Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

perjantai 31. elokuuta 2012

AJATTELEVIEN NAISTEN ASIALLA (Sofi Oksanen: Stalinin lehmät)

    Saman aihepiirin asioilla on hassu taipumus ajankohtaistua samaan aikaan. Sofi Oksanen toki on ollut ajankohtainen jo pidemmän aikaa, mutta erityisen ajankohtaisen hänestä tekee eilen vietetty Puhdistus-elokuvan maailmanensi-ilta sekä uuden romaanin Kun kyyhkyset katosivat julkistaminen. Olennaisinta tässä ajankohtaistumisessa on kuitenkin se, että minä debytoin kirjailijan tuotannon parissa vasta nyt ja senkin tein vähän salamyhkäisesti. Rehellisyys maan perii, ja mielelläni perin pienen osan tätä maata antamatta sitä esimerkiksi aihepiirin venäläisille, joten minun on ehkä parempi tunnustaa, että olen boikotoinut Sofi Oksasen tuotantoa aivan tietoisesti jo neljä vuotta. Selkeää syytä on yllättävän vaikea määrittää - jokin kirjailijassa vain on aina ärsyttänyt. Oksanen vaikuttaa julkisuudessa ylimieliseltä, ottaa asioihin kantaa hieman epäkorrektisti 
ja ennen kaikkea on kaikkien huulilla. Omaa lukuharrastustani on kauan ohjannut tietynlainen pyrkimys edes vähän erottua porukasta. Moniko 15-vuotias suomalaistyttö oli lukenut Tolstoin Sodan ja rauhan, tai kuinka moni ikäiseni piti Pohjantähti-trilogiaa huikeimpana suomalaisen kirjallisuuden aikaansaannoksena, kun olin 17? Aika moni parikymppinen aikaansa seuraava naisihminen on lukenut Sofi Oksasen kohuttua tuotantoa.
     Niinpä minä en koskaan mennyt naisen kirjojen kanssa kirjaston lainaustiskille tai kirjakaupan kassalle asti. Imagolleni riittävän vaaraton hetki koitti vasta muutama päivä sitten, kun näin pikkusiskoni pöydällä hänen koulusta lainaamansa kirjan - niinpä, lukiolaiset lukevat niitä ihan yhdessä. Stalinin lehmät vei muiden projektieni ohessa puolitoista päivää. Saavutuksen korostamiseksi huomautan, että vaikka aika ennen oli kirjanormi, olen kuluneen vuoden aikana ollut uskomattoman laiska. Stalinin lehmien kanssa laiskuus oli mahdotonta. En ole voinut ilman omaa kokemusta tuomita Oksasen tuotantoa aiemmin, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen en niin enää tahdo tehdäkään.
     Viron kieli ja kulttuurihistoria on muiden sukukieltemme tavoin alkanut kiinnostaa minua viime aikoina entistä enemmän. Tallinnassa tulee käytyä noin kerran-pari vuodessa, ja joka kerta laivamatkalla tunnen syvää myötähäpeän sävyttämää ulkopuolista suomalaisuutta. Vironhan ei olisi pitänyt liittyä euroalueeseen, koska suomalaiset eivät enää saa Sadamarketista ihan yhtä halpaa tuontikaljaa kuin ennen, vaikka aika halpaa saavat edelleen. Viron ei ehkä olisi tarvinnut kehittyä  ainakaan ihan näin huimaa vauhtia tähän päivään, koska nythän meidän maan hienot systeemit eivät enää ole ihailun aihe. Ovatko ne koskaan olleetkaan, huomaa Oksanen kysyä Stalinin lehmissä.
     Stalinin lehmät kertoo bulimiaa sairastavasta suomalais-virolaisesta Annasta, jonka koko elämän ajan äidin kotimaasta on vaiettu ulkopuolisille. Syy on suomalaisten suhtautumisessa virolaisiin naisiin: kaikki ovat vapaata riistaa, eikä auta vaikka Annan äitikin on diplomi-insinööri. Virolainen nainen ei oikeastaan ole nainen ollenkaan, tai ainakaan ihmisarvoinen kansalainen. Oksanen osoittaa asetelman mielettömyyden moneen otteeseen ja asettaa samalla etenkin suomalaiset miehet naurettavaan asemaan tyhmine aivoineen ja eläimellisine tarpeineen. Rinnakkain kertomuksessa kulkee Annan äidin Katariinan nuoruustarina 70-luvun Neuvosto-Virossa sekä tämän äidin, Annan virolaisen isoäidin, Sofian tarina 40-50-lukujen myllerryksessä. Kolmen sukupolven ongelmat ovat kovin erilaisia; Sofian aikana kapinallisia virolaisia kuljetetaan pahimmillaan ilman mitään selkeää syytä rangaistusvangeiksi Siperiaan, Katariinan nuoruudessa valtion kontrolli elää täysin omaa elämäänsä, ja Anna taas kärsii eniten rakkaista muistoistaan, joiden synnyinmaasta hänet erottaa leveä kuilu, toiselta nimeltään Suomenlahti. Arviolta jonkin verran yli kaksikymppisellä Annalla ei ole muuta väylää käsitellä tunteitaan kuin ruoka, eikä hänellä oikeastaan edes ole tunteita, ainoastaan ruoka. Herkkä kaltoinkohdeltu tyttö kasvaa takaumissa naiseksi, joka pääsee vaivoitta täydellisyyteen kaikessa, jopa oikeanlaisessa oksennustyylissä.
     Tarina on koskettava mutta myös toisenlaisia ajatuksia herättävä. Kuinka paljon puhuttu aihe yhteiskunnan luomat ulkonäköpaineet ja niiden yhteys yhä nuorempien tyttöjen vääristyneeseen minäkuvaan ja syömishäiriöihin onkaan. Kuinka monta yhden sortin Annaa tästä maasta tälläkin hetkellä löytyy, ja silti sairastumisesta syytetään yksilön omaa heikkoutta - riippumatta lukuisista merkeistä, joita voi nähdä kaikkialla. ”Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektikosta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät. Naisen ruumiin sentit ovat yhtä tärkeitä kuin valtion rajat. Tarkkaan määriteltyjä, ja niiden muuttuminen on aina uutisoitava.”
     Syy siihen, että Oksasen teksti on niin aitoa, liikuttavaa ja mukaansatempaavaa, on ilman muuta sen häikäilemätön omakohtaisuus. On hyvin vaikea kuvitella kenenkään kirjailijan, oli hän kuinka lahjakas tahansa (kielikuvat ovat parhaimmillaan soivan oivaltavia: ”- - Annaa ei itketä. Raivo on hikoillut kyyneleet pois.”), kirjoittavan ehdottoman puhuttelevasti mistään aiheesta ilman jonkin asteen omaa kokemusta. Stalinin lehmistä yhtäläisyyksiä löytyy luetteloksi asti: kirjailija on kertonut kärsineensä syömishäiriöstä, hänen virolaisen äitinsä ammatti on sama kuin Annan äidin, ja molemmat naiset näyttävät saavuttavan haluamansa aina ensimmäisellä yrityksellä. Feministinen kulttimaine kotimaassa ensimmäisellä julkaistulla teoksella, opiskelupaikat ensimmäisellä yrityksellä, tunne siitä, miten normien mukaan eläminen ahdistaa estäessään suurimman intohimon toteuttamisen. Eksyin taustatyötä tehdessäni City-lehden tekemään haastatteluun vuodelta 2005 ja huomasin naisen kirjoittaneen kasan laudatureja viitisentoista vuotta sitten. Hänen entisen lukionsa ohi itse asiassa lenkkeilin juuri eilen. Turhaan en puhunut ajankohtaisuuden kasaantumisesta.
     Kahdesta kansasta polveutumisen Anna kokee ahdistavaksi salaisuudeksi, mutta Oksaselle itselleen siitä on selvää hyötyä. Ikäpolveni suomalaiset ovat kuulleet historian tunneilla tarinoita Neuvosto-Viron hurjista tullikontrolleista ja tavarapulasta, sukkahousujen ja vessapaperin salakuljettamisesta, mutta jotenkin aikakausi tulee herkästi niputettua Suomen sota-aikaan, jolloin täälläkin kyllä oli kaikesta pulaa. Yksityiskohtainen, persoonallinen esimerkkitarina tekee yksittäisistä asioista huomattavasti ymmärrettävämpiä, jonkun elämän. Yksi kiinnostavimmista teoksen huomioista on myös se, miten meillä täällä sivistyneessä hyvinvointivaltiossa on taipumus hyvin helposti säälitellä ja ylenkatsoa toisenlaisten yhteiskuntien tilaa ja pitää automaattisena niiden muuttamista omamme kaltaisiksi. Näin siitäkin huolimatta, että länsimainen kerskakuluttava mässäilyelämäntapamme on lukuisiin otteisiin todettu ainokaisen maapallomme kestokyvyn kannalta sietämättömäksi. Annakin ihmettelee asiaa palattuaan aikuisena itsenäiseen Viroon ja löydettyään lapsuutensa suosikkikaramellit uudelleen: ”Se suklaarasia, jonka minä tunsin, oli tiheästi täynnä konvehteja, ilman mitään muovista koteloa niiden alla, vieri vieressä, tiheäntiheästi, rasian on täytynyt painaa puolisen kiloa, nyt sen kyljessä luki 130 grammaa, vaikka rasian koko oli tismalleen sama. Olin pettynyt. Huijattu. Missä olivat minun linnunmaitoiset suklaakonvehtini? - - Kokojen länsimaalaistuminen ei ollut ollenkaan mieleeni. Tai valmispakkaukset.  - - Sitä paitsi miksi valmiiksi pakatut pienet koot tai määrät maksavat suhteessa enemmän kuin isot?”
     Luin jonkin aikaa sitten lehtijutun kehitysmaiden ehdotuksesta toisensuuntaiseen kehitysapuun - kun länsimaat auttavat taloudellisesti heitä ongelmissaan, he voisivat auttaa meitä omissa ongelmissamme opettamalla muun muassa yhteisöllisyyttä ja välittämisen voimaa. Me todelliset auttajat emme yllättäen olleet ollenkaan kiinnostuneita ideasta; mitäs ongelmia meillä nyt olisi? Auttaminen on totta kai ainoastaan hyvä asia, mutta hyvä kysymys on myös se, mikä loppujen lopuksi erottaa joidenkin havitteleman maailman länsimaalaistamisen kolonialismin aikaisista muutostoimista? Miksi ihmiset eivät saa itse niin halutessaan olla tyytyväisiä ihan jo silloin, kun perusasiat ovat kunnossa? Emmehän me voi sanella vieraiden valtojen ihmisille, millaista elämää heidän tulisi elää tullakseen onnellisiksi. Pitäisiköhän meidän kuitenkin ottaa vähän päinvastaista mallia jostakin? Totta kai Annan esimerkki on kärjistetty, eikä monikaan virolainen nykyisellä nousukaudella luultavasti tahdo Stalinin aikaa takaisin, mutta jokin yleismaailmallisempi pointti siellä taustalla saattaa silti olla. ”Tallinnan keskustan Stockalta löytyy nykyään kaikki ja kerroksesta toiseen pääsee liukuportailla tai hissillä. KGB:n kuunteluhuone Viru-hotellissa on avattu ja julkisesti esitelty. Nyt rautatieasemalla saa ottaa valokuvia, eikä neljältä yöllä tarvitse mennä jonottamaan kaupan oven taakse siansorkkia. Onko väärin, että haluan sinne takaisin, sinne missä rautatieasemaa ei saanut valokuvata?”
     Kaiken kaikkiaan ei ole ollenkaan sattumaa, että juuri joku tietty kirjailija voittaa historiallisia palkintoyhdistelmiä vielä meidän yltäkyllästettynä aikanamme. Yhteen teokseen saadaan eheästi liitettyä niin monta tarinaa, jotka näennäisesti ovat eri aihepiireistä, mutta palautuvat kuitenkin kaikki samaan. Annan yhdellä tunnekuvauksella kirjan loppupuolella on valtava ilmennysvoima koko tarinan useiden ratkaisujen kannalta. ”Jättääkö Herrani minut nyt rauhaan? Johan se on pakottanut minut sanomaan kaiken, mitä en ole sanonut? Toivo kasvattaa hiirenkorvia rintaani. Jalanjäljistäni nousevat pajunkissat ja taipeeni tiukuvat mahlaa. Asiat muuttuvat, sittenkin. Askeleeni on kevyt yökkimättä ja ihmisten mielenkiinto virolaisuutta kohtaan sitä pienempi, mitä länsimaisemmaksi Viro muuttuu.” Kaikki mitä on tehty, ei ole ollut missään määrin turhaa. Vaikka Anna lopulta tajuaakin, ettei voi enää parantua, voi hän keskittyä pitämään tilanteen siedettävän stabiilina. Ehkä täydellisyyteen ei tarvitsekaan aina pyrkiä, vaan voi opetella antamaan itselleen luvan olla pieni ja epäonnistuva. Tärkeä oppitunti sikäli, että yrittämättä mitenkään kohottaa itseäni kenenkään vertaiseen asemaan huomasin väistämättä, että kun vertaan omia tähän astisen elämäni meriittejä Stalinin lehmien ja sen pohjalla oleviin kirjailijan oman elämän malleihin, voin kenties olla onnellinen siitä, että kammoan oksentamista ja kaikenlaisia muitakin ruuansulatuselimistön ongelmia niin mielettömästi.
     Lukukokemuksen selkein opetus oli kuitenkin se, ettei ihmistä saa tuomita habituksen perusteella, vaikkei siitä pitäisikään. Tai se, että suuret massat ovatkin joskus oikeassa. Tai  sitten se, että Puhdistus lähtee luultavasti mukaan seuraavasta ihan julkisesta hyllystä, jossa sen kohtaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti