Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

torstai 3. toukokuuta 2012

NÄINKÖ AINA MEILLE TÄÄLLÄ KÄY? (Minna Canth: Työmiehen vaimo)

     Suomen historian vasta viidentenä virallisena Minna Canthin ja samalla tasa-arvon päivänä nelivuotias serkkupoikani suoritti nallekarkkien demokraattista jakoa. Poikaystävälleni hän antoi viisi, mutta minulle kolme, ja kun kysyin perustelua epäkohtaan, totesi tenava ykskantaan: ”Koska sä oot nainen.” Vaikka myöhemmin selvisikin, että serkku oli ajatellut omaa parastani ja arvellut, etten jaksaisi syödä yhtä paljon kuin he raavaat miehet, sisäinen feministini oli lähellä nähdä punaista.
     Ei tietenkään ole ollenkaan reilua, että naisen euro edelleen on kahdeksankymmentä senttiä ja että lasikattoilmiö estää Simone de Beauvoirin termein ”toisen sukupuolen” pääsyn korkeaan asemaan työelämässä. Jotenkin koko nykypäivän lähes miehiä sortava feminismi-ideologia tuntuu kuitenkin melko turhanpäiväiseltä vouhotukselta, kun Minna Canth havainnollistaa naisen asemaa vähemmän kultaisella 1800-luvulla. Canth on huikaisevan taitava realisti, sillä toisin kuin monen muun saman lajityypin edustajan, hänen tarinansa eivät saa haukottelemaan sitä, miten kaikki nyt onkin noin kurjaa. Päinvastoin, Canthin ytimekäs ja selkeä näytelmäkerronta pitää otteessaan ja saa todella elämään mukana monenlaisissa tunteissa.
     Työmiehen vaimo on onnellinen näytelmä kahden ensimmäisen sivun verran. Johanna ja Risto ovat juuri menneet naimisiin, ja tulevaisuus väikkyy myötäjäisrahojen turvin toiveikkaana morsiamen mielessä. Sitten hän hyvää hyvyyttään kutsuu pahamaineisen mustalaistyttö (pahoittelut nykyään epäkorrektista ilmaisusta) Homsantuun mukaan juhlaan ja saa kuulla, että Risto on jättänyt tämän ja purkanut parin kihlauksen Johannan vuoksi. Alamäki on valmis alkamaan. Johanna painostetaan jäämään liittoon, ja myöhemmin Risto juo kaikki rahat niin, ettei vaimo saa ostettua edes ruokaa itselleen tai nälkäiselle lapselleen. Töitä ei ole, eikä miestä kiinnosta muu kuin juottoloissa remuaminen parhaan ryyppykaverinsa Topon kanssa. Pienen ilonpilkahduksen Johannan elämä kokee, kun hän saa kankaankutomistoimeksiannon varakkaalta rouva Vörskyltä, mutta Murphyn laki on todella voimissaan jo ennen varsinaista syntyaikaansakin, sillä Risto käy viinanpuutteessaan panttaamassa jo valmiina olevan kangaspalan ja hankkii Johannan velkoihin sekä armottoman huonoon maineeseen. Tästä vaimo ei enää toivukaan, vaan kuolee, mikä ei tosin juuri Ristoa hetkauta: hän on jo Johannan vielä eläessä käynyt jälleen heilastelemassa Homsantuuta ja luvannut tälle kauniita sanoja loppuelämästä. Vaan heikosta miehestä kun on kyse, voi lopputuloksen arvata.
     Huomionarvoista on se, että äärimmilleen alistettuinakin Canthin naishahmot ovat henkeäsalpaavan vahvoja ja määrätietoisia taistelijaluonteita. Johanna käy viimeiseen asti sopimassa, tinkimässä ja tekemässä velkaa. Äidinrakkaus kumoaa muut tunteet niin voimakkaana, että isän sietäisi hävetä käyttäytymistään. Elämässään kaiken nähnyt ja niin monta kertaa petetty Homsantuu puolestaan ottaa ohjat omiin käsiinsä, kuten on luvannut kauan kadoksissa olleelle mummolleenkin: jos Risto kolmannen kerran pettää hänet, on kosto suloinen ja hän tulee tappamaan miehen omin käsin. Aseella Homsantuu osoittaakin pitkään ja itsevarmasti Ristoa, kunnes poliisi puuttuu asiaan. Sankari laitetaan rautoihin, ja roisto selviää vain pienellä pintanaarmulla. Kuinka epäoikeudenmukaiseksi elämä voi mennä? kirjailija kysyy havainnollistaessaan sitä, että naisen elämällä ei aina olekaan onnellista loppua.
     Näytelmän poliittinen viesti ei ole voinut, eikä voi edelleenkään, jäädä kellekään epäselväksi. Risto ei ole heti ensimmäisessäkään kohtauksessa moksiskaan virheistään, vaan toteaa Johannalle vain, että ”vaimo on luotu miehen tähden eikä mies vaimon tähden”. Naisrintama on yllättävän yhtenäinen, sillä Johanna ja Homsantuu ovat keskinäisestä vastakkainasettelustaan huolimatta samalla puolella työtöntä työmiestä vastaan. Edellisten lisäksi korjattavaa löytyy koko miehiä suosivasta yhteiskuntarakenteesta aivan oikeuslaitosta myöten. Risto vaikuttaa miltei naiivilta, keskenkasvuiselta pojankoltiaiselta todetessaan poliiseille: ”Onpa se yhtäkaikki siunattu asia, että maassa on laki ja oikeus, joka varjelee ihmisten turvallisuutta.” Homsantuu-parka vaikuttaa päällisin puolin olevan täysin sekaisin, mutta hänen tauotta hokemansa kommentti viimeisen alistuksen jälkeen viestii kyllä jostakin aivan muusta: ”Teidän lakinne ja oikeutenne, ha, ha, ha, ha. - - Niitähän minun pitikin ampua.” Myös Johannan lapsen adoptoiva Vappu toteaa jälleen anniskeluun suuntaavalle Ristolle tulikivenkatkuisesti: ”Maailma on teistä saanut, mitä on tahtonutkin, ei se teitä rankaise, eikä se teidän vikojanne vikoina pidä. Yksin papit ja tuomaritkin ovat puolellanne, sillä synti heidän silmänsä sokaisee. Pimeyden palvelukseen valon palvelijat valtaansa käyttävät. Mutta siihen ei toki kaikki lopu. Viimeinen sana ei vielä ole sanottu.”
     Radikaalisti lukien Canthin voi katsoa jopa kannustavan suoranaiseen vallankumoukseen - tosin ehkä ennemmin ilman aseita. Idea on joka tapauksessa siinä, että sekä naiset että valtaapitävät miehet on ravisteltava pois siitä harhakuvitelmasta, ettei asioita olisi mahdollista muuttaa. Mieleen nousee valistusfilosofi David Humen lausahdus: ”Siitä, miten asiat maailmassa ovat, ei voi päätellä, miten niiden pitäisi olla.” Tosiasioista ei voi johtaa arvoja. Se, että naiset ovat heikommassa asemassa, ei tarkoita, että he omien ominaisuuksiensa tai yleisen heikkoutensa vuoksi ansaitsisivat asemansa. Tämän moni nainen ja tasa-arvon nimissä myös mies onneksi ymmärsikin, kenties osittain Canthin myötävaikutuksella. Joka tapauksessa minussa on jo monta vuotta herättänyt valtavan suurta kunnioitusta se, että joku on aina uskaltanut olla ensimmäinen.
     Työpanokseensa nähden on hieman käsittämätöntä, että Minna Canth on saanut liputuspäivänsäkin vasta näin 2000-luvulla. Päivänsä hän on joka tapauksessa kiistoitta ansainnut, ja minä muiden, sitä ajattelemattomienkin, tavoin saan olla jotain aivan muuta kuin Johannan kaltainen työmiehen vaimo. Mitä väliä oikeastaan on muutamalla nallekarkilla?

2 kommenttia:

  1. Toivon ettet kyllästy kun taas kehaisen sun tapaa kirjoittaa! Ihana tuo nallekarkkivertaus. Vaikka lapset ovat lapsia niin uskon että muakin olisi ärsyttänyt :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän kehuminen koskaan kyllästytä ;) Onneksi oli niin viaton kommentti se, että enimmäkseen poika oli hyvin suloinen!

      Poista