Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

ME EMME TIEDÄ MITÄ TEEMME (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät)

     Kuten kaksi vuotta sitten, kesällä ruoditaan viimeisintä Finlandia-voittajaa. Näin siitä huolimatta, että oikeastaan tekisi mieli tiivistää koko essee kahteen virkkeeseen. Törmäsin nimittäin tässä yhteydessä kaikkien aikojen kenties kuvaavimpaan takakansitekstiin: "Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät on viiltävän älykäs ja vaikuttava romaani niin suurista kuin pienistä ajankohtaisista aiheista. Se kuvaa oivaltavasti maailmaa, jossa alati kasvava tietomäärä ei välttämättä lisää ymmärrystä toisesta ihmisestä ja jossa jotkut ovat valmiita uhraamaan lähes mitä tahansa puolustaakseen omaa totuuttaan." (Tammi 2014)
     Siinähän se on varsin tyhjentävästi sanottu. Ei lisättävää, mutta lisään silti vähän. Aloitetaan siitä, että minulle selvisi vasta viimeisten lukujen aikana, kuinka hyvästä romaanista on kyse. Olin kyllä lukenut kirjaa pienin suupaloin, minkä kesäkiireiltäni ennätin. Olin koukussakin, mutta vähän ärsytti. Minusta tuntui, että olin heti tajunnut, millaiseen asetelmaan keskeiset henkilöt tulevat viidensadan sivun kuluessa päätymään. Tuntui myös, ettei olisi kuulunut tajuta ja että koko lukeminen olisi oikeastaan turhaa. Voi että, miten väärässä olin – ja kuinka käsittämättömän hyvältä se tuntui.
     Lakonisesti voisi todeta, etten tiennyt, mitä tein. Toteamus olisi aiheellinen, sillä on lukemattomia tapoja olla täysin tietämättä, mitä tekee. Valtosen romaanin nimi onkin monitulkintaisuudessaan ja runollisessa kauneudessaan lähestulkoon täydellinen. Ilmiössä on samaan aikaan jotain hyvin ahdistavaa ja toisaalta hyvin lohduttavaa. Emme voi koskaan tietää, mitä kaikkea teoistamme ja päätelmistämme seuraa. Voimme vain yrittää ottaa selvää ja toimia sitten parhaan tietomme mukaan – vaikka paraskin tieto on aina puutteellinen.
     Kaavoihin kangistuminen on helppoa, koska tekemällä samoin kuin aina ennenkin on parempi mahdollisuus arvailla tekonsa eettisiä seurauksia. Samalla se sisältää suuren uhan ajautumisesta syvälle turmioon. Omaan kuoreen sulkeutuminen on yhtä helppoa, minkä Valtosen romaanin päähenkilö, amerikkalainen neurotieteilijä Joe Chayefski saa moneen kertaan huomata. Romaanin alun takaumassa Joe on vaikeassa perhetilanteessa suomalaisen Alinan kanssa. Pieni Samuel-poika jää äitinsä kanssa Helsinkiin, kun isä lähtee takaisin Yhdysvaltoihin luomaan "oikeaa uraa".
     "Joe kärsi HS:stä, Harvardin syndroomasta. Ihmisille, joilla oli liian hyvä koulutus, elämä oli toistuvaa pettymystä ja epämääräistä tunnetta siitä, että tulevaisuus ei auennutkaan niin kuin sen piti, että muu maailma oli heille jatkuvasti velkaa." (38) Jollain vääristyneellä tavalla suloisen ymmärrettävää.
    Suomi ei kuitenkaan unohdu Joen mielestä – ei ehkä voisikaan. Hän tekee maasta tarinan kuluessa kirkkaita havaintoja, jotka saavat välillä miettimään, minkä maan kansalainen minun itseni pitäisi olla, ja välillä kiehumaan raivosta stereotyyppisiä yksinkertaistuksia kohtaan. Uskon kyllä jälkimmäisten olevan hyvin laskelmoituja, sillä aivan samalla tavallahan me suhtaudumme niin sanottuihin tavallisiin amerikkalaisiin.
     Aika harvoin olemme edes valmiita korjaamaan käsityksiämme – miksi muiden siis pitäisi olla? Miksi pyörimme täällä omassa pienessä piirissämme, vaikka lääniä olisi muutaman suurkaupungin asukkaille? En tarkoita, että kaikki Suomen luonto pitäisi kansoittaa maahanmuuttajilla, mutta jonkinlainen kompromissi voisi olla mahdollinen. "Ja yksityinen säätiö, joka jakoi tutkimusapurahoja vain niille, jotka olivat syntyneet Savossa? Näin pieni maa – mutta tutkijoita rahoitettiin syntymäpaikan eikä ansioiden tai lahjakkuuden mukaan?" (39)
     Suomalaisten tietystä kansallisesta flegmaattisuudesta olen kirjoittanut jo niin monta kertaa, että puuduttavan toiston sijaan lainaan pätkää Alinan laman ajan ajatuksista: "Hänellä oli musertava ikävä Joeta, röyhkeää, ihanaa, sietämätöntä amerikkalaista, joka tarttuisi heti toimeen, jos olisi vielä täällä: perustetaan lapsille vaikka baseball-joukkue! Aloitetaan jokaviikkoinen lastenkirjallisuuspiiri! Jota vanhukset pitävät! Perustetaan työttömien teatteriryhmä joka esiintyy sairaaloissa! Lakatkaa saatana odottelemasta kuntaa, valtiota ja Jumalaa apuun, näettehän itsekin, ettei ne ole tulossa goddamnit!" (225) Emme vain näe, koska pohjoismainen hyvinvointivaltio – ei mikään -yhteiskunta.
     Samalla en tietenkään asuisi mieluummin missään muualla kuin Suomessa. Siinä poikkean huomattavasti ikätovereideni enemmistöstä. En ole kiinnostunut edes kokeilemaan asustelua ulkomailla, vaikka sitä pitävät absoluuttisena oikeutenaan myös maahanmuuton vastustajat – tuore eduskunnan puhemies mukaan lukien (HS 20.6.2015). Siksi Samuelin ajatukset on helppo allekirjoittaa.
     "Kuinka erilaiselta voittajan saavutukset näyttäisivät, jos niiden rinnalla näkyisi myös voiton hinta, se, mikä oli mennyt kauhealla tavalla vikaan. Jos puhua saisivat myös ne, joilla ei ollut sanoja ja joilta ei ollut kysytty; jos kaikkea ei kuvattaisi Varteenotettavan Henkilön valitsemalla kielellä ja hänen näkökulmastaan. Kuinka erilaisen tarinan maailma kuulisi, jos sen kertoisivat ne, joiden koko elämästä oli kyse ja joiden puolesta kaikki päätettiin, syistä, joilla ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä ja joita he eivät käsittäneet. Sitä tarinaa ei koskaan kerrottu." (542)
     Olen vakuuttunut siitä, että oikeasti huono-osaiset ovat hiljaa. Heidän tarinaansa ei koskaan kerrota. Siksi ärryn nykyään hyvin helposti tavallisten ihmisten ruikutukseen rahan puutteesta. Kyseessä ovat usein tavalliset perheet, joissa vanhemmilla on tavallisia töitä ja varaa maksaa kaikille lapsille oma auto. Subjektiivinen kokemus on toki yksi köyhyyden mittari, mutta tätä uhriutumisyhteiskuntaa on joskus vaikea kantaa dna:ssaan. "Miksi keneltäkään ei vaadita mitään eikä kukaan ole vastuussa mistään?" (40)
     Ai niin, se kirja. Joe tekee työssään eläinkokeita – laillisia ja tarkoituksenmukaisia, kuten hän itse muistaa korostaa – ja joutuu aktivistien hampaisiin. Yliopistolle murtaudutaan, kotia ja perhettä aletaan vainota. Ennen niin tiivis ja hyvinvoiva perhe ajautuu syöksykierteeseen ja kriisiin ja joutuu hankkimaan turvakseen mitä järeämpiä (ja niin amerikkalaisia) suojeluratkaisuja. Samaan aikaan Alina elelee turvallisessa Suomessa niin ikään uuden perheensä kanssa ja vaikuttaa olevan onnellinen.
     Amerikkalaisessa unelmassa kiehtoo tietyllä tavalla se, että menestyminen on sallittua ja itsensä kanssa kilvoittelu jopa suotavaa. Samalla siinä ei kiehdo ollenkaan se todellisuus, jossa käsiaseita löytyy joka toiselta vastaantulijalta. Vaikka vastustaisit vallitsevaa järjestelmää, on sinullakin oltava jotain itsepuolustukseksi. Suomi tuntuu edelleen 2000-luvulla paratiisinomaiselta lintukodolta, ja harvinaisen hyvä niin. Ase nimittäin tappaa, vaikkei itse tietäisi, mitä tekee.
     Ikätoverini, 21-vuotiaan Samuelin, maailmantuska tuntuu kovin tutulta, vaikka itse olen sen raskaimman vaiheen saanut jo karistettua harteiltani. Ulkopuolisuuden tunteen on pakko olla musertava, jos sitä ei saa kanavoitua minnekään. "Korkeakouluopiskelun ydin näytti olevan viinanjuonti haalareissa ja känniseksi estottomien opiskelijatyttöjen kanssa, mitä olisi ollut ihanaa puolivälinpitämättömästi väheksyä – sisäpiiristä." (302)
     Siksi on oikeastaan ymmärrettävää, että jossain vaiheessa niin moni alkaa kanavoida. Syntyy pakottava sisäinen tarve tehdä "edes jotain". Ja kun biojätteiden lajitteleminen ei riitä, tuska on vielä suurempi. "Mutta sitenkö vahingot vuosittaisista, yli 200 miljoonan tonnin öljykuljetuksista todella estettäisiin, 19-vuotiaan käsipelillä? Ainoa parannusko pelottavan epäkestävään aikapommijärjestelmää olisi, että pari teiniä tiskaili monikansallisten jättiyritysten öljyyn hukuttamia vesilintuja yksitellen? Tuntui kuitenkin haastavalta rakentaa maahan uusi energiantuotanto-, merikuljetus- ja meriturvallisuusinfrastruktuuri yksin kotoaan." (305)
     Systeemissä on monta kohtaa rikki, eivätkä ne toki korjaudu systeemiin sopeutumalla, vaikka jälkimmäinen onkin usein ihmisen mielenterveydelle parempi vaihtoehto. Toisaalta se voi olla lopulta olla parempi myös yhteiskunnalle, ainakin mikäli uskomme idoliani, avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojaa. Ja miksipä emme uskoisi. Tämä Helsingin Sanomien juttu onnistui ainakin kielentämään varsin monta omaa hiljaista ajatustani. Tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että kyse on vain tämän hetken parhaasta tiedosta. Aina.
     He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin kiinnostavin sivujuoni liittyy Applen raunioille perustettuun yritykseen, jonka iAm-laite pyörii ilman ruutuja ja kuulokkeita ajatuksen voimalla käyttäjänsä aivokuorella. Kuulostaa harvinaisen utopistiselta – ja kenties juuri siksi niin pelottavan todelliselta. Kun nyt miettii, kuinka monet laitteet ovat vielä mitätön ajanjakso sitten tuntuneet a) mahdottomilta ja b) turhilta, ei iAm-aika ehkä olekaan niin kaukana. Tosin romaanin välittämä kuva sen koukuttavista seurauksista ei kauheasti riemastuta. Ostin kaksi viikkoa sitten viimein iPhonen, mutten tahtoisi olla matkalla turmioon. Aivoja kun voisi oikeasti vielä käyttää jossain. (P.S. "Aivojen surkastuminen ei olisi haitannut koulussa, jossa ei tarvinnut osata kuin varoa aiheita, joihin opettajien kehitystaso ei vielä riittänyt." (505))
     Sivujuonesta päästään siihen, että oikeastaan se oli kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta turha. Sillä ei ollut varsinaista merkitystä romaanin juonen kannalta eikä se tullut romaanin päättyessä minkäänlaiseen päätökseen, kulki vain matkan varrella mukana. Kaiken kaikkiaan miltei 600-sivuista teosta olisikin saanut monilta osin tiivistettyä vielä miellyttävämmäksi lukupaketiksi. Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että romaanin pituus eli fyysisen kirjan paksuus on edelleen tietynlainen arvostuksen mitta. Ajattelemmeko todella, että teos on sitä parempi, mitä "enemmän" kirjailija on jaksanut tuottaa tekstiä?
     Yhä useammin huomaan sisäisen kustannustoimittajani saksivan hyvistäkin kirjoista pois virkkeitä ja kappaleita, jopa kokonaisia lukuja. Hyvin usein joukosta erottuvat nimenomaan sellaiset timantit, joista on hiottu pois aivan kaikki ylimääräinen. Viimeisin tällainen taidonnäyte on ollut Aki Ollikaisen kompakti ja huumaava Musta satu (Siltala 2015), jossa oli pienessä tilassa sanottu niin paljon, etten osannut edes kirjoittaa mitään. Olisi virkistävää nähdä Ollikainen taas tämän vuoden Finlandia-mittelöissä todistamassa, ettei se määrä, vaan se laatu.
     Niin, lienee turhaa pohtia ainakaan jälkikäteen, kenelle mikäkin Finlandia olisi kuulunut. En ole edes lukenut kaikkia viime vuoden palkintoehdokkaita. Nyt suren sitä, että He eivät tiedä mitä tekevät on kaikessa loistossaan luettu loppuun, mutten silti voi vakuuttaa, etten olisi nykyisen liikenne- ja viestintäministerimme saappaissa antanut Finlandiaa Tommi Kinnusen Neljäntienristeykselle. Ehkä olisin – tietämättä mitä teen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti