Viime kuukausina olen käsitellyt paljon naisen osaa ja palannut
toistuvasti siihen, kuinka jokin sukupuoleen liittyvä häpeä on
istutettu meihin syvälle. Tammikuussa totesin voivani vain
kuvitella, millä tasolla nämä tunteet ovat muilla kuin
cis-ihmisillä. Nyt kevään korvilla luettuani Riina Mattilan
Järistyksiä-esikoisen (WSOY 2018) kuvittelu tuntuu terminä
laimealta. Hetken voin tuntea tuon tunteiden tason.
Minäkertoja Eelia lähtee ahdistavasta pikkukaupungista Vällyyn,
taidelukioon, jossa saa olla oma itsensä. Enää kukaan ei pakota
pitämään mekkoa, suutu lyhyistä hiuksista tai väärältä
osastolta ostetuista vaatteista. Ketään ei kiinnosta, kuten uusi
paras ystävä Karhu pukee sanoiksi: "Kaikki on täällä
jollakin tavalla vinksallaan – – Siksi täällä ei kiusata tai
jakseta kelata miltä muut näyttää. Pitää olla niin helvetin
kärsivää taiteilijaa kato, ei sillon kerkeä muuta." (17)
Miljöönä taidelukiot sekä niiden korostettu suvaitsevaisuus ja
yhteishenki on varsin nähty – ja herättää jo epäilyksiä,
vastaako todellisuus ollenkaan kuvitelmia. Virkistävät poikkeukset,
kuten Saara Turusen muutaman vuoden takainen Rakkaudenhirviö,
ovat toki vihjanneet, että ei vastaa. Järistyksissä
fyysinen ympäristö on kuitenkin sivuseikka, jonka ruotiminen ei ole
tarkoituksenmukaista – siitä huolimatta, että Eelian
kotikaupungistaan käyttämä nimitys "pesäpallokaupunki"
kuulostaa vähän liikaa Juha Itkos -kopiolta.
Tarkoituksenmukaista on kuitenkin
keskittyä itse tarinaan ja kaikkiin sen välittämiin tunteisiin.
Tutustuin ja rakastuin itse entiseen poikaystävääni (nykyiseen
aviomieheeni) juuri 16-vuotiaana (epätaide)lukiolaisena. Siitä on
riittävän vähän aikaa, jotta minun ei tarvitse ollenkaan
kyseenalaistaa Mattilan taitavasti ja tuntuvasti kuvaamien kokemusten
aitoutta.
Nuori rakkaus imee matkallaan
kaiken muun, mutta ei ympäristön asenteista huolimatta ole
automaattisesti pinnallista, ohimenevää ja yksinomaan fyysistä.
"Isla ei ollut samanlainen kuin muut, ei edes lähellä.
Siitäkö kaikessa oli kysymys? Että kaksi samalla tavalla
sopimatonta törmäsivät toisiinsa ja alkoivat kasvaa toisiinsa
kiinni, kun juuria ei ennestään ollut." (29)
Rakkauden kokemus on universaali, eikä se riipu sukupuolesta tai
sen puutteesta sen paremmin kuin rakkauden kohteen
ominaispiirteistäkään. Ulkopuolisten silmissä juuri niillä
kuitenkin on väliä. Eelia kokee olevansa muunsukupuolinen,
sukupuoleton. Isla on tyttö isolla teellä, mutta rakastuu söpöjen
poikien sijaan tyttöihin. Tässä ei pitäisi olla mitään
ihmeellistä vuonna 2018, mutta valitettavasti tiedämme kaikki, että
siinä on.
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on ollut naispappeja 30
vuotta, mikä on edelleen toisille ongelma. Samassa kirkossa on
reilun vuoden ajan vihitty avioliittoon samaa sukupuolta olevia
pareja, mikä on ollut ongelma huomattavan monille ja myös itse
instituutiolle. Meidän kirkkomme on vieläpä edistyksellinen:
huomattavan suuri osa hengellisestä maailmasta näyttää olevan
sitä mieltä, että Jumalalle ihmisen sukupuoli ja suhde toisten
ihmisten sukupuoliin on jotenkin ylitsepääsemätön asia.
Mitä enemmän näitä jatkuvia vatvovia keskusteluja seuraan,
sitä voimakkaampana mieleen nousee kysymys, mitä väliä. Miten
kenenkään sukupuoli vaikuttaa viranhoitoon tai rakkauden aitouteen
tai oikeuteen? Miksi se jaksaisi kaivella Jumalaa? Miten
rakenteellinen ja läpäisevä syrjintä voi ikinä mitenkään olla
linjassa sen kanssa, mitä lähes jokainen uskonto opettaa: että
lähimmäistä on rakastettava kuin itseään ja pidettävä huolta
niistä, jotka kärsii?
Kun kaikkia suvaitsemattomia oman elämänsä ristiretkeilijöitä
riittää vielä pitkään, on juuri lähimmäisten suhtautuminen
aivan avainasemassa. Eelian vanhemmille oma lapsi on aina ollut
kummajainen, jonka pelätään siirtävän homous viattomaan
pikkuveljeen. Vanhemmat häpeävät Eelian heille tuottamaa
"ylimääräistä murhetta" ja ovat täysin kyvyttömiä
ymmärtämään tai tukemaan lastaan, joka tukea kipeästi
tarvitsisi.
Islan rakastavan, hyväksyvän ja
paikallislehden homofoobikoille vastineita kirjoittavan isän
rinnalla kontrasti kasvaa räikeän suureksi. Surullisinta on lapsen
oma murhe, joka äitinä ottaa syvältä sydämestä: "Ja
miksi äiti sulki jatkuvasti silmänsä ja näki kiinni painuneiden
silmäluomiensa takana jonkun ihan toisen." (45)
On jokseenkin selvää, että jokainen vanhempi haluaa omalle
lapselleen hyvää. On inhimillistä, että sitä hyvää ajattelee
edistävänsä toivomalla, ettei lapsi erotu joukosta. Valitettavasti
lapsen tapetoiminen ei vain ole ratkaisu yhtään mihinkään. Sen
huomaaminen vaatii vanhemmalta paljon ihan jokapäiväisessä
elämässä – itsekin kehun lastani "isoksi ja taitavaksi
pojaksi" joka päivä, vaikka samalla vahdin leijonaemon
tarmolla, ettei kukaan edes ohimennen määrittele hänelle tyttöjen
ja poikien leikkejä tai vihjaa tyttömäisestä käytöksestä.
Lapsia ei ylipäätään tarvitse
tunkea mihinkään muotteihin. Se ei suinkaan tarkoita, että
sukupuolet kiellettäisiin tai ettei niillä olisi biologisesti
merkitystä. Totta kai niillä on. Juuri se on järisyttävän
oleellista, ettei biologia ole mustavalkoista. "Hitaiden
iltojen aikana ymmärsin, että aikuisissa oli jotain pahasti vialla.
Jos lapsilta koskaan kysyttäisiin mitään, ne olisi lapsia vaan."
(12)
Jo yksinkertainen "vaiheesta" puhuminen kaapista
tulleelle tai oman identiteettinsä tunnistaneelle lapselle loukkaa
syvästi, vaikka tarkoitus olisi vanhemmasta hyvä. Jokaisella
sanalla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia – jotkin niistä eivät
unohdu ikinä. Kaikilta pelokkailta vanhemmilta pitäisikin kysyä,
kuinka paljon he ovat valmiita lapseltaan tuhoamaan pitääkseen oman
elämänsä käsikirjoituksen mukaisena?
Meidän sukupolvemme yhteinen kokemus on taistelu sukupuolten ja
seksuaalisen tasa-arvon puolesta. Onkin huomattavan korkea aika, että
kaikelle tälle annetaan huomiota. Viimeksi tänään Helsingin Sanomat kertoi nuorille rodullistetuille tytöille ja
muunsukupuolisille tarkoitetusta kirjoittajakoulusta, jonka Ruskeat
Tytöt -sivusto ja S&S-kustantamo ovat vastikään perustaneet.
Toivoa sopii, että tämän kaltaiset avaukset moniäänistävät
kirjallisuuskenttää yhä kiihtyvällä tahdilla.
Samalla monesta ymmärrettävästi tuntuu kurjalta, että
lähtökohtaisesti jokainen valkoinen cis-hetero on ylimielinen,
ymmärtämätön ja itsekäs. Se on pieni ja vähän ylimielinen
murhe, mutta moni tahtoo aidosti ymmärtää – ja rakkauden kokemus
on todellakin universaali. Eelian ja Islan tunnekuohuja seuratessa
aidosti unohtaa heidän sukupuolensa, vähemmistöleimansa ja muut
epäolennaiset asiat. "Mummo totesi joskus, että leijuttavin
onnellisuus koostuu asioista, jotka saa tehdä oikean ihmisen kanssa
eri tavalla kuin ikinä ennen." (58)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti