Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

tiistai 11. elokuuta 2015

KEISARILTA VAATTEET, RUNOILIJOIDEN AATTEET (Antti Holma: Kauheimmat runot)

     Taas tapahtuu kummia. Taas kirjoitan toista kertaa vuoden sisällä saman kirjailijan teoksesta. Sitkeästi väitän, ettei lukemani kenttä ole kaventunut (pikemminkin päin vastoin, mutta siitä lisää syyskuussa). Ennemminkin olen kovin kummallisessa mielentilassa, joka suorastaan vaatii päästä kielennetyksi.
     Todennäköisesti tiedätte jo kaikki Antti Holman. Hän on se Putous-etuliitteinen kohunäyttelijä, Kissi Vähä-Hiilari ja ilmeisesti tänä syksynä myös jonkinasteinen show-mies MTV:llä. Muistatte ehkä senkin, kuinka ylitsevuotavasti kehuin hänen hämmentävän ihanaa esikoisromaaniaan Järjestäjää viime joulukuussa. Itse ainakin muistan. Kaikesta tietämyksestäni ja varauksettomasta ihailustani huolimatta minäkään en silti osannut odottaa mitään tällaista.
     Rohkenisin nimittäin väittää, että vastikään julkaistulla Kauheimmat runot -kokoelmalla (Otava 2015) Holma tekee jotain ennenkuulumatonta. Kaikenlaista yritelmää on nähty, mutta kukaan ei ole aiemmin pystynyt tähän. Holma on toimittanut neljän ristiriitaisen runoilijapersoonan teoksista lyyrisen kokonaisteoksen – siis näennäisesti.
     Todellisuudessa hän on saanut aikaan allegorian suomalaisen runouden merkkipaaluista 1800-luvulta tähän päivään, ylistänyt neljän tunnetun runoilijan elämäntyötä, osoittanut laaja-alaisen sivistyksensä ja mielettömän jäljittelykykynsä, haistattanut jälleen pitkät tekotaiteelliselle korkeakirjallisuushapatukselle – ja kirjoittanut aivan hillittömän hauskan kirjan arkielämän raadollisuudesta.
     Kaikki neljä runoilijaa – Reino Leino, Sirsi Sunnas, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm – ovat varsin elämänmakuisia hahmoja. Heidän olemassaoloaan määrittävät alkoholismi, sosiaaliset ongelmat, personal trainer -urakoinnit, runonlaulanta ja muut yhtä loogiset runosuonen ruokkijat. Kuten toimittaja Holma toteaa esipuheessaan: "Taide on heille raskas, mutta rakas sotisopa, jumalten langettama kirous ja mahdollisuus rahoittaa päihderiippuvuutta taiteilija-apurahoin." (9)
     Lisäksi kaikki neljä muistuttavat suorastaan hämmentävän suurenmoisesti esikuviaan. Reino on kuin sukunimikaimansa Eino, Sirsin loruilunuotti kuulostaa kovasti Kirsi Kunnakselta. Karin tuo yksiselitteisesti mieleen ihanan lappilaisen sanamaijan Heli Laaksosen ja Edith rakkaan etunimikaimansa. Kokonaisuuden monitasoisuus rakentuu juuri siitä, että esikuviin huolellisesti tutustunut löytää jatkuvasti uusia viittauksia näihin – ja enimmäkseen yrittää nauraa suu hämmästyksestä auki loksahtaneena. Holmalla on lahja, mutta lisäksi hän on varmasti kahlannut edeltäjänsä perinpohjin.
     Olen varma, että joidenkin ihmisten mielestä Holman paikoin suorastaan räävittömät, kakkahuumorilla ja kliseisillä metaforilla kyllästetyt runot pilkkaavat avoimesti esikuviaan. Itse en ole ollenkaan sitä mieltä, vaikka suhteeni osaan heistä on hyvin tunnepitoinen. Menneisyyteen voi kurkistaa lukemalla vaikka kirjeeni Edithille tai ylistykseni lounaismurteiden ihanuudelle. (Jälkimmäisestähän Karin Toisiks-Paraske ei tiedä mitään. Hän ei ole koskaan käynyt lähelläkään Lounais-Suomea.)
     Olen kuitenkin melko varma, että Holma ei pilkkaa, vaan kunnioittaa. Tähän olen päätynyt sen tosiasian perusteella, että hänen kynänsä leikkaa veitsenterävästi kaavojen mukaan. Runot eivät ole sinne päin räiskäistyjä mukaelmia, vaan esikuviensa ilmaisua viimeiseen asti kunnioittavia pastisseja. Paikoitellen meinaa jopa unohtua, kenen runoa oikeastaan lukee. "äl juaks väärennety kroksit jalas / syksy tule kyl / äl katto ruaholleikkuri päikää / joulun ei kukka muist / millane ol nurmi / (liia pitk)" (77, "suamalaise kulttuuri päivä") Astraalimpikin Heli taitaa riittää näihin Helil kyläs -ohjelman päättymisen jättämiin vieroitusoireisiin.
     Toisaalta monitasoisuus ilmenee niin, että runot ovat hirveän hulvattomia ja hulvattoman hirveitä, vaikkei olisi ikinä lukenut ainuttakaan Leinon, Kunnaksen, Laaksosen tai Södergranin runoa. Ne ovat juuri sellaista arkirealismia, joka on kaikille tuttua ja tunnistettavuudessaan niin huvittavaa. Elämä jos joku vetää absurdeja merkityssuhteita asioiden välille ja koettelee pienen ihmisen hermoja. "Ja jos minä vielä kerran / haluan osallistua / Naisten kympille, / muistutettakoon minua siitä, / että edellisen kerran / karkasin siiderille / kolmen kilometrin jälkeen." (61, Minä opin)
     Edith oli muuten ensimmäisiä suuren luokan suomalaisia modernisteja. Hän hätkähdytti lukevaa kansakuntaa kuoleman ja rakkauden paljailla kuvauksillaan, vaikka tänä päivänä runot eivät monille edusta kuin kiitettyjä klassikoita. Uskon kuitenkin, että juuri Edith itse olisi voinut 2000-luvulla kirjoittaa näin: "Sinun takanasi / ovat kaikki minun ajatukseni / kuvani / lehtikaalireseptini / ja Pinterest-tilini." (144, "Pakota lopettamaan")
     Minä tiedän, että tästä lähtien luen näitä (valehtelematta kyllä ihan kauheita) runoja aina, kun ensimmäisen maailman ongelmat ilahduttavat litsarilla, lukeminen tympii tai julkinen kirjallisuuskeskustelu alkaa ahdistaa. Samalla anelen Antti Holmaa riisumaan keisareilta kalsaritkin. Jopa alapäähuumori voi näköjään viihdyttää oikeassa kontekstissa.
    "Tällaista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista." (153, "Huoneeni") Tällaiset kirjallisuuden ongelmat / voidaan tuulettamalla ratkaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti