Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

KAIPAUS SOI KAUNIIMPANA (Katri Lipson: Detroit)

En ole koskaan erityisemmin pitänyt jääkiekosta. Oikeastaan olen pelannut vastustajan joukkueessa: kritisoinut kovaan ääneen pelin väkivaltaisuutta, päivitellyt MM-kisaamisen tiheyttä ja kauhistellut pelaajien tyhmyyttä. No, en vieläkään ymmärrä jatkuvaa nyrkit pystyssä uhoamista. Enkä sitä, että kisat pitää järjestää joka vuosi, minkä lisäksi alle 20-vuotiaat ja alle 18-vuotiaat mittelöivät vielä erikseen. Nuorelta polvelta – jota yritän kovasti parittaa pikkusiskolleni – on kuitenkin alkanut kuulua ihan fiksuja lausuntoja.
     Mieheni riemuksi tai toisinaan raivoksi (jos kerran katsoo niin pitää saada kommentoida) olenkin tänä keväänä ensimmäisen kerran seurannut MM-kiekkoa sillä tasolla, että tiedän kulloisenkin vastustajan ja siltä muutaman avainpelaajan. Herätyksen totaalisuutta on tukenut se, että olen samalla lukenut Katri Lipsonin Detroitia (Tammi 2016). Sen pariin sattuminen oli melkein yhtä monen yksityiskohdan summa kuin jääkiekkoherätykseni.
     Ensimmäisenä oli sosiaalinen media, jossa esimerkiksi Kirjasammon Tuomas Aitonurmi kirjoitti teoksesta näin: "Katri Lipsonin Detroit murskasi sydämen niin pahasti, että melkein tekisi mieli haukkua, mutta se on todella hieno romaani, lukekaa." Toisena tuli Helsinki Lit, jossa Tommi Kinnunen sanoi Detroitin rakentavan samoista palasista kuin Lopotti täysin erilaisen tarinan. Verratkaa mitä tahansa kirjaa Kinnusen tuotantoon, niin en epäröi.
     Palaset erottuivat, kun niitä osasi etsiä: teemoista esimerkiksi homous ja sokeus toistuivat molemmissa teoksissa. Ajankuva ja esitystapa poikkeavat romaanien välillä kuitenkin siinä määrin, ettei vertaaminen ole välttämättä hedelmällistä. Niinpä luin Detroitia omana itsenään, mikä varmasti oli sillekin pelkästään eduksi. Alkuun muutama piirre tosin häiritsi. Olen varmaan lukijana konservatiivinen, mutta kyseenalaistan aina suomalaisen kirjailijan ratkaisun kirjoittaa englanninkielisen kulttuurin ihmisistä ja ympäristöistä.
     Detroitinkin dialogissa on lukuisia sanaleikkejä, joihin jään kielitieteilijänä jumiin, kun yritän ajatella niitä englanniksi. Eiväthän hahmot puhu keskenään suomea, joten miksi he vitsailisivat suomen taivutusmuodoilla? Tässä tapauksessa pääsin tosin jumeistani aika helposti yli. Glorifioitu National Hockey League miljöönä oikeutti Amerikan. Hiukan jäi vielä mietityttämään, mitä lisäarvoa lukujen nimet saavat suomenkielisessä kirjassa englanninkielisestä muodostaan. "Penkki" ja "Autiomaa" olisivat olleet minun silmissäni jopa vakuuttavampia kuin "The Bench" ja "The Desert", jotka voivat jopa koetella jonkun lukijan kielitaitoa.
     Nämä ovat tietenkin pieniä yksityiskohtia, joista ei ollut koko lukukokemusta turmelemaan. Pitkälti se on Lipsonin huumaavasti nakuttavan dialogin ansiota. Tarina ja tapahtumat voivat edetä sivukaupalla pelkkien puheenvuorojen varassa. Tätä on vaikea saada onnistumaan siten, että tapahtumat oikeasti etenevät ja vivahteet välittyvät. Lipson kuitenkin saa. Lopputuloksena lukijasta tuntuu siltä, kuin hän itse seisoisi osallistujien vieressä eikä vain kuuntelisi jonkun toisen referaattia.
     Detroit pyörii varsin vähäisten henkilöhahmojen varassa, jolloin sekä Timothyn ja Nathanin että Janetin ja Nellien näkökulma ehtii avautua syvällisen ymmärtämisen edellyttämällä tasolla. Se saattoi vähän kummastuttaa, että jo takakansitekstissä nostetaan esille eräs toimittaja: "Tämä kiinnostaa Kojoottia, skandaalin haistavaa lehtimiestä, joka ainoana on aavistanut, miksi Timothy onnettomuushetkellä katsoi muualle."
     Minun näkökulmastani Kojootin rooli jää kuitenkin ohueksi ja merkityksettömäksi. Jos hänen muutamalla esiintymisellään on yritetty saada Nathanin pakoilumatkaan vaaran tuntua, se ei lukijalle asti aivan välity. Esiintymiset tukevat tarinaa eivätkä sinänsä ole liian irrallisia, mutta takakansitekstin perusteella odotin paljon monisyisempää tarinaa. Tämä toki toistuu kansiteksteissä aika ajoin eikä liity kirjailijaan.
     Detroitista on vaikea kirjoittaa kirjoittamatta rakkaudesta ja homoudesta, joista etenkin ensimmäiseen kaikki tapahtumat kietoutuvat. Oli oikeastaan hämmentävää huomata, miten omat tulkintajärjestykseni lukijana ovat viime vuosina muuttuneet. Homoseksuaalisuudesta tai sitä sivuten on kirjoitettu vastikään niin monta niin upeaa teosta (esimerkiksi tämä, tämä ja tämä), että kun romaanin päähenkilöinä on kaksi miestä, tulkitsen loput jo ensimmäisillä sivuilla. Näin juonikuviot, jotka ennen olisivat olleet suuri yllätys, ovatkin nyt ennalta arvattuja.
     En oikein tiedä, miten ilmiöön tulisi suhtautua. Tavallaan romaanit ovat päässeet tavoitteeseensa, kun kaikki rakkaudet tuntuvat yhtä todennäköisiltä ja luonnollisilta. Toisaalta on vaarallisen mustavalkoista ajatella, että kaikki miehet ovat homoja ainakin romaaneissa. Samalla mietin, miksi kaikki romaanien homoseksuaalit tosiaan ovat miehiä. Piirre voi toki koskea vain omaa lukemistoani, joka saattaa olla avarrusta vailla.
     Oikeasti vedin edellisissä kappaleissa mutkia suoriksi: Detroitissa kaikki miehet eivät ole homoja eikä rakkaus ole aina todennäköistä tai yksinkertaista. Se on Lipsonin romaanin suurin ansio: kirjailija ei ole ylittänyt aitaa matalimmasta kohdasta tai tyytynyt kaunokirjallisuuden klassiseen rakkauskuvastoon. Lopussa lukijallekaan ei ole ihan selvää, millaista rakkautta päähenkilöiden välillä on. Sillä ei oikeastaan ole edes väliä, sillä rakkautta on.
     Lopussa on paljon muutakin. Oikeastaan juuri lopun vuoksi vertaus Kinnusen Lopottiin saattaa sittenkin olla aiheellinen. He elivät elämänsä onnellisina loppuun asti on karkea ja kliseinen kirjallisuuskuvasto, johon kumpikaan kirjailija ei lähde. Lipson kuitenkin maalailee vähemmän toivottomasti. Ehkä he sittenkin kuolivat elämänsä onnellisina loppuun asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti