Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

torstai 12. syyskuuta 2013

EI OLLENKAAN HUONO (Heli Laaksonen: Aapine)

     En oikein tiedä, onko kirjallisuusesseitä tavattu kirjoittaa aapisista. Veikkaan, että ei, sillä kyseisen genren lukijakunta taitaa koostua enimmäkseen ensimmäistä aataan tavaavista saparopäistä ja sitten sellaisista tylsistyneistä ekaluokkalaisista, joiden mielestä on paljon kivempaa lukea kokonaisia kirjoja ilman typeriä tavuviivoja kuin edetä muiden tahtiin aa:sta ai:hin. Kokemuksen syvän katkera rintaääni saattoi nyt kuultaa vähän läpi.
     Toisenlaisena pohjustuksena todettakoon, että kliseinen sanonta "on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" pitää erinomaisesti paikkansa. Aina ei tarvitse lähteä edes maapallon toiselle puolelle, vaan ihan tuollainen vajaa kolmesataa kilometriä itään ja pohjoiseen riittää. Synnyin etelässä, mutta asuin kaksivuotiaasta viime syksyyn lounaisrannikon tuntumassa eteläisessä Satakunnassa. Koko tuon ajan vieroksuin oikein sydämeni pohjasta paikallista puhetapaa, joka lyhyenä tärähdellen ja töksähdellen kuulosti kovalta, eikä se siksi minuun ihan hirveän voimakkaasti koskaan tarttunutkaan, yleislänsisuomalainen nuotti ja sanojen lyhentely vain toki.
     Viime syksynä muutin Suomen Ateenaan ja aloin ihan kokopäiväiseksi kieliasiantuntijuuden tavoittelijaksi. Ensin kuulosti hienolta ja tavoiteltavalta, kun paikalliset ja tovin täällä jo asuneet puhuivat sitä kuuluisaa "puhtainta suomea" kokonaisine sanoineen ja venyttävine nuotteineen. Kuulostaa se toki ihan kivalta edelleen, niin kuin kaikki muutkin persoonalliset puhetavat, mutta erityisen tavoiteltavalta ei enää ollenkaan, mihin syynä on viime kevään murrekurssilla provosoitunut jonkinlainen kotiseutuhenkeni. Sikäli erikoista, etten ole koskaan tuntenut olevani oikein mistään kotoisin (tämän ääneen sanominen se jaksaa aina herättää hilpeyttä).
     Palataan näihin käänteentekeviin kokemuksiin sitten, kun on ensin edes mainittu yksi pieni kirja, jonka takia kirjoitan ja jota lukiessani nauroin ja melkein itkin. Olen aina arvostanut murrerunoilija Heli Laaksosta valtavasti, mutta lukenut vähän – ehkä samalla logiikalla, josta ihanan Aapisen (2013) takakansi varoittaa: "Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!" Koska lakkasin viimein kahdenkymmenen vuoden kypsässä iässä pelkäämästä tartuntaa, toivoin Aapista elokuun lopussa synttärilahjaksi. Vähän turhaan tosin toivoin, sillä siinä vaiheessa äiti oli sen jo ostanut. Serkkutyttö täytti viisi vuotta samassa viikonvaihteessa kuin minä pyöreitä, ja saimme molemmat äidiltäni oman aapisen. Minun oli kivempi kuin yksikään aiemmin näkemäni.
     Tapa, jolla Laaksonen on saanut Aapisen runoissa yhdistettyä aina samalla kirjaimella alkavat sanat, lounaissuomalaisen murteen ja vielä yleisen satakuntalais-varsinaissuomalaisen mentaliteetin, on yhdellä sanalla sanoen aivan uskomaton. Esimerkiksi E-runo on ihana kuvaus siitä, miten minäkin olen ei-niin-alkuperäisenä satakuntalaisena suhtautunut maakunnan varsinkin pinnalta katsoen ylitsepursuavaan negatiivisuuteen. Pitää tosin huomauttaa, että oma enoni on kaikkea muuta kuin negatiivinen ja vielä vähemmän alkuperäissatakuntalainen kuin siskontyttönsä.

"Ei tul mittä!
Ei mittä!
Sen eno opet ensmäsenäs.
Ei!
See o reilu peli,
ko heti sano ei.
Nii neuvos eno.

Emmää totellu.

Mää meni ja opetteli sala
eno seljän takan:
Ehrottomast juu!
Eittämät nii!
Ei see hullump ajatus ol!
Erinomane melkkest!"


     Kielialueen rehellisesti mutkia oikova laiska puhetapa tulee ovelasti ilmi esimerkiksi B:n kohdalla: "Beet ei tartte ko Bilteman kassa, hän tiätä hyvi mitä Bemari maksa." Muut pärjäävät ihan yhtä hyvin kovallakin p:llä. Laaksonen myös sivistää hienosti ehkä vähän minua nuorempaa kohdeikäluokkaa listaamalla kovia paikallisia aina Manusta ja Tellestä populaarimpaan väkeen: "Nokikolar ol kotosi Naantalist, / nuahos vahinkos nokanki naapurilt, / pöllis Paavo Nurmelt piikkari, / karkas Mati ja Tepo Nissanil, / mut muuto ol melkkest normali. // (No ni! Nyy see ajo oja! Näin käy ko ei ol nätiste.)" Ah, jälkiviisaus. Pitää mainita myös, että Elina Warstan valoisan hupaisat, värikkäät kuvat sopivat teokseen täydellisesti.
     Olen tainnut rakastua Aapisen runoihin niin rajattomasti ja kyseenalaistamatta, että ladon niitä tähän nyt kunnolla peräkkäin osoittamaan sanojani todeksi ja toivottavasti luomaan hymyjä muidenkin kasvoille. Jos särähtää korvaan kuten yhdellä Ilonalla muinoin, toivotan sydämeni pohjasta jaksamista. Joka tapauksessa kaikista hienoista kirjaintiivistyksistä huolimatta ehkä hienoimpia taideteoksia ovat juuri Laaksosen versiot harvinaisemmista kirjaimista. Muutamat yhteiskunnan muoti-ilmiötkään eivät jää analysoimatta, osoittaa muun muassa Z: "Nyy mää kerro sul, / kummottos mennä zumpa. / Ens kipitetä oikkial, / sit laukata alavasemal, / sit pinkasta oikkial taas / Z!" Ihanan oivaltavan yhdistelmän muodostaa se, miten "zumpaajaa" alkaa loppujen lopuksi unettaa, kun niin monta kertaa mennään sama Z. Lisäksi Laaksonen on luonut mahtavan suloisia uudissanoja, kuten helmipöllökaveriltaan törppöyttään anteeksipyytelevän hölmöpöllön. Runon nimenä olevan kirjaimen voitte yrittää arvata.
     Projektin takana olevan sivistyksen ja valtavan paneutumisen osoittaa hienosti runoilijan Aapisen loppuun kirjoittama pamfletti eli "paasausosio", jossa hän kertoo lounaismurteiden tyypillisistä piirteistä ja analysoi niin omaa murresuhdettaan kuin murteiden yleisempääkin suhteutumista yleiskieleen ja yhteiskuntaan muuten. Murteisiin voidaan liittää kaikenlaisia mielikuvia rehvakkaista pohjalaisista junteista kieroihin ja sivistymättömiin savolaisiin, mutta tosiasiassa, kuten itsekin olen vasta myöhäisherännäisenä oivaltanut, kyseessä on vähän sama asia kuin jos niputettaisiin kaikki hollantia puhuvat ihmiset samanlaisiksi yksilöiksi. Toki tutkimusten mukaan on totta, että työväenluokan niin sanotusti "sivistymättömämmät" miespuoliset edustajat maalla puhuvat murretta huomattavasti enemmän kuin kaupunkien nuoret koulutetut naiset, mutta itse murteen ja "hienostuneisuuden" korrelaatiosta sekään ei kerro mitään.
     Pamfletissaan Laaksonen lausuu myös yhden hienoimmista kuulemistani argumenteista monikulttuurisuuden ja kielellisen rikkauden puolesta: "Sellainen kotiseuturakkaus, joka ei tunnusta toisten koti-ikävää ja äidinkielenkaipuuta, on pölysokeria tuulessa. Ihminen, jolla on vahvat juuret, ei pelkää menettävänsä omiaan, vaikka vieras tulisi viereen istumaan." (67) Tällä hetkellä linkittäisin saman myös paikoin varsin älyttömänä riehuvaan pakkoruotsikeskusteluun. On toki totta, ettei "pakkoruotsilla" yleisen asenneilmapiirin vuoksi välttämättä saavuteta kovin laaja-alaista kielitaitoa yhteiskunnalle, mutta ihan kuin suomenkielisten suomalaisten identiteettiä uhkaisi vakavasti se, että he "joutuvat" opettelemaan kotimaansa toisen virallisen kielen. Henkilökohtaisesti minusta ainakin tuntuisi oudolta, jos puolet ihan vaikka kaikkien elintarvikepakkausten kyljistä olisi suurelle osalle väestöä täyttä hepreaa – ajan mittaan varmaan täyttä ruotsia. Voi olla, että näin länsisuomalaisena se tuntuu vielä oudommalta, koska valtavan suuri määrä kotikielen sanoista on lainattu ihan suoraan länsinaapurista.
     Se satakuntalainen umpimielisyys ei muuten ole ihan yksiselitteistä, vaikka olenkin sitä mieltä, että asiat voisi usein sanoa kauniimmin. Tärkeää on vain huomata ja kulttuuriantropologisesti ymmärtää, ettei se satakuntalainen sitä kuitenkaan kovin usein pahalla tarkoita. "Et sitten ryssinyt sitä" voi yksinkertaisesti tarkoittaa, että "vautsi, miten hienosti hoidit homman". Toki jonkinlainen sanakirja voisi olla ihan tarpeellinen tekijä kulttuurishokkia keventämässä. Laaksonen kyllä osoittaa ihanaa positiivista yritteliäisyyttä omassa "puolustuspuheessaan": "Murre on puhekieltä, ja sen kirjoittaminen on siksi aina ongelmallista. Vaihtoehtona olisi luovuttaa, vetäytyä pankon päälle huokailemaan tehtävän mahdottomuutta. Emmää saa siäl aikka kuluma." (68) Vaikka valinta on vaikea, on Ä-runo ehkä kokoelmasta suosikkini juuri siksi, että siinä Laaksonen pyrkii levittämään umpimielisyyden ja negatiivisuuden sijaan nuorelle polvelle positiivista elämänasennetta. Tuntuipa se aika hyvältä elämänohjeelta kolmannelle vuosikymmenelle siirtyneestäkin.


"Älä ikä ruppe kärttyseks ämmäks,
äläkä ainaka äijänkränäks!

Vaik istuissitte liian kauan kyläs,
vaik meniski sult terä poikki kynäst,
vaik käki kukkuis nuati viärest,
vaikket sais mittän tolkku kiälest,
vaik äit ällittelis,
vaik mummu mullittelis,
ol sää vaa hyväl pääl!

Sää ole nii nätti ko jäniksenkäpälä,
olet täyrelline ympyrä,
äärmäisen tärkiä."

     Tässä vaiheessa voisin ehkä vihdoin hieman lisävalaista, mikä minut sai ymmärtämään lapsuusmurteen arvon. Oman mutuni mukaan Jyväskylässä opiskelee suhteessa enemmän itä- kuin länsisuomalaisia, ja ainakin omissa kurssikavereissani jako on hyvin selkeä. On varsin ymmärrettävää, että tällainen jako näkyy ja kuuluu vaikka juuri murrekurssin keskusteluissa hyvin vahvana, jolloin en antaisi täyttä tieteellistä hyväksyntää galluptulokselle siitä, kuulostavatko itä- vai länsimurteet luonnollisemmalta kieleltä. Molemmat ovat toki omille kasvateilleen luonnollisempia, mutta varsin pahasti provosoiduin, kun yksi keskusteluun osallistuja totesi suunnilleen, että "eihän noita lounaismurteitakaan silleen oikein ole enää olemassa".
     Oman jälleen mutuni mukaan ne ovat hyvin vahvasti olemassa: katsokaapa vaikka Turun tai Porin yksikköjä Jimin Poliisit-sarjassa tai kuunnelkaa satakuntalaisen urheilijan haastattelua jonkin suuren saavutuksen jälkeen (en ole mikään urheiluhullu, mutta yllättävästi noita on viime aikoina riittänyt). Murretta ehkä yritetään vieläpä peitellä, mutta läpi se kuuluu ja poikki napsahtelevat sanat. Voi olla, että murrekorvani on vain kehittymätön, mutta varovasti uskaltaisin sanoa, että ikäisilläni itämurteiden alueelta tulevilla kotiseutu ei kuulu puheessa joitakin yksittäisiä sanoja, kuten persoonapronomineja, lukuun ottamatta ollenkaan niin vahvasti kuin lännenmiehillä. Jopa minulta sitkeältä välttelijältä kysytään melkein aina ensimmäiseksi, olenko jostain Porista.
     Kotimurteessa on jotakin lapsuuden onnesta muistuttavaa, hyvin arvokasta. Sen kuuleminen vieraalla maakunnalla kaukana tuottaa turvallisen olon. Aika harvoin sitä täällä kyllä kuulee. Onneksi silloin on Aapine. O:kin muistuttaa: "Onto sisäl o onnel tila." Ja murteelle. Varsinkin, jos poistaa ensin kaikki turhuudet, joita ilmankin tulee ymmärretyksi – niin kuin vaikka pitkät vokaalit, loppuvokaalit ja rajageminaation.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti