KUNNIOITTAVIN TERVEISIN (Edith Södergranin runoudesta)

     Hei, Edith. Hassua, miten nopeasti yhteiset vuotemme ovat kuluneet. Muistan aivan kirkkaasti ensimmäisen yhteisen bussimatkamme. Se oli tuskin tunnin mittainen, mutta riittävän pitkä siihen, että muodostuit valloittavan nuoruuden kuohuja läpikäyneen runotyttösen lyyriseksi esikuvaksi. Kyse ei oikeastaan ollut siitä, mitä sanoit, vaan voimakkaasti, suorastaan huumaavasti siitä, miten sen sanoit. Vasta vuosia myöhemmin opin, että tyyli, jolla kirjoitit, oli osa taiteen maailmassa mullistuksia aiheuttanutta modernismia ja että olit syrjäisestä sijainnistasi huolimatta onnistunut haalimaan vaikutteita niin Saksasta, Ranskasta kuin Venäjältäkin. Vaikuttavan moni-ilmeisiä runosi olivatkin - ne saivat minut samanaikaisesti ihailemaan ja pelkäämään.

     Minun oli helppo ymmärtää henkeäsalpaavan kauniita kuvauksiasi elämästä ja luonnosta sekä riipaisevan omakohtaisia kokemuksiasi sanataiteesta ja sen tekemisestä. Tähän päivään saakka olen käynyt läpi niin monia riemullisia päiviä ja hetkiä, jolloin olen halunnut vain lainata erään runosi säkeitä: ”Maailma on minun. / Minne kuljenkin / heittelen ruusuja kaikille. / Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka / tajuaa hänen sanansa. / - - ” On ollut myös hienoa huomata, että yhtä lailla kuin sinä myös minä olen jo löytänyt muutamia marmorikorvia. Olen tietenkin vasta äärimmäisen alussa, mutta myös oppinut nauttimaan siitä, että minua kuunnellaan ja ajatuksilleni ja saavutuksilleni annetaan painoarvoa.

     Usein minua on kuitenkin myös ahdistanut se, miten onnistuit kuvaamaan kuolemaa ja kärsimystä täysin samalla kaavalla kuin edellä kuvattuja ilonaiheitakin. En ole aina pystynyt hyväksymään sitä tapaa, jolla kuvaat kuolemaa elämän sisareksi ja tasavertaiseksi hänen kanssaan. En ole ymmärtänyt myöskään kaipuutasi lepoon ja elämästä luopumiseen, vaikka olenkin pyrkinyt peilaamaan runojasi sinua vuosikymmenet koetelleeseen keuhkotautiin. Loppujen lopuksi olen hyväksynyt sen, että kokemuksiisi ja näkemyksiisi on suhtauduttava kuin et olisikaan vain vähän minua vanhempi, vaan jo elämän koko kaaren nähnyt vanha ja kuolemaan levollisesti valmistautuva ihminen. Sellainen, jollainen minä en missään nimessä tahdo olla vielä moniin vuosikymmeniin.

     Minun on myönnettävä, että todelliseen tasapainoon itseni ja runojesi kanssa pääsin vasta unohdettuani liiallisen tulkitsemisen ja ajattelemisen ja antaessani itselleni luvan keskittyä vain sanamuotoihisi, vokaalintäyteisinä soljuviin säkeisiisi ja hienoja vertauskuvia rakentaviin kynäilyihisi. Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä. Sinun elämäsi oli sellaista, kuin sen aikakaudellasi sata vuotta sitten saattoi olettaa olleen. Minä taas elän täysin uudenlaista aikakautta täysin uudenlaisin säännöin. Vaikka ihmiset onneksi edelleen rakastavat toisiaan, he tekevät sen sosiaalisessa mediassa vanhojen ruusukuvioisten kirjeiden sijaan.

     Niinpä minä toivonkin, että Tulevaisuuden varjo on viimein haihtunut yltäsi, kun olet vieläpä saanut kuluneilla aikakausilla sen arvostuksen, jota vaille jäit omana aikanasi. Toivon, että sinun on hyvä olla siellä, kenties Maassa, jota ei ole, soitellen Syyskuun lyyraa itse rakentamasi Ruusualttarin ääressä. Sinä kuolit, mutta minä aion kokeilla siipiäni vielä monella alalla ja moneen kertaan. Tavallaan kiitos siitä kuuluu pieneltä osin myös juuri sinulle. Kannan nimittäin erästä runoasi mukanani asiayhteydestä toiseen ja pidän sitä esillä jopa omassa sosiaalisessa mediassani odottaen sopivaa tilaisuutta omalle Revanssilleni.

”Ellen milloinkaan saa romahtamaan

tornia todellisuuden kaupungissa,

tahdon laulaa tähdet taivaalta,

kuin ei vielä kukaan ole tehnyt. - - ”

LUMENLUKIJAN HENKILÖKUVA (Peter Høeg: Lumen taju)

     Smilla Jaspersen on actionsankari, satuolento. Tästä olin vakuuttunut jo ennen kuin olin ehtinyt kovin pitkälle Peter Høegin huimassa kujanjuoksussa. Historia on kuitenkin osoittanut, että satuolennot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin oikeat ihmiset: Grimmin pelottavissa saduissa paha useimmiten saa palkkansa hyvien oikeudenmukaisen ja nokkelan toiminnan ansiosta, Hämähäkkimies ja Harry Potter nousevat molemmat vaikeuksien kautta voittoon eikä edes kaikkien emätunareiden isä Aku Ankka lannistu, vaikkei juuri koskaan missään onnistukaan. Kaikista edellisistä on selvästi saanut vaikutteita tanskangrönlantilainen pakkosiirtolainen, keski-ikää pikkuhiljaa lähentelevä neiti-ihminen Smilla Jaspersen. Fröken Smillaa voisi kuvailla monin sanoin, joista esitän muutamia.

     Sivistynyt. Smillalla on huikaiseva yleissivistys matematiikan toimintamenetelmistä ja eri matemaatikkojen historiasta. Nainen osaa eritellä alkulukututkimuksia ulkomuistista ja tietää Tanskan vaiheet kyseenalaisimpia toimintoja myöten paremmin kuin luultavasti monikaan tanskalainen. Smilla on selkeästi ottanut opikseen ohjeesta, jonka mukaan ihmisen on kaikkein parhaiten tunnettava vihollisensa. Lisäksi Smilla saa minulta heti pisteet, kun tulee puhe kielten asemasta nykyään. ”Olen saanut etuoikeuden oppia vieraita kieliä. Siinä missä useimmat muut ihmiset puhuvat vajavaista muunnosta omasta äidinkielestään, minä siis puhun väärin paria kolmea muutakin kieltä”, nainen toteaa. Minustakaan ei muuten ole yhtään se ja sama, laitetaanko enää-sanan perään ylimääräinen n-kirjain vai ei.

     Muotitietoinen. Juntiksi grönlantilaiseksi Smillaa ei tunnista Kööpenhaminan kaduilla, ellei osaa tehdä erittäin tiukkaa analyysia aavistuksen aasialaisperäisistä kasvoista. Kyseenalaisten yritysten toimia penkoessaankin naisen vakiovarustukseen kuuluvat turkki, hame ja saapikkaat, joiden kanssa vaikka juostaan pakoon tai hämätään ilkeää vahtikoiraa. Suloinen ja viimeisen päälle tyylikäs ulkoasu johtaa kuitenkin harhaan.

     Kiihkofeministi. Smilla vannoo useampaan otteeseen, ettei ole niin heikko, että ottaisi miestä riippakivekseen. Lukuisissa takaumissa lapsuuteen selkenee myös, että naisen edesmennyt äiti on ikuisesti hänen suurin idolinsa jääkarhuntappotaitoineen ja aitoine grönlantilaiselämineen - siinä, missä isä taas on turha yläluokan tanskalainen, joka ei lääketieteellisine tutkimuksineen tiedä oikeasta elämästä hölkäsen pöläystä ja kelpaa lähinnä rahanlähteeksi. ”Jos haluaa nähdä maailmanhistorian todelliset sankarit, pitää katsoa äitejä. Keittiössään pullapeltien ääressä. Miesten istuessa vessassa. Ulkona riippumatossa. Talvipuutarhassa”, väittää Smilla tavatessaan lääkäri Lagermannin vaimon. Vaikeahan tuota on mennä kiistämäänkään.

     Fanaattinen ympäristöaktivisti, antiglobalisti ja patriotisti. Smillan mielestä aito elämä on siellä, missä vielä eletään joka päivä aidosti luonnon armoilla ja taistellaan henkiinjäämisestä. Tai ainakin taisteltiin ennen kuin tanskalaiset ja muut eurooppalaiset tutkimusryhmät tunkivat itsensä jäätikkömantereelle tekemään ties mitä kairauksia ja tutkimuksia. Smillan sanat hänen matkaseuranaan olevan tutkimusryhmän löydöstä kuuluvatkin näin: ”Sen ympärille kiteytyy tässä ja nyt länsimaisen tieteen perusasenne ympäröivään maailmaan. Laskelmoivuus, viha, toivo, pelko, yritys välineellistää. Ja ylinnä, vahvempana kuin mikään tunne mitään elävää kohtaan: rahanhimo.”

     Yhteiskunnan vihollinen. Poliisille Smilla tuottaa runsaasti päänvaivaa, kun hänet yritetään saada tehottomaksi milloin minkäkin asian puolesta taistelevan kansalaisliikkeen johdossa. Poliisi ei tahtoisi hänen sekaantuvan myöskään naapurinsa, 6-vuotiaan grönlantilaispoika Esajaksen, kuoleman tutkintaan, johon ei virkavallan mielestä liity mitään hämärää. Smillasta kyseessä on murha - ja Smilla on yllätysyllätys oikeassa. Naisen päältä päin uskomattomalta vaikuttavaa henkilöhistoriaa kuvaa hyvin hänen vastauksensa yksityisetsivän kysymykseen siitä, onko yhtäkään tahoa, jolta hän ei olisi saanut potkuja: ”Käsittääkseni kuulun yhä Väestörekisteriin.”

     Varteenotettava salapoliisi. Vaikka luen Lumen tajussa suoraa avausta Smillan ajatuksenjuoksusta, en keksi yhteyksiä monien hämärien asioiden välille aina vielä silloinkaan, kun nainen keksii ne itse. Smilla on myös ikään kuin raudanluja ammattilainen - hän ei nimittäin hätkähdä, vaikka hänen kotiinsa olisi murtauduttu tai hänet yritetty tappaa grönlantilaisen museoitsijan mukana räjäyttämällä laiva. Pikkujuttuja, vaikka kyllä Smillaa vähän harmittaa pälvikaljuksi palanut hiuskuontalonsa. Luonnollisesti Smilla lopulta myös selvittää ytimiä myöten Esajaksen kuoleman takana olleen salaliiton, vaikka se vaatisikin esimerkiksi pakoa Tanskan mantereelta ja soluttautumista laivaemännäksi pyrkyreiden alukselle, jolla muuten ei myöskään olla aivan turvassa tappoyrityksiltä.

     Käsittämättömän lahjakas. Grönlantilaisen taustansa ansiosta Smilla on oppinut lukemaan lunta sen jokaisessa eri muodossa ja vahvistaakin erityisen hyvin sen fraasin, jota alakouluajoista lähtien on käytetty kieltenopetuksessa havainnollistajana kielten eroista: grönlantilaisilla on monta kymmentä sanaa lumen ja jään eri muodoille. Tämä huikaiseva taito auttaa Smillan myös Esajaksen kuoleman arvoituksen ratkaisun lähteille.

     Empaattinen. Tämän kuvauksen kohdalla Smilla itse polkisi kiukkuisena jalkaa ja kiistäisi asian. Tunteet, varsinkin muita ihmisiä kohtaan, kun tuntuvat olevan yksi matemaattisten totuuksien varassa pyörivän maailman suurimpia kirouksia. Siitä huolimatta, että Smilla kyllä ottaa huolehtiakseen Esajaksen, jonka alkoholistiäiti laiminlyö velvollisuuksiaan. Ja tuleehan Smilla myös rakastuneeksi toiseen naapuriinsa mekaanikko-Peteriin, jolle on vieläpä varattu harvinaisen yllättävä osa teoksen yhdessä käännekohdassa. Empaattisuutta Smillalta löytyy myös taidetta kohtaan, ja se seikka taitaa olla tarpeeksi vähän vakava hänen itsensäkin myönnettäväksi. ”En minä itke erityisesti mitään tai ketään. Minä olen tavallaan itse luonut sen elämän, joka minulla on, enkä toivoisi siitä toisenlaista. Minä itken, koska maailmankaikkeudessa on jotakin niin valtavan kaunista kuin Brahmsin viulukonsertto Kremerin soittamana.”

     Jossain vaiheessa heinäkuuta luin Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin grönlantilaisista, jotka tahtovat mukaan maailman menoon. Jäätikkömantereelta etsitään öljyä, jolla se voisi vaurastua ja kohottaa asemaansa muiden silmissä. Artikkelin haastattelemien paikallisten mukaan ensisijainen tavoite on itsenäistyminen Tanskan antiikkisen siirtomaavallan alta. Oma kokemukseni grönlantilaisista rajoittuu lähinnä sikäläiseen lapsikuoroon pohjoismaisilla nuorisokuorofestivaaleilla Norjassa vappuna 2008, jolloin ryhmä suureksi yllätykseksemme esitti meille yksityisesti suomalaisia kansanlauluja sekä heti perään samoja kappaleita uudestaan, tällä kertaa käännöksinä äidinkielelleen. Projektin takana oli kuoron suomalaissyntyinen johtaja, joka oli löytänyt itselleen puolison Grönlannista. Kun siis puhutaan Smillan synnyinmantereesta, on hänellä asia toisaalta hallussaan, toisaalta taas ei.

     Mitä taas tulee teoksen yleiseen kantaaottavuuteen tanskangrönlantilaisten asemasta, on Høeg tehnyt hienoa työtä vähemmistökansan oikeuksien puolesta. Tosin ulkomaalaiselle lukijalle tämä tietenkin jää väkisin hieman vähempiarvoiseksi seikaksi.

TÄRKEIMMÄT ASIAT NÄKEE SILMILLÄ (José Saramago: Kertomus sokeudesta)

     ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”, kuuluu yksi maailman kirjallisuushistorian kuuluisimmasta lausahduksista (Pikku Prinssi, Anthony de Saint-Exupéry), jolle José Saramagon kärsimysromaanista löytyy sekä puoltavia että vastustavia näkökantoja. Yleisestä asennoitumisesta kenties hieman poiketen minusta enemmän jälkimmäisiä.

     Kertomus sokeudesta on täynnä nimettömäksi jääviä ihmisiä. Kertomus alkaa ensimmäisen sokean sokeutumisesta liikennevaloissa. Käsittämätön valkosokeusepidemia lähtee leviämään kulovalkean tavoin ja niittää lyhyehkössä ajassa koko maailman lukuun ottamatta sokeutunutta miestä auttaneen silmälääkärin vaimoa. Luonnollisesti yhteiskunnan päättävät elimet tahtovat suojella vielä näkevää väestönosaa viimeiseen asti ja sulkevat näin ollen sokeat reservaatteihin - turhaan. Ensimmäisenä sokeutuneiden joukko mukanaan näkevä lääkärin vaimo vangitaan vanhaan käytöstä poistettuun mielisairaalaan, jossa elinolosuhteet eivät pian ole ihmisarvoisia lähelläkään.

     Epidemian jatkuvasti edetessä ja tilanteen muuttuessa järkyttävämmäksi ja järkyttävämmäksi ajaudutaan pohtimaan sitä, mikä lopulta erottaa sokean ihmisen eläimistä. Loppujen lopuksi vastaus tuntuu olevan, ettei mikään. Sokea ihminen elää eläimen lailla sokeasti vaistojensa, halujensa ja tarpeidensa varassa käyden jatkuvaa darwinilaista olemassaolon taistelua ravinnosta ja elintilasta. Lopputulos on modernin ajan hyvinvointimalleihin tottuneelle ihmiselle aivan järkyttävää luettavaa, mihin Saramago tosin on mitä luultavimmin pyrkinytkin.

     Pikku Prinssin mukaan tärkeimpiä asioita ei näe silmillään, mutta sokeiden äärimmäistä ahdinkoa seuratessaan alkaa toden teolla miettiä, mitä ne kaikkein tärkeimmät asiat oikeasti ovat. Antiikin kreikkalaisen filosofian jälkiä seuraten on helppo ajatella, että tärkeimpiä asioita ovat rakkaus ja ystävyys. Saramago antaa myönnytyksen tällekin, sillä lääkärin vaimon johtamaan joukkoon kuuluvat hyvin vanha, jo valmiiksi puolisokea mies ja kyseenalaisen menneisyyden kanssa sokeutunut nuori tyttö rakastuvat eloonjäämiskamppailun keskellä ja vannovat pitävänsä yhtä, vaikka näkö joskus palaisikin. Toisaalta herää kysymys, miten paljon toisen, vaikka oman aviopuolison, rakastaminen vaatii lisää, kun tätä ei näe - tai kun tämä ei näe, vaan saattaa yöllä hetken mielijohteesta eksyä vieraan naisen sänkyyn. Jälleen miettisi, olisiko parempi olla näkemättä itsekin.

     Erittäin vahva, suorastaan itsestään selvä kantani Kertomuksen sokeudesta luettuani on kuitenkin se, että nimenomaan ne jokapäiväisessä elämässä kaikkein tärkeimmät asiat näkee juuri silmillään. Tai jos yhtäkkiä ei näekään, kuihduttaa se ainakin sydämestäkin suurimman osan olemattomaksi. Kaikkien sokeudesta jäljelle jää vain kalvava nälkä ja kyvyttömyys pyörittää yhteiskuntaa tai hankkia edes omaa ravintoaan - siis sitä kaikkein välttämättömintä.

     Ulkonäköäkin väheksytään nykyään suuresti, kun siitä puhumista pidetään lähinnä turhamaisten naisten paheksuttavana paheena. Kuitenkin ulkonäöllä on tärkeä merkitys kaikessa ihmisen sosiaalisessa toiminnassa parinmuodostuksesta lähtien. Kuinka paljon helpompaa ihmisten onkaan kommunikoida keskenään, kun he näkevät toisensa, pystyvät hahmottamaan määränsä ja havainnoimaan ympäristöään.

     Tämä kaikki on tietenkin vielä pientä, kun mennään siihen romaanin todelliseen maailmaan, jossa ihmiset tappavat toisiaan reservaateissa ja sotilaat ovat jatkuvasti pyssyt ojossa vartiossa. Myöhemmin ruumiit lojuvat kaduilla eläinten syötävinä ja murskaantuneina portaikkojen alapäissä mätänemässä. Kaikki ruoka hamutaan kaupoista ja varastoista, eikä kukaan näe tuottaa lisää. Kenenkään asunto ei kuulu kenellekään, vaan kaikkien on löydettävä vain jokin, yleensä vaihteleva suoja päänsä päälle. Monet eivät löydä sitä sen paremmin kuin ruokaakaan. Varsin nopeasti selkenee, kuinka elintärkeä kertomuksen pääjoukolle on nimenomaan lääkärin vaimon yksi ainoa näkevä silmäpari.

     Sitä en voi silti kiistää, etteikö jonkin niin tarpeellisen kuin näkökyvyn menettäminen kaikessa kammottavuudessaan olisi nykyihmiselle lyhyeksi ajaksi eräällä lailla jopa hyödyllistä. Ehkä vasta silmien menettäminen saisi meidät kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin monimutkaisuuksiin, kuten lääkärin vaimon ja kirjailijan välisessä keskustelussa tulee ilmi: ”Tarkoitatteko, että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin.”

     Saramagon oma sanankäyttö vaatii sopeutumista, mutta ensimmäisten sivujen alkujärkytyksestä huolimatta kahden sivun mittaisiin lauseisiin tottuu nopeasti ja pian tekstimuodon huomaa kaikessa oikeakielisyydettömyydessään viehättävän. Kerronta on kuin riisuttu kaikesta turhasta, kuten tarpeettomista johtolauseista ja tarkemmista ulkonäkökuvauksista. Mitäpä niillä tehtäisiinkään, kun yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat sokeita - omalla tavallaan lukijatkin.

     Oikeastaan minä näen huomiota luonnollisesti vievän sokeuden takana toisen tärkeän teeman, johon sokeus ei varsinaisesti liity. Niin kauan kuin ihmiset etsivät parannuskeinoa ja pyrkivät aktiivisesti eteenpäin, he nimittäin pysyvät sokeina. Karmaisevaan kohtaloonsa jollain lailla alistuttuaan taas koko maailma alkaa selittämättömästi saada näköään takaisin. ”Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe”, tuumivat lääkäri ja hänen vaimonsakin.

     Ehkä meidän kannattaisi tavoitella vähän vähemmän omaa etuamme. Kenties sillä tavalla voisimme voittaa kaikista eniten. Minä olen onnellinen nähdessäni värejä enkä pelkkää valkoista - ja aion edelleen käyttää katselemiseen tasavahvasti silmiä ja sydäntä.

VIIDEN VUODEN SAIPPUAOOPPERA YKSISSÄ KANSISSA (Gabriel Garçia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys)

     Äitiyslomalla ollessaan äidilläni oli tapana seurata televisiosta laatudraama Kauniita ja rohkeita, joten olen jo vauvana tunnusmusiikin kuullessani tullut heti huomattavasti pirteämmälle päälle. Viime kesälomallani kuitenkin - huolimatta siitä, että koen olevani suhteellisen älykäs ja sivistynyt persoona - huomasin jokaisen arkisen työpäiväni päätteeksi vajoavani tunniksi olohuoneen lepotuoliin seuraamaan aivot narikassa suomalaisten ykkössaippuan kestokesäuusintoja. Kyse on tietysti Salatuista elämistä, joita kaikki katsovat ainakin joskus, vaikka harva sitä ääneen myöntääkään. Noiden viisi vuotta vanhojen, huikaisevien näyttelijäsuoritusten ja ennalta arvaamattoman tapahtumakulun perusteella voisi toki luulla, että olen vaipunut todella alas, mutta ei hätää, sillä tein kyseisellä lomalla myös ainakin yhden kannattavan havainnon: Salkkareiden ja Kaunareiden tasoisen saippuan ainekset voi nimittäin löytää myös maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta.

     Ehkä juuri siksi pidän Kolumbian ylpeydenaiheesta Sadan vuoden yksinäisyydestä niin valtavasti, vaikken toistaiseksi olekaan onnistunut pysymään aivan täydellisesti kärryillä siitä, kuka kahdestatoista samannimisestä hahmosta on kenenkin vaimo ja kenenkin lapsi. Garçia Márquezin merkkiteos on ihanan rentouttava lukukokemus juuri siksi, että kuvitteellisessa ja perin erikoisessa Macondon kylässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ja milloin tahansa. Ei riitä, että Buendían suvun kantaäiti Ursula joutuu pelkäämään, että kovin sisäsiittoisessa suvussa syntyy pahan ennustuksen mukaan tuhoisaksi osoittautuva lapsi siansaparo takapuolessaan, sillä Buendían suvussa on ihan okei mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää samalla tätiään salarakkaana. Kun yksi veli on saanut naitua yhden naisen sukuun, on pian jo seuraavan vuoro vahvistaa naisen asema naimalla hänet veljensä jälkeen. Elämä on mukavan yllätyksellistä lukijalle, mutta valitettavan hermoja raastavaa Ursulalle.

     Kaikki Macondon Buendíat kuitenkin polveutuvat Ursulan miehestä, suurmieskeksijä José Arcadio Buendíasta. Kaikki pojat nimetään José Arcadioiksi tai Aurelianoiksi José Arcadio Buendían omien ”alkuperäisten” poikien mukaan, ja jokainen tyttö saa pian nimekseen Remedios Aurelianon nuorena kuolleen vaimon muistoa kunnioittaen. Nimiperinne on omiaan ruokkimaan käsitystä siitä, että Buendían suku on jollain asteella kirottu. Tätä puhisee Ursulan ohella voimakkaasti erään myöhemmän Aurelianon vaimo Fernanda.

     Rohkeahko mielipiteeni on se, että naishahmot pitävät pystyssä saippuan kuin saippuan. Siinä missä Forresterin muotitalon pojat tarvitsevat tiukkaa kontrollia Stephanie-mummon valvovan silmän alla ja huvitusta kukin vuorollaan ihanasta Brookesta, on Buendían suvun todellinen kulmakivi juuri Ursula, joka ratkaisee kyllä tilanteen kuin tilanteen. Supermummo elää läpi viiden tai kuuden uuden Aureliano-sukupolven hoitaen heikkojen, häviämiseen taipuvaisten miesten ja nuorena kuolleiden tai muuten vain kyvyttömien äitien lasten kasvatuksen. Ensimmäisen polven kasvattitytär Rebecca painii vakavan mullansyöntiongelman kanssa, joka sairastuttaa hänet monet kerrat ja saattaa kenties olla osasyynä siihenkin, että nainen varttuneempana velipuolensa kanssa karattuaan erakoituu mökkiinsä vuosikymmeniksi. Pikkusisko Amaranta saa moneen kertaan estettyä Rebecan avioitumisen oman unelmamiehensä kanssa mutta hurskaassa uskossaan lopulta rankaisee itseään polttamalla kätensä ja ottamalla kasvattaakseen osan sisarustensa heitteille jääneistä lapsista ja lapsenlapsista. Täysin oma lukunsa on kylän nykykielellä prostituoitu ennustajaeukko Pilar Ternera, joka jotenkin kummallisesti kyllä näkee tulevaisuuteen, mutta tulee myös antaneeksi kotipalvelu Ursulalle useammankin uuden lapsosen kasvatettavaksi. Ursulan jo vanhentuessa on Aureliano Toisen vaimolla Fernandalla yhä suurempi rooli Macondon keskustalon ylläpidossa, mihin hänellä onkin hyvin aikaa, kun mies viettää suurimman osan ajastaan rakastajattarensa luona.

     Sadan vuoden yksinäisyyden kuluessa lähinnä vahvojen naishahmojen siivin ehtivät tarkastelupisteen keskiössä olevat miehet lähinnä sotimaan sekä politikoimaan ja näin osaltaan luonnollisesti parantamaan maailmaa. Voi miten surullisen tutulta ja samalla ironista hymyä nostattavalta kuulostaakaan ensimmäisen Aurelianon appiukon opetus vävylleen: ”’Liberaalit’, sanoi Apolinar Moscote, ’ovat vapaamuurareita ja huonoja ihmisiä ja kannattavat pappien hirttämistä, siviiliavioliittoa ja avioeroa, aviottomien lasten tunnustamista aviossa syntyneiden arvoisiksi lain edessä ja maan pilkkomista liittovaltioksi jossa korkeimmat viranomaiset kadottavat valtansa. Vanhoilliset sen sijaan ovat saaneet valtansa suoraan jumalalta ja haluavat pitää kunniassa lain ja järjestyksen ja perhemoraalin.’” Eipä ole maailma loppujen lopuksi kovasti muuttunut Macondon ajoista, vaikka José Arcadio Buendía sitä kovasti ennustikin.

     Roomaa ei rakennettu päivässä, mutta kärjistäen onnistuttiin kyllä tuhoamaan. Sama pätee Macondoon. Buendíojen vuosien työ päättyy tuhoon yhdessä ainoassa päivässä, kun jo kirouksesta pois pyristelemässä ollut Amaranta Ursula hylkääkin kunnon miehensä ja uusilla nimillä kastetut poikansa ja antautuu vanhalle intohimolleen - veljenpojalleen. Enää ei yllätä, että tarina päättyy juuri siihen kuuluisaan siansaparolapseen, josta on kuunneltu varoituksia ensimmäiseltä sivulta alkaen. Ehkä joskus olisi ihan hyödyllistä kuunnella äitiä.

     Saippuasarjamaailmaan itsensä koukuttaneet ihmiset lukevat aivan liian vähän. Ehkä heille pitäisi jonkun kertoa tästä korkealuokkaisen kirjallisuuden draamatasosta, ehkä se ei auttaisi mitään. Yhdessä asiassa kun kannattaa mielestäni kuunnella myös erästä Macondon miestä, sillä eräs toinenkin ennustus on tainnut käydä ikävästi toteen: ”Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa.” Ensi kerralla otan Garçia Márquezin matkaseurakseni ensimmäiseen luokkaan ja saadakseni hänelle vapaan paikan pyydän jotakin laitapuolen Aurelianoa siirtymään tavaravaunuun - tai pyytäisin, jos se ei olisi juuri sitä paheksuttavan konservatiivista käytöstä.

ERÄMAASSA SYNNIN RASKAS VIITTA HARTIOILLA (Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu)

     Jonkin aikaa sitten eksyin lukemaan parin vuoden takaisia blogimerkintöjäni ja havaitsin iloksenikin muuttuneeni melkoisesti. Ensimmäisten naiiviuden aiheuttamien nolostumisten jälkeen aloin kuitenkin olla yhden asian suhteen kateellinen 15-vuotiaalle itselleni ja miettiä, milloin maailmasta tuli minulle uhka mahdollisuuden sijaan. Juuri peruskoulunsa päättänyt minä iloitsi pyyteettä kaikesta, vaikka toki olikin ajoittain melkoinen stressaaja nykyisen minän tavoin. Mutta milloin minä aloin pelätä, että viettäessäni päiviäni yksin töissä museon näyttelynvalvojana joku hullu saattaisi hyökätä sisään ja käydä minuun käsiksi? Milloin aloin tuntea oloni erittäin turvattomaksi kulkiessani yksin ulkona ilman päätä pidempää poikaystävääni?

     Löysin montakin selitystä. Ensimmäiseksi havaitsin, että tämä kaikki alkoi suunnilleen silloin, kun rakastuin totaalisesti varpaankärjistä jokaisen kaksihaaraisen hiuksen molempien haarojen päihin. Silloin maailmasta alkoi muodostua uhka, mutta erittäin tärkeää on huomata se, että tilanne on uhkaava vain silloin, kun olen yksin. Kun on äärettömän luontevasti vaihtanut puolikkaita toisen ihmisen kanssa, alkaa tuntua siltä, ettei missään ole niin turvassa kuin toisen lähellä eikä missään turvattomampi kuin ollessaan yksin.

     Mäkelän Martta on ainakin minun käsitykseni mukaan suhteellisen tavallinen Lapin erämaan teinityttö herätyspiireissä, jolle maailma on selkeästi uhka ennemmin kuin mahdollisuus. Martalle se tosin on sitä jo ennen rakastumista salaperäiseen lappalaiseen, eikä tyttö pääse helpolla kummallisen, ankaran perheen ja kyyläävien kyläläisten seurassa. Rakastumisen jälkeenkin Martan pelko on täysin erilaista kuin minun, sillä hän joutuu pelkäämään muiden reaktioiden vuoksi nimenomaan tavatessaan outoa rakkauttaan. Lisäksi hän seikkailee mukkamaiseen tapaan ensin useammankin muun kylän pojan kanssa. Meissä ei ole tippaakaan yhteistä, ellei löyhästi ajatella uhkaavaa ulkomaailmaa.

     Omahyväisesti on todettava, että minä olen meistä kahdesta se, jolla menee huomattavasti paremmin: isäni ja poikaystäväni kun katsovat talvesta toiseen yhdessä jääkiekkoa ja keskustelevat tietotekniikan ominaisuuksista sen sijaan, että ensimmäinen jahtaisi jälkimmäistä tunturijärven rannassa kirvestä heilutellen. Syntisen maan surullista lopputulosta ei ole vaikea arvata, vaikkei Mäkelän isäntä sitä koskaan omaksi virheekseen ääneen myönnäkään - poikahan vain erehtyi astumaan sulaan ja hukkui. Jonkinlaista syyllisyydentuntoa voi toki päätellä siitä, että mies myöhemmin antaa hirttoköyden puhua puolestaan. Joka tapauksessa Martta menettää lopulta kolmekin miestä, kun isoisä-äijä on vanhuuttaan kuollut jo aiemmin tapahtumaketjussa, ja kaiken huipuksi hänen innoissaan lappalaiselle syntisesti synnyttämänsä lapsikin vaikuttaa tukanvärin perusteella olevan kylän hunsvotin Kurki-Pertin. Tätä taustaa vasten olen vahvasti sillä kannalla, että vaikka Martta ei saanut siitä kauaa nauttia, on maallisen maailman suurin ja tärkein asia - vankkumaton, polttava vastarakkaus, kyllä jotakin sellaista, jonka vuoksi jopa pelkään ihan mielelläni.

     Maa on syntinen laulu on valtavasti ristiriitaisia ajatuksia herättävä romaani - lähinnä siksi, että sitä lukiessa tulee pohdittua, miten niin kaunis, melkein laulava teksti voi olla niin vastenmielisen ahdistavaa. Sen lisäksi, että koko kylä tuntuu olevan jollain lailla ylösalaisin, on Martta itsekin harvinaisen ahdistava henkilöhahmo, enkä samanikäisyydestämme huolimatta yksinkertaisesti pysty käsittämään suurinta osaa hänen valinnoistaan - ei suinkaan vähäisimpinä muun muassa lähtemistä milloin kenenkin matkaan tai seksuaalista kanssakäymistä 12-vuotiaan ottoveli Hanneksen kanssa. Teosta on sanottu balladiksi, mikä kyllä kuvaa erittäin osuvasti kielimaailmaa ja kielen kuvaamaa maailmaa, mutta toisaalta erittäin huonosti kielen kuvaaman maailman tapahtumia. Balladi kun jotenkin vaikuttaa maailmalta, jossa on vähintään toivoa paremmasta.

     Timo K. Mukkaa on tituleerattu kirjailijana kaksinkertaiseksi mystikoksi, minkä lisäksi koko miestä henkilönä tunnutaan pitävän yhtenä mysteerinä muutenkin. Kuolemattoman Mukasta teki huikean aikaisessa vaiheessa alkunsa saaneen tuotannon lisäksi valitettava kuolema alle kolmekymppisenä. On mielenkiintoista pohtia, olisiko asema sama, jos Timo Kustaa edelleen olisi yhteiskunnassamme esittämässä nyttemmin jo huomattavasti arvostetumpana ja nykymelskassa vähemmän kohahduttavana kirjailijana kannanottojaan ajankohtaisiin kiistakysymyksiin. Ainakin Mukan leski Tuula Mukka kertoi vuonna 2010 Mukan aiemmin julkaisemattomia teoksiaan julkaistessaan Helsingin Sanomissa miehensä olleen pohjimmiltaan tavallinen perheenisä. Onkin ristiriitaista, että tämä lesken kanta ja yleisen käsityksen kanta miehestä, joka kirjoissaan puhui vain kuolemasta ja ihmisten kylmyydestä, poikkeavat niin paljon toisistaan.

     Luontomystikkona pidän Mukan tyylistä. Kaikessa vähäeleisyydessään se maalaa näkyviin hyvin pitkälti sellaisen Lapin, jollaisena minä olen maakunnan aina nähnyt: rauhallisen, koskemattoman ja kaikessa karuudessaan lohdullisen alkuperäisluonnon. Sen sijaan ihmiset lähinnä ruokkivat stereotypiaa jäyhistä, tuppisuista lappilaisista, puhumattakaan Martan saamelaisesta mielitietystä Oulasta, joka on pelottavan arvoituksellinen lappalainen - tulee ja menee miten ja milloin tykkää. Seksuaalimystikkona Mukka sotiikin kaikkea sellaista vastaan, mitä seksuaalimystiikka käsitteenä nostaa mieleeni. Ihmisten kanssakäyminen on raadollista, rumaa ja monin paikoin alistavaa sekä aina jollain lailla väärää ja syntistä silloinkin, kun sitä kuvataan kauniisti. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kohtaukset ovat herättäneet voimakasta keskustelua tuoreina, kun minustakaan ei tunnu hyvältä lukea niitä huolimatta siitä, että olen 2000-luvun kasvatti ja nähnyt pelkästään televisiossa ja kirjoissa enemmän kuin tarpeeksi.

     Toinen maailman uhkaavuuteen vaikuttava tekijä kohdallani on ilmiselvästi kriisipainotteinen päivittäisuutisointi: on nimittäin kiistaton fakta, että negatiiviset asiat ja tapahtumat ylittävät uutiskynnyksen huomattavasti positiivisia helpommin. Lehtiä lukiessaan on vaikea muistaa ihmisten perusluonteen hyvyyttä, kun maailma tuntuu olevan yhtä talouskriisiä ja ympäristökriisiä, henkirikoksia ja raiskauksia. Tässä mielessä Maa on syntinen laulu oli minulle lukukokemuksena suorastaan häkellyttävän ajankohtainen. Vahvasti lestadiolaishurmoksesta vaikutteita saanut Mukka nimittäin kuvaa herätyskokouksissa suoranaista ”hurmosta” - toisin sanoen pedofiliaksi luokiteltavaa aikuisten naisten sotkeentumista tuttuihin pikkupoikiin. On erittäin ikävää yleistää tai leimata ketään, mutta väkisin mieleeni nousivat heti viime aikojen uutisoinnit lasten hyväksikäyttötapauksista vanhoillislestadiolaisissa piireissä. Liika kiihko tuntuu joka asiassa sotivan voimakkaasti itseään vastaan.

     Taustan tuhoa maalailevalle syntisyyden kuvaukselle voi ainakin kuvitella löytävänsä Mukan omasta uskonnollisesta taustasta kääntymyksellisenä Jehovan todistajana. Silti olen päättänyt antaa mahdollisuuksien taas voittaa uhkaulottuvuuden ja hymyillä. Kaiken ehdottomuuden alle väsyneenä tekisikin mieli kysyä kirjailijalta, pitääkö kaiken olla niin ankeaa ja kaikkien ihmisten elämän tuhoon tuomittua. Mitä jos meidät kristillisen ajattelun mukaan hyväksyttäisiinkin ihan sellaisina kuin olemme? Voisikohan tämä hassu maa runsaista kiistattomista epäkohdistaan huolimatta olla pohjimmiltaan ihan hyväkin paikka - kuin kiitosvirsi, vähän vähemmän syntinen laulu?

PAKKOMIELTEESTÄ PAKKOMIELTEISIIN (Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie)

     Pakkomielle voi vaikuttaa ihmiseen pelottavissa määrin. Jonkun on varmistettava kotoa lähtiessään kymmenen kertaa, etteivät hellan levyt vain jää päälle, toisten taas tarkkailtava jokaista nielemäänsä kaloria syömishäiriötä hipovissa mittasuhteissa. Harvemmin kukaan kuitenkaan omistaa elämäänsä oman rintamamiestalon hankkimiselle tai alakerran parveketupakoitsijan eliminoimiselle keinolla millä hyvänsä. Pakkomielteen voimasta tällaiseen tilanteeseen kuitenkin ajautuvat Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien ensisilmäyksellä merkittävimmin mielenvikaiset henkilöt Matti Virtanen ja yläkerran He-pariskunnan aviomies.

     Matti Virtanen on tavallinen ja toisaalta epätavallinen suomalainen mies. Tavallinen sikäli, että hän asuttaa kerrostalokaksiota Helsingissä vaimonsa Helenan ja pienen tyttärensä Sinin kanssa. Jossain määrin epätavallinen siksi, että hän on niin sanottu kotirintamamies: pitää kodin pystyssä, laittaa ruuat, pesee pyykit ja leipoo pullat vaimonsa luodessa uraa. Valitettavasti hän vain on tilastojen valossa tavallinen siinäkin suhteessa, että tulee kerran väsyneenä ja provosoituna jääkiekko-otteluun keskittyessään huitaisseeksi vaimoaan yhden peruuttamattoman kerran. Lyönnin seurauksena Helena pakkaa Sinin ja kassit jo ennen ottelun loppua ja muuttaa pois. Heidän takaisin saamisestaan muodostuu Matille elämän tarkoitus, jota tuntuu palvelevan vain yksi tavoite: rintamamiestalon ostaminen ehdottomasti ilman heikkoutta osoittavaa lainarahaa. Tavoitteeseensa päästäkseen Matti muun muassa myy kaiken omaisuutensa asuntoa myöten, välittää pimeää tavaraa, pyörittää päivätyönsä lisänä sivubisnestä hieroen maratoonareita ja hellyydenkipeitä kotirouvia, vakoilee kasettinauhurin kanssa pensasaidoista käsin lähes jokaista lähiseudun normaalia omakotitaloperhettä, tekee Kotineliöiden kiinteistönvälittäjän Jarmo Kesämaan elämästä helvetin ja lopulta lähtee henkilökohtaisesti, vaikkakin erinomaisen vilpittömin aikein, kovistelemaan itseään unelmatalon omistajaa, sotaveteraani Taisto Oksasta.

     Vaikka Matin elämä on rankkaa, ei mielestään helpolla pääse myöskään hänen yläpuolellaan sijaitsevan asunnon pariskunta, jonka elämän Matti pilaa harvinaisen helposti: tupakoimalla parvekkeellaan tai vaihtoehtoisesti taloyhtiönsä pihamaalla. Yläkerran mies Leena-vaimoineen ei voi elää normaalisti eikä edes kohtuullisesti, kun tupakan haju leijailee salakavalasti heidän asuntoonsa milloin mistäkin ikkunaluukusta tai ilmastointikanavasta. Niinpä naapurit ovat ottaneet tavaksi kirjoitella rumia keltaisia lappusia alakerran tauluun sivistääkseen Mattia tupakoinnin haitoista ja vaaroista. Luonnollisesti Mattia eivät laput kuitenkaan kiinnosta, ja pariskunnan onkin turvauduttava järeämpiin keinoihin: tupakan vuoksi Matille on välttämätöntä hankkia häätö. Naapurusten välille saadaankin syttymään melkoinen sota.

     Helenan pakkomielle puolestaan tottelee tuttua nimeä Matti Virtanen. Vaikka miestä ei Helenan ystävän Sirkun luona näykään, hän on pesiytynyt milloin kipuilevaan vatsaan, milloin jumittuneisiin hartioihin. Sinin ”Missä isi on?” -pakkomielle ei ainakaan helpota Helenan omaa, kuten eivät tee myöskään raadollisesti paljastuva kokkaustaitojen puute tai Matin yllättävät talotarjoukset. Helenan sietäisi kuitenkin kaiken keskelläkin olla mustasukkainen siitä, että hänen itsensä ja yläkerran naapureiden lisäksi Matin metsästys muodostuu myös omakotitaloissaan asuvien kunnon ihmisten pakkomielteeksi. Jonkinlaisena oikeutuksena tälle toki voidaan pitää sitä, että Matti käy virtsaamassa kunnon ihmisten tyttären leikkipihalla.

     Taisto Oksanen tuntee suurta vastenmielisyyttä, loppua kohti pelkoakin, Mattia kohtaan, muttei taida ymmärtää, että tämä loppujen lopuksi jakaa hänen kanssaan saman pakkomielteen samaan taloon. Taisto ei tahdo poikansa, tämän vaimon ja Kotineliöiden yhteispainostuksestakaan huolimatta muuttaa muistorikkaasta Juoksuhaudantien rintamamiestalostaan. Ainoa, joka tämän ymmärtää, on lopulta Matti, joka itse laatimassaan kauppakirjassa antaa veteraanille elinikäisen asumisoikeuden rintamamiestalon yläkertaan. Tätä tosin ei ymmärrä monen muun tavoin Taistokaan, mitä kenties ei tarvitse ihmetellä, kun tietää Matin päätyneen päätökseensä täysin yksinäisen yksimielisesti ja Oksasta välillä panttivankinaankin pitäen.

     Jarmo Kesämaa on eri maata kuin muut, sillä hän ei kiinteistönvälittäjän asemastaan huolimatta - tai kenties juuri sen vuoksi - tarvitse omakotitaloa, pihakeinua tai oikeastaan edes vaimoaan Merjaa. Työ, työ, työ, laivaseminaarit, työpaikkaromanssi ja Teboilin munkkikahvit riittävät pitämään miehen mielen vireänä, vaikka työ, työ ja työ hiestä kostuvine kesähousuineen aiheuttavat myös melkoista stressiä. Kesämaan pakkomielteeksi voidaan kuitenkin selvästi nähdä huonojen ja vielä vähän huonompien talojen kauppaaminen oikeasta tulokulmasta riittävin taidoin pienten käytännöllisten vinkkien avustuksella, joita hän myös sanelee innokkaasti koneeseensa kollegoitaan sivistääkseen.

     Vaikka Hotakaisen tarina on kokonaisuudessaan onneksi täysin absurdi, osuu se miehen taattuun huumoriin verhottuna harvinaisen terävästi maaliinsa. Vaikka lukija voi huokaista helpotuksesta sen suhteen, että niin Matti Virtanen kuin varastoon tapettu Viki-koirakin ovat vain fiktiivisiä henkilöitä, ei itse viiltävän teräviä pointteja pääse pakoon yhtä helposti. Teos naurattaa takuuvarmasti, mutta pitää myös otteessaan ja ahdistaa, jos jaksaa ajatella. Katkelma Matin tavanomaisesta ajatuksenjuoksusta ilmentää nykyisen kaltaisen yhteiskunnan ongelmakohtia varsin hyvin: ”Minun sodassani kuolleita oli paljon, mutta sodan epävirallisen luonteen vuoksi tarkkaa lukua ei tiedetä. Tämän vuoksi on parempi puhua kaatuneista termin arkisessa mielessä. He kaatuivat tien poskeen, kerrostalon tuulikaappeihin, kapakoiden lattioille, perheneuvontakeskusten ala-auloihin, peliautomaattien eteen, uimahallien kahviloihin. He tuupertuivat kesken lauseen sopertamaan omiaan ja loivat näin perustan mielialalääkkeiden myyntimenestykselle. Tämän sodan erityispiirteisiin kuuluu myös se, että kaatuneista miltei puolet oli naisia. Haavoittuneiden määrää ei kukaan tiennyt. Heistä suurin osa kiisti vammansa tai väitti saaneensa ne ailahtelevassa, paineisessa työelämässä tai suuren laman aikana. - - Joka tapauksessa tässä sodassa haavoittuneita miehiä ja naisia liikkuu keskuudessamme vähintään lähes yhtä paljon kuin virallisia sotaveteraaneja.”

     Sotaveteraanit ansaitsevat luonnollisesti kaiken kunnian siitä, että ovat pitäneet maamme itsenäisenä, mutta Juoksuhaudantie herättelee kyllä pelottavan kysymyksen, kuka sen tekee tulevaisuudessa, jos nykyajan kompastuskiviä ei pian aleta kärrätä pois tieltä. Nuo kivet kun taitavat olla vaarallisen kovia vakavien pakkomielteiden syntysyitä. Taidan sittenkin olla onnellinen siitä, että tahdon vain tarkistaa hellan levyt ennen kotoa poistumista.

TURISTIKIERROS SAATANAN MAILLA (Dante Alighieri: Helvetti teoksesta Jumalainen näytelmä)

     Rehellisyyden nimissä minun on heti kättelyssä pakko myöntää, etten tainnut koko Helvetin läpi vaeltaessani löytää täydellistä tai edes hyvää yhteyttä renessanssin alun suurnimen sielunmaisemaan. Sen verran jokaisen sanan kyllä urhoollisesti luettuani kuitenkin tajusin runoilusta, nimiluetteloista ja kärsivien ihmisten kuvauksista, että jos tämä olisi totuus, en todellakaan olisi hyppinyt riemusta, jos Dante olisi tarjonnut matkaseurapaikkaa.

     ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää”, niin monesta yhteydestä kovin tuttu lause tervehtii helvetin portin yläpuolella sisään astujaa. Oppaakseen Dante on saanut antiikin runoilijan Vergiliuksen, minkä ymmärtämisessä tosin historian tunneilta hankittu pohjatieto auttaa huomattavasti. Runoelma ei ainakaan ensimmäisessä osassaan kerro syytä Danten tutustumiskierrokselle alamaailmaan, mutta hän joka tapauksessa aloittaa matkansa helvetin yläkerroksista. Ovella Dante kohtaa muun muassa edesmenneen rakastettunsa Beatricen. Sitten alkaa taivallus läpi kymmenen piirin kohti sisähelvetin ydintä ja itse Saatanan vallanpitopaikkaa.

     Danten matkan edetessä ainakin ikäiseni lukija alkaa välttämättömästi epäillä oman yleissivistyksensä riittämättömyyttä. Jo pelkästään esipiireissä kärvistelevien vankien nimistä tuttuja on ehkä karkeasti sanoen puolet - pitäisikö minun siis tuntea loputkin? Entisestään ajatustoimintaa sotkee se, että Dante on kuvannut helvettiinsä vierekkäin sekä antiikin filosofit ja historiankirjoittajat että kreikkalaisten jumalat ja muut meidän silmissämme satuolennoilta vaikuttavat hahmot.

     Danten järkeilemä hierarkia on harvinaisen mielenkiintoinen. Ensimmäisestä eli lievimmästä piiristä voi tavata Caesarin, Hippokrateen, Demokritoon ja vaikka kenet muut merkkimiehet, mutta Egyptin kuningatar Kleopatra kuin myös Troijan prinsessa Helena ovat jo toisen piirin arvoisia. Jossain kohdassa ilmeisesti menee tietty häikäilemättömyyden raja, kun Caesar ja Kleopatra on sijoitettu eri piireihin. Onko tässä mahdollisesti pohjaa jonkinlaiselle sukupuolikysymyksellekin?

     Sitä pohtiessani ajautuisin kuitenkin sivuraiteille. Kateellisten, ahneiden ja ylpeiden jälkeen on saituuden, ahneuden ja vihan vuoro päätyen ennen alahelvetin rajaa vielä muun muassa väkivaltaisiin, ilkeisiin ja harhaoppisiin. Syntilista on loputtoman pitkä. Dante ei ilahduttavasti yritä kuitenkaan todistella olevansa itsekään mitenkään nuhteeton: yhtä lailla hänen hyvä ystävänsä Brunetto löytyy alahelvetin seitsemännestä piiristä.

     Aikakaudellaan Helvetillä ja koko Jumalaisella näytelmällä on mitä luultavimmin ollut huomattavasti suurempi yhteiskunnallinen kaiku kuin tänä päivänä. Keskihelvettiin saavuttua todetaankin seuraavaa: ”Te, joill’ on järki terve, ymmärtäkää ja ottakaa se opetus, mi tässä säkeiden kummain peittämänä piilee!” Oi kuinka kestävä teema tällainen viisaammalta sivistymättömämmälle suuntautuva neuvonanto onkaan - ja kuinka paljon elämä voisikaan helpottua, jos ihmiset vielä sisäistäisivät sen.

     Biodiversiteetiltaan helvetti on yllättävän monipuolinen, sillä Danten ja oppaan matka kulkee vaihdellen läpi metsien, järvien, solien ja rotkojen. Tiivistäen voisi sanoa, ettei Helvetin helvetti fyysisesti juurikaan poikkea reaalimaailmamme luonnosta - ainakaan synnyttämiltään mielikuvilta. Kuten Dante itsekin rinnastaa: ”Tään yli hiekkameren satoi tulta hitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa Alpeilla lunta levätessä tuulen.” Toisin on kuitenkin asukkaiden laita. Mitä syvemmälle helvettiin uskaltaudutaan, sitä enemmän aletaan lähestyä yleistä käsitystä Ilmestyskirjasta. Geryon-hirviö on vielä pientä, kun vastaan myöhemmin tulee kuilun pohjalle kasattu valtava käärmeläjä ja ne pahimmillaan päättömät eripurankylväjät, joilta on kostoksi rikoksistaan revitty ruumiinosia.

     Sisin helvetti on aavistuksen pettymys, jos niin voi sanoa. Suurten tulilieskojen ja itse silmittömän pahan Saatanan sijaan kymmenennessä piirissä riehuvat muun muassa rahan väärentäjät, sukuunsa sekaantujat ja liuta antiikin kreikkalaisten pääjumalia. Saatana on nähdäkseni aika lailla sivuhenkilö, vaikka hänen maillaan pari sataa sivua liikutaankin. Lopussakin Dante yksinkertaisesti kiipeää takaisin maanpinnalle ja tähdet näkyvät taas. Onnellista on tietenkin luonnollisesti se, että hän pääsee takaisin päivänvaloon.

     Vaikka suomentaja-Leinon kieli on välillä sellaista koukeroa, etten ihmettele kuulemaani kommenttia siitä, että teos on huomattavasti ymmärrettävämpi alkuperäiskielellä italiaksi, löytyy tekstistä kauniitakin kohtia. ”Hän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan viherjän viirin vuoksi kilpaa pitkin Veronan kenttää; eikä ollut näkö hänellä häviön, vaan voiton saajan.” Edellinen on tyypillinen esimerkki siitä, että joka luvun viimeinen kappale tuntuu aina irtautuvan täysin siitä, mistä edellä on puhuttu, mutta jotenkin viehättävästi soljuvia ajatuksia näistä kappaleista löytyy.

     Ehkä niillä on syvempikin merkitys, joka vasta prosessoituu päässäni. Danten tuotantoon saattaa nimittäin päteä hyvin jostakin joskus lukemani kokoava ajatus, että monesta - varsinkin ennen 1800-lukua kirjoitetusta - klassikosta saa enemmän irti keski-iän tuolla puolen.