Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 24. lokakuuta 2017

TÄMÄ ON JA PYSYY JA JÄÄ (Saima Harmaja: Huhtikuu)

"Yli kentän likaisen / raaka valo lyhtyjen. / Värisevää ikkunaa / sade kiduttaa." ("Lokakuu") Rumassa maailmassa iskee usein kauniin kielen kaipaus. Rakennamme järjestyksen ympäröivään maailmaan kielen representaatioilla. Ne heijastavat sitä, miten maailma nähdään. Tästähän on pitänyt muistutella aikana, jona ulkoministeri tahtoo naisen olevan mies ja toisten mielestä pieni ahdistelu piristää päivää.
     Usein pakenen runoihin, tällä kertaa Saima Harmajan esikoiskokoelmaan Huhtikuu (1932). Pään sisäinen representaationi runoilijasta on pysyvästi keikahtanut Joosuan "Saima Harmaja" -kappaleen (2015) jälkeen. Tekikin pelkästään hyvää tutustua alkuperäisteksteihin. Olin toki kirjallisuushistoriani lukeneena tietoinen siitä, että 23-vuotiaana kuolleen Harmajan runoja värittävät masennuskaudet ja tuhoisa keuhkotuberkuloosi.
     "Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on." ("Kevät")
     Synkästä sisällöstä huolimatta kieli tosiaan on kaunista – aivan kuin Edith Södergranilla, jonka kiihkeä, viaton runotyttöihailu on yhdistänyt nuorta Saimaa ja nuorta minua. Idolin nimeä kantavassa runossa todetaan: "Kostean ikkunan luona tiesin, / ettei minulla ole sinun voimaasi." ("Edith Södergran") "Voittaja"-runon Harmaja taas on kirjoittanut Uuno Kailaan saadessa Nuoren Voiman Liiton kultamerkin. Nykykirjailijat kehuvat toisiaan lähinnä Twitterissä.
     Olen kirjoittanut uskontoihin kriittisen ymmärtävästi suhtautuvista nykyromaaneista, kuten Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta ja viimeksi heinäkuussa Terhi Törmälehdon esikoisesta Vaikka vuoret järkkyisivät. Harmajan Huhtikuu on eri aikakaudelta, mutta herättelevä poikkeus siinä suhteessa, että kaiken jobinpostin keskelläkään puhujan jumalasuhde ei järky: "Tiedänhän: tähdellä millään / on pelätä mahdoton / sen, jolla ympärillään / kättesi suoja on." ("Rajalla")
     "Sateisena yönä" -runossa puhuja jopa kohtaa Kristuksen: "Sinä sateisena yönä / koko kaupunki sairasti. / Ei kukaan tiennyt: Kristus / oli tullut vastaani." Säkeistö kaiutti päässäni dialogia syksyn Vain elämää -kaudella kuullusta keskustelusta. Nykyrunoilijoiden aateliin kuuluva Toni Wirtanen kysyy kappaleessaan, missä taivas, jumala ja vapauttava kuningas ovat, "kun lauma polkee paikallaan" ("Jumala" 2002).
     Pöydän ääressä Juha Tapio totesi puhuttelevasti Jumalan olevan siellä, missä me ihmiset olemme toisillemme hyviä. "Aaltojen hyväilyistä / hiekka on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa, / tulisit juuri nyt –", totesi puolestaan Saima Harmaja ("Rannalla"). Kunpa vain voisimme ottaa kädestä ja rutistaa usein ja voimalla ennen kuin on liian myöhäistä. Kuinka vaikeaa on kohdata ihminen ihmisenä? Se on nähtävästi kysymys, jota toistan väsymykseen asti.
     Hieman modernisoimalla moni Huhtikuun runo tarjoaa myös toisenlaista vertaistukea. Vakavaa sairaala-ahdistustani on sivuttu sanallisesti muutama vuosi sitten, mutta tunnetasolla se selittyy vasta nyt. Kliinisyydessä tiedostettavasti väijyvä kuoleman uhka yskii liian sitkeästi. "Minun seinäni takana yskii / kuoleva ihminen. / Minä en ole kuollut vielä, / minä elän ja vapisen." ("Sairaalassa")
     Tuberkuloosi on eri kaliiberin juttu kuin perheenäidin kahdeksan kuukauden univelka, mutta tunnelmissa on ironisesti jotain samaa. "Siitä on liian kauan. / – Nyt minä rukoilen / vain, että tänään saisin / nukkua vähäsen." ("Sairas I") Ei se silti niin vakavaa ole, vaikken saisikaan. "Valvoja" kun toteaa meidänkin taloudessamme näin: "Minä olen äärettömän nuori / enkä ole vielä nähnyt mitään, / ja siksi minä tiedän enemmän kuin te."
     Saima Harmajalle tahtoisin viestittää, että luultavasti sinä tiesitkin. Mitä tulee Edith Södergraniin, minä kirjoitin jo vuonna 2012: "Minulle on ollut tärkeää huomata, että voin rakastaa tapaasi sanoa asioita, mutta samalla myöntää itselleni, ettei meillä olekaan konkreettisesti niin paljon yhteistä." Joosuan Olli Somerokaan ei tainnut viitata vain lääketieteen kehitykseen esittäessään omat kysymyksensä: "Jos eläisit nyt olisiko kaikki paremmin? / Ymmärtäisitkö Edith oli myös ihminen?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti