Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

torstai 17. marraskuuta 2011

VIIDEN VUODEN SAIPPUAOOPPERA YKSISSÄ KANSISSA (Gabriel Garçia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys)

     Äitiyslomalla ollessaan äidilläni oli tapana seurata televisiosta laatudraama Kauniita ja rohkeita, joten olen jo vauvana tunnusmusiikin kuullessani tullut heti huomattavasti pirteämmälle päälle. Viime kesälomallani kuitenkin - huolimatta siitä, että koen olevani suhteellisen älykäs ja sivistynyt persoona - huomasin jokaisen arkisen työpäiväni päätteeksi vajoavani tunniksi olohuoneen lepotuoliin seuraamaan aivot narikassa suomalaisten ykkössaippuan kestokesäuusintoja. Kyse on tietysti Salatuista elämistä, joita kaikki katsovat ainakin joskus, vaikka harva sitä ääneen myöntääkään. Noiden viisi vuotta vanhojen, huikaisevien näyttelijäsuoritusten ja ennalta arvaamattoman tapahtumakulun perusteella voisi toki luulla, että olen vaipunut todella alas, mutta ei hätää, sillä tein kyseisellä lomalla myös ainakin yhden kannattavan havainnon: Salkkareiden ja Kaunareiden tasoisen saippuan ainekset voi nimittäin löytää myös maailmankirjallisuuden klassikkoteoksesta.
     Ehkä juuri siksi pidän Kolumbian ylpeydenaiheesta Sadan vuoden yksinäisyydestä niin valtavasti, vaikken toistaiseksi olekaan onnistunut pysymään aivan täydellisesti kärryillä siitä, kuka kahdestatoista samannimisestä hahmosta on kenenkin vaimo ja kenenkin lapsi. Garçia Márquezin merkkiteos on ihanan rentouttava lukukokemus juuri siksi, että kuvitteellisessa ja perin erikoisessa Macondon kylässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ja milloin tahansa. Ei riitä, että Buendían suvun kantaäiti Ursula joutuu pelkäämään, että kovin sisäsiittoisessa suvussa syntyy pahan ennustuksen mukaan tuhoisaksi osoittautuva lapsi siansaparo takapuolessaan, sillä Buendían suvussa on ihan okei mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää samalla tätiään salarakkaana. Kun yksi veli on saanut naitua yhden naisen sukuun, on pian jo seuraavan vuoro vahvistaa naisen asema naimalla hänet veljensä jälkeen. Elämä on mukavan yllätyksellistä lukijalle, mutta valitettavan hermoja raastavaa Ursulalle.
     Kaikki Macondon Buendíat kuitenkin polveutuvat Ursulan miehestä, suurmieskeksijä José Arcadio Buendíasta. Kaikki pojat nimetään José Arcadioiksi tai Aurelianoiksi José Arcadio Buendían omien ”alkuperäisten” poikien mukaan, ja jokainen tyttö saa pian nimekseen Remedios Aurelianon nuorena kuolleen vaimon muistoa kunnioittaen. Nimiperinne on omiaan ruokkimaan käsitystä siitä, että Buendían suku on jollain asteella kirottu. Tätä puhisee Ursulan ohella voimakkaasti erään myöhemmän Aurelianon vaimo Fernanda.
     Rohkeahko mielipiteeni on se, että naishahmot pitävät pystyssä saippuan kuin saippuan. Siinä missä Forresterin muotitalon pojat tarvitsevat tiukkaa kontrollia Stephanie-mummon valvovan silmän alla ja huvitusta kukin vuorollaan ihanasta Brookesta, on Buendían suvun todellinen kulmakivi juuri Ursula, joka ratkaisee kyllä tilanteen kuin tilanteen. Supermummo elää läpi viiden tai kuuden uuden Aureliano-sukupolven hoitaen heikkojen, häviämiseen taipuvaisten miesten ja nuorena kuolleiden tai muuten vain kyvyttömien äitien lasten kasvatuksen. Ensimmäisen polven kasvattitytär Rebecca painii vakavan mullansyöntiongelman kanssa, joka sairastuttaa hänet monet kerrat ja saattaa kenties olla osasyynä siihenkin, että nainen varttuneempana velipuolensa kanssa karattuaan erakoituu mökkiinsä vuosikymmeniksi. Pikkusisko Amaranta saa moneen kertaan estettyä Rebecan avioitumisen oman unelmamiehensä kanssa mutta hurskaassa uskossaan lopulta rankaisee itseään polttamalla kätensä ja ottamalla kasvattaakseen osan sisarustensa heitteille jääneistä lapsista ja lapsenlapsista. Täysin oma lukunsa on kylän nykykielellä prostituoitu ennustajaeukko Pilar Ternera, joka jotenkin kummallisesti kyllä näkee tulevaisuuteen, mutta tulee myös antaneeksi kotipalvelu Ursulalle useammankin uuden lapsosen kasvatettavaksi. Ursulan jo vanhentuessa on Aureliano Toisen vaimolla Fernandalla yhä suurempi rooli Macondon keskustalon ylläpidossa, mihin hänellä onkin hyvin aikaa, kun mies viettää suurimman osan ajastaan rakastajattarensa luona.
     Sadan vuoden yksinäisyyden kuluessa lähinnä vahvojen naishahmojen siivin ehtivät tarkastelupisteen keskiössä olevat miehet lähinnä sotimaan sekä politikoimaan ja näin osaltaan luonnollisesti parantamaan maailmaa. Voi miten surullisen tutulta ja samalla ironista hymyä nostattavalta kuulostaakaan ensimmäisen Aurelianon appiukon opetus vävylleen: ”’Liberaalit’, sanoi Apolinar Moscote, ’ovat vapaamuurareita ja huonoja ihmisiä ja kannattavat pappien hirttämistä, siviiliavioliittoa ja avioeroa, aviottomien lasten tunnustamista aviossa syntyneiden arvoisiksi lain edessä ja maan pilkkomista liittovaltioksi jossa korkeimmat viranomaiset kadottavat valtansa. Vanhoilliset sen sijaan ovat saaneet valtansa suoraan jumalalta ja haluavat pitää kunniassa lain ja järjestyksen ja perhemoraalin.’” Eipä ole maailma loppujen lopuksi kovasti muuttunut Macondon ajoista, vaikka José Arcadio Buendía sitä kovasti ennustikin.
     Roomaa ei rakennettu päivässä, mutta kärjistäen onnistuttiin kyllä tuhoamaan. Sama pätee Macondoon. Buendíojen vuosien työ päättyy tuhoon yhdessä ainoassa päivässä, kun jo kirouksesta pois pyristelemässä ollut Amaranta Ursula hylkääkin kunnon miehensä ja uusilla nimillä kastetut poikansa ja antautuu vanhalle intohimolleen - veljenpojalleen. Enää ei yllätä, että tarina päättyy juuri siihen kuuluisaan siansaparolapseen, josta on kuunneltu varoituksia ensimmäiseltä sivulta alkaen. Ehkä joskus olisi ihan hyödyllistä kuunnella äitiä.
     Saippuasarjamaailmaan itsensä koukuttaneet ihmiset lukevat aivan liian vähän. Ehkä heille pitäisi jonkun kertoa tästä korkealuokkaisen kirjallisuuden draamatasosta, ehkä se ei auttaisi mitään. Yhdessä asiassa kun kannattaa mielestäni kuunnella myös erästä Macondon miestä, sillä eräs toinenkin ennustus on tainnut käydä ikävästi toteen: ”Silloin ovat maailman asiat lopullisesti päin persettä kun ihmiset matkustavat ensimmäisessä luokassa ja kirjallisuus tavaravaunussa.” Ensi kerralla otan Garçia Márquezin matkaseurakseni ensimmäiseen luokkaan ja saadakseni hänelle vapaan paikan pyydän jotakin laitapuolen Aurelianoa siirtymään tavaravaunuun - tai pyytäisin, jos se ei olisi juuri sitä paheksuttavan konservatiivista käytöstä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti