Ilona rakastui kirjallisuusesseen genreen lukiolaistyttönä syksyllä 2010.
Paljon on muuttunut matkan varrella, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin Ilona kirjoittaa edelleen omaksi ilokseen esseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

SILLÄ NIIN OLIS HYVÄ JA NIIN OLIS OIKEIN (Riina Mattila: Järistyksiä)

Viime kuukausina olen käsitellyt paljon naisen osaa ja palannut toistuvasti siihen, kuinka jokin sukupuoleen liittyvä häpeä on istutettu meihin syvälle. Tammikuussa totesin voivani vain kuvitella, millä tasolla nämä tunteet ovat muilla kuin cis-ihmisillä. Nyt kevään korvilla luettuani Riina Mattilan Järistyksiä-esikoisen (WSOY 2018) kuvittelu tuntuu terminä laimealta. Hetken voin tuntea tuon tunteiden tason.
     Minäkertoja Eelia lähtee ahdistavasta pikkukaupungista Vällyyn, taidelukioon, jossa saa olla oma itsensä. Enää kukaan ei pakota pitämään mekkoa, suutu lyhyistä hiuksista tai väärältä osastolta ostetuista vaatteista. Ketään ei kiinnosta, kuten uusi paras ystävä Karhu pukee sanoiksi: "Kaikki on täällä jollakin tavalla vinksallaan – – Siksi täällä ei kiusata tai jakseta kelata miltä muut näyttää. Pitää olla niin helvetin kärsivää taiteilijaa kato, ei sillon kerkeä muuta." (17)
     Miljöönä taidelukiot sekä niiden korostettu suvaitsevaisuus ja yhteishenki on varsin nähty – ja herättää jo epäilyksiä, vastaako todellisuus ollenkaan kuvitelmia. Virkistävät poikkeukset, kuten Saara Turusen muutaman vuoden takainen Rakkaudenhirviö, ovat toki vihjanneet, että ei vastaa. Järistyksissä fyysinen ympäristö on kuitenkin sivuseikka, jonka ruotiminen ei ole tarkoituksenmukaista – siitä huolimatta, että Eelian kotikaupungistaan käyttämä nimitys "pesäpallokaupunki" kuulostaa vähän liikaa Juha Itkos -kopiolta.
     Tarkoituksenmukaista on kuitenkin keskittyä itse tarinaan ja kaikkiin sen välittämiin tunteisiin. Tutustuin ja rakastuin itse entiseen poikaystävääni (nykyiseen aviomieheeni) juuri 16-vuotiaana (epätaide)lukiolaisena. Siitä on riittävän vähän aikaa, jotta minun ei tarvitse ollenkaan kyseenalaistaa Mattilan taitavasti ja tuntuvasti kuvaamien kokemusten aitoutta.
     Nuori rakkaus imee matkallaan kaiken muun, mutta ei ympäristön asenteista huolimatta ole automaattisesti pinnallista, ohimenevää ja yksinomaan fyysistä. "Isla ei ollut samanlainen kuin muut, ei edes lähellä. Siitäkö kaikessa oli kysymys? Että kaksi samalla tavalla sopimatonta törmäsivät toisiinsa ja alkoivat kasvaa toisiinsa kiinni, kun juuria ei ennestään ollut." (29)
     Rakkauden kokemus on universaali, eikä se riipu sukupuolesta tai sen puutteesta sen paremmin kuin rakkauden kohteen ominaispiirteistäkään. Ulkopuolisten silmissä juuri niillä kuitenkin on väliä. Eelia kokee olevansa muunsukupuolinen, sukupuoleton. Isla on tyttö isolla teellä, mutta rakastuu söpöjen poikien sijaan tyttöihin. Tässä ei pitäisi olla mitään ihmeellistä vuonna 2018, mutta valitettavasti tiedämme kaikki, että siinä on.
     Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja 30 vuotta, mikä on edelleen toisille ongelma. Samassa kirkossa on reilun vuoden ajan vihitty avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja, mikä on ollut ongelma huomattavan monille ja myös itse instituutiolle. Meidän kirkkomme on vieläpä edistyksellinen: huomattavan suuri osa hengellisestä maailmasta näyttää olevan sitä mieltä, että Jumalalle ihmisen sukupuoli ja suhde toisten ihmisten sukupuoliin on jotenkin ylitsepääsemätön asia.
     Mitä enemmän näitä jatkuvia vatvovia keskusteluja seuraan, sitä voimakkaampana mieleen nousee kysymys, mitä väliä. Miten kenenkään sukupuoli vaikuttaa viranhoitoon tai rakkauden aitouteen tai oikeuteen? Miksi se jaksaisi kaivella Jumalaa? Miten rakenteellinen ja läpäisevä syrjintä voi ikinä mitenkään olla linjassa sen kanssa, mitä lähes jokainen uskonto opettaa: että lähimmäistä on rakastettava kuin itseään ja pidettävä huolta niistä, jotka kärsii?
     Kun kaikkia suvaitsemattomia oman elämänsä ristiretkeilijöitä riittää vielä pitkään, on juuri lähimmäisten suhtautuminen aivan avainasemassa. Eelian vanhemmille oma lapsi on aina ollut kummajainen, jonka pelätään siirtävän homous viattomaan pikkuveljeen. Vanhemmat häpeävät Eelian heille tuottamaa "ylimääräistä murhetta" ja ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään tai tukemaan lastaan, joka tukea kipeästi tarvitsisi.
     Islan rakastavan, hyväksyvän ja paikallislehden homofoobikoille vastineita kirjoittavan isän rinnalla kontrasti kasvaa räikeän suureksi. Surullisinta on lapsen oma murhe, joka äitinä ottaa syvältä sydämestä: "Ja miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen." (45)
     On jokseenkin selvää, että jokainen vanhempi haluaa omalle lapselleen hyvää. On inhimillistä, että sitä hyvää ajattelee edistävänsä toivomalla, ettei lapsi erotu joukosta. Valitettavasti lapsen tapetoiminen ei vain ole ratkaisu yhtään mihinkään. Sen huomaaminen vaatii vanhemmalta paljon ihan jokapäiväisessä elämässä – itsekin kehun lastani "isoksi ja taitavaksi pojaksi" joka päivä, vaikka samalla vahdin leijonaemon tarmolla, ettei kukaan edes ohimennen määrittele hänelle tyttöjen ja poikien leikkejä tai vihjaa tyttömäisestä käytöksestä.
     Lapsia ei ylipäätään tarvitse tunkea mihinkään muotteihin. Se ei suinkaan tarkoita, että sukupuolet kiellettäisiin tai ettei niillä olisi biologisesti merkitystä. Totta kai niillä on. Juuri se on järisyttävän oleellista, ettei biologia ole mustavalkoista. "Hitaiden iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla. Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan." (12)
     Jo yksinkertainen "vaiheesta" puhuminen kaapista tulleelle tai oman identiteettinsä tunnistaneelle lapselle loukkaa syvästi, vaikka tarkoitus olisi vanhemmasta hyvä. Jokaisella sanalla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia – jotkin niistä eivät unohdu ikinä. Kaikilta pelokkailta vanhemmilta pitäisikin kysyä, kuinka paljon he ovat valmiita lapseltaan tuhoamaan pitääkseen oman elämänsä käsikirjoituksen mukaisena?
     Meidän sukupolvemme yhteinen kokemus on taistelu sukupuolten ja seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Onkin huomattavan korkea aika, että kaikelle tälle annetaan huomiota. Viimeksi tänään Helsingin Sanomat kertoi nuorille rodullistetuille tytöille ja muunsukupuolisille tarkoitetusta kirjoittajakoulusta, jonka Ruskeat Tytöt -sivusto ja S&S-kustantamo ovat vastikään perustaneet. Toivoa sopii, että tämän kaltaiset avaukset moniäänistävät kirjallisuuskenttää yhä kiihtyvällä tahdilla. 
     Samalla monesta ymmärrettävästi tuntuu kurjalta, että lähtökohtaisesti jokainen valkoinen cis-hetero on ylimielinen, ymmärtämätön ja itsekäs. Se on pieni ja vähän ylimielinen murhe, mutta moni tahtoo aidosti ymmärtää – ja rakkauden kokemus on todellakin universaali. Eelian ja Islan tunnekuohuja seuratessa aidosti unohtaa heidän sukupuolensa, vähemmistöleimansa ja muut epäolennaiset asiat. "Mummo totesi joskus, että leijuttavin onnellisuus koostuu asioista, jotka saa tehdä oikean ihmisen kanssa eri tavalla kuin ikinä ennen." (58)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti