Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

LUMENLUKIJAN HENKILÖKUVA (Peter Høeg: Lumen taju)

     Smilla Jaspersen on actionsankari, satuolento. Tästä olin vakuuttunut jo ennen kuin olin ehtinyt kovin pitkälle Peter Høegin huimassa kujanjuoksussa. Historia on kuitenkin osoittanut, että satuolennot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin oikeat ihmiset: Grimmin pelottavissa saduissa paha useimmiten saa palkkansa hyvien oikeudenmukaisen ja nokkelan toiminnan ansiosta, Hämähäkkimies ja Harry Potter nousevat molemmat vaikeuksien kautta voittoon eikä edes kaikkien emätunareiden isä Aku Ankka lannistu, vaikkei juuri koskaan missään onnistukaan. Kaikista edellisistä on selvästi saanut vaikutteita tanskangrönlantilainen pakkosiirtolainen, keski-ikää pikkuhiljaa lähentelevä neiti-ihminen Smilla Jaspersen. Fröken Smillaa voisi kuvailla monin sanoin, joista esitän muutamia.
     Sivistynyt. Smillalla on huikaiseva yleissivistys matematiikan toimintamenetelmistä ja eri matemaatikkojen historiasta. Nainen osaa eritellä alkulukututkimuksia ulkomuistista ja tietää Tanskan vaiheet kyseenalaisimpia toimintoja myöten paremmin kuin luultavasti monikaan tanskalainen. Smilla on selkeästi ottanut opikseen ohjeesta, jonka mukaan ihmisen on kaikkein parhaiten tunnettava vihollisensa. Lisäksi Smilla saa minulta heti pisteet, kun tulee puhe kielten asemasta nykyään. ”Olen saanut etuoikeuden oppia vieraita kieliä. Siinä missä useimmat muut ihmiset puhuvat vajavaista muunnosta omasta äidinkielestään, minä siis puhun väärin paria kolmea muutakin kieltä”, nainen toteaa. Minustakaan ei muuten ole yhtään se ja sama, laitetaanko enää-sanan perään ylimääräinen n-kirjain vai ei.
     Muotitietoinen. Juntiksi grönlantilaiseksi Smillaa ei tunnista Kööpenhaminan kaduilla, ellei osaa tehdä erittäin tiukkaa analyysia aavistuksen aasialaisperäisistä kasvoista. Kyseenalaisten yritysten toimia penkoessaankin naisen vakiovarustukseen kuuluvat turkki, hame ja saapikkaat, joiden kanssa vaikka juostaan pakoon tai hämätään ilkeää vahtikoiraa. Suloinen ja viimeisen päälle tyylikäs ulkoasu johtaa kuitenkin harhaan.
     Kiihkofeministi. Smilla vannoo useampaan otteeseen, ettei ole niin heikko, että ottaisi miestä riippakivekseen. Lukuisissa takaumissa lapsuuteen selkenee myös, että naisen edesmennyt äiti on ikuisesti hänen suurin idolinsa jääkarhuntappotaitoineen ja aitoine grönlantilaiselämineen - siinä, missä isä taas on turha yläluokan tanskalainen, joka ei lääketieteellisine tutkimuksineen tiedä oikeasta elämästä hölkäsen pöläystä ja kelpaa lähinnä rahanlähteeksi. ”Jos haluaa nähdä maailmanhistorian todelliset sankarit, pitää katsoa äitejä. Keittiössään pullapeltien ääressä. Miesten istuessa vessassa. Ulkona riippumatossa. Talvipuutarhassa”, väittää Smilla tavatessaan lääkäri Lagermannin vaimon. Vaikeahan tuota on mennä kiistämäänkään.
     Fanaattinen ympäristöaktivisti, antiglobalisti ja patriotisti. Smillan mielestä aito elämä on siellä, missä vielä eletään joka päivä aidosti luonnon armoilla ja taistellaan henkiinjäämisestä. Tai ainakin taisteltiin ennen kuin tanskalaiset ja muut eurooppalaiset tutkimusryhmät tunkivat itsensä jäätikkömantereelle tekemään ties mitä kairauksia ja tutkimuksia. Smillan sanat hänen matkaseuranaan olevan tutkimusryhmän löydöstä kuuluvatkin näin: ”Sen ympärille kiteytyy tässä ja nyt länsimaisen tieteen perusasenne ympäröivään maailmaan. Laskelmoivuus, viha, toivo, pelko, yritys välineellistää. Ja ylinnä, vahvempana kuin mikään tunne mitään elävää kohtaan: rahanhimo.”
     Yhteiskunnan vihollinen. Poliisille Smilla tuottaa runsaasti päänvaivaa, kun hänet yritetään saada tehottomaksi milloin minkäkin asian puolesta taistelevan kansalaisliikkeen johdossa. Poliisi ei tahtoisi hänen sekaantuvan myöskään naapurinsa, 6-vuotiaan grönlantilaispoika Esajaksen, kuoleman tutkintaan, johon ei virkavallan mielestä liity mitään hämärää. Smillasta kyseessä on murha - ja Smilla on yllätysyllätys oikeassa. Naisen päältä päin uskomattomalta vaikuttavaa henkilöhistoriaa kuvaa hyvin hänen vastauksensa yksityisetsivän kysymykseen siitä, onko yhtäkään tahoa, jolta hän ei olisi saanut potkuja: ”Käsittääkseni kuulun yhä Väestörekisteriin.”
     Varteenotettava salapoliisi. Vaikka luen Lumen tajussa suoraa avausta Smillan ajatuksenjuoksusta, en keksi yhteyksiä monien hämärien asioiden välille aina vielä silloinkaan, kun nainen keksii ne itse. Smilla on myös ikään kuin raudanluja ammattilainen - hän ei nimittäin hätkähdä, vaikka hänen kotiinsa olisi murtauduttu tai hänet yritetty tappaa grönlantilaisen museoitsijan mukana räjäyttämällä laiva. Pikkujuttuja, vaikka kyllä Smillaa vähän harmittaa pälvikaljuksi palanut hiuskuontalonsa. Luonnollisesti Smilla lopulta myös selvittää ytimiä myöten Esajaksen kuoleman takana olleen salaliiton, vaikka se vaatisikin esimerkiksi pakoa Tanskan mantereelta ja soluttautumista laivaemännäksi pyrkyreiden alukselle, jolla muuten ei myöskään olla aivan turvassa tappoyrityksiltä.
     Käsittämättömän lahjakas. Grönlantilaisen taustansa ansiosta Smilla on oppinut lukemaan lunta sen jokaisessa eri muodossa ja vahvistaakin erityisen hyvin sen fraasin, jota alakouluajoista lähtien on käytetty kieltenopetuksessa havainnollistajana kielten eroista: grönlantilaisilla on monta kymmentä sanaa lumen ja jään eri muodoille. Tämä huikaiseva taito auttaa Smillan myös Esajaksen kuoleman arvoituksen ratkaisun lähteille.
     Empaattinen. Tämän kuvauksen kohdalla Smilla itse polkisi kiukkuisena jalkaa ja kiistäisi asian. Tunteet, varsinkin muita ihmisiä kohtaan, kun tuntuvat olevan yksi matemaattisten totuuksien varassa pyörivän maailman suurimpia kirouksia. Siitä huolimatta, että Smilla kyllä ottaa huolehtiakseen Esajaksen, jonka alkoholistiäiti laiminlyö velvollisuuksiaan. Ja tuleehan Smilla myös rakastuneeksi toiseen naapuriinsa mekaanikko-Peteriin, jolle on vieläpä varattu harvinaisen yllättävä osa teoksen yhdessä käännekohdassa. Empaattisuutta Smillalta löytyy myös taidetta kohtaan, ja se seikka taitaa olla tarpeeksi vähän vakava hänen itsensäkin myönnettäväksi. ”En minä itke erityisesti mitään tai ketään. Minä olen tavallaan itse luonut sen elämän, joka minulla on, enkä toivoisi siitä toisenlaista. Minä itken, koska maailmankaikkeudessa on jotakin niin valtavan kaunista kuin Brahmsin viulukonsertto Kremerin soittamana.”
     Jossain vaiheessa heinäkuuta luin Suomen Kuvalehdestä mielenkiintoisen artikkelin grönlantilaisista, jotka tahtovat mukaan maailman menoon. Jäätikkömantereelta etsitään öljyä, jolla se voisi vaurastua ja kohottaa asemaansa muiden silmissä. Artikkelin haastattelemien paikallisten mukaan ensisijainen tavoite on itsenäistyminen Tanskan antiikkisen siirtomaavallan alta. Oma kokemukseni grönlantilaisista rajoittuu lähinnä sikäläiseen lapsikuoroon pohjoismaisilla nuorisokuorofestivaaleilla Norjassa vappuna 2008, jolloin ryhmä suureksi yllätykseksemme esitti meille yksityisesti suomalaisia kansanlauluja sekä heti perään samoja kappaleita uudestaan, tällä kertaa käännöksinä äidinkielelleen. Projektin takana oli kuoron suomalaissyntyinen johtaja, joka oli löytänyt itselleen puolison Grönlannista. Kun siis puhutaan Smillan synnyinmantereesta, on hänellä asia toisaalta hallussaan, toisaalta taas ei.
     Mitä taas tulee teoksen yleiseen kantaaottavuuteen tanskangrönlantilaisten asemasta, on Høeg tehnyt hienoa työtä vähemmistökansan oikeuksien puolesta. Tosin ulkomaalaiselle lukijalle tämä tietenkin jää väkisin hieman vähempiarvoiseksi seikaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti