Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

HÄN PITÄÄ SINUSTA HUOLEN (Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät)

Muutama viikko sitten vaunulenkkimaastomme Porin Kirjurinluodolla täyttivät vähän toisenlaiset vaunut, kun vanhoillislestadiolaisten Suviseurat keräsivät alueelle yli 80 000 ihmistä liikkuvine majoitusratkaisuineen. Uteliaina kävimme äidin ja jälkikasvun kanssa kolmen polven voimin tutustumassa seurakuplaan, jossa kovaääniset toistivat mahtipontista raamatuntulkintaa. Viisikuiselle pojalle olisi ainakin riittänyt samanikäistä leikkiseuraa, jota hän tosin tyytyi tarkkailemaan rattaistaan pehmolelua järsien.
     Pois teki meidän isompienkin pian mieli. Tunne saattoi johtua ahdistavasta väenpaljoudesta, mutta oli siinä jotain muutakin. Kaikkialla oltiin kovin ystävällisiä ja järjestelyt pelasivat ilmeisen mallikkaasti, mutta joukkoon kuulumattomuuden pystyi aistimaan. Tein viime vuonna graduni yhteisön yhteenkuuluvuuden tunteen rakentumisesta, joten aistin syvällisempikin käsittely onnistui. En mene siihen nyt syvemmin, mutta joukkoon kuulumisen tunne on kiistatta yksi parhaista inhimillisistä kokemuksista.
     Voimakkuudessaan se voi kantaa myös vähemmän inhimillisiin kokemuksiin, kuten Terhi Törmälehdon voimakkaassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Voimakasta on etenkin kieli, jolla on tässä yhteydessä kaksoismerkitys. Ensinnäkin Törmälehdon käyttämä kieli tavoittaa hämmentävällä tarkkuudella syvän uskonnollisen kokemuksen ja siihen liittyvät tunteet. Toiseksi kieli ja kielet, niiden puhuminen ja niillä puhuminen, ovat romaanin keskeinen, kantava teema.
     "Minua väsyttää, mutta haluan kuulla suomea. Haluan kuulla vokaalien ja konsonanttien tutut yhdistelmät joissa maailma on sijoillaan ja ymmärrettävä" (119), toteaa Kolumbiaan asettunut päähenkilö Elsa. Toisessa aikatasossa tavallisessa maallistuneessa körttiperheessä elävä lukiolais-Elsa löytää karismaattisen helluntailaisen yhteisön ja vierailla kielillä puhumisen mysteerisen maailman.
     "Miksi se menikin niin, että kun ukin suusta tuli luodut kaikki laulakaa, kukaan ei huokaillut ja puhunut muutosta. Mutta kun hän sanoi kagla aglakaa, kaikkien kasvoille nousi huoli ja häpeä ja kaikki etsivät sanoja, mitä vain sanoja, joilla hänen sanansa saataisiin loppumaan. Pieniä, keskinkertaisia merkityksiä, sen ne kestivät. Sitä ne eivät kestäneet että merkitys ei ollut niiden ulottuvilla, eikä hänenkään." (109)
     Romaania lukiessa ei voi välttyä pohtimasta, mikä lopulta on kielten ero. Pelkästään luonnollisia kieliä puhutaan maailmassa tuhansia, joten laaja-alaisimpienkin ihmisten hallinta-aste lienee prosentin luokkaa. Aviomieheni viiteryhmineen kommunikoi useamman tunnin vuorokaudessa ohjelmointikielillä, joita kaltaiseni humanisti ei osaa edes lukea. Siinä kontekstissa tuntuu aika harmittomalta, että joku "puhuu kielillä" kuten Elsa ystävineen.
     Kirjailija Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista myös omassa gradussaan ja päätynyt siihen, että kielillä puhumisen taito omaksutaan muita kuuntelemalla (ks. lähde). Eri kielten ja puhetapojen sopiminen eri tilanteisiin taas on niin ikään universaalisti todettu asia, johon toisten on helpompi mukautua kuin toisten. Rekisterejä riittää. "Miten Talville selittäisi, kuinka naurettavaa oli puhua heillä niin kuin hellareille, se oli yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa." (64)
     Kun universaaleihin asioihin päästiin, jatketaan niiden parissa hetki. Vähän yli kolme vuotta sitten kirjoitin tässä samassa osoitteessa: "Hengellisyys ja suurimmat tunteet ovat universaaleja ilmiöitä. Niiden paremmuutta ja aidommuutta ei tarvitse kenenkään luokitella." Näkemys nousi tuolloin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, jonka kanssa Vaikka vuoret järkkyisivät loksahtaa helposti samaan kirjalliseen lokeroon.
     Taivaslaulun pieni Kaisla-tyttö tulee mieleeni myös silloin, kun Elsa kertaa uskonnollista to do -listaansa: "Piti kirkastaa näkyjä, vahvistaa armolahjoja, pyhittyä, piti kuolettaa se mikä oli ihmisestä. Oli niin paljon rukoiltavaa, muutakin kuin herätys." (186) Jatkuva pitäminen tuntuu edelleen kummalliselta, kun uskon voima voisi tarjota mahdollisuuksia, lohtua ja huimaa turvassa olemisen tunnetta.
     Olen kirjoittanut tänä vuonna aika paljon Y-sukupolven irrallisuuden kokemuksesta. Omassa elämässäni se näyttäytyy esimerkiksi epämääräisesti nakertavana epämukavuuden tunteena, vaikka kaikki olisi sekä rationaalisesti että emotionaalisesti kunnossa. Tuon irrallisuuden ja mahdollisuuksien vapauden olemassaolo johtaa myös siihen, että Elsaa on lopulta helppo ymmärtää. Tarkasti rajattu uskonto ja siihen liittyvä missio voi edelleen saada maailman aisoihin, tuoda sille yksinkertaisen merkityksen.
     Ongelmia tulee silloin, kun tarkasti rajattu missio toteutustapoineen pitäisi yhdistää jokapäiväiseen maalliseen elämään. Sen Vaikka vuoret järkkyisivät kuvaa erityisen hienosti. Nuoren ja aikuisen Elsan elämät edistyvät vuoroluvuin, jolloin tarinaan jää jatkuvasti uusia aukkoja, koukkuja ja ristikkäisiä viitteitä. "Miksi me puhumme kolmannessa persoonassa. Miksi en kysy miten Mira sen kestää, miksi Mira ei sano en enää suutu Jumalalle. Miksi me puhumme siitä niin kuin se voisi tapahtua kenelle tahansa." (173)
     On vielä yksi erittäin universaali asia. Se on niin uskon syvin olemus kuin jumalattomien lohdutus. Elsan ja Benjaminin rakkaus on niin kaunista ja tarkkakatseista kuin vain kahden nuoren viaton ensirakkaus voi olla. "Se oli ihmeellisintä vastasyntyneessä rakkaudessa, se että jakoi salaisuuksia sellaisen kanssa, jonka vähän aikaa sitten ei tiennyt olevan olemassa." (144) Kauniimpaa on vain se, että joskus ensirakkaus myös kantaa. Sitä sen sijaan mietin tätäkin romaania lukiessani, säilyvätkö kaikkien muiden paitsi minun lukiokaverit läpi elämän?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti