Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 27. lokakuuta 2015

MUST BE FUNNY IN THE RICH MAN'S WORLD (Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein)

     Tässä kuussa Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön todella ammattitaitoinen suukirurgi leikkasi minulta puhkeamattoman viisaudenhampaan. Hammaslääkärini mukaan kyseinen hammas ei ollut irronnut hermokanavasta ja uhkasi viereisten hampaiden juuria. Ennakko-odotukseni toimenpiteestä eivät olleet erityisen hohdokkaita.
     Leikkaus ajoittui kuun puoliväliin, joten pystyin kaksi viikkoa hermoilemaan sitä etukäteen ja toiset kaksi makaamaan jääpussi poskessa niin sanotusti hammasta purren. Romaanirintamalla oli kesken kaksi takavuosien Finlandia-ehdokasta sekä Mika Waltarin Valtakunnan salaisuus. (Myönnän muuten itselleni suuren palkinnon välittömästi, kun saan jonkin Waltarin tiiliskiven oikeasti luettua. Useampaakin olen yrittänyt. Kipuiluun voi tutustua esimerkiksi täällä.) Tarvitsin jotain helpommin sulavaa.
     Valitsin Anna-Leena Härkösen. Suhteemme on hyvin kausittainen, eikä Härkönen tule mieleeni, kun joku pyytää luettelemaan suosikkikirjailijoitani. Silti hänen tuotantonsa on koko ajan siellä jossain. Ensikosketuksen siihen sain jo ties kuinka monien muiden sukupolvien tavoin kahdeksannella luokalla Häräntappoaseen muodossa. Sittemmin Härkösen kirjallinen ilmaisu on kehittynyt vain parempaan suuntaan.
     Ilmeikäs dialogi, oivaltava ympäristön kuvaus ja tarinan kuljettaminen keveästi ovat kirjailijan ansioita. Hän ei tavallaan kuvittele itsestään liikoja eikä siten tee tekstistäänkään tarpeettoman vaikeaselkoista. Temaattisesti teokset ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin höttöä. Tämän yhdistelmän vuoksi niitä on oikein hyvä lukea myös pienessä särkylääketainnoksessa.
     Kaikki oikein (Otava 2014) lähtee liikkeelle, kun tavallista pienituloisen työläisen elämää viettävä Eevi voittaa lotossa seitsemän miljoonaa euroa yhdellä rivillä. Ensin elämä on yhtä euforista asuntokauppaa ja Thaimaan-matkaa, mutta lopulta raha ei tietenkään tuo onnea. Ei se sitä tosin viekään. Onni on oikeastaan rahasta riippumatonta. Onneksi romaanin sanoma ei jää ihan näin yleismaailmalliseksi kliseilyksi, vaan onnistuu herättämään ajatuksia.
     Eevin ja hänen miehensä Karin avioliitto alkaa rakoilla jo ensimmäisinä minuutteina voiton paljastumisen jälkeen. Niin ironista kuin se onkin, raha aiheuttaa riitoja myös silloin, kun sitä riittää. Karin alkoholinkulutus karkaa käsistä. Oman shoppailunsa Eevi selittää aina parhain päin. Sukulaiset ja ystävät vaikuttavat kateellisilta ja odottavat lahjoja. Pankkitilit pullollaan Eevi tuntee itsensä yllättäen arvottomaksi.
     Romaani herättelee moniin kiinnostaviin pohdintoihin siitä, mitä raha pohjimmiltaan tarkoittaa. Pyöritin samaa aihepiiriä laajalla kaarella viimeksi viime vuoden heinäkuussa. Ajatukseni eivät ehkä ole ratkaisevasti muuttuneet, mutta yhteiskunnallinen ympäristömme on pitänyt niiden juoksuttamisen tarpeellisena. Sanoin ennen, että lottovoitto on suomalaisessa ilmapiirissä ainoa rehellinen ja ei-paheksuttu tapa rikastua. Kaikki oikein saattoi vähän muuttaa tätä näkemystä: edes lottovoitto ei kelpaa, jos sitä ei jaa naapurin kanssa – mieluiten niin, että se naapuri saa vähän enemmän kuin puolet. (Lisää pureksintaa aiheesta löytyy muun muassa täältä.)
     Olen vähän väsynyt poliittiseen talouskeskusteluumme. Olen nyrjäyttänyt mieleni kuunnellessani erinäisten puolueiden populistisia lausuntoja siitä, miten "niiden, jotka tienaavat enemmän, pitää maksaa enemmän veroa". Totta kai niiden pitää, mutta ei se ole mikään uutinen tai vallitseva poliittinen epäkohta. Suurituloisimpien luokkaan kuuluvat kansalaiset maksavat progression vuoksi ansiotulostaan veroa noin 60 prosenttia. Yhdenkin miljonäärijohtajan maksamilla veroilla katetaan palkkakulut aikamoiselle määrälle sairaanhoitajia.
     Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että raskasta mutta elintärkeää työtä tekevät hoitajat eivät mielestäni ansaitsisi saada enemmän palkkaa. He eivät kuitenkaan saa sitä niin, että suurituloisten ansioita pienennetään. Päin vastoin: tulojen pienentyessä pienentyvät myös verotulot ja siten valtion kassaan kilahteleva rahamäärä, jolla julkista taloutta ylläpidetään. On syvältä, että "hallituksen leikkaukset kohdistuvat pienituloisimpiin", mutta valtio valitettavasti elättää juuri sosiaalituilla eläjiä (joihin kuulun tällä hetkellä itsekin). Ei valtio tai sen hallitus voi päättää leikata yritysjohtajan ansioita, sillä se on yrityksen hallituksen päätettävissä oleva asia. Opin tämän yhteiskuntaopin tunnilla yhdeksännellä luokalla. Toiset eivät nähtävästi oppineet koskaan.
     Olen kiduttavan kyllästynyt kuuntelemaan kateellista valitusta, joka kohdistuu keneen tahansa riippumatta siitä, onko kateuteen oikeasti aihetta. Elämä ei ole juuri mitään muuta kuin valintaa valinnan perään. Itse esimerkiksi sijoitin ja säästin kaikki ylioppilaslahjarahani, kun toiset tekivät ulkomaanmatkoja ja hankkivat kallista elektroniikkaa. Ne rahat säästyivät ja kasvoivat korkoa, koska en käyttänyt niitä. Arjessa säästää harvinaisen paljon rahaa, kun laittaa itse kasvispainotteista ruokaa eikä käytä alkoholia. Silloin ei (ah, niin kaltoin kohdeltuna) korkeakouluopiskelijanakaan tarvitse koko ajan valittaa.
     Eevi on kotoisin pihistä työläisperheestä, jossa kaikesta on säästetty. Lottovoitto takaa hänelle merkittävän luokkanousun, mutta vanhoista ajatusmalleista luopuminen on vaikeampaa kuin elämän ulkoisten puitteiden uudistaminen. "Miksi häntä edelleen inhotti katsoa noita kermassa haudutettuja haahuilijoita, jotka olivat todennäköisesti perineet vanhempansa ja ties kenet? Olihan hän itsekin saanut rahaa ilman ansiota. Häntä inhotti sen takia, että niillä oli ollut hyvin aina. Huippulelut, laskettelulomat, muotivaatteet, lentokentän kokoiset kodit." (148)
     Tähän katkelmaan kätkeytyy mielestäni kaiken ydin. Taloudellisesti etuoikeutetun perheen lapsilla ei nimittäin ole automaattisesti mitään tekemistä "huippulelujen" tai muun pröystäilyn kanssa. Jos lapset itse nostavat tällaisia ulkoisia realiteetteja esiin ja asemoivat niiden perusteella itsensä toisten yläpuolelle, heidän kasvatuksessaan on epäonnistuttu surkeasti. Raha ei tee hyvää ihmistä yhtään sen useammin kuin onneakaan. Se voi kyllä tehdä ihmisestä idiootin, mutta ensisijaisesti idiotismiin vaaditaan aina esimerkki ja sen antavat ihmiset, kuten yksilön kasvattajat. Siksi ihmistä – varakasta tai varatonta, rumaa tai kaunista tai kenen tahansa jälkeläistä – ei koskaan saa tuomita ulkoisten olettamusten, vaan vasta käytöksen perusteella.
     Toisaalta olen kyllästynyt myös siihen toistuvaan diskurssiin, jossa "oikea elämä" on aina sitä, jota elävät osattomimmat ja elämässään heikosti menestyneet. Niin sanotut normaalit ihmiset ja kaikki vähänkin paremmin toimeentulevat eivät tiedä "oikeasta elämästä" mitään. Miksi heidän elämänsä ei ole ihan yhtä oikeaa – vaikka sitten eri tavalla oikeaa? Miksi aina ollaan huolissaan siitä, miten huono-osaisuus periytyy, mutta samalla pidetään ongelmana hyväosaisuuden periytymistä? Eikö meille kaikille ole lopulta hyödyksi, kun mahdollisimman moni ihminen pystyy kantamaan itse täysin vastuun omasta ja läheistensä elämästä? "Äiti nimitti aikoinaan matkustelevia ja ravintoloissa syöviä ihmisiä elintasoihmisiksi. Naiset, joilla oli vähän paremmat vaatteet, olivat hienostorouvia." (86)
     Samalla on tietenkin vaarallista unohtaa se tosiasia, että toisilla ihmisillä menee oikeasti todella huonosti. Jotkut ihmiset ovat oikeasti köyhiä, sairaita ja ahdistuneita. Näitä ihmisiä meidän pitää auttaa, ja se käy aina sitä helpommin, mitä suurempi osa pärjää itse. Tehokkaan auttamisen kautta yhä useampi voi ottaa vastuun itsestään. Se on hyvä, sillä se tekee onnelliseksi. Turvapaikanhakijoilla tuntuu olevan tämä asenne paljon suomalaisia paremmin hallussa. Moni ei kuitenkaan halua heitä tänne, koska on jälleen huolissaan omien etujensa puolesta. Aina niin kateellinen ja mariseva suomalainen ylistää jopa muuten vihaamaansa laitosruokaa, jos joku turvapaikanhakija uskaltaa sitä kritisoida.
     Kiistämätön tosiasia on, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta voi kaikesta populistisesta jargonista huolimatta erittäin hyvin. Meistä ei tunnu siltä, koska olemme tottuneet vaatimaan aina vain lisää, enemmän ja paremmin. Kuitenkin minä maksoin tunnin hammasleikkauksestani Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiölle 32 euroa. Isoisäni esitteli viikonloppuna ylpeänä 2 600 euron arvoista uutta kuulolaitettaan, jonka hän sai lääkärikäynteineen kaikkineen täysin ilmaiseksi. Tällainen ei ole mahdollista ihan oikeasti juuri missään.
     Alankin kallistua sille kannalle, että lottovoitto on helpompi kohdata, jos suhde rahaan on ennestään terveellä pohjalla. Eevillä se ei mitä ilmeisimmin ole. En ole päätelmästäni kuitenkaan ihan varma. Äkkiä tuntuu ihan mukavalta, että olen unohtanut maksaa omaan vakiolottooni uusia kierroksia jo yli kaksi kuukautta. Ehkä tuntuu sittenkin mukavammalta ansaita omat rahansa ja vaikka sitten maksaa niistä suurin osa heikompien hyväksi – siitäkin huolimatta, että jo rahasta puhumalla saa nopeasti pinnallisen ja piittaamattoman ihmisen maineen. Se on surullista, koska nykyisessä maailmanjärjestyksessämme raha on edellytys aika monille tärkeämmille asioille, kuten tehokkaalle ympäristönsuojelulle. Ei este vaan mahdollistaja. En tarkoita olla ylimielinen enkä väheksyä kenenkään aitoa hätää.
     Tavallisten ihmisten asennemuutosta sen sijaan kaipaisin kipeästi. Toivoisin, että voisimme kisailla ennemmin saavutuksillamme kuin vaatimattomuudellamme. Jos voisimme vaikka joskus olla toistemme puolella ennemmin kuin vastaan ja onnitella naapuria uudesta autosta. Jos sortuisin poliittiseen epäkorrektiuteen, sanoisin, että olkaa nyt helvetti hiljaa. Valitsen kuitenkin diplomaattisen hymyilyn ja pyynnön: hei pliis, yritetään edes. "Eevi oli päättänyt monta kertaa, ettei puhuisi enää koskaan kenellekään lentsuista, köhistä eikä nuhista. Eikä säästä, koska se oli niin käsittämättömän lattea puheenaihe. Mutta aina hänen suustaan lipsahti "että tää Suomen talvi on kauhee" tai "ihmistä ei oo tarkotettu näille leveysasteille"." (25)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti