Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 13. joulukuuta 2011

TÄRKEIMMÄT ASIAT NÄKEE SILMILLÄ (José Saramago: Kertomus sokeudesta)

     ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä”, kuuluu yksi maailman kirjallisuushistorian kuuluisimmasta lausahduksista (Pikku Prinssi, Anthony de Saint-Exupéry), jolle José Saramagon kärsimysromaanista löytyy sekä puoltavia että vastustavia näkökantoja. Yleisestä asennoitumisesta kenties hieman poiketen minusta enemmän jälkimmäisiä.
     Kertomus sokeudesta on täynnä nimettömäksi jääviä ihmisiä. Kertomus alkaa ensimmäisen sokean sokeutumisesta liikennevaloissa. Käsittämätön valkosokeusepidemia lähtee leviämään kulovalkean tavoin ja niittää lyhyehkössä ajassa koko maailman lukuun ottamatta sokeutunutta miestä auttaneen silmälääkärin vaimoa. Luonnollisesti yhteiskunnan päättävät elimet tahtovat suojella vielä näkevää väestönosaa viimeiseen asti ja sulkevat näin ollen sokeat reservaatteihin - turhaan. Ensimmäisenä sokeutuneiden joukko mukanaan näkevä lääkärin vaimo vangitaan vanhaan käytöstä poistettuun mielisairaalaan, jossa elinolosuhteet eivät pian ole ihmisarvoisia lähelläkään.
     Epidemian jatkuvasti edetessä ja tilanteen muuttuessa järkyttävämmäksi ja järkyttävämmäksi ajaudutaan pohtimaan sitä, mikä lopulta erottaa sokean ihmisen eläimistä. Loppujen lopuksi vastaus tuntuu olevan, ettei mikään. Sokea ihminen elää eläimen lailla sokeasti vaistojensa, halujensa ja tarpeidensa varassa käyden jatkuvaa darwinilaista olemassaolon taistelua ravinnosta ja elintilasta. Lopputulos on modernin ajan hyvinvointimalleihin tottuneelle ihmiselle aivan järkyttävää luettavaa, mihin Saramago tosin on mitä luultavimmin pyrkinytkin.
     Pikku Prinssin mukaan tärkeimpiä asioita ei näe silmillään, mutta sokeiden äärimmäistä ahdinkoa seuratessaan alkaa toden teolla miettiä, mitä ne kaikkein tärkeimmät asiat oikeasti ovat. Antiikin kreikkalaisen filosofian jälkiä seuraten on helppo ajatella, että tärkeimpiä asioita ovat rakkaus ja ystävyys. Saramago antaa myönnytyksen tällekin, sillä lääkärin vaimon johtamaan joukkoon kuuluvat hyvin vanha, jo valmiiksi puolisokea mies ja kyseenalaisen menneisyyden kanssa sokeutunut nuori tyttö rakastuvat eloonjäämiskamppailun keskellä ja vannovat pitävänsä yhtä, vaikka näkö joskus palaisikin. Toisaalta herää kysymys, miten paljon toisen, vaikka oman aviopuolison, rakastaminen vaatii lisää, kun tätä ei näe - tai kun tämä ei näe, vaan saattaa yöllä hetken mielijohteesta eksyä vieraan naisen sänkyyn. Jälleen miettisi, olisiko parempi olla näkemättä itsekin.
     Erittäin vahva, suorastaan itsestään selvä kantani Kertomuksen sokeudesta luettuani on kuitenkin se, että nimenomaan ne jokapäiväisessä elämässä kaikkein tärkeimmät asiat näkee juuri silmillään. Tai jos yhtäkkiä ei näekään, kuihduttaa se ainakin sydämestäkin suurimman osan olemattomaksi. Kaikkien sokeudesta jäljelle jää vain kalvava nälkä ja kyvyttömyys pyörittää yhteiskuntaa tai hankkia edes omaa ravintoaan - siis sitä kaikkein välttämättömintä.
     Ulkonäköäkin väheksytään nykyään suuresti, kun siitä puhumista pidetään lähinnä turhamaisten naisten paheksuttavana paheena. Kuitenkin ulkonäöllä on tärkeä merkitys kaikessa ihmisen sosiaalisessa toiminnassa parinmuodostuksesta lähtien. Kuinka paljon helpompaa ihmisten onkaan kommunikoida keskenään, kun he näkevät toisensa, pystyvät hahmottamaan määränsä ja havainnoimaan ympäristöään.
     Tämä kaikki on tietenkin vielä pientä, kun mennään siihen romaanin todelliseen maailmaan, jossa ihmiset tappavat toisiaan reservaateissa ja sotilaat ovat jatkuvasti pyssyt ojossa vartiossa. Myöhemmin ruumiit lojuvat kaduilla eläinten syötävinä ja murskaantuneina portaikkojen alapäissä mätänemässä. Kaikki ruoka hamutaan kaupoista ja varastoista, eikä kukaan näe tuottaa lisää. Kenenkään asunto ei kuulu kenellekään, vaan kaikkien on löydettävä vain jokin, yleensä vaihteleva suoja päänsä päälle. Monet eivät löydä sitä sen paremmin kuin ruokaakaan. Varsin nopeasti selkenee, kuinka elintärkeä kertomuksen pääjoukolle on nimenomaan lääkärin vaimon yksi ainoa näkevä silmäpari.
     Sitä en voi silti kiistää, etteikö jonkin niin tarpeellisen kuin näkökyvyn menettäminen kaikessa kammottavuudessaan olisi nykyihmiselle lyhyeksi ajaksi eräällä lailla jopa hyödyllistä. Ehkä vasta silmien menettäminen saisi meidät kiinnittämään huomiota yksinkertaisiin monimutkaisuuksiin, kuten lääkärin vaimon ja kirjailijan välisessä keskustelussa tulee ilmi: ”Tarkoitatteko, että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin.”
     Saramagon oma sanankäyttö vaatii sopeutumista, mutta ensimmäisten sivujen alkujärkytyksestä huolimatta kahden sivun mittaisiin lauseisiin tottuu nopeasti ja pian tekstimuodon huomaa kaikessa oikeakielisyydettömyydessään viehättävän. Kerronta on kuin riisuttu kaikesta turhasta, kuten tarpeettomista johtolauseista ja tarkemmista ulkonäkökuvauksista. Mitäpä niillä tehtäisiinkään, kun yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat sokeita - omalla tavallaan lukijatkin.
     Oikeastaan minä näen huomiota luonnollisesti vievän sokeuden takana toisen tärkeän teeman, johon sokeus ei varsinaisesti liity. Niin kauan kuin ihmiset etsivät parannuskeinoa ja pyrkivät aktiivisesti eteenpäin, he nimittäin pysyvät sokeina. Karmaisevaan kohtaloonsa jollain lailla alistuttuaan taas koko maailma alkaa selittämättömästi saada näköään takaisin. ”Tahdotko kuulla mitä minä arvelen, No mitä, Minä luulen ettei me tultu sokeiksi vaan ollaan sokeita, Sokeita jotka näkevät, Sokeita jotka näöstään huolimatta eivät näe”, tuumivat lääkäri ja hänen vaimonsakin.
     Ehkä meidän kannattaisi tavoitella vähän vähemmän omaa etuamme. Kenties sillä tavalla voisimme voittaa kaikista eniten. Minä olen onnellinen nähdessäni värejä enkä pelkkää valkoista - ja aion edelleen käyttää katselemiseen tasavahvasti silmiä ja sydäntä.

3 kommenttia:

  1. Tää on mainio! Edelleen toivon että oisinpa yhtä hyvä :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos :) Tää on myös vanha. Ja sä oot kyllä todella hyvä, saat aina mut ajattelemaan, nimim. palasin juuri ihanasta blogistasi!

    VastaaPoista