Ilona kirjoittaa omaksi ilokseen kirjallisuusesseitä, jotka ovat toivottavasti ilona sinullekin.
Nauti, ilahduta kommenteilla tai haasta.

keskiviikko 20. joulukuuta 2017

NIIN PALJON KUULUU RAKKAUTEEN? (Jussi Valtonen: Siipien kantamat)

Sanotaan, että jokainen nainen muistaa ensimmäisen ahdistelukokemuksensa. Minä myös. Olin 16-vuotias ja kivassa kesätyössä maalaiskylän pienessä kesäkahvilassa. Vanhempi miesasiakas viittoi luokseen, halusi kiittää kahvista. En ehtinyt edes hahmottaa tilannetta ennen kuin mies halasi ja taputti pepulle.
     Olin kasvanut siihen asti niin pumpulissa, että kauhistelin asiaa kahvilasta vastanneelle mukavalle keski-ikäiselle naiselle. Hän totesi jotakin siihen suuntaan, että voi miten mukavaa, kun asiakas tykkäsi kahvista. Mitään tukea tai ymmärrystä en saanut – ja miksi olisinkaan. Onhan tuollainen ihan viatonta ja miesten perustarpeisiin kuuluvaa käyttäytymistä.
     Tänä syksynä on vihdoin alettu sanoittaa ja purkaa normiksi asettunutta seksuaalista ahdistelua, kiitos #Metoo-kampanjan. Toivon koko sydämestäni, että tulevaisuuden tyttöjen ei tarvitse enää kokea sitä epämääräisen niljakasta ja hämmentynyttä olotilaa, jonka oman koskemattomuuden loukkaaminen aiheuttaa. Tämä yhteiskunnallinen konteksti muodosti tietyn näkökulman, kun vastikään luin Jussi Valtosen esikoisromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, pokkarini 2015).
     Romaani on tavallaan kaunis kertomus 17-vuotiaaseen opiskelijaansa Marianneen rakastuvasta äidinkielenopettaja Juhanista. Marianne on poikkeuksellinen: hän siteeraa sujuvasti maailmankirjallisuuden klassikoita, käyttää sivistyssanoja, kirjoittaa omaa proosaa ja arvioi opettajansa kanssa suomen kielen tilaa. Tämä on epäilemättä virkistävää, kun opettajan normaali työarki koostuu lähinnä toisenlaisista kohtaamisista uudistustyöryhmissä ja "tavallisten" opiskelijoiden kanssa.
     "Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oli totuttava käsityksiin, joiden mukaan Kalevalan kokosi Runeberg 1500-luvulla ja että Finlandia-palkinto myönnettiin viime vuonna Aleksis Kivelle teoksesta Tuntematon sotilas. Ahonen, joka opetti filosofiaa, kertoi että joku oli tänä vuonna kirjoittanut preleissä Aristoteleesta, kun kysyttiin nykyfilosofiasta." (20)
     Tässä vaiheessa on pakko todeta, että viimeiset kuusi vuotta lähin ystäväpiirini on koostunut tulevista ja osin jo valmistuneista äidinkielenopettajista, joiden innostus, paneutuminen ja asiantuntemus on todella ihailtavalla tasolla. Heillä ei ole harhakuvitelmia siitä, että opettaminen olisi tsehovilaisia keskusteluja opettajaansa palvovien runotyttöjen ja -poikien kanssa. Onneksi on nykyopettajat. Onneksi minä en opiskellut pedagogisia aineita, vaan tajusin oman kärsivällisyyteni rajat riittävän aikaisin.
     Äikänopettajaan rakastuminen on toki kirjallisuuden ja runotyttödiskurssin peruskauraa. Olen vierastanut sitä aiemmin (esimerkiksi Riikka Pulkkisen romaanina huiman Rajan tapauksessa) ja vierastan edelleen. Kliseisen ajatuksen kaukaisuus voi johtua siitä, että yksikään omista äidinkielenopettajistani ei ole missään tilanteessa antanut aihetta ihastumiseen. Syynä voi olla myös se, että tavallaan minä olin lukiossa tuollainen Marianne. Myöhemmän elämän perspektiivissä tuntuisi suhteellisen karmivalta, jos suhde opettajaan olisi nuorena ja keskenkasvuisena ylittänyt luontevat rajansa.
     Keskenkasvuisia lukiolaiset nimittäin ovat – sanavarastostaan ja omasta mielipiteestään riippumatta. Juhani seurustelee muiden kanssa ja yrittää vastustaa omia tunteitaan, kun näkee television keskusteluohjelmassa nuoria naisia puhumassa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen, Mariannen ollessa jo täysi-ikäinen, suhteesta ja rakkaudesta tulee kuitenkin hyväksyttävää. Näin siitä huolimatta, että ylioppilaaksi päästyään moni vasta onkin hukassa, kun kaikki on yhtäkkiä auki ja samalla mahdollista.
     Varsin kaksinaismoralistisesti Juhani on samaa mieltä kanssani: etenkin samanikäiset teinipojat ovat hänestä halveksittavan keskenkasvuisia ja siksi vastenmielistä seuraa Mariannelle. Hän ei oikein myönnä edes itselleen, että oikeasti tytöt ovat samalla tavalla haavoittuvaisia ja kesken. Juuri kahden vasta aikuistuvan opetteleminen yhdessä tekee nuoresta rakkaudesta niin suloista. Tilannetta ei edesauta se, että aikuinen mies kokee sisimmässään olevansa yhtä hukassa ja tytön vietävissä.
     Juhani viittaa kirjallisuuteen todetessaan, että keski-ikäisen miehen halu on yhteiskunnan halveksituimpia asioita. Näin epäilemättä on. Koko mieslajia ei tietenkään ole syytä tuomita, vaikka esimerkiksi ahdistelukokemuksia on vähän joka naisella. Silti juuri Juhanin kaltaiset, aikeissaan sinänsä viattomat miehet voivat syyttää halveksunnasta itseään. Rehtori Martikainen, joka on myös Juhanin ystävä, tyytyy hänkin vain kerran toteamaan: "Onkohan tuo kuule hyvä juttu. Sille tytölle." (204) Miesten välinen solidaarisuus elää ja voi hyvin.
     Kuten puolihuolimattomasti yllä kirjoitin, epäilyttävä suhde opettajaan tuntuisi vanhempana karmivalta. Ajatus osoittaa ongelman ytimen: syyllisyys on aina enemmän uhrin kuin vastuullisen toimijan taakka. Opettaja–opiskelija-suhde ei ole koskaan tasavertainen, vaikka osapuolten henkiset valmiudet olisivat millaiset. Kyllä Juhani ja Mariannekin sen tietävät.
     Vaikeampaa onkin sitten määrittää, milloin esimerkiksi ikäeroltaan tai taustaltaan epätasaisesta suhteesta häviää moraalittomuus. En pidä esimerkiksi Ranskan nykyisen presidentin avioliittoa paheksuttavana, vaikka senkin alkujuurilta löytyy samankaltainen asetelma. Erilaisuus on vain positiivista niin kauan (tai siitä lähtien), kun sen varjolla ei aiheuteta kellekään vahinkoa.
     Ehkä tämän eettisen pohdinnan keskellä on syytä pysähtyä hetkeksi nauttimaan omasta onnellisesta elämänvaiheestaan: "Lapsettomat ja projektittomatkin ovat vielä toivoa täynnä, ensimmäiset oikeat työpaikat on vasta hankittu, ensimmäiset avioliitot solmittu, sillä ajatuksella että ne kestävät, toisen hankalat tavat ja epärealistiset odotukset ja huutavat lapset ja mahdottomat projektit ja väärin remontoidut puutalot eivät uhkaa vielä mitään." (94)
     Romaanina Siipien kantamat on luonnollisesti kaikin puolin priimaa. Se heittää moraalisia ongelmia lukijan eteen melkein hengästyttävällä tahdilla, puhuttelee ja saa ajattelemaan itse. Vaikka teemat ovat erilaisia, moraalia punnitseva ote siivittää hienosti kohti Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät -mestariteosta. Lisää, kiitos.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti