Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

maanantai 28. elokuuta 2017

SOITTAA NOITARUMPUAAN (Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta)

Kaksi ja puoli vuotta sitten luin Aki Ollikaisen Nälkävuotta noin kaksi ja puoli vuotta myöhässä. Kuukautta myöhemmin kerroin jatkavani edelleen vuonna 2012 ilmestyneiden romaanien urakointia. Luulin silloin päässeeni voiton puolelle, mutta edelleen poimin hämmentävän usein kirjaston hyllystä kiinnostavan ja uudelta vaikuttavan kirjan, jonka huomaan olevan jo viisivuotias.
     Viimeksi näin kävi Mikko-Pekka Heikkisen esikoisromaanille Terveiset Kutturasta (Johnny Kniga 2012), jonka ajankohtaisuus ei tosin ollut näinä vuosina merkittävästi rapistunut. "Kuntauudistus-Suomen" kahtiajakautumisen aiheuttama sisällissota rikkaan Etelän ja köyhän, riistetyn Pohjoisen välillä tuntuu toki absurdilta ajatukselta. Valitettavasti se ei pidemmälle pohdittuna olekaan niin absurdi ajatus.
     Heikkisen romaanissa sekä Etelän alikersantti Jesse Purola ryhmineen että Pohjoisen vastarinnan johtaja Oula ovat ärsyttävän stereotyyppisiä hahmoja. Ensimmäinen on turkinpippureista riippuvainen yliopiston koulutussuunnittelija, joka ihailee fanaattisesti Tuntemattoman sotilaan Koskelaa niin kuin sota olisi jokin palkitseva itsensäkehittämispeli. Jälkimmäinen on poronmaidolla kilistelevä mystinen alkuperäiskansan edustaja, jota etelän naiset eivät kykene vastustamaan.
     En ole edelleenkään varma, onko tällainen kliseisyys harkittu valinta tai onko sillä muuta funktiota kuin pyrkimys humoristisuuden korostamiseen. Vähempikin olisi riittänyt. Romaanin tyyli muistuttaa etäisesti Miika Nousiaista, mutta Nousiainen hallitsee stereotypioilla leikkimisen paremmin. Hän on aina selvästi hahmojensa puolella, mikä on Kutturan kohdalla kyseenalaista. Paikoin trilleriä muistuttava juonenkuljetus jättää myös epäselväksi, pitäisikö romaania lukea kuin Remestä vai silkalla huumorilla. Jälkimmäinen tulkinta voittaisi, ellen vierastaisi niin kovasti sitä, että sodasta tehdään (miesten) leikkiä.
     Päätin kuitenkin päästä yli häiritsevistä yksityiskohdista, jotta pystyin hahmottamaan romaanin hienon ydinviestin Suomen kansan totaalisesta kahtiajakautumisesta riskeineen. Vielä ei olla Koreoiden tasolla, mutta syvää ymmärtämättömyyttä meilläkin riittää. Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, jonka kohtelu on menneinä vuosikymmeninä ollut yksiselitteisen häpeällistä. Pikkuhiljaa kuolevaa inarinsaamen kieltä yritetään nyt tuskallisesti elvyttää, kun sen puhumisesta esimerkiksi koulussa on ensin järjestelmällisesti rangaistu.
     "Kun Oula oli pieni, äiti luki iltasaduksi runoa, jossa saamelaisia ylistetään auringon pojiksi ja tyttäriksi. Äiti kertoi, että sama aurinko hehkuu Saamen lipun keltaisessa värissä. Koulussa Oula ihmetteli, miksei tätä opeteta tunnilla, omalla kielellä, inarinsaamella. Luokan seinällä oli vain Suomen lippu. Oula otti pulpetista väriliidut ja aanelosen ja piirsi Saamen lipun itse. Verisuoni paisui opettajan ohimolla, kun hän riuhtaisi piirroksen seinältä Suomen lipun vierestä ja komensi nurkkaan. Poika totteli ja itki." (99)
     Maantieteellistä jakautumista akuutimpi uhka syntyy näin vuonna 2017 maahanmuuttajien ja kantaväestön, "suvakkien" ja äärioikeiston keinotekoisesta yhteentörmäyttämisestä. En jaksa enää edes olla kovin diplomaattinen todetessani, että minua raivostuttaa koko viiteryhmän leimaaminen yksittäisen hullun perusteella. Sama logiikka ei koskaan päde esimerkiksi valkoisiin keski-ikäisiin miehiin. Se on tekopyhää ja epäloogista, keinotekoista ja idioottimaista. Vastakkainasettelu syntyy vastakkainasettelun sitkeästä synnyttämisestä. Jokainen ihminen pitäisi kohdata itsestään vastuussa olevana ihmisenä.
     Vielä takaisin Lappiin. Kaksi vuotta sitten kirjoitin Katja Ketun Kätilöä pureskellessani näin: "Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, mistä johtuu Lapin kiehtovuuden väheneminen omissa silmissäni. Olenko lukenut liikaa juuri tällaisia kirjoja? Olenko alkanut nähdä hiihtokeskusten ja valmiiden vaellusreittien läpi eri tavalla kuin ennen? Olenko niin kaupungistunut ja turmeltunut, että pitkien välimatkojen erämaa pohjoisessa ahdistaa? Haluan selittää asian itselleni niin, että vaikka maakunta elää nykyään turismista, ei Lappi kuulu turisteille, vaan sitkeille lappilaisille. Ei minun tarvitse mennä sinne vaatimaan palveluita ja korostamaan etelän erinomaisuutta sen enempää kuin Viron-lautalla Tallinnaan."
     Vuodesta 2012 kulunut aika on tehnyt myös sen, että Jesse Purolan intoilema "uusi Tuntematon" herättää vähän toisenlaisia mielikuvia kuin niitä Rauni Mollbergin elokuvaan liittyviä. Sinänsä on melkein huvittavaa, että menemme sekä sisällissotaan että Suomi100-juhlavuoteen aina Tuntematon sotilas edellä. Periaatteessa se on todellisen klassikon merkki. Ehkä freesimpää johtamisoppia nyky-yhteiskuntaan voisi silti hakea vaikka partiosta.
     Siihen ainakin itse pyrin. Samalla kuolemaa pelkäävän toimittaja-Ainon ajatukset tarjoavat vähän kevennystä ja lohtua oman lähikuukausina aktivoitavan työllistymissuunnitelmani suhteen. Lopultahan me kaikki ajattelemme sodassa, rauhassa ja rakkaudessa lähinnä itseämme.
     "Onneksi en opiskellut mitään hyödyllistä, kuten kauppatieteitä. Nyt olisi riesana osakkeita, sijoitusyhtiöitä sekä yhdistetty puku- ja aviomies, joka ei liiku ilman Audia." (64)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti