Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

SINÄ OLET MINUN SISKONI (Jenni Pääskysaari: Tyttö, sinä olet...)

     Joskus ihmisellä on vähän yltiöpositiivinen käsitys omista kyvyistään. Katselin tällä viikolla kalenteria suu auki ja mietin, minne marraskuu meni. Hävikillä voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen tavanomaisen opiskelun lisäksi tehnyt kahta työharjoittelua, reissannut viikon välein pääkaupungissa, järjestellyt vuodenvaihteessa koittavan avioelämäni alkujuhlaa ja remontoinut makuuhuoneen.
     Tai siis yrittänyt remontoida makuuhuoneen, sillä siinäkin asiassa olin arvioinut minäpystyvyyteni hieman yläkanttiin. Nukuimmekin sulhon kanssa viikon verran olohuoneen sohvalla ennen kuin maailman paras tapetoijaäitini tuli hätiin. Äiti siis remontoi makuuhuoneen.
     Äiti toi myös kivoja tuliaisia: Jenni Pääskysaaren viime keväänä ilmestyneen Tyttö, sinä olet... -opuksen (Otava 2015). Olin alun perin ajatellut kirjoittaa tässä omituisessa kuussa Sofi Oksasen Normasta, mutta säästetään se joulukuulle. Pääskysaaren teos ansaitsee nimittäin tulla huomioiduksi juuri tässä kuussa ja kaikkien näiden härdellöintien jälkeen. (Sanon "jälkeen", kun optimisesti ajattelen niiden taittuvan jo voiton puolelle. Ainakin makuuhuone on todella ihana.)
     Esipuheensa ja tyylinsä perusteella Tyttö, sinä olet... lienee kohdennettu ensisijaisesti teinitytöille. Sen lukeminen ei kuitenkaan olisi pahitteeksi kellekään. Olen Pääskysaaren kanssa lukuisista asioista hämmentävän samaa mieltä. Monia tekstejä on näin juuri aivonsa kypsyttäneenä 22-vuotiaana kiinnostavaa ja liikuttavaa peilata omaan teiniminään. Hänellä oli valtava tarve pelastaa koko maailma ja takoa jokaisen urpon ja epäoikeudenmukaisen ihmisen päätä seinään. Toisaalta moni teksti toimii edelleen uskon vahvistuksena.
     Joku ehkä miettii, miksi osoittelevasti kirja juuri tytöille, joille on jo suunniteltu muun muassa koulujärjestelmä ja joille kaikki on muutenkin niin helppoa. Vastaukseksi lainaan kirjailijaa: "Ei ole miehen vika, jos nainen ei ota vastaan johtotehtäviä, ei ole pojan vika, jos tyttö ei saa suutaan auki tai pidä puoliaan. Uudelleen asennoitumista tarvitaan ihan kaikilta." (70) Samalla tyttöys on edelleen yhteiskunnan rakenteisiin naulattu altavastaajan rooli. Se on positio, johon voidaan asettaa ja jolla voidaan alistaa.
     Tällä viikolla olen ollut vähän närkästynyt Finlandia-palkinnon jakotilaisuuden aiheuttamasta media- ja somekohusta. En ole närkästynyt Laura Lindstedtin voitosta enkä siitä, että hän päätti kiitospuheessaan ottaa voimakkaan retorisesti kantaa politiikkaan. Puhe sisälsi kyllä monta teesiä, joista en ole Lindstedtin kanssa samaa mieltä – eikä ollut moni muukaan. Myös sisältöön kohdistuva kritiikki käännettiin kuitenkin "puolustajien" leirissä hyvin nopeasti sananvapauden vastustamiseksi – ja ennen kaikkea "nuoren sanavalmiin naisen pelkäämiseksi".
     Suhtautuminen aiheutti minussa suurta, vähän kiukkuista hämmennystä, sillä juuri se on jälleen osoitus rakenteellisesta "tyttöjen" eli nuorten naisten aliarvioimisesta. Se sisältää voimakkaan ennakkoasenteen, jonka mukaan nuoren naisen näkemystä ei voi kritisoida ilman, että se aina kohdistuu hänen nuoruuteensa ja naiseuteensa. Keski-ikäisen miehen puheesta voidaan arvioida sisältöä ilman reunahuomautuksia, nuoren naisen ei. Se loukkaa, kun on itsekin nuori nainen, joka tahtoisi keskustella aina itse asiasta. En usko reaktion olleen Lindstedtin omienkaan tarkoitusperien mukainen.
     Tyttöjä siis lytätään ja tyttöjä pitää kohottaa. Pojilla on varmasti omat ongelmansa, joita ei sovi väheksyä, mutta tyttöihin keskittyminen ei silti ole heiltä pois. Tässä all male panel -maailmassa jokainen tyttö ansaitsee saada vähän uskoa omiin kykyihinsä. Siinä jos missä Jenni Pääskysaari onnistuu. Eri adjektiivien alle on kirjoitettu muutaman sivun mittaisia tsemppauksia, joista tulee hyvä mieli.
     Tekstejä rytmittävät myös tunnettujen naisten haastattelut, joissa he ottavat kantaa luvun aiheeseen. Iina Kuustonen esimerkiksi kertoo maankuulusta sisarsuhteestaan tavalla, joka saa hymyn toisen isosiskon huulille: "Parasta siskoudessa on, että minulla on aina ollut kaveri jonka kanssa leikkiä. Ja kivi, jota vasten hioutua. [– –] Kurjinta siskoudessa on, että lapsena piti jakaa kaikki." (55) Ja kuten Pääskysaari itse toteaa: "Jonkun siskona oleminen ja eläminen opettaa meille elämän perustaitoja – vuorovaikutusta, jakamista ja tunteiden hallintaa." (47)
     Ei se mitään, että välillä on ollut maha mustelmilla aggressiivisen pikkusiskon nyrkkitekniikan vuoksi. Ei se mitään, että sama sisko on kerran menettänyt puolet hiuksistaan kampaamossani. Ei se mitään, että siskon lahjojen avaamisesta sai aina osakseen huutoa, vaikka olisi vain yrittänyt auttaa. Pääasia on, että on aina ollut joku, jonka kanssa leikkiä ja testata vuorovaikutussuhteiden äärirajoja. Taidan olla nykyään parempi ystävä ja vaimo, kun olen niin monta vuotta saanut olla tasaisesti ihan hirveä sisko. Lapsuus ja juuri isosiskous on pitkälti hionut minusta luonteen, joka tänään olen.
     Varhaiset kokemukset kantavat tunnetusti pitkälle. Olen mielettömän onnellinen, että ne ovat kantaneet minua ylöspäin. Tähänkin ikään mennessä kun on jo ehtinyt nähdä ja kuulla lukuisia päinvastaisia vaihtoehtoja. "Pahoille asioille, surulle ja tuskalle voi antaa vallan. Niistä voi tehdä oman elämäntarinansa ja syyttää niitä kaikesta, sanoa "Kun minulla on niin vaikeaa". Tai sitten voi miettiä kaikkia niitä ihmisiä, jotka jatkavat elämäänsä kamalista kokemuksista huolimatta." (29) Omassa kurjuudessa kieriminen ei valitettavasti auta itseä eikä toisia. Pääskysaaren argumentaatiossa on piristävää sekin, että hän kehottaa rehdisti ottamaan etäisyyttä ihmisiin, jotka ottavat energiaa enemmän kuin antavat.
     Olen joutunut itsekin tekemään niin ja tuntenut syyllisyyttä. Lukukokemus osoitti haavojen kuitenkin parantuneen muutamassa vuodessa hämmästyttävän hyvin. Lopulta jokainen meistä on vastuussa omasta elämästään ja siitä, että voi antaa toisille ihmisille iloa ja rakkautta. "Meillä on omassa äidinkielessämme lause, joka tarkoittaa kauneinta asiaa, jonka voi toiselle ihmiselle sanoa, ja siksi se pitäisi sanoa aina kun siltä tuntuu. Se ei kulu. Ja jos valitset sanoa sen vaikkapa joka päivä, huomaat kyllä, jos jonain päivänä sinun ei tee mieli sanoa sitä – silloin on ryhdyttävä toimenpiteisiin." (6)
     Enemmän kuin surkuttelevia, oman napansa ympärillä pyöriviä valittajia maailma tarvitsee tekijöitä. Heitä arvostan itsekin. Vaihtoehdoton kritiikki ei saa aikaan kuin pahaa mieltä ja vastakritiikkiä. Siitä on tullut maan ja maailman tapa. Todellisia sankareita ovatkin he, jotka jaksavat ankeuttajista huolimatta tavoitella omia päämääriään ja yhteistä hyvää. Edistyksellisissä organisaatioissa, kuten suomalaisissa partiojärjestöissä, he ovat jo ilahduttavan usein naisia.
     Minä ajattelenkin lämmöllä puheenjohtaja Maria ja puheenjohtaja Annaa, kun Jenni kirjoittaa: "Kysyn, koska ajattelen, että ideat eivät ole oikeastaan minkään arvoisia, jos niitä ei toteuta. Ja siinä, että lupaa tehdä jotain, ei ole mitään hienoa. Siinä että tekee, mitä on luvannut, on." (77) Toisaalta ei tarvitse olla missään erityisessä asemassa, jotta voi erottua joukosta tekijyydellään. Nykyajan ihminen on niin kykenemätön sitoutumaan kalenterinsa tasolla edes muutaman viikon päässä oleviin asioihin, että todellisia tekijöitä tullaan vielä tarvitsemaan monessa paikassa.
     Löysin ilokseni sielunsiskon myös superihanasta Linda Liukkaasta, jonka Hello Ruby teki ammattikoodarin tulevaan vaimoon viime kesänä suuren vaikutuksen. Liukas nimeää esikuvansa näin: "Ihailen runoilija Edith Södergrania, tekstiilisuunnittelija–johtaja Armi Ratiaa ja kirjailija–taiteilija Tove Janssonia. Kaikki kolme ovat naisia, joiden sanat muuttivat Suomea. Yritän muistaa, että pelkäämällä en saa mitään. Siinä minua rohkaisee Edith Södergranin runo Ihmeellinen meri. Edith eli 1920-luvulla, seisoi tulevaisuuden rajalla ja huusi, että ei pelota." (80–81)
     Minun sanani eivät muuta vielä Suomea, mutta kunpa ne muuttaisivat edes yhden ihmisen ajatusmaailman iloisemmaksi, suvaitsevammaksi ja holistisemmaksi. Ei ole mahdollista päästä Edithiksi Edithin paikalle (vaikka sitäkin olen pohtinut), mutta yritän tasaisin väliajoin seistä parvekkeella huutamassa, ettei pelota. Edith auttaa: "Annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen." (Septemberlyran 1918, johdanto)
     Älä sinäkään tee itseäsi pienemmäksi kuin olet. Älä toisaalta myöskään suuremmaksi. Terveestä itsetunnosta lähtee kaikki: muutos keskusteluilmapiirissä, arjessa, maailmassa. Auta ja kunnioita. "Anna itsellesi lupa olla hyvä asioissa, joissa olet hyvä, loistava asioissa, joissa olet loistava, poikkeuksellinen asioissa, joissa olet poikkeuksellinen." (74–75)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti