Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

ÄLÄ LÄHDE VIELÄ POIS (Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän)

Huhtikuun kirjallisuustapaukseksi on nostettu Juha Itkosen Palatkaa perhoset (Otava 2016), jota jatko-osille tyypilliseen tapaan on sekä kiitetty että moitittu pyörän keksimisestä uudelleen. Taidan olla kriittinen väliinputoajasukupolvi, sillä minulta oli jäänyt lukematta myös se alkuperäinen pyörä. Olin syksyllä 2005 vasta täyttänyt kaksitoista vuotta, ja vaikka lukutottumusikääni voidaan pitää fyysistä ikääni vanhempana, en ollut Itkos-iässä.
     Sittemmin olen Itkoseni lukenut, mistä huolimatta Anna minun rakastaa enemmän (Otava 2005, e-kirjani 2016) osui kohdalleni vasta nyt. Se oli onni ja siunaus ja ehkä tarkoituksellista, sillä minun on vaikea sanoa, mikä elämänvaihe olisi ollut tälle lukuprosessille otollisempi kuin juuri tämä nykyinen. Nuoruuden itsepintainen ja kaikkivoipa huuma alkaa jäädä taakse – kahdenkymmenenkahden vuoden ennemmin raa'asta kuin kypsästä iästä huolimatta. Espoolainen keskiluokkainen keski-ikä on silti kaukana. Teoreettiset mahdollisuudet valloittaa maailma ovat tallella.
     Anna minun rakastaa enemmän. Se on aika voimakas ja yksinkertainen pyyntö. Ensin tuntuu oudolta, ettei joku tahdo tulla rakastetuksi. Sitten tajuaa, että juuri se on elämän realismia. Paljon harvinaisempaa ja sattumanvaraisempaa on, että saa antaa kaiken rakkautensa ihmiselle, joka tahtoo ottaa sen vastaan. Kuinka moni teinityttö ja nainen, poika ja mies on käyttänyt jopa vuosia elämästään tuhlaten rakkauttaan päiväkirjoihin ja toiveajatteluun – ja musiikkiin? Aika moni. Yhtä moni on ajatellut, että haavekuva – hauras ja haavoittuva – voisi aidosti olla muutakin kuin tiivistynyt huokaus (krediitit tästä virkkeestä Toni Wirtaselle).
      Itkosen romaanin maailma on tuttu. On vanhemmiltaan paljon rakkautta saanut tyttö, jolle maailma on auki. On keskiluokkainen poika, jolle kitaran näppäileminen antaa sisältöä yksinhuoltajaisän suureen hiljaiseen taloon. On se nuoruus, jossa kaikki on mahdollista ja jonka palon Itkonen osaa kuvata sydäntä riipien. Se saa hymyilemään ja liikuttumaan, muttei varsinaisesti kaipaamaan. Elämä ja ajatusmaailma rauhoittuvat, kun ymmärtää, että oma elämä on lopulta aina paras elämä. Että elämä kyllä järjestyy, vaikka se tapahtuisi täysin absurdeilta tuntuvien kokemusten kautta.
      "On yksinkertaista maata poikavuosiensa sängyssä ensimmäisen oikean tyttöystävänsä kanssa ja suunnitella herra ties mitä: yhteistä opiskelijavaihtoa Manchesterissa, unelmahäitä saaristossa, hilpeitä nimiä syntymättömille lapsille. Kokonaan toinen juttu on kohdata sama ihminen vieraassa mielivaltaisessa paikassa, joka nostaa ihon kananlihalle, saa palan nousemaan kurkkuun, ja jonne kaikesta huolimatta, yhteisestä itsepäisestä päätöksestä oli tarkoitus asettua." (45)
      Yhteisen itsepäisen päätöksen varaan rakentuu lopulta moni järkevä mutta tunnetasolla järjettömältä tuntuva asia. Usein se vaatii huutamista, astioiden paloittelua ja nyyhkyttävää sopimista aamuyöllä muiltakin kuin romaanin Suvilta ja Antilta. Silloin itsepäisyys – tai parisuhteen yhteispäisyys – vie lopulta aika pitkälle. Avioliittoon sitouduttaessa sitä kutsutaan tahtomiseksi, mutta silloinkin kyse on päätöksestä. Siitä, että kaikkeen tottuu ja enemmistö asioista alkaa vieläpä tuntua hyvältä.
     Minä olen sillä tavalla herkkä, että käytännössä kaikki uudet asiat tuntuvat ensin potentiaalisesti maailmanloppuun johtavilta uhkakuvilta. Koska kaikkia vivahteita ei voi tietää etukäteen, ei voi tietää, onko valinnut väärin. Ketä muuta kuin itseään voi syyttää, jos valinta osoittautuukin huonoksi? Miten elää sellaisen syyllisyyden kanssa? Taitavalla itsekurilla laitan itseni silti valitsemaan yhä uudelleen. Oman epävarmuuden ja epätoivon kekseliäs väistely – miten sitä paremmin kuvaisi?
     "Sellainen siunaus 19-vuotiaalla on elämässään, ettei synkinkään pelko kestä kovin kauan. On niin paljon uutta, niin paljon sellaista mikä tapahtuu ensimmäisen ja mahdollisesti ainoan kerran. Pelkkä kiihtymys onnistuu pitämään loitolla epätoivon, jota myöhemmässä elämässään saa niin kekseliäästi väistellä." (46)
     Kiihtymys on asia, johon en enää tässä raa'assa iässä tiedä, miten suhtautua. Se on välttämätöntä ja samalla niin hillittömän turhaa. Se on sitä, että jaetaan Facebookiin iltapäivälehden uutinen ja oksennetaan kirosanojen kera saatteeksi kaikki se, mitä on muka oikeutettua sanoa vaikkapa hallituspolitiikasta. Kiihtymyksen vuoksi ei tarvitse selvittää faktoja tai yksityiskohtia, kiihtymys saa ajaa vivahteiden yli. Toisaalta kiihtymys on se voima, joka saa auttamaan kodittomia tai asettumaan ehdolle eduskuntavaaleihin. Kai se auttaa, vaikka raivostuttaa.
     "Hän on katsellut televisiota, lukenut muutaman lehtijutun, ja koska hän on seitsemäntoista, hän uskoo että se riittää: hän voi puhua Yhdysvaltain poliittisesta järjestelmästä niin kuin tietäisi siitä kaiken. Hän on kiinnostunut historiasta, niin hän sanoo, eikä hän kuitenkaan tajua, että ihmiset ovat eläneet ennen häntä, miljoonat miljoonat ihmiset, minäkin. Hän on täydellisesti sen illuusion vallassa, että kaikki maailmassa tapahtuva on ainutlaatuista ja tapahtuu ensimmäistä kertaa." (148)
     Jokainen nuori on tietenkin nuori omalla tavallaan, omassa ajassaan. Sen Itkonen tavoittaa ja vangitsee erinomaisesti. Yhdeksänkymmentäluku nousuineen, laskuineen ja lamoineen on jotain, jolta minä alle kouluikäisenä olin hyvin suojassa. Toisille se oli sitä kiihkeää elämää. Meillä 2000-luvulla elettiin terrorismin vastaisen sodan varjossa, pelättiin lentämistä ja Lähi-itää. Mikä tulee olemaan omien lasteni miljöö? Miksi me niin helposti kuvittelemme, ettei se olisi yhtä merkityksellinen, yhtä oikea ja luonnollinen kokijoilleen?
     Olen tarkoituksella jättänyt kertomatta oikeastaan mitään romaanin huimaavista juonikuvioista. Haluan, että jokainen saa itse ottaa vastaan Itkosen tavan annostella tietoa tulevasta puolihuolimattomasti sana tai pari kerrallaan. Se saa koukkuun ja ärsyyntymään ristiriidoista, jotka eivät vaikuta olevan ongelmia vaikkei niissä ole mitään logiikkaa. Romaanin loppuratkaisu lyökin ilmat pihalle. Se on samalla niin looginen ja ymmärrettävä, raivostuttava ja lumoava. Inhimillinen. Kiinnostaa entistä enemmän, miten perhoset voivat palata. Onko niitä ollutkaan?
      Ehkä Suvin musiikissa joka tapauksessa on, sillä musiikki jos mikä kantaa romaania ihailtavalla tavalla. Siitä tulee mieleen ikuisesti nuoren Olavi Uusivirran (2012) kynäily: "Ei se ole se huimaus / jota tunsit leijaillessasi / kaupungin halki. / Vappuaattona huusit: / Uusi sukupolvi tulee! / Eikä ne sanat jotka / takertuivat kurkkuun / kun roikuit ihmisissä ja / haaveissa niin kuin / juoppo pullossa. // Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. / Sillä ihmisillä on tapana kadota ilmaan. // Eilen vielä villi lapsi / tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä / oli nuoruus."
      Minä en koskaan ajatellut varsinaisesti olevani nuori tai hyötyväni siitä. En juonut olutta kaupan takana, en kokeillut mitään, en kapinoinut. Tein läksyjä ja riensin tervehenkisestä harrastuksesta toiseen. Halusin kuitenkin rakastaa enemmän. Haaveilin kaikki päivät loistavasta tulevaisuudesta, jossa kaikki on mahdollista. Aika harvoin epäilin yhtäkään unelmaani, ja juuri sen naiivin epäilemättömyyden voimalla olen tainnut puskea vastatuulessakin eteenpäin.
     Nuoruus ei ole tekoja tai tapahtumia, se on ajatusmaailma. Ajatusmaailma, jossa rakkaudella ei ole ylärajaa. Joka toteutuessaan on huumetta, jonka vaikutuspiiriin on myöhemmin paljon vaikeampi nousta. Jota ei silti osaa arvostaa, vaan ajattelee elämän olevan jossain muualla, jossain edessä. Juuri sillä ajatuksella siitä selviää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti