Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

perjantai 2. elokuuta 2013

JÄÄTÄVÄN HIENO KOKONAISUUS (Ulla-Lena Lundberg: Jää)

     Aika usein kuulee päiviteltävän, miten hassu sattuma joidenkin asioiden "sattuminen" samaan aikaan on. Silti tänäkin kesänä on "sattunut" jo monta tilannetta, joissa olen vahvasti kyseenalaistanut koko sattuman. Jostain paljon sattumaa suuremmasta oli kyse muun muassa noin viikko sitten, kun luin viime vuoden Finlandia-voittajan ja parhaan tänä vuonna tähän mennessä lukemani kirjan, Ulla-Lena Lundbergin Jään (2012), aivan järisyttävää loppua ulkona erittäin massiivisessa ukkosen jyrinässä ja reilun metrin päässä kaatosateesta.
     Jää alkaa harmittoman arkipäiväisenä, lempeänä kertomuksena ulkosaaristossa sijaitsevista Luodoista ja sinne muuttavasta nuoresta pastori Petter Kummelista perheineen. Lopulta se kuitenkin kasvaa romaaniksi, joka käsittelee jotakin elämää suurempaa – enkä tarkoita pelkästään Jumalaa, johon pieni seurakunta kaitsevine paimenineen uskoo rehellisesti ja hartaasti. Arkipäivien ja sunnuntaiden työn rytmittämää elämää seuratessa pastorin perhe, vaimo Mona, vanhempi tytär Sanna ja Luodoilla syntyvä pikku-Lillus, kasvavat aivan huomaamatta eläviksi, vereviksi ihmisiksi yhteisön muiden jäsenten tavoin. Ja kun heistä on tullut eläviä, heihin alkaa myös kiintyä ja rakastua hämmästyttävän syvästi kaikkine inhimillisine vikoineen ja puutteineen. Rakkaiden ihmisten menettäminen on tietenkin aina rankkaa ja voi aiheuttaa tahdosta vapaata itkemistä rajulla ukonilmalla.
     Lukiessa ei voi välttyä ajatukselta, että saaristo on kenties se ainoa paikka nyky-Suomessa, jossa on oikeasti jäljellä pakon sanelema välitön yhteys luontoon, sen myrskyävään mereen ja vajottaviin jäihin. Samalla ihmisissä on säilynyt nöyrä kunnioitus merta kohtaan, joka ei tunne sääliä tai armoa, vaikka sen luoja tuntisikin. Valtavan kiinnostavaa on myös se, miten osa Luotojenkin asukkaista uskoo vakaasti tai on jopa nähnyt meressä ja muussa luonnossa eläviä henkiä, jotka huolehtivat matkaajasta, jos hän ymmärtää sitä pyytää – samalla, kun enemmistö käy mahdollisimman tunnollisesti kirkossa ja pitää pappia sankarinaan.
     Mielestäni pappi on mielenkiintoinen henkilö kaunokirjallisessa teoksessa varsinkin tässä tapauksessa. Kuinka kiehtovaa onkaan se, miten hän on samaan aikaan sekä kunnioitettu Jumalan tahdon ja sanan välittäjä että epävarma, saarnojen ja omien syntiensä kanssa tuskaileva perheenisä, joka eniten maailmassa tahtoisi antaa aikaansa rakkaille tytöilleen. Papinrouva on kuin lempeän, mietiskelevän miehensä vastakohta: tiukka työtä pelkäämätön perfektionisti, joka lypsää itse lehmät ja kestitsee jatkuvasti puolta seurakuntaa ja jonka mielestä jo yksivuotiaan on osattava käyttäytyä säntillisesti edustustehtävissä esimerkiksi kirkossa. Isä on ymmärtäväisempi, mikä saa lapset hakeutumaan hänen puoleensa aina, kun mahdollista.
     Ei Mona Kummelistakaan silti voi sanoa pahaa sanaa. Hän vain kuuluu siihen ihmistyyppiin, jonka mielestä asiat hoituvat tekemällä paremmin kuin turhia puhumalla. Pappi tietää vaimonsa huonommat puolet ja tuntee lyhyen pinnan välillä omissa nahoissaan, mutta rakastaa toimeliasta rouvaansa silti täysin ihanteellisella tavalla omana itsenään. Muussa tapauksessa seuraava puhina seurakunnan ykkösnaisen suusta olisikin kieltämättä hieman yllättävää: "Anokaa niin teille annetaan – totta tosiaan, jos joku on ensin seisonut leipomassa ja kattamassa. Kaikki ovat kiittäneet Jumalaa kauniista päivästä, ja Mona voi joustaa sen verran että kiittää Jumalaa siitä, että hän tohtori Gyllenin ansiosta on terve ja reipas ja jaksaa tehdä töitä kuin hevonen. Mutta jos hevonen ei tekisi töitä, he saisivat istua pöydässä ja pyöritellä peukaloitaan mahan kuristessa. Ihmeitä on hyvin harvassa, työtä sen sijaan vaikka millä mitalla!" (259)
     Kun pastori itsekin on sitä mieltä, että työt on parempi tehdä ennen kuin niitä ilmaantuu taas lisää ja lisää, on vahvasti kontrastinen asetelma pariskunnan saapuessa saarelle varsin kutkuttava. Luotolaiset ovat tottuneet elämään kiireettömästi ja luottamaan siihen, että kaikki askareet tulevat kyllä hoidetuiksi ajallaan. Mona taas on maatalon tytär ja tottunut siihen, että esimerkiksi heinätyöt tehdään nyt eikä vasta viidestoista päivä. On vaikea sanoa, kumpi osapuoli kummeksuu toista enemmän. Eivät luotolaisetkaan toki töitään tekemättä jätä, ja toisaalta he ovat aina valmiita auttamaan tulokkaita kaikessa mahdollisessa. Toisinaan tilanne on harmonisuudessaan jopa kauniin aforistinen: "Mikään ystävyys ei synny yhtä vaivattomasti kuin se, joka muotoutuu työssä." (103)
     Eikä edes Mona jaksa aina olla sitkeä ja toimelias. Juuri siksi hän kenties kaikista eniten tarvitsee rakasta miestään, jonka olkapää on aina oikeassa kohdassa ja ymmärrys vaimoaan kohtaan lähes rajaton. Lundberg maalailee tämänkin tilanteen liikuttavan kauniisti: "Mutta sitten hän lopettaa sättimisen, käy istumaan ja puhkeaa itkuun, eikä Petter enää ole epäonnistunut sielunhoitaja vaan vertaansa vailla oleva sielunhoitaja, joka lopulta osaa käyttää synnyinlahjaksi saamaansa kaunista ääntä ja parransänkeä jonka voi painaa poskea vasten. Lämmin rinta, tehtävänsä taitavat hyvät kädet." (225) Luulen, että lukijan on romaanin alkupuolella helppo asettua ikään kuin papin puolelle ja kylmempää rouvaa vastaan. Henkilökohtaisesti en siihen pysty, koska rehellisesti sanottuna epäilen muistuttavani Mona Kummelia turhankin monilta ominaisuuksiltani. Voin vain toivoa hartaasti, että tällaisen peilaushenkilön olemassaolo auttaa suhtautumaan omiin lapsiin aikanaan vähemmän perfektionistisesti.
     Ihmisen elämän ja varsinkin lapsuuden vilpittömyyden kuvaajana Lundberg on aivan verraton. Sanna, niin pieni kuin onkin, elää alusta alkaen vahvasti mukana vanhemmistaan ja muusta ympäristöstään aistimissaan tunteissa: hän suree, häpeää ja pelästyy ja toisaalta riemuitsee, kikattaa ja jumaloi isäänsä. Isä on myös se, joka ei koskaan lakkaa hämmästelemästä jälkikasvunsa ainutlaatuista ihmeellisyyttä – ei silloinkaan, kun äiti on yksinomaan vihainen taaperonsa leikittyä porsaan kanssa. "Ihmetys valtaa isän. Millainen tytär hänellä onkaan! Niin, miten Lillus voisikaan tietää olevansa ihminen? Hänen iässään voisi yhtä hyvin asua lehmien kanssa navetassa tai lampaiden kanssa lampolassa. Hän pitäisi sitä luonnollisena elämänään, vaikka tulevaisuuden näkymät eivät olisikaan hyvät." (269) Lapset tosiaan ovat uskomattoman sopeutuvaisia, vaikka kääntöpuolena onkin, että he usein ovat sitä muistinsa kustannuksella.
     Pappilan omat lapset ovat vielä pieniä, mutta seuraavan ikäpolven ajatuksiin päästään kiinni muun muassa rippikoulussa. Suuresti ihailemansa lukkarin teinejä katsellessaan Petter Kummel osoittaa jälleen kykyään lempeään, aidon kummastelevaan analyysiin: "Toisinaan papista tuntuu, että biologiasta löytyy vastaus melkein kaikkeen, mitä ihmisen elämässä tapahtuu, mutta murrosikään ei löydy selitystä. Sen kyllä voi ymmärtää, että on tärkeää vapautua ja kehittää itsenäinen persoona, mutta miksi sen vaiheen täytyy olla niin pitkä ja etäisyyttä on otettava niin perusteellisesti? Miksi ihmisen täytyy luopua hyödyllisestä ohjauksesta ja vastustaa tarmokkaasti tiedon omaksumista vuosina, joina opetuksen omaksuminen on hänelle helpointa? Ja miksi ihminen näkee itsensä toivottomimpana, rumimpana ja surkeimpana juuri kaikkein kiehtovimmassa iässään? Mihin luonto tähtää murrosiällä, joka on julma kuin kuolema?" (55–56) Erittäin hyvä kysymys, kun sen oikein oivaltaa.
     Tänä kesänä Helsingin Sanomissa on äänestetty vuosituhannen parhaita kirjoja. Vaikka vuosituhat tässä yhteydessä on mielestäni jatkuvasti ollut varsin harhaanjohtava käsite – onhan 2000-lukua jäljellä vielä 987 vuotta – ilahdutti Jään tällä viikolla saavuttama kakkostila minua erityisesti. Samoin minua kosketti ja ravisteli kirjailijan kertomus elämästä tarinan takana. Jos jotain olen yliopistossa oppinut, niin sen, ettei teosta saisi ikinä tulkita mustavalkoisesti kirjoittajansa henkilökohtaisen elämän kautta. Tästä kiellosta huolimatta Jäästä kuoriutui vieläkin ravistelevampi elämys, kun luin kirjailijan jääneen isättömäksi puolitoistavuotiaana heikkojen jäiden takia. Ja sanoo Lundberg sen ihailtavan viisaasti itsekin: "Kirjailijan kaikki hahmot – siis myös Jää-romaanin henkilöt – ovat jossain mielessä hän itse. Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Siksi romaanihenkilötkin heijastelevat kirjailijan omia ihmiskäsityksiä." (HS 30.7.2013, B3)
     Eihän kukaan voi tietää, millaista on olla joku toinen. Ei kirjailija sen paremmin kuin pappikaan. Pappi ei tätä kenties niin ajattelekaan, tyytyy vain tilan töiden, pastoraalitutkintoon valmistautumisen, seurakunnan hengellisten töiden ja perhe-elämän jonkinlaiseen yhteensovittamiseen. Välillä se tietenkin on vaikeaa, eikä papin ääni juuri poikkea nykyajan ihmisen ajoittaisesta huokailusta: "Jälleen kerran Petter miettii mielessään, miten ihmeessä hän ehtii tehdä kaiken sen, mikä kaatuu vuorena hänen päälleen." (166)
     Petter kuitenkin ehtii ja saa kuin saakin virallistetun aseman Luotojen kirkkoherrana, virassa, jossa hän aikoo pysyä vanhuuteensa asti, kasvattaa niin jo juoksentelevia kuin vielä syntymättömiäkin lapsiaan. Mietin itsekin, olenko käsittämättömän naiivi vai miksi en missään vaiheessa aavistanut, että tämän pienen onnellisen ja siunatun perheen tarina voikin päättyä jotenkin muuten kuin onnellisesti. Väkisin tulee myös mietittyä, olisiko isä vain antanut vuoren kaatua ja ottanut tyttärensä syliin, jos olisi aavistanut perhettä uhkaavan jäisen kohtalon.
     Jää kokonaisuudessaan on uskomaton taideteos. Jo ensimmäinen lause osoittaa, että Lundbergin lauseenmuodostuskyvyllä hänen ei olisi ollenkaan mahdotonta olla aforisti: "Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä." (7) Romaanin jokainen lause on maalaileva – kuin katsoisi lämminhenkistä suomenruotsalaista perhe-elokuvaa, jossa pikkutytöillä on pitsiessut ja maailmassa rauha. Toisaalta ainakin minuun tarinan käännekohta iskee kuin salama siltä lähes kirkkaalta taivaalta, vaikka kaikki sitten punoutuukin yhteen: tarinan viimeinen lause ja jopa valtavan merkittävä kansikuva, johon ei aluksi tajua kiinnittää mitään huomiota. Jää helpottaa ihmisten elämää talvesta toiseen, mutta jää voi olla myös hurjan petollinen. Romaanin loppu on samaan aikaan niin epäoikeudenmukainen ja niin ymmärrettävä – jokainenhan Luodoilla tuntee jonkun, joka on hukkunut sulaan. Olen onnellinen siitä, että joku Helsingin Sanomien äänestykseen osallistuneista on jo tiivistänyt minun tuntoni, kun en ehkä itse sitä osaisi näin hyvin tehdä: "Pohjattoman kaunis ja pohjattoman surullinen."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti