tapion uraa ja elämää kerrattaessa. Yritin kuvata miehen liikuttamisen, koskettamisen ja elämään tarraamisen lahjaa sanoin, mutta se oli vaikeaa (minulle harvoin on). Vain yksi sanayhdistelmä tuli mieleeni, enkä voi sitäkään väittää omakseni ilman syytettä törkeästä plagioinnista. "Elämä on kaunis. Siksi laula!" kirjoitti Kailas jo vuonna 1931 ("Linnut", 234). Juha Tapiolta (2006) lainasin vastavuoroisesti osuvat sanat tämän tekstin otsikoksi. Toivon mukaan ei haittaa, että ontuva lähdeviite tulee tällä tavalla perässä.
     "Me vaihdoimme silmiä vain. / Sinä sait minun silmäni entiset, / minä sinulta silmät sain." ("Silmien vaihtajat", 118) Suora puhuttelu hätkähdyttää, sillä lukiessani minustakin tuntui kuin olisin saanut jonkun toisen silmät. Sen pohtiminen, tahtoisinko Kailaan silmät, herättää kuitenkin hyvin ristiriitaisia tunteita. Toisaalta kiinnostaisi valtavasti tietää, miltä pään sisällä tuntuu, kun asiat näkee niin voimakkaina ja surullisina, niin lopullisesti ulkopuolisena. Toisaalta taas Kailaan kohtalo harhaisena, ahdistuneena ja nuorena kuolleena runoilijana tekee hurjan surulliseksi.
     Sama koskettava asetelma pätee hälyttävän moneen edellisten ja myöhempien polvien taiteilijaan. Voiko jotakin suurta ja kuolematonta todella luoda vain itseään suurempien voimien (skitsofrenian, keuhkotaudin, alkoholin, huumeiden, unettomuuden, Pyhän Hengen) vaikutuksen alaisena? Tahtoisin uskoa, ettei asia ole niin. Taidan silti uskoa, että se jossakin määrin on täsmälleen niin. Ehkä vaikuttavimmat tarinat leijuvat jossakin maailmojen rajoilla, ja niitä välittämään tarvitaan aina joku tavallista herkempi. Se ainakin on ihan varmaa, että poikkeuksellisen älykkäät yksilöt ovat kovin usein myös poikkeuksellisen herkkiä, jopa hauraita.
     Lukupiirimme analysoi Kailaan runojen teemoja niin antaumuksella, etten mene niihin syvemmin enää tässä. Sen verran totean, että päädyimme Kailaan kirjoittavan ahdistuneena muun muassa musertavasta ulkopuolisuudesta. Kaikki suuri tuntuu tapahtuvan jollekin toiselle, vaikka sitten toisaalta on kuitenkin näin: "Kukin meistäkin mittansa mukaan / pyramiidin pystyttää. / Ja sen sydämessä unta / pian nukumme sikeää // kuin faaraot, hiljaisina, / kuin toukat kuoressaan. / Pyramiidi pysyy ja nähdään. / Mutta faarao unohdetaan." ("Pyramiidilaulu", 150) Teoistaan ihminen muistetaan, ei statuksestaan. Kailas voikin lohduttautua sillä, että suurilla unisilla runoillaan historiaan jää myös ulkopuolinen tarkkailija. Tästä lohdutuksesta huolimatta välillä tekisi mieli ottaa pikku-Uuno syliin ja äidillisesti rutistaa ja kannustaa, kun hän näin surumielisesti muistelee: "Oli rehtori vanha ja viisas mies. / Monet kerrat pelkäsin, että hän ties, / mikä syy minun mieltäni painoi." ("Olin nuori", 39) Lapsi yksin mielessään raskaasti tietää, mikä häntä niin kovasti painaa.
     Vielä yksi asia. Erääseen ulkorunolliseen asiaan lukupiirimme (sen paremmin kuin minä henkilökohtaisesti) ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Suuri osa maamme kirjallisesta historiasta vuosikymmenten takaa on kirjoitettu pseudonyymien suojissa. Runoilijoillamme ei sattumalta ole niin runollisia nimiä, eikä nimi ole enne. P. Mustapään ja Maiju Lassilan oikeat nimet ovat yleisestikin kaikkien tiedossa, mutta Eino Leino oli alun perin Lönnbohm ja Johannes Linnankoski oikeasti Vihtori Peltonen. Kuten arvata saattaa, Kailas-nimen kadehtimisenkin voi jättää, sillä Uuno Kailas oli alkuperäiseltä nimeltään Frans Uuno Salonen. En tiedä, onko kyseessä opittu nostalgia vai asioiden todellinen tila, mutta ainakin minusta tuntuu, että Salosen runoina nämäkään eivät koskettaisi aivan samalla tavalla. Lienee ihan hyvä aika alkaa varmuuden vuoksi kehitellä itselleen kuolematonta kirjailijanimeä.
     Toisaalta en toivo mielenterveyteni järkkyvän tai kemiallisten yhdisteiden päätäni päihdyttävän. Kaikkea ei kaiketi koskaan voi saada. Onneksi kirjoittaminenkin voi toimia liuotushoitona – kannatti pyytää pikkusiskoa tulemaan tänään kirjaston kautta. Kailas on tainnut vihdoin päästä eteenpäin. Voin syventyä viettämään joululomaani täysin itseohjautuvasti valikoituneen kirjallisuuden parissa ja Juha Tapion joululevyä kuunnellen.

SUOMALAINEN MIES ON HYVÄ MIES (Roope Lipasti: Rajanaapuri)

     Roope Lipasti käveli elämääni ensimmäisen kerran Kotivinkin sivuilta pari vuotta sitten. Lietolainen huumorinviljelijä yhdisti sukupolvet saamalla minut ja äitini nauramaan säännöllisin väliajoin samoille asioille. Vasta tänä syksynä minulle jostain syystä selvisi, että Lipasti on kirjoittanut romaaneja aikuisillekin. Aloitin Rajanaapurista (2012, pokkarini 2013) – toisin sanoen aloitin leimaamalla itseni tärähtäneeksi nauramalla junassa ääneen. Muutamalla adjektiivilla kuvaisin Rajanaapurin olevan hulvaton mutta syvällinen, kantaaottava mutta humoristinen, vähän absurdikin mutta kovin todellinen, miksei paikoin jopa filosofisen aforistinen.
     Rajanaapuri on kuvaus kahdesta miehestä, joista toinen tekee ja toinen ei tee. Tai oikeastaan toinenkin pakosti tekee, koska kaikki on aina tiptop, muttei tee tekemisestään numeroa. Hänen tekemisensä sujuvat siinä sivussa – naapurin tekemisiä päivitellessä ja elämän menoa analysoidessa. Naapuri taas aikoo rakentaa saunan pihalampensa rannalle, vaikkei lampeakaan vielä ole. Hänen päivänsä täyttyvät erilaisista askareista, joista osa on oman miehisen intohimon tulosta (kuten tukkien kuoriminen itse seinähirsiksi) ja osa vaimon tahdon toteuttamista ankarasti jupisten (kuten TV-nurkkaus yläkertaan). Miehen ja naisen väliset erot ja niiden ruotiminen nousevat yhdeksi romaanin hykerryttävimmistä sisällöistä.
     Kertojalla ei vaimoa enää ole, mutta naapurin perheessä on selkeästi miesten ja naisten työt. Asetelma ei ole alistava kuin ehkä miehen mielestä miehen suuntaan, vaan toimii ja täyttää tarkoituksensa. Vaimo tekee ruokaa ja siivoaa, kun mies raahaa lautoja ja kirkastaa pihansa kuralammikkoa uintikelpoiseksi. Kukaan ei valita, ettei tasa-arvo toteudu. Tästä nousee mieleeni hykerryttävä sitaatti vuoden 2010 Tonttu Toljanterin Joulukalenterista, jossa ihana Toljanteri tuohtuneena tokaisi kertovansa nyt kaikille, mitä tasa-arvo (muka) on: se on sitä, että kaikki tekevät, mitä eivät oikeasti osaa. Oikeaa tasa-arvoa ehkä onkin se, että kaikki tekevät sitä, mitä haluavat ja parhaiten taitavat – vaikka se sitten tarkoittaisi "perinteisten sukupuoliroolien" orjallista toteuttamista. Jostain kenties ihan hyvästä syystähän ne roolitkin ovat aikoinaan syntyneet.
     Vaikka nainen ei ymmärrä miestä eikä mies aina ymmärrä naista, on suhtautuminen tuohon maagiseen vastakkaiseen sukupuoleen pohjimmiltaan valtavan kunnioittava kummallakin tarinan miehellä. Naapurin vaimon oman miehen lisäksi kertojakin kunnioittaa häntä jopa siinä määrin, että jää hieman arvoitukseksi, onko kaikki ihan hyvän moraalin mukaista. Etenkin äitihahmona naista kehutaan useaan otteeseen. Kertoja toteaa empiiriseen kokemustietoonsa perustuen esimerkiksi: "En käsitä, miksi rallikuskit ovat aina nuoria miehiä, kun suurin kokemus pikkuteiden sahaamisesta on näköjään haja-asutusalueen äideillä." (95) Aina miehet eivät ymmärrä sitäkään, kuinka äitien korvat kestävät omien lastensa puhetavan – he ovat laskeneet, että viikossa äitiä huudetaan 2 240 kertaa, vuodessa jo 116 800. "Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon" (27), he toteavat.
     Rajanaapurin mieskuva on se rehellinen suomalainen mies, jota kliseenomaisesti hoetaan vuosikymmenestä toiseen ja pidetään nykyään epärealistisena paatoksena. Lipasti osoittaa oivasti, ettei käsitys ole ollenkaan aikansa elänyt, tylsä tai kahlitseva – kyseessä on vain se asema, jossa suomalainen mies viihtyy. Jos ei itse ahkerasti tekemässä, niin ainakin naapurin pihassa nojaamassa lapioon ja turisemassa niitä näitä. Ihmiset on ehkä kuitenkin tarkoitettu loppupeleissä siihen, mitä he ovat vuosisatoja tehneet. Samaa ajattelutapaa voi heijastaa myös yleistyneisiin avioeroihin, uusiin liittoihin ja niiden eroihin, kuten naapuri tekee: "Koska kokonaan uudet ovat vain vastasyntyneitä, on vaihtotilanteessa käytännössä tyydyttävä käytettyyn. Se taas on vähän niin kuin vanhojen autojen kauppa – muusta ei voi olla varma kuin siitä, että pian ne viat kuitenkin alkavat." (170) Viat taitavat nimittäin olla jossain muualla kuin niiden kohteena olevassa henkilössä itsessään.
     Kuten aiemmin jo totesin, Lipasti onnistuu Rajanaapurissa olemaan samaan aikaan sekä filosofinen että hurjan hauska. Kertoja toteaa tarkkailemastaan ötökästä valtavan osuvasti: "Se lensi metrin verran ja putosi maahan. Suhteessa sama asia kuin jos ihminen putoaisi sadasta metristä. Ötökälle ei käynyt kuinkaan, mutta kuitenkin ihmiset kuvittelevat olevansa planeetan parhaimmistoa." (8) Planeetan parhaimmiston yrityksestä olla vieläkin parempaa tekee hieman ristiriitaista seuraava havainto: "Naapurin intoilu myös vahvisti näkemystäni, että luonnon pelastaminen palautui aina viime kädessä henkilökohtaisen hygienian laiminlyömiseen. Kompostit haisivat, kirpputorit haisivat, deodorantittomat kainalot haisivat." (65) Naapurikin ehtii välillä naputtelun ja kuorimisen ohessa olla analyyttinen: "Naapuri vastusti jyrkästi ja muistutti, että jokainen sukupolvi on samanlainen. Milloin se kauheus on rock-musiikki, milloin sarjakuvat, milloin lukeminen, milloin joku muu.
– Nykyään pelätään, että silmät menevät ruutua tuijottaessa, aivot sulavat käytön puutteessa, terveys romahtaa ja tulee liikuntaelinsairauksia." (118) Ja kuitenkaan yksikään aika ei loppujen lopuksi ole tuhoon tuomittu. Yksikään sukupolvi ei ole enempää rappiolla kuin edeltäjänsä. Näkökulma vain vaihtuu.
     Pokkarini kanteen on painettu lainaus Antti Majanderin Helsingin Sanomiin kirjoittamasta kirja-arviosta. "Yhtä hienoa onnellisen miehen kuvausta en muista aikoihin lukeneeni", Majander siinä sanoo ja onnistuu erinomaisesti kiteyttämään koko teoksen. Kertoja on kohtaamistaan vastoinkäymisistä ja ajoittaisesta yksinäisyydestään huolimatta seesteinen ja onnellinen – hän suhtautuu elämään elämänä, joka on ja kuluu vähitellen. Hän voisi olla sellainen tyypillinen insinööri, joka kolaa pihansakin vatupassin kanssa, mutta on ammatiltaan hieman yllättäen historianopettaja. Siihen suhteutettuna on toki aavistuksen kummallista, että naapuri näkee historian ja nykyisyyden kohtaavuuden välillä jopa kertojaa paremmin. Koska kertojan aikaa ei merkittävästi kulu haravointiin tai lehtikorien tyhjentämiseen (joihin naapurilla ei ole edes aikaa), hän ehtii lukea ja nautiskella elämästä. Näin hän kykenee myös tiputtelemaan nerokkaita intertekstuaalisia viittauksia, kuten seuraava: "Naapuri ei ymmärrä, että Samuel Beckettin kuuluisa näytelmä "Huomenna hän tulee" kertoo sähkölaitoksen miehistä. Eivät ne tule." (41)
     Kuten monissa hyvissä romaaneissa, Rajanaapurissakin on elämän näennäisestä paikallaan pysyvyydestä ja toisteisuudesta huolimatta kyseessä myös kehityskertomus. Kehitys ei jää edes pelkkään pihasaunaan ja kirkastuvaan lampeen, vaan koskettaa kertojaakin. Kun naapuri kohtaa huonoa onnea työmaallaan ja joutuu viikkokausiksi sairaalaan, joutuu kertoja vastakkain naapurin vaimoon kohdistuvien hämmentävien tunteidensa kanssa. Äkkiä ja huomaamatta hänestä tuleekin vähän myös se, joka tekee, koska hän uskoo sen tekevän vaimoon vaikutuksen. Hän leikkaa ohimennen nurmikkoa tai haravoi naapurinkin pihalta, koska ymmärtää sen rakkaudenosoituksena.
     Vielä toipuva ja kotiutuva naapurikin ymmärtää tämän omanlaisenaan rakkaudentekona – suomalainen mies voi osoittaa välittämistään tekemällä sen käsin ja konkreettisesti. Naisten erikoisuuksistakin osa alkaa naapurille hahmottua: "Aina ajattelin, että vain naisilla on purkkeja ja purnukoita, mutta minulla on nyt enemmän. Ainoa ero on, että naisten purnukoilla edistetään hyvinvointia, kun miesten purnukoilla vähennetään pahoinvointia." (212) Tosin on sanottava, että kovin moni erikoisuus pysyy arvoituksena – ja ehkä hyvä niin. Elämästä voisi kadota jokin tietty perusjännite, jos toista sukupuolta tai ylipäätään toista ihmistä olisi mahdollista ymmärtää täydellisesti.
     Aina Lipasti ei kuittaa elämää huumorilla. Todella hyvän teoksen Rajanaapurista tekeekin se, että se osaa oikeissa paikoissa olla myös vakava ja ottaa elämän tosissaan. "Elämää pitäisi osata lukea kuin kirjaa ja nähdä kuinka se rakentuu, mutta se juuri on hankalaa, koska ei tunne juonta ja on koko ajan epätietoinen, mihin suuntaan kuuluisi kulkea" (152), kertoja pohtii. Hänen rauhallisen analyyttiset toteamuksensa elämästä ovat riipaisevia, koska niistä huokuu ajatus, että asiantilat on kaikesta huolimatta hyväksytty. Mikä olisi helpompi tapa olla onnellinen?

EI OLLENKAAN HUONO (Heli Laaksonen: Aapine)

     En oikein tiedä, onko kirjallisuusesseitä tavattu kirjoittaa aapisista. Veikkaan, että ei, sillä kyseisen genren lukijakunta taitaa koostua enimmäkseen ensimmäistä aataan tavaavista saparopäistä ja sitten sellaisista tylsistyneistä ekaluokkalaisista, joiden mielestä on paljon kivempaa lukea kokonaisia kirjoja ilman typeriä tavuviivoja kuin edetä muiden tahtiin aa:sta ai:hin. Kokemuksen syvän katkera rintaääni saattoi nyt kuultaa vähän läpi.

     Toisenlaisena pohjustuksena todettakoon, että kliseinen sanonta "on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" pitää erinomaisesti paikkansa. Aina ei tarvitse lähteä edes maapallon toiselle puolelle, vaan ihan tuollainen vajaa kolmesataa kilometriä itään ja pohjoiseen riittää. Synnyin etelässä, mutta asuin kaksivuotiaasta viime syksyyn lounaisrannikon tuntumassa eteläisessä Satakunnassa. Koko tuon ajan vieroksuin oikein sydämeni pohjasta paikallista puhetapaa, joka lyhyenä tärähdellen ja töksähdellen kuulosti kovalta, eikä se siksi minuun ihan hirveän voimakkaasti koskaan tarttunutkaan, yleislänsisuomalainen nuotti ja sanojen lyhentely vain toki.
     Viime syksynä muutin Suomen Ateenaan ja aloin ihan kokopäiväiseksi kieliasiantuntijuuden tavoittelijaksi. Ensin kuulosti hienolta ja tavoiteltavalta, kun paikalliset ja tovin täällä jo asuneet puhuivat sitä kuuluisaa "puhtainta suomea" kokonaisine sanoineen ja venyttävine nuotteineen. Kuulostaa se toki ihan kivalta edelleen, niin kuin kaikki muutkin persoonalliset puhetavat, mutta erityisen tavoiteltavalta ei enää ollenkaan, mihin syynä on viime kevään murrekurssilla provosoitunut jonkinlainen kotiseutuhenkeni. Sikäli erikoista, etten ole koskaan tuntenut olevani oikein mistään kotoisin (tämän ääneen sanominen se jaksaa aina herättää hilpeyttä).
     Palataan näihin käänteentekeviin kokemuksiin sitten, kun on ensin edes mainittu yksi pieni kirja, jonka takia kirjoitan ja jota lukiessani nauroin ja melkein itkin. Olen aina arvostanut murrerunoilija Heli Laaksosta valtavasti, mutta lukenut vähän – ehkä samalla logiikalla, josta ihanan Aapisen (2013) takakansi varoittaa: "Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!" Koska lakkasin viimein kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä pelkäämästä tartuntaa, toivoin Aapista elokuun lopussa synttärilahjaksi. Vähän turhaan tosin toivoin, sillä siinä vaiheessa äiti oli sen jo ostanut. Serkkutyttö täytti viisi vuotta samassa viikonvaihteessa kuin minä pyöreitä, ja saimme molemmat äidiltäni oman aapisen. Minun oli kivempi kuin yksikään aiemmin näkemäni.
     Tapa, jolla Laaksonen on saanut Aapisen runoissa yhdistettyä aina samalla kirjaimella alkavat sanat, lounaissuomalaisen murteen ja vielä yleisen satakuntalais-varsinaissuomalaisen mentaliteetin, on yhdellä sanalla sanoen aivan uskomaton. Esimerkiksi E-runo on ihana kuvaus siitä, miten minäkin olen ei-niin-alkuperäisenä satakuntalaisena suhtautunut maakunnan varsinkin pinnalta katsoen ylitsepursuavaan negatiivisuuteen. Pitää tosin huomauttaa, että oma enoni on kaikkea muuta kuin negatiivinen ja vielä vähemmän alkuperäissatakuntalainen kuin siskontyttönsä.

"Ei tul mittä!
Ei mittä!
Sen eno opet ensmäsenäs.
Ei!
See o reilu peli,
ko heti sano ei.
Nii neuvos eno.

Emmää totellu.

Mää meni ja opetteli sala
eno seljän takan:
Ehrottomast juu!
Eittämät nii!
Ei see hullump ajatus ol!
Erinomane melkkest!"


     Kielialueen rehellisesti mutkia oikova laiska puhetapa tulee ovelasti ilmi esimerkiksi B:n kohdalla: "Beet ei tartte ko Bilteman kassa, hän tiätä hyvi mitä Bemari maksa." Muut pärjäävät ihan yhtä hyvin kovallakin p:llä. Laaksonen myös sivistää hienosti ehkä vähän minua nuorempaa kohdeikäluokkaa listaamalla kovia paikallisia aina Manusta ja Tellestä populaarimpaan väkeen: "Nokikolar ol kotosi Naantalist, / nuahos vahinkos nokanki naapurilt, / pöllis Paavo Nurmelt piikkari, / karkas Mati ja Tepo Nissanil, / mut muuto ol melkkest normali. // (No ni! Nyy see ajo oja! Näin käy ko ei ol nätiste.)" Ah, jälkiviisaus. Pitää mainita myös, että Elina Warstan valoisan hupaisat, värikkäät kuvat sopivat teokseen täydellisesti.
     Olen tainnut rakastua Aapisen runoihin niin rajattomasti ja kyseenalaistamatta, että ladon niitä tähän nyt kunnolla peräkkäin osoittamaan sanojani todeksi ja toivottavasti luomaan hymyjä muidenkin kasvoille. Jos särähtää korvaan kuten yhdellä Ilonalla muinoin, toivotan sydämeni pohjasta jaksamista. Joka tapauksessa kaikista hienoista kirjaintiivistyksistä huolimatta ehkä hienoimpia taideteoksia ovat juuri Laaksosen versiot harvinaisemmista kirjaimista. Muutamat yhteiskunnan muoti-ilmiötkään eivät jää analysoimatta, osoittaa muun muassa Z: "Nyy mää kerro sul, / kummottos mennä zumpa. / Ens kipitetä oikkial, / sit laukata alavasemal, / sit pinkasta oikkial taas / Z!" Ihanan oivaltavan yhdistelmän muodostaa se, miten "zumpaajaa" alkaa loppujen lopuksi unettaa, kun niin monta kertaa mennään sama Z. Lisäksi Laaksonen on luonut mahtavan suloisia uudissanoja, kuten helmipöllökaveriltaan törppöyttään anteeksipyytelevän hölmöpöllön. Runon nimenä olevan kirjaimen voitte yrittää arvata.
     Projektin takana olevan sivistyksen ja valtavan paneutumisen osoittaa hienosti runoilijan Aapisen loppuun kirjoittama pamfletti eli "paasausosio", jossa hän kertoo lounaismurteiden tyypillisistä piirteistä ja analysoi niin omaa murresuhdettaan kuin murteiden yleisempääkin suhteutumista yleiskieleen ja yhteiskuntaan muuten. Murteisiin voidaan liittää kaikenlaisia mielikuvia rehvakkaista pohjalaisista junteista kieroihin ja sivistymättömiin savolaisiin, mutta tosiasiassa, kuten itsekin olen vasta myöhäisherännäisenä oivaltanut, kyseessä on vähän sama asia kuin jos niputettaisiin kaikki hollantia puhuvat ihmiset samanlaisiksi yksilöiksi. Toki tutkimusten mukaan on totta, että työväenluokan niin sanotusti "sivistymättömämmät" miespuoliset edustajat maalla puhuvat murretta huomattavasti enemmän kuin kaupunkien nuoret koulutetut naiset, mutta itse murteen ja "hienostuneisuuden" korrelaatiosta sekään ei kerro mitään.
     Pamfletissaan Laaksonen lausuu myös yhden hienoimmista kuulemistani argumenteista monikulttuurisuuden ja kielellisen rikkauden puolesta: "Sellainen kotiseuturakkaus, joka ei tunnusta toisten koti-ikävää ja äidinkielenkaipuuta, on pölysokeria tuulessa. Ihminen, jolla on vahvat juuret, ei pelkää menettävänsä omiaan, vaikka vieras tulisi viereen istumaan." (67) Tällä hetkellä linkittäisin saman myös paikoin varsin älyttömänä riehuvaan pakkoruotsikeskusteluun. On toki totta, ettei "pakkoruotsilla" yleisen asenneilmapiirin vuoksi välttämättä saavuteta kovin laaja-alaista kielitaitoa yhteiskunnalle, mutta ihan kuin suomenkielisten suomalaisten identiteettiä uhkaisi vakavasti se, että he "joutuvat" opettelemaan kotimaansa toisen virallisen kielen. Henkilökohtaisesti minusta ainakin tuntuisi oudolta, jos puolet ihan vaikka kaikkien elintarvikepakkausten kyljistä olisi suurelle osalle väestöä täyttä hepreaa – ajan mittaan varmaan täyttä ruotsia. Voi olla, että näin länsisuomalaisena se tuntuu vielä oudommalta, koska valtavan suuri määrä kotikielen sanoista on lainattu ihan suoraan länsinaapurista.
     Se satakuntalainen umpimielisyys ei muuten ole ihan yksiselitteistä, vaikka olenkin sitä mieltä, että asiat voisi usein sanoa kauniimmin. Tärkeää on vain huomata ja kulttuuriantropologisesti ymmärtää, ettei se satakuntalainen sitä kuitenkaan kovin usein pahalla tarkoita. "Et sitten ryssinyt sitä" voi yksinkertaisesti tarkoittaa, että "vautsi, miten hienosti hoidit homman". Toki jonkinlainen sanakirja voisi olla ihan tarpeellinen tekijä kulttuurishokkia keventämässä. Laaksonen kyllä osoittaa ihanaa positiivista yritteliäisyyttä omassa "puolustuspuheessaan": "Murre on puhekieltä, ja sen kirjoittaminen on siksi aina ongelmallista. Vaihtoehtona olisi luovuttaa, vetäytyä pankon päälle huokailemaan tehtävän mahdottomuutta. Emmää saa siäl aikka kuluma." (68) Vaikka valinta on vaikea, on Ä-runo ehkä kokoelmasta suosikkini juuri siksi, että siinä Laaksonen pyrkii levittämään umpimielisyyden ja negatiivisuuden sijaan nuorelle polvelle positiivista elämänasennetta. Tuntuipa se aika hyvältä elämänohjeelta kolmannelle vuosikymmenelle siirtyneestäkin.


"Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,
äläkä ainaka äijänkränäks!

Vaik istuissitte liian kauan kyläs,
vaik meniski sult terä poikki kynäst,
vaik käki kukkuis nuati viärest,
vaikket sais mittän tolkku kiälest,
vaik äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis,
ol sää vaa hyväl pääl!

Sää ole nii nätti ko jäniksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä."

     Tässä vaiheessa voisin ehkä vihdoin hieman lisävalaista, mikä minut sai ymmärtämään lapsuusmurteen arvon. Oman mutuni mukaan Jyväskylässä opiskelee suhteessa enemmän itä- kuin länsisuomalaisia, ja ainakin omissa kurssikavereissani jako on hyvin selkeä. On varsin ymmärrettävää, että tällainen jako näkyy ja kuuluu vaikka juuri murrekurssin keskusteluissa hyvin vahvana, jolloin en antaisi täyttä tieteellistä hyväksyntää galluptulokselle siitä, kuulostavatko itä- vai länsimurteet luonnollisemmalta kieleltä. Molemmat ovat toki omille kasvateilleen luonnollisempia, mutta varsin pahasti provosoiduin, kun yksi keskusteluun osallistuja totesi suunnilleen, että "eihän noita lounaismurteitakaan silleen oikein ole enää olemassa".
     Oman jälleen mutuni mukaan ne ovat hyvin vahvasti olemassa: katsokaapa vaikka Turun tai Porin yksikköjä Jimin Poliisit-sarjassa tai kuunnelkaa satakuntalaisen urheilijan haastattelua jonkin suuren saavutuksen jälkeen (en ole mikään urheiluhullu, mutta yllättävästi noita on viime aikoina riittänyt). Murretta ehkä yritetään vieläpä peitellä, mutta läpi se kuuluu ja poikki napsahtelevat sanat. Voi olla, että murrekorvani on vain kehittymätön, mutta varovasti uskaltaisin sanoa, että ikäisilläni itämurteiden alueelta tulevilla kotiseutu ei kuulu puheessa joitakin yksittäisiä sanoja, kuten persoonapronomineja, lukuun ottamatta ollenkaan niin vahvasti kuin lännenmiehillä. Jopa minulta sitkeältä välttelijältä kysytään melkein aina ensimmäiseksi, olenko jostain Porista.
     Kotimurteessa on jotakin lapsuuden onnesta muistuttavaa, hyvin arvokasta. Sen kuuleminen vieraalla maakunnalla kaukana tuottaa turvallisen olon. Aika harvoin sitä täällä kyllä kuulee. Onneksi silloin on Aapine. O:kin muistuttaa: "Onto sisäl o onnel tila." Ja murteelle. Varsinkin, jos poistaa ensin kaikki turhuudet, joita ilmankin tulee ymmärretyksi – niin kuin vaikka pitkät vokaalit, loppuvokaalit ja rajageminaation.

JÄÄTÄVÄN HIENO KOKONAISUUS (Ulla-Lena Lundberg: Jää)

     Aika usein kuulee päiviteltävän, miten hassu sattuma joidenkin asioiden "sattuminen" samaan aikaan on. Silti tänäkin kesänä on "sattunut" jo monta tilannetta, joissa olen vahvasti kyseenalaistanut koko sattuman. Jostain paljon sattumaa suuremmasta oli kyse muun muassa noin viikko sitten, kun luin viime vuoden Finlandia-voittajan ja parhaan tänä vuonna tähän mennessä lukemani kirjan, Ulla-Lena Lundbergin Jään (2012), aivan järisyttävää loppua ulkona erittäin massiivisessa ukkosen jyrinässä ja reilun metrin päässä kaatosateesta.
     Jää alkaa harmittoman arkipäiväisenä, lempeänä kertomuksena ulkosaaristossa sijaitsevista Luodoista ja sinne muuttavasta nuoresta pastori Petter Kummelista perheineen. Lopulta se kuitenkin kasvaa romaaniksi, joka käsittelee jotakin elämää suurempaa – enkä tarkoita pelkästään Jumalaa, johon pieni seurakunta kaitsevine paimenineen uskoo rehellisesti ja hartaasti. Arkipäivien ja sunnuntaiden työn rytmittämää elämää seuratessa pastorin perhe, vaimo Mona, vanhempi tytär Sanna ja Luodoilla syntyvä pikku-Lillus, kasvavat aivan huomaamatta eläviksi, vereviksi ihmisiksi yhteisön muiden jäsenten tavoin. Ja kun heistä on tullut eläviä, heihin alkaa myös kiintyä ja rakastua hämmästyttävän syvästi kaikkine inhimillisine vikoineen ja puutteineen. Rakkaiden ihmisten menettäminen on tietenkin aina rankkaa ja voi aiheuttaa tahdosta vapaata itkemistä rajulla ukonilmalla.
     Lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että saaristo on kenties se ainoa paikka nyky-Suomessa, jossa on oikeasti jäljellä pakon sanelema välitön yhteys luontoon, sen myrskyävään mereen ja vajottaviin jäihin. Samalla ihmisissä on säilynyt nöyrä kunnioitus merta kohtaan, joka ei tunne sääliä tai armoa, vaikka sen luoja tuntisikin. Valtavan kiinnostavaa on myös se, miten osa Luotojenkin asukkaista uskoo vakaasti tai on jopa nähnyt meressä ja muussa luonnossa eläviä henkiä, jotka huolehtivat matkaajasta, jos hän ymmärtää sitä pyytää – samalla, kun enemmistö käy mahdollisimman tunnollisesti kirkossa ja pitää pappia sankarinaan.
     Mielestäni pappi on mielenkiintoinen henkilö kaunokirjallisessa teoksessa varsinkin tässä tapauksessa. Kuinka kiehtovaa onkaan se, miten hän on samaan aikaan sekä kunnioitettu Jumalan tahdon ja sanan välittäjä että epävarma, saarnojen ja omien syntiensä kanssa tuskaileva perheenisä, joka eniten maailmassa tahtoisi antaa aikaansa rakkaille tytöilleen. Papinrouva on kuin lempeän, mietiskelevän miehensä vastakohta: tiukka työtä pelkäämätön perfektionisti, joka lypsää itse lehmät ja kestitsee jatkuvasti puolta seurakuntaa ja jonka mielestä jo yksivuotiaan on osattava käyttäytyä säntillisesti edustustehtävissä esimerkiksi kirkossa. Isä on ymmärtäväisempi, mikä saa lapset hakeutumaan hänen puoleensa aina, kun mahdollista.
     Ei Mona Kummelistakaan silti voi sanoa pahaa sanaa. Hän vain kuuluu siihen ihmistyyppiin, jonka mielestä asiat hoituvat tekemällä paremmin kuin turhia puhumalla. Pappi tietää vaimonsa huonommat puolet ja tuntee lyhyen pinnan välillä omissa nahoissaan, mutta rakastaa toimeliasta rouvaansa silti täysin ihanteellisella tavalla omana itsenään. Muussa tapauksessa seuraava puhina seurakunnan ykkösnaisen suusta olisikin kieltämättä hieman yllättävää: "Anokaa niin teille annetaan – totta tosiaan, jos joku on ensin seisonut leipomassa ja kattamassa. Kaikki ovat kiittäneet Jumalaa kauniista päivästä, ja Mona voi joustaa sen verran että kiittää Jumalaa siitä, että hän tohtori Gyllenin ansiosta on terve ja reipas ja jaksaa tehdä töitä kuin hevonen. Mutta jos hevonen ei tekisi töitä, he saisivat istua pöydässä ja pyöritellä peukaloitaan mahan kuristessa. Ihmeitä on hyvin harvassa, työtä sen sijaan vaikka millä mitalla!" (259)
     Kun pastori itsekin on sitä mieltä, että työt on parempi tehdä ennen kuin niitä ilmaantuu taas lisää ja lisää, on vahvasti kontrastinen asetelma pariskunnan saapuessa saarelle varsin kutkuttava. Luotolaiset ovat tottuneet elämään kiireettömästi ja luottamaan siihen, että kaikki askareet tulevat kyllä hoidetuiksi ajallaan. Mona taas on maatalon tytär ja tottunut siihen, että esimerkiksi heinätyöt tehdään nyt eikä vasta viidestoista päivä. On vaikea sanoa, kumpi osapuoli kummeksuu toista enemmän. Eivät luotolaisetkaan toki töitään tekemättä jätä, ja toisaalta he ovat aina valmiita auttamaan tulokkaita kaikessa mahdollisessa. Toisinaan tilanne on harmonisuudessaan jopa kauniin aforistinen: "Mikään ystävyys ei synny yhtä vaivattomasti kuin se, joka muotoutuu työssä." (103)
     Eikä edes Mona jaksa aina olla sitkeä ja toimelias. Juuri siksi hän kenties kaikista eniten tarvitsee rakasta miestään, jonka olkapää on aina oikeassa kohdassa ja ymmärrys vaimoaan kohtaan lähes rajaton. Lundberg maalailee tämänkin tilanteen liikuttavan kauniisti: "Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vailla oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet." (225) Luulen, että lukijan on romaanin alkupuolella helppo asettua ikään kuin papin puolelle ja kylmempää rouvaa vastaan. Henkilökohtaisesti en siihen pysty, koska rehellisesti sanottuna epäilen muistuttavani Mona Kummelia turhankin monilta ominaisuuksiltani. Voin vain toivoa hartaasti, että tällaisen peilaushenkilön olemassaolo auttaa suhtautumaan omiin lapsiin aikanaan vähemmän perfektionistisesti.
     Ihmisen elämän ja varsinkin lapsuuden vilpittömyyden kuvaajana Lundberg on aivan verraton. Sanna, niin pieni kuin onkin, elää alusta alkaen vahvasti mukana vanhemmistaan ja muusta ympäristöstään aistimissaan tunteissa: hän suree, häpeää ja pelästyy ja toisaalta riemuitsee, kikattaa ja jumaloi isäänsä. Isä on myös se, joka ei koskaan lakkaa hämmästelemästä jälkikasvunsa ainutlaatuista ihmeellisyyttä – ei silloinkaan, kun äiti on yksinomaan vihainen taaperonsa leikittyä porsaan kanssa. "Ihmetys valtaa isän. Millainen tytär hänellä onkaan! Niin, miten Lillus voisikaan tietää olevansa ihminen? Hänen iässään voisi yhtä hyvin asua lehmien kanssa navetassa tai lampaiden kanssa lampolassa. Hän pitäisi sitä luonnollisena elämänään, vaikka tulevaisuuden näkymät eivät olisikaan hyvät." (269) Lapset tosiaan ovat uskomattoman sopeutuvaisia, vaikka kääntöpuolena onkin, että he usein ovat sitä muistinsa kustannuksella.
     Pappilan omat lapset ovat vielä pieniä, mutta seuraavan ikäpolven ajatuksiin päästään kiinni muun muassa rippikoulussa. Suuresti ihailemansa lukkarin teinejä katsellessaan Petter Kummel osoittaa jälleen kykyään lempeään, aidon kummastelevaan analyysiin: "Toisinaan papista tuntuu, että biologiasta löytyy vastaus melkein kaikkeen, mitä ihmisen elämässä tapahtuu, mutta murrosikään ei löydy selitystä. Sen kyllä voi ymmärtää, että on tärkeää vapautua ja kehittää itsenäinen persoona, mutta miksi sen vaiheen täytyy olla niin pitkä ja etäisyyttä on otettava niin perusteellisesti? Miksi ihmisen täytyy luopua hyödyllisestä ohjauksesta ja vastustaa tarmokkaasti tiedon omaksumista vuosina, joina opetuksen omaksuminen on hänelle helpointa? Ja miksi ihminen näkee itsensä toivottomimpana, rumimpana ja surkeimpana juuri kaikkein kiehtovimmassa iässään? Mihin luonto tähtää murrosiällä, joka on julma kuin kuolema?" (55–56) Erittäin hyvä kysymys, kun sen oikein oivaltaa.
     Tänä kesänä Helsingin Sanomissa on äänestetty vuosituhannen parhaita kirjoja. Vaikka vuosituhat tässä yhteydessä on mielestäni jatkuvasti ollut varsin harhaanjohtava käsite – onhan 2000-lukua jäljellä vielä 987 vuotta – ilahdutti Jään tällä viikolla saavuttama kakkostila minua erityisesti. Samoin minua kosketti ja ravisteli kirjailijan kertomus elämästä tarinan takana. Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin sen, ettei teosta saisi ikinä tulkita mustavalkoisesti kirjoittajansa henkilökohtaisen elämän kautta. Tästä kiellosta huolimatta Jäästä kuoriutui vieläkin ravistelevampi elämys, kun luin kirjailijan jääneen isättömäksi puolitoistavuotiaana heikkojen jäiden takia. Ja sanoo Lundberg sen ihailtavan viisaasti itsekin: "Kirjailijan kaikki hahmot – siis myös Jää-romaanin henkilöt – ovat jossain mielessä hän itse. Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Siksi romaanihenkilötkin heijastelevat kirjailijan omia ihmiskäsityksiä." (HS 30.7.2013, B3)

     Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Ei kirjailija sen paremmin kuin pappikaan. Pappi ei tätä kenties niin ajattelekaan, tyytyy vain tilan töiden, pastoraalitutkintoon valmistautumisen, seurakunnan hengellisten töiden ja perhe-elämän jonkinlaiseen yhteensovittamiseen. Välillä se tietenkin on vaikeaa, eikä papin ääni juuri poikkea nykyajan ihmisen ajoittaisesta huokailusta: "Jälleen kerran Petter miettii mielessään, miten ihmeessä hän ehtii tehdä kaiken sen, mikä kaatuu vuorena hänen päälleen." (166)

     Petter kuitenkin ehtii ja saa kuin saakin virallistetun aseman Luotojen kirkkoherrana, virassa, jossa hän aikoo pysyä vanhuuteensa asti, kasvattaa niin jo juoksentelevia kuin vielä syntymättömiäkin lapsiaan. Mietin itsekin, olenko käsittämättömän naiivi vai miksi en missään vaiheessa aavistanut, että tämän pienen onnellisen ja siunatun perheen tarina voikin päättyä jotenkin muuten kuin onnellisesti. Väkisin tulee myös mietittyä, olisiko isä vain antanut vuoren kaatua ja ottanut tyttärensä syliin, jos olisi aavistanut perhettä uhkaavan jäisen kohtalon.
     Jää kokonaisuudessaan on uskomaton taideteos. Jo ensimmäinen lause osoittaa, että Lundbergin lauseenmuodostuskyvyllä hänen ei olisi ollenkaan mahdotonta olla aforisti: "Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä." (7) Romaanin jokainen lause on maalaileva – kuin katsoisi lämminhenkistä suomenruotsalaista perhe-elokuvaa, jossa pikkutytöillä on pitsiessut ja maailmassa rauha. Toisaalta ainakin minuun tarinan käännekohta iskee kuin salama siltä lähes kirkkaalta taivaalta, vaikka kaikki sitten punoutuukin yhteen: tarinan viimeinen lause ja jopa valtavan merkittävä kansikuva, johon ei aluksi tajua kiinnittää mitään huomiota. Jää helpottaa ihmisten elämää talvesta toiseen, mutta jää voi olla myös hurjan petollinen. Romaanin loppu on samaan aikaan niin epäoikeudenmukainen ja niin ymmärrettävä – jokainenhan Luodoilla tuntee jonkun, joka on hukkunut sulaan. Olen onnellinen siitä, että joku Helsingin Sanomien äänestykseen osallistuneista on jo tiivistänyt minun tuntoni, kun en ehkä itse sitä osaisi näin hyvin tehdä: "Pohjattoman kaunis ja pohjattoman surullinen."